Marjatan kirjat ja mietteet

Eräs kirjanmerkeistäni

Olin ensimmäisen kerran elämässäni Turun kirjamessuilla. Turun messuthan ovat jo 25 vuotta vanhat, Helsingissä on messuiltu 15 vuotta, ja joissain muissa kaupungeissa on ollut pienempiä kirjamessutapahtumia.

Kävin messuilla suppeasti perjantaina, avajaisissa ja parissa muussa tilaisuudessa. Turun matkallani oli muutakin tarkoitusta ja ohjelmaa, mutta sainpahan tällä piipahduksella vähän kuvaa siitä, mitä Turku tarjoaa.

Avajaisista jäi mieleeni Tarja Halosen lause kirjallisuuden annista ja Wladimir Kaminerin esiintyminen ja hänen kiteytyksensä kirjallisuuden tehtävästä.

Halosen lause: Lukeminen on tapa hankkia moninkertainen elämä.

Wladimir Kaminer oli yksi kirjamessujen saksalaisvieraista. Messujen teemana olivat Saksa ja Satakunta.

Kaminer on syntynyt Neuvostoliitossa, josta hän lähti saatuaan vuonna 1990 Saksasta turvapaikan juutalaisena pakolaisena. Hän ei osannut maahan tullessaan kieltä juuri ollenkaan eikä tuntenut kulttuuria muuten kuin salakuljetettujen kirjojen ja elokuvien välittämänä houkuttelevana kuvana.
Silloisessa Neuvostoliitossa kirjallisuus ja muu taide oli opettavaista ja ylevää. Taide palveli valtiota ja sen tehtävänä oli esittää parempi ihminen. Kaminer totesi, että tällainen taide oli tylsää.
Kirjailijat tiesivät, että Tolstoi ja muut klassikot olivat kuvanneet intohimoisia ja epäonnistuneita yksilöitä, hurjiakin, mutta se oli mennyttä aikaa.
Kaikki ahmivat oman yllätyksettömän taiteen ohella salaa länsitaidetta. Sen esittämä ihminen oli hauska ja leikkisä, usein karnevalistinen. Sieppari ruispellossa, Beckettin hahmot, David Bowie. Kun tietämys länsimaista oli näiden ikonisten hahmojen varassa, niin länteen päästyä todellisuus vaikuttikin poroporvarillisemmalta kuin oli odottanut.

Kaminer on nykyään Berliinissä tunnettu kolumnisti, kirjailija, radioesiintyjä ja ns. ryssändiskojen järjestäjä. Hän on kirjoittanut paljon ja kaiken uudella äidinkielellään saksaksi.
Kirjailija, joka on itse tullut maahan pakolaisena, on saanut viime aikoina todeta, että hänen kirjojaan käytetään opetusmateriaalina syyrialaisille ja irakilaisille pakolaisille.
Kaminer esiintyi hyvin valmistellusti ja sai ansaitusti runsaimmat taputukset.

Kaminer lopetti puheensa seuraavasti: Kirjallisuuden tehtävä on välittää se oivallus tai viesti, että kaikki me olemme samassa pelastusveneessä ja kaikki me olemme yksi teistä.

Kun Kaminer kertoi kirjoistaan, minulla alkoi raksuttaa. Minähän olen lukenut hänen hauskan Berliinin oppaansa Berliinin matkaopas uteliaille turisteille. Tämän kirjan nimi on alkukielellään hauskempi Ich bin kein Berliner. Ein Reiseführer für faule Touristen (Enhän minä ole berliiniläinen, matkaopas laiskoille turisteille). Viittaus John F. Kennedyn puheeseen 1963: "Ich bin ein Berliner."

Vietimme mieheni kanssa noin viikon Berliinissä tammikuussa 2011. Majapaikassamme oli tämä Kaminerin kirja. Minä luin kirjan, hekotin ja ehdotin, että tehdään kaikenlaista, mitä Wladimir K. ehdottaa. Niinpä me menimme eräänä päivänä Gasthausiin ja mieheni tilasi perinneruuan Schweinehaxe. Kirjassa Kaminer pakinoi, että japanilaisturistit tilaavat usein tämän annoksen vain kuvatakseen sen ja jättävät koskemattomaksi, jolloin se voidaan tuoda tarjolle taas uudestaan uudelle asiakkaalle. Voi hurja, olisittepa nähneet sen annoksen! Lautasella oli valtava muhkura keitettyä vaaleanpunaista lihaa, sianpotka, jossa oli jäljellä paksu nahka ja harjaksia, vieressä läjä hapankaalia, mausteena vain suolaa. Minä tilasin jotain muuta, mutta sekin oli liiaksi perinneruokaa. Sivusilmällä näin japanilaisen tyttöryhmän hihittämässä annostensa ääressä.

Mikäs siellä onkaan kädessä, Kaminerin opas! Olemme ottaneet itselaukaisijalla tällaisen kirjallisen ehtoopuhdekuvan. Berliinissä piti olla sisätiloissa hurjasti päällä tammikuussa, kuten melkein kaikkialla muualla talvisin paitsi meillä Suomessa.

Berliinistä takaisin Turkuun.
Messuilla oli nähtävänä Suomen vanhin asiakirja, joka täytti juuri messujen aikana 700 vuotta. Tämä asiakirja on Ruotsin kuninkaan Birger Maununpojan latinankielinen kirje Karjalan naisille naisrauhan puolesta 1.10.1316. Ajatelkaa, 1316!

Kirjoitin messupöytiä katsellessa muistiin seuraavat kirjat:
Johanna Korhonen, Mikä niitä riivaa (nykyisen julkisen keskustelun mahdottomuudesta, huutamisesta ja itsekeskeisestä yksinpuhelusta)
Wilhelm Schmid, Tyyneys (vanhuudesta tärkeänä elämänvaiheena)
Antti Eskola, Vanhuus (Luin jostain haastattelusta Eskolan mainioita ajatuksia, esim. sellaisen, että miksi vanhojen ihmisten pitäisi koko ajan kehittää itseään, ratkaista sudokuja ja opiskella uusia kieliä oikeuttaakseen ansaitun joutilaana olonsa!)

Kotona olen katsellut messulehden listaa saksankielisen kirjallisuuden suomennoksista viime vuosilta. Huomaan paljon tuttuja nimiä, vaikka olen luullut keskittyneeni anglosaksiseen kirjallisuuteen. Kathrin Gerlof kuulostaa lupaavalta uudelta kirjailijalta, jonka teokseen Vaikeneminen haluan tutustua.

Junalukemisena minulla oli Kyösti Salovaaran kirja 2112, Antiutopia. Siinäkin on hyvä kohta kirjallisuuden merkityksestä. Kirjoitan kirjasta vielä lisää, tässä vain lainaus, joka tuntuu sopivan myös Johanna Korhosen mietteisiin mekastamisesta keskustelun sijasta. Päähenkilö Jösse, Gustav Hjort, miettii synkkiä ajatuksia yhteiskunnan tilasta.

Ensin poltetaan kirjoja, sitten ihmisiä. Kun tietoa rajoitetaan, sen jättämä tyhjiö täyttyy juoruilla, huhuilla, valheilla ja ennakkoluuloilla. Mitä vähemmän tiedät, sitä enemmän uskot yliluonnolliseen, ja mitä enemmän uskot yliluonnolliseen, sitä helpompi sinua on ohjailla vallanpitäjien haluamaan suuntaan, koska kaikki mitä sinulle tapahtuu, tuntuu olevan kohtalon käsissä, ei sinun omassa vallassasi. Tietämätön ihminen käyttäytyy kuin silakka parvessa, joka yhtenä kollektiivina vaistomaisesti muuttaa suuntaa varjon häivähtäessä veden pinnalla. Tietämätön ei tiedä mikä varjon aiheuttaa, pitääkö pelätä vai ei.

Vielä pitää antaa piiskoja Turun messujen järjestäjille avajaisista.
PUOLET istuinriveistä oli varattu kutsuvieraille, Ihmisiä ajettiin edestä Auditorion takaosaan. Yleensähän vain rivi tai kaksi varataan Your Excellencies -tyypeille. Ilmeisesti kutsuvieraisiin laskettiin myös kaikki, jotka olivat mukana järjestelyissä. No, "tavan ihmisiä" (kainuulainen sanonta) seisoskeli sitten ahtaasti reunoilla, ja kun varattuja istuimia jäi tyhjäksi lapset - hyvä lapset! - puikkelehtivat niihin ja kohta taas pois, kun ei kiinnostanutkaan.

Meille syntyi pojantytär toissapäivänä. Minulla on onnellinen ja haikea olo. Pikkuisella on isot silmät, joita hän ei vielä päivän vanhana sairaalasssa käydessämme pystynyt pitämään kokonaan auki. Meidän maailmamme kirkkaus häikäisee häntä. Hän totuttelee tänne, viileään ilmaan ihollaan ja outoihin ääniin. Syöminen ja ruuansulatus on opeteltava. Äidin ja isän puhe on sentään tuttua ja rauhoittavaa, ja sylissä lämpimässä on hyvä olla.

Eräs runo alkoi pyöriä mielessäni. Tässä se on: Uuno Kailas, Lapsen kehto.

Lapsen kehto - valtakunta suurin:
siinä nukkuu pieni äärettömyys.

Salaperäinen on kehto keinuessaan:
siinä tuuditellaan tulevaisuus.
Siinä odottavat kapaloissaan
kaikki voimat, kaikki tapahtumat
kaikki viattomuus, kaikki synnit,
koko mystillinen ihmiselo.

Väkevä on lapsi, lapsen käsi.
Hän on kerran punnitseva meidät.
Lapsi leikkii huolettomin käsin,
nimillämme unohduksen leikin.

Vaarin sylissä

Never forget who you are
Little star
Shining brighter than all the stars in the sky
Never forget how to dream
Butterfly
Never forget where you come from
From Love
(Madonnan laulusta Little Star)

Kun eräänä kauniina kesäpäivänä kävelin Senaattorintorin poikki en aavistanut millaiseen seikkailuun joudun. Sana "seikkailu" kuulostaa helppohintaiselta.mutta käytän sitä ja liioittelen, koska tavallisen ihmisen tavallisessa elämässä tällainen tapahtumasarja ilmeisesti on seikkailu.

Näin alkaa Kyösti Salovaaran vuonna 2012 julkaisema nettikirja 2112 Antiutopia, joka on kriittinen tieteisromaani Yhteisen edun yhteiskunnasta. Ollaan noin sadan vuoden päässä tulevaisuudessa Suomessa, jossa ei paljon muusta maailmasta tiedetäkään. Massaturismi on loppunut kaikkialla, ihmiset pysyvät paikallaan. Ihmisen arvo mitataan hiilijalanjälkinä.
Helsingissä asuu kolme ja puoli miljoonaa ihmistä, asutuksen keskittäminen on vähän kesken. Kansalaisilla on käytössä hiilipisteet, joita käyttäessä on mietittävä, haluaako hankkia kirjan vai viikon maissiohrapihvit.
Poliittiset puolueet ja kansalaisliikkeet on lopetettu, virkamiehet hallitsevat. Tuhlausyhteiskunnan suosima demokraattisuus on havaittu tehottomaksi, sen sijaan jokaisella on oma pikkuvirkamies, kotiklerkki, johon on pidettävä yhteyttä.

Päähenkilö ja minäkertoja, Jösse-nimeä käyttävä Gustav Hjort, opettaa Helsingin yliopistossa poliittista historiaa ja vuoden 2017 Yhteisen edun vallankumousta. Historia ei ole suosiossa, koska ye-yhteiskunnassa arvostetaan vain hiilivapaata nykyisyyttä ja tulevaisuutta.
Nyt Jösse on matkalla tapaamaan Yhteisen edun ministeriä (yem), joka on koonnut ryhmän tärkeään tehtävään selvittämään, miksi äly on häipynyt Helsingistä, mutta kasvanut Kuopion seudulla. Pitkäaikaisten tilastojen mukaan yloppilaiden taso on korkeampi Savossa ja myös väestön keski-ikä on siellä korkeampi kuin hesalaisilla. Keskittämisen ideahan on ollut paitsi tietenkin säästö myös ideoiden keskittyminen ja sitä myötä innovatiivisuuden kasvu.

Kokouksen jälkeen Jösse tutkii koulutukseen liittyviä päätöksiä, mutta ei keksi mitään, mikä voisi selittää ongelman. Vuonna 2016, jo vanhan yhteiskunnan aikana, peruskoulun luonnontieteellisiä tunteja oli vähennetty roimasti ja otettu tilalle draamaa ja käsityötä, mutta tämäkin koski koko maata.

Retkikunnan matka Kuopioon autonrämällä on melkoinen seikkailu. Porukka osaa pitää yhdessä hauskaa, henkilöt tutustuvat toisiinsa. Matkan varrella veneillään ja kalastetaan, keskustellaan ja rakastutaan, vaikka e-pistos aiheuttaakin harmia. Vanhemmat heteromiehet saavat yhteisen edun nimissä eunukkipistoksen.

Maanteitä ei ole hoidettu, koska niitä ei tarvita. Metsät on kaadettu. Tienvarsia reunustavat valtavat pellot kasvisruuan saannin turvaamiseksi. Samasta syystä myös lannoitusta käytetään niin runsaasti, että vesistöt ovat paksun levän peitossa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja niiden sisällä lukuihin. Osien alussa on lainaukset Stephen Hawkingilta, F. Scott Fitzgeraldilta ja Olavi Paavolaiselta.
Esimerkki hauskasta luvun nimestä:Kotona keitin espresson ja muistelin kokouksen kulkua (tässä luvussa on mukana kuivaa tieteellistä asiaa jonka yli lukija voi halutessaan hypätä).

Kahvia ei ole siis kielletty, siihen ei ole uskallettu puuttua. Saunat on kielletty, mutta siellä täällä on yhä salasaunoja.
Yhteenvetona yhteiskunnan apeasta tilasta voi sanoa, että ihmisten elämästä on poistettu vivahteet, jäljellä on välttämätön.

Kirjan kuolema on alkanut siirtymisestä sähkökirjoihin. Niitä oli helppo sensuroida yhteisen edun kulttuurin nimissä, ja hiilijalanjälkiarvot ohjasivat sähkön käyttöä viihdekirjan julkaisua tärkeämpiin asioihin.

Jösse on varovainen toisinajattelija. Hän pitää järkevyyden yhteiskuntaa vapautta rajoittavana totalitarismina ja kaipaa vanhaa hömppäkulttuuriaikaa.

Ajatella jotain mitä kukaan muu ei ole ajatellut? Onko se mahdollista että tavallinen ihminen, esimerkiksi minä Jösse Hjort, keksii elämässään yhden ihan oikean ajatuksen, jota kukaan muu ei ole koskaan eikä missään ajatellut?

Menneisyys on vaarallinen matka tulevaisuuteen.

Mitä Kuopiossa tapahtuu?
Sen saatte selville, lukemalla kirjan ilmaiseksi täältä.

Kirjan alun verkkaisuus ja pähkäily valmistavat huikeaan, julmaan loppunäytökseen. Sen voin kertoa, että kyseessä ei ole tyypillinen dystopia.

Lopussa Jösse sanoo:
Mutta minä en ollut viaton.
Minusta tuntui, että minun pitää polvistua nurmikolle tunnustamaan syntini.

Hän päivää kirjansa Antibesissa 6.6. 2113

Tässä kuvassa kirja on minulla luvun alla junassa. Teksti houkutti ja koukutti ja pani jatkamaan.

Olin juuri lukenut Coetzeen Jeesus-dystopiat ja koin, että Kyösti Salovaaran tekstissä on samanlainen kolkko ja niukka maailma. Salovaaran Antiutopian Jösse on samanlainen hiljainen epäilijä ja huomioija kuin The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus -kirjojen Simon.

Antiutopia-nimi kertoo, että utopiaan tähdättiin, mutta...
Monet kirjan aiheista nostavat esiin tuttuuden tunteen: näinhän nyt näyttäisi monessa asiassa käyvän. Voisiko tehdä jotain toisin? Voisiko kaiken nähdä myös aivan toisin?

Kyösti Salovaaralla on blogissaan esseetyyli. Tässä romaanissa on esseetyylin ohessa myös muuta: ympäristön kuvausta, veneilyn ja kalastamisen kuvausta, onnistunutta dialogia, kaunista rakastumisen ja erotiikan kuvausta ja huumoria, joka on joskus mustaa ja joskus hersyvän koomista.
Mikkelin torin patsaissa puistoparlamenttina näkyy vanhoja presidenttejä, jotka Jösse historiantutkijana tunnistaa, ja onpa siellä viimeiset vallattomat, ilkikuriset kansalliskirjailijatkin Reijo Mäki, Sofi Oksanen ja Jari Tervo. Heidän jälkeensä kirjailijoista tuli yhteisen edun sisäistäneitä virkamiehiä.

Salovaaran kirjan ulkoasun suunnittelun on tehnyt Olli Turunen Tovia Designista. Hänen ovat myös kansien valokuvat.

Takakannen utopia

Hei lukijat! Olette varmaan jo ajatelleet, mihin minä olen hävinnyt. Täällä ollaan.

Anna-lehden pääkirjoituksessa toimituspäällikkö Tyyne Pennanen kirjoittaa seuraavasti:
Anteeksi, saanko kysyä, minkä ikäinen olet? Kysymys saa minut joka kerta hämmentymään. No, tottakai saa kysyä! Olen 44-vuotias! Aina kun kuulen tämän kysymyksen minusta tuntuu kuin feminismi ottaisi askeleen taaksepäin kohti aikoja, jolloin naisen piti joko olla tai näyttää 25-vuotiaalta.

Minä koen aivan samalla tavalla. Olen 66, kohta 67 ja sopivassa iässä, kuten olin sopivassa iässä 25-vuotiaanakin.
Olen tehnyt vaativaa työtä 35 vuotta, ja iän lisääntyessä tulin siinä joiltain osin vain paremmaksi. Olen saanut kolme lasta, jotka ovat jo aikuisia ja heillä kaikilla on lapsia. Enhän minä mitenkään voi olla enää nuori nainen. Miksi minun siis pitäisi kujerrella ja kiemurrella ikää kysyttäessä.

Kun nainen ei kerro ikäänsä pelkääkö hän, että jos ikä olisi tiedossa häntä saatettaisiin pitää vanhan näköisenä ikäisekseen?
Haluaako hän varmistaa kehut salailemalla? No, minkä ikäiseksi kuvittelet minut? Tämän kysymyksen kuultuaan pitää ensin miettiä, mitä pitää totena ja sitten pudottaa siitä kymmenen vuotta. Ooh, kiitos, KIITOS! Ja kysyjä hyrisee mielihyvästä, olen ikäistäni nuoremman näköinen, ah!

Kun vaihdoin työpaikkaa viisikymppisenä eräs miespuolinen kollega sanoi lähtiessä minulle kohteliaisuutena, että hän tulee muistamaan minut ulkonäöllisistä avuista (juuri näin muotoiltuna). Siis naisen, joka oli tehnyt samaa työtä kuin hän, intomielisenä. Kiitin nöyrästi ja iloisena, hyvä kun saa kiitosta edes jostain. Siinä tilanteessa olin odottanut kehuja projekteista, joissa olin ollut aktiivisesti mukana - etupäässä niistä ja myös niistä. Saa ulkonäköäkin kehua.

Anna-lehden juttu sai minut ottamaan esiin vanhat kuvataulut, jotka ostin kerran kirpparilta. Toisessa on naisen, toisessa miehen elämänvaiheet. Miehen vaiheissa on lapset mukana vain yhdessä vuosikymmenessä, kolmikymppisenä, naisen kolmikymppisestä seitsenkymppiseen. Nainen on kumartuneena lapsukaisten puoleen suurimman osan elämästään, mies seisoo hyväryhtisenä yksinään. Mutta kun lastenhoito on ohi niin kas, mies onkin hoivaamassa naista. Nainen on itsekseen vasta 90-vuotiaana.

No, tämähän on muuttunut täysin. Miehet ovat nykyään mukana lastensa elämässä vauvaiästä aikuisuuteen. Isoisät puuhastelevat lastenlasten kanssa. Sekä naiset että miehet ovat töissä ja saavat työuran jälkeen oman eläkkeensä. Sen jälkeen he molemmat vanhenevat omaan tahtiinsa.

Kvinnans åldrar ja Mannens åldrar. Hauska verrata ja miettiä, miten ajat ovat muuttuneet ja miten vanhat käsitykset silti yhä vaikuttavat.

Vielä eräs kiinnostava kohta näissä vanhoissa tauluissa: naisella on enkeli mukana syntymässä ja kuolemassa, mies pärjää ilman. Uskonto ja lapset ovat kuuluneet naisille.

Vanhoja asenteita kuvaa sekin, että nainen on 'rouva' tai 'neiti', miehen tittelissä 'herra' ei ilmoiteta, onko vapaa vai varattu? Näitä tosin ei käytetä enää suomen kielessä niin paljon kuin ennen.
Amerikkalaisilla on käytössä lyhenne Ms entisten Mrs ja Miss ohessa.
Olen kerran saanut postia eräältä englantilaiselta herrasmieheltä muodossa Mrs Unto Mentula - siis Rouva Unto Mentula! Kuulostaa ajalta ennen maailmansotia, suurten pukudraamojen aikaiselta.

Tässä meidän mökkisaarta. Sille hyvästit! Laukut on pakattu ja kohta laitan läppärin matkatavaroihin. Eskokreeta ja kreetaesko (Mrs Unto Mentula - heh) lähtevät ajelemaan kohti lentokenttähotellia ja sieltä aamuvarhaisella Espanjaan. Seuraava kirjoitus tulee Benalmádenasta.

---------------------------

Lisäys illalla Pilotti-hotellissa:
Mikä sai minut Anna-lehden kirjoituksen lisäksi näihin ajatuksiin on USA:n presidenttiehdokas Trumpin käsitykset naisista.
Nyt käydään myös keskustelua peruskouluille annetuista ohjeista sukupuolineutraaliuden toteuttamiseksi. Tasa-arvo koulussa on hyvä asia, mutta eri oppiaineisiin annetut esimerkkivinkit, joista olen lukenut, tuntuvat todella omituisilta ja keinotekoisilta.
Sekä tyttönä että poikana olemisessa on omat hienot puolensa. On rikkautta, että on naisia ja miehiä eikä vain henkilöitä.

Ei saa mennä ulos saunaiholla on Heidi Mäkisen esikoisromaani. Mäkisellä on myös samanniminen blogi.

Päällimmäinen ajatus kirjan luettuani on että kirjoittajalla on hyvin tunnistettava ikioma tyyli, jonka tunnusmerkkejä on sympatia kuvattaviin henkilöihin ja ironia, joka ei satuta. Siis ironiakin voi olla leppoisaa: nuo poloiset yrittävät selvitä parhaansa mukaan ja ovat ihailtavia sekä tavallisuudessaan että omalaatuisuudessaan. Mäkisen tekstissä on myös piiloironiaa, joka ei heti aukea.

Päähenkilöitä on kolme, nuori vanhustenosastolla työskentelevä hoitaja Sini, kuusikymppinen Eeva, Sinin seinänaapuri, joka nyt vasta tässä vaiheessa elämäänsä pääsee valitsemaan, miten haluaa elää ja rotukissa Kyllikki, itsenäinen kuten kissat ovat, oman arvonsa tunteva vanharouva.

Maailmaan ei kaivata enää yhtään lasta. Niitä on jo riittämiin. Tulevat silittelemään turkkiani ja saavat sen sotkuun. Kun pikkuisen raapaisen, niin jo alkavat parkua.
....
Kannattaa hankkia rotukissa. Se tekee tarpeensa laatikkoon eikä vaadi ympärivuorokautista vahtimista. Sitä voi silittää silloin kun sille sopii ja se sulostuttaa emäntäänsä kehräämällä.
Ei tarvitse röyhtäyttää.

Pöydissä istui iäkkäitä naisia. jotka tekivät jotain kielen opiskeluun liittyviä tehtäviä. Naiset eivät korkeasta iästään huolimatta näyttäneet oikeilta mummoilta. Aito mummo käytti rintaliivejä vain juhlatilaisuuksissa, muisti kaukaistenkin sukulaisten syntymä- ja nimipäivät, aito mummo ei värjännyt harmaita hiuksiaan piiloon ja hän neuloi sukkia kaikki säilömiseltä ja matonpesulta jäävät luppoajat.
Oikea mummo ei opiskellut ranskaa.

Nuo käsiteltävän asian tiivistävät lakoniset loppulauseet, röyhtäytykset ja mummoille ei ranskaa, ovat niin hykerryttäviä, että on pakko nauraa ääneen. Samanlaiset hauskat yhteenvedot ovat tyypillisiä myös Mäkisen blogikirjoituksissa.

Sini ja Eeva näkevät ympärillään paljon ajan ilmiöitä ja ovat niissä itsekin mukana. On morsiamia, joiden hääkuvista ei tule täydellisiä, koska vihkipappi ei suostu käymään samalla kampaajalla ja kosmetologilla kuin morsian, vaan esiintyy kuvissa luonnontilaisena. On hullua laihduttamista ja botoxia. On facebook-viestintää, jossa kerrotaan, että nyt ryhdyn leipomaan sämpylöitä ja myöhemmin kuvataan ne sämpylät, laitetaan kuvat faceen ja aletaan odottaa tykkäyksiä.

Kyllikki on erityisherkkä ja erityisvaativa. Hän katselee sekä Siniä että Eevaa kriittisesti. Kyllikki on myös yöeläjä, Mensan jäsen ja kirjailija. Hänen kohtalonsa on elää monilahjakkaana keskinkertaisuuksien keskellä.
Minulta kysytään, onko Rotukissan kuuma elämä avainromaani. En kerro.
Kyllikki tuo minulle mieleen näyttelijä Miitta Sorvalin sketsihahmon Tellervo von Appelgrenin, rakastettavan suorasuun.
Seksiä se emäntä kyttää, mutta tuskin saa. Ainakaan kunnollista. Siihen tarvitaan nuoruutta, terveyttä ja itsekeskeisyyttä. Kiinteitä lihaksi ja hyvää verenkiertoa.

Mäkisen tyyli muistuttaa ihailemaani Mark Levengoodin tyyliä. Elämä koettelee tragedioilla, mutta kaikesta selvitään. Avain selviytymiseen on hakeutuminen toisten seuraan. Mitä epätavallisin kohtaaminen voi johtaa ystävyyteen.

Kirjan alku on napakka, se vie suoraan Sinin maailmaan.
- Tahdon, Sini sanoi peilille.

Loppu on haikea. En paljasta sitä. Kaikkien kolmen elämä muuttuu alun lähtökohdista, Sinin, Eevan ja Kyllikin, monen juonimutkan kautta. Lukija on myötäelänyt, liikuttunut ja suuttunutkin kulkiessaan naisten mukana heidän vaiheissaan.

Pidän kovasti tästä kirjasta.
Kiitos Heidi Mäkinen! Taidan hankkia pari kirjaasi pukinkonttiin. Tulin hyvälle mielelle kirjastasi ja hyvää mieltähän on hyvä jakaa eteenpäin.

Mäkisen ilme kuvassa sisäkannella kertoo, että nokkelia huomioita, kirpeitäkin, on pehmennetty huumorilla. Sama tunnelma Mäkisellä on myös blogissaan.

Kirjan kansi on on mahtava. En löydä tekijän nimeä, se jää minulla varmaan piiloon kirjaston tarran alle.
Kiiltäväturkkinen Kyllikkihän se siinä kannessa katselee arvioivasti kahta luuseria.

Hyi mikä kuva. Emäntä on kuvattu ilman vaatteita. Nuoret ja kauniit ovat eri asia, mutta tuollainen vanha nainen, jolta puuttuu toinen rinta. Mautonta sanon minä. Onneksi kuva on mustavalkoinen, joten iho näyttää siedettävämmältä.
Naapuri, joka syötti minulle katkarapuja on paksuna.
...
Raskaus pilaa vartalon. Vaikka kuinka juoksisi jumpissa ja voitelisi itseään. Yksinhuoltajalla ei ole varaa omaan aerobic-ohjaajaan niin kuin Madonnalla on. Se onkin säilynyt kohtalaisessa kuosissa toisin kuin eräät.

------------------
Lisäys su 23.10.

Kävin Heidin blogissa. Siellä on mainio, oivaltava työkaverin pitämä onnittelupuhe Heidille julkkareissa Tampereen murteella. Klikkaa tästä!

Terveisiä Espanjan Aurinkorannikolta Benalmádenan kaupungista! Kaupungissa on upea puisto Parque De La Paloma, kyyhkyspuisto.
Ympäristöteos Paz (rauha) on koottu kivistä, joihin on myös kirjoitettu viestejä ja yhdistysten nimiä.

Tässä kuvassa kyyhky on tullut tutkimaan Paloma-puiston suurikokoisia pääpatsaita.

Valkoista kyyhkystä on käytetty muinaisista ajoista lähtien rauhan symbolina.
Oliivipuun oksalla on tämä sama symbolinen merkitys mm. Raamatussa ja Koraanissa. YK.n lipussa oliivipuun oksat ympäröivät maailmankarttaa. Nooan arkki -tarinassa kyyhky toi arkkiin oliivipuun lehden merkiksi siitä, että vedenpaisumus on ohi ja elämä voittaa.
Picasso on kuvannut lukuisissa töissään kyyhkysen lehvä nokassa rauhan viestin välittäjänä.

Me käytämme mielellämme Suomessa englanninkielistä sanaa 'peace'. Peace and Love voisi olla vaikka seinällä sisustustauluna suomalaisessa kodissa siinä Home Sweet Home -taulun vieressä .
Mitä vikaa on suomalaisissa sanoissa Rauha ja Rakkaus!

Katsomme parhaillaan uutisia brittikanavalta. Poliitikot väittelevät, ottaako lapsia turvaan Calais'n pakolaisleiriltä surkeista oloista. Uutiskuvat ovat sen näköisiä, että onko siinä jotain miettimistä.

Katselimme myös Yle Areenalta suomalaiset uutiset. Suomessa on ollut rauhanmarsseja Syyrian rauhan puolesta. Se on hyvä. Voi kysyä, onko niistä hyötyä. On. Rauhanmarssit ja kivitaideteos Paz kertovat arvoista. Taiteella ja symbolisella toiminnalla me vahvistamme hyviä arvoja. Ja on sekin nähty, useampaan kertaan, että suurten joukkojen mielipide on muuttanut politiikkaa ja saanut aikaan mielettömyyksien loppumisen.

Täällä ollaan vielä YK:n päivän puolella. Tietokoneeni on Suomen ajassa eli jo tiistaissa.
Olen toiveikkaalla mielellä. Tuntuu ihan siltä, että ilmassa on hyvän merkkejä.

Ensimmäiset Frame-kirjani

Uusiseelantilainen kirjailija Janet Frame (Nene Janet Paterson Clutha) alkoi kiinnostaa minua luettuani Riitta Jalosen hänestä kirjoittaman kirjan Kirkkaus.
Jo muutama vuosi sitten tunsin houkutusta tutustua Framen kirjoihin nähtyäni televisiosta Jane Campionin elokuvan An Angel at My Table, joka perustuu Framen elämäkertatrilogiaan. Silloin asia unohtui, mutta nyt kun jo toisen kerran kohtasin saman kiinnostavan henkilön toisen taiteilijan tulkitsemana kiirehdin hankkimaan kaksi hänen varhaista kirjaansa. Aion hankkia lisää. Pakko!

Janet Frame syntyi 1924 köyhiin oloihin viisilapsiseen perheeseen Dunedinissa Uudessa-Seelannissa. Perheen tyttäristä kaksi hukkui ja ainoa poika kärsi vaikeasta epilepsiasta. Lahjakas Janet pääsi opettajankoulutukseen ja vähän jo aloittamaan uraansakin, kun ahdistus ajoi hänet itsemurhayritykseen ja sen jälkeen psykiatriseen hoitoon, jossa hänet diagnosoitiin "hermoromahduksen" jälkeen skitsofreenikoksi.
Kahdeksan vuoden mielisairaalajakso lyhyine kotiuttamisyrityksineen parikymppisestä lähes kolmikymppiseksi muovasi Janetin persoonaa ja jätti hänelle loppuelämäksi kysymyksen, oliko hänet diagnosoitu oikein.
Hän oli pystynyt sairaaloissa ollessaan kirjoittamaan ja lähettämään novellejaan kilpailuihin. Vuonna 1951, vähän ennen suunniteltua leukotomialeikkausta, kuten lobotomiaa silloin kutsuttiin, tuli tieto, joka pelasti Framen aivot: hän oli voittanut arvostetun kirjoituskilpailun novellikokoelmallaan Lagoon and Other Stories.
Kun Frame toipui tarpeeksi ja pääsi sairaalasta, hän sai tukijansa, kirjailijakollegan, avulla asunnon ja rauhan kirjoittaa. Tuloksena on kolmetoista romaania, joista kaksi on julkaistu postuumisti, kolme novellikokoelmaa, neljä runokokoelmaa, laaja elämäkerta ja lukuisia erillisiä kirjoituksia kokoelmissa ja julkaisuissa. Frame on todennut useasti haastatteluissa, että kirjoittaminen pelasti hänet.
Suuri muutos Framen elämässä tapahtui 1957, kun hän muutti Eurooppaan ja asui monta vuotta Lontoossa, jossa hakeutui tuskaisuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon. Hän matkusteli paljon, mm. USA:ssa, jossa asui pitkään taiteilijaresidensseissä. Mieleltään paljon kipuillut kirjailija menehtyi leukemiaan vuonna 2004 Dunedinissa, jossa oli viettänyt lapsuutensa.

Frame on saanut kaikki mahdolliset uusiseelantilaiset kirjallisuuspalkinnot ja joitain muualla anglosaksisessa maailmassa. Hän on ollut myös loppumittelöissä Nobel-palkinnosta. Miksi näin arvostetulta, mielen sairastumisen ja hoidon kuvaajana uraauurtavalta kirjailijalta ei ole suomennettu mitään?

Mitä pidätte romaanin Owls Do Cry (1957) kannesta? Minusta se on kaunis. Tytön, Daphnen, varjo kretonkiverhon takana. Kannen päälle painetut mainoslauseet voisi yleensä siirtää taakse, mutta tällä kertaa hyväksyn mainoksen, koska se on niin tosi. Nuori uusiseelantilainen kirjailja Eleanor Catton kirjoittaa, että mikä tahansa Framen kirjoista voitaisiin julkaista tänään ja se olisi mullistava. Olen samaa mieltä.

Otsikko "Owls do cry" on Shakeapearen näytelmästä The Tempest, Myrsky.
Francie, Withersin perheen esikoinen, on vasta 12, mutta joutuu jo lopettamaan koulun ja menemään aikuisten lailla töihin. Hän unohtaa alhaisen sosiaalisen statuksensa, likaisuutensa ja puutteellisuutensa lausuessaan paatoksella:
Where the bee sucks, there suck I
In a cowslip's bell I lie,
There I couch when owls do cry.
When owls do cry, when owls do cry.

Withersin perheessä on neljä lasta, Francie, Daphne, Toby ja Chicks. Maailmaa tarkastellaan vuoroin heidän kaikkien kautta.

Ensimmäinen osa on nimeltään "Talk of Treasure". Lapset löytävät aarteita kaatopaikalta, pinnaavat koulustakin päästäkseen penkomaan romuja. Lapsen näkökulma näkyy tekstin muodossa. Lapsi assosioi, hyppää yhdestä asiasta toiseen ja liukuu rennosti ajassa yhdistäen menneen ja nykyisen, joskus jopa tulevan. Pisimmät virkkeet ovat puolen sivun mittaisia.

Toinen osa on nimeltään "Twenty Years Later". Perhe yrittää pärjätä, isä uurastaen ja äiti uskonsa tukemana. Francietä ei enää ole. Kaatumatautinen Toby ja nuorin Chicks eli Teresa selviävät lapsuutensa haavoista omien valintojensa avulla, vaikka eivät hyväksykään toistensa elämäntapaa. Teresan päiväkirja on hulvattomin pinnallisuuden ja sosiaalisen kiipimisen kuvaus, mitä olen lukenut. Onko Daphnekin kadonnut? Hän on laitoksessa, jossa olemista hävetään. Lukija jää vaaran tuntuun, josta epilogi pelastaa.

Viimeinen osa, epilogi "Anyone We Know?", on ilotulitus. Se sisältää ironisen hulluttelevan koonnan kirjassa esiintyneistä ihmisistä. Paikallisen villatehtaan johtajan vaimo lukee uutisia sanomalehdestä miehelleen. Eräs uutinen koskee tapahtumaa miehen tehtaalla. Daphne Winters -niminen nainen on saanut ylennyksen ja sen kunniaksi kolmella timantilla koristellun rannekellon. Hän oli juuri vasta aloittanut töissä sairastettuaan pitkään jotain epämäräistä tautia ja käytyään läpi parantavan leikkauksen.

Daphne on kirjailijan itsensä alter ego. Kun hoitajat mainostavat Daphnelle lobotomiaa, he viittaavat erääseen operaation läpikäyneeseen, joka pystyy leikkauksen jälkeen jopa myymään hattuja kadulla. Daphne ajattelee, että hän ei haluaisi myydä hattuja, mutta jos kerran persoonallisuus muutetaan, niin ehkä...
Paitsi että tämä tilannehan onkin toisessa lukemassani kirjassa Faces In The Water (1961), jonka päähenkilö on mielisairaalan potilas Istina Mavet.

Daphne Winters, Istina Mavet ja mitähän muita vielä? Janet Frame kirjoittaa puolielämäkerrallisesti, hän käyttää kokemuksiaan lähteenä.

Muistot ovat aarre, kuten kaatopaikka Withersin lapsille. Framen kirjoitus on "talk of treasure", ammentamista loputtomasta aarrevarastosta.

Kaatopaikalla tapahtuu kaikenlaista, myös todella pahaa. Ja mitä on ajateltava siitä, että kaatopaikan päälle rakennetaan moderni kerrostalo, johon pikkuporvarillinen Teresa suunnittelee muuttaa?

Owls Do Cry on komediallinen, yhteiskuntakriittinen, aikansa asenteita ravisteleva, runollinen, kiihkeä ja elävä.

Jos Framen aivoihin olisi porattu reikä, hän ei olisi kirjoittanut yhtään kirjaa novellikokelmansa jälkeen. Lobotomialeikatuissa on ollut pianisteja, jotka ovat operaation jälkeen toistaneet samaa yksinkertaista sävelmää ja kauhuissaan juosseet pakoon pianon luota.

Framen kohdalla on pohdittu, mikä häntä vaivasi. On nostettu esiin autismia ja introverttiyttä. Eri ajat rakentavat erilaisia kategorisointeja ahdistuksen ja tuskan ilmentymille ihmisessä. Margaret Drabble on otsikoinut Owls Do Cry-kirjaan laatimansa alkusanat "A Cry of Joy and Pain", ilon ja kivun huuto.

Kirjoitan mielisairaalakuvauksesta Faces In The Water pikapuoliin.

Janet Framen toinen romaani Faces In The Water (1961) on ensimmäisiä fiktivisiä mielisairaalakuvauksia. Tekijä sanoo kirjan alussa, että dokumentinomaisuudestaan huolimatta kirja on fiktiota ja kukaan henkilöistä mukaanlukien päähenkilö Istina Mavet ei ole kuva todellisesta henkilöstä. Tällainen lisäys oli tarpeen 60-luvun alussa, siihen aikaan ihmisistä ei kirjoitettu heidän nimillään.

Frame vietti kahdeksan vuotta nuoruudestaan mielisairaaloissa, joten romaanin tietopohja on vankka. Hän käsittelee kaikissa kirjoissaan oman elämänsä tragedioita. Fiktio ei aina peitä eikä fakta paljasta, joten voi olla, että tämä kirja on jopa todempi kuin elämäkertatrilogia, jonka Frame on sanonut kirjoittaneensa osoittaakseen, ettei ollut niin pahasti sairas kuin luultiin. Tämä tavoite on saattanut muovata elämäkertaa. Faces In The Water -teoksesta Frame on todennut, että hänen piti pehmentää joitain kokemiaan kauheuksia, koska niitä ei olisi todenmukaisina uskottu.

I will write about the season of peril. I was put in hospital because a great gap opened in the ice floe between myself and the other people whom I watched, with their world, drifting away through a violet-coloured sea where hammerhead sharks in tropical ease swam side by side with the seals and the polar bears. I was alone on the ice. A blizzard came and I grew numb and wanted to lie down and sleep and I would have done so had not the strangers arrived...
( Kirjoitan vaaratilanteesta. Minut pantiin sairaalaan, koska jäälauttaan aukesi suuri railo minun ja muiden ihmisten välille. Katselin heitä ja heidän maailmaansa ajelehtien violetinvärisessä meressä, jossa vasarahait uivat tropiikin levollisuudessa rinnakkain hylkeiden ja jääkarhujen kanssa. Olin yksin jäällä. Lumimyrsky tuli ja minä kohmetuin ja halusin panna makuulle ja nukkua ja olisin tehnytkin niin elleivät ne muukalaiset olisi tulleet ...)

Istina Mavet on sairaalassa puhumattomana, koska hän sekosi opettajana. Hän ei osannut olla vuokrahuoneessaan ja hän koki, että rehtori saatteli häntä kolmeksi jakautuneena, yksi perässä ja kaksi sivuilla.
Istina käy läpi kaikki osastot vapaimmasta, vähemmän sairaiden osastosta alimpaan, jossa saatetaan joutua istumaan koko päivä saman pöydän ympärillä kuin arestissa. Pienestäkin hermostumisesta suljetaan pakkopaitaan ja kun vessapyyntöä ei hyväksytä, Istina liukuu ja tekee tarpeensa pöydän alle.
Tämän osaston potilaille tuodaan kylvyn jälkeen kasa vaatteita, josta voi haalia jotain päälleen. Mikään ei ole omaa. Kun Istina valittaa, ettei hänelle riittänyt housuja, hoitaja kivahtaa, että mitä sinä housuilla, eihän täällä ole miehiä. Terveyssiteitäkään ei ole aina saatavilla, ylikuormitetut hoitajat vastaavat niitä pyytävälle: Use your arse hole.

Miksi tällaista "hoitoa"? Ajan käsityksen mukaan mieleltään sairaat olivat vain "opetuksen tarpeessa". He olivat kuin tottelemattomia lapsia, jotka piti opettaa säyseiksi.
Sairaalassa pidettiin kaikki normaalista poikkevat ihmiset säilössä samassa laitoksessa, lapset, vanhukset, rikolliset, kehitysvammaiset, elämän nujertamat ja seonneet. Henkilökuntaa oli äärimmäisen vähän. Ihanteellisina aloittaneet hoitajat joko lopettivat ja menivät töihin muualle tai kyynistyivät ja muuttuivat konemaisiksi ja julmiksi.
Erityispöytään jouduttuaan Istina tarkastelee sadan hengen osaston elämää kuin outoa balettia. Välillä hoitajat provosoivat potilaita väkivaltaan ja kutsuvat sitä nimellä "day's fun". Hupia saadaan myös karkkiryntäyksellä, jossa hoitaja heittää karamellejä ilmaan ja saa potilaat tappelemaan niistä.

Yöt ovat levottomia, koska tehokkaita lääkkeitä ei ole. Hoitotoimenpiteet ja siirrot ovat sattumanvaraisia. Levottomimmat sidotaan pakkopaitaan tai suljetaan eristyshuoneeseen.
Sähköshokilla uhataan ja sitä käytetään rangaistuksena tottelemattomuudedsta ja tunteiden ilmaisemisesta. Istinakin saa niitä parisataa. Syynä on mm se, että hän ei puhu eikä pysty syömään osaston kauhean hajun takia. Sähköshokki annetaan ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja. Potilaat pelkäävät sitä kuin kuolemaa. Jotkut epäilevät, että sillä valmistetaan sähkötuoliteloitukseen. Keskitysleiriltä pelastunut, mutta mielenterveytensä menettänyt jugoslaavi epäilee, että häntä viedään kaasukammioon. Jos shokki ei tee toivotun passiiviseksi, annetaan toinen perään, kolmaskin.
Toinen sen ajan hoitomuoto on insuliinikooma, jota nykyään ei enää käytetä.

Ja sitten se viimeisin, uusi keksintö, leukotomia eli lobotomia. Potilaalle luvataan, että hänet muutetaan, jännitys poistetaan ja hänen persoonallisuutensa korjataan. Operaatiossa porataan reikä molempiin ohimoihin ja yhteyksiä sisemmäs aivoihin katkaistaan. Jotkut lääkärit kieltäytyvät tekemästä näitä leikkauksia.

I remembered a picture of the brain; how it looked like a shelled walnut and its areas were marked in heavy print, Concentration, Memory, Emotion, like the names of cities in a strange allegorical land.
(Muistin kuvan aivoista: miten ne näyttivät kuin kuoressaan olevalta saksanpähkinältä, jonka osat oli merkitty vahvalla tekstillä, Keskittyminen, Muistot, Tunteet, kuten kaupunkien nimet oudossa allegorisessa maassa.)

Istina on nähnyt leikattuja kompuroimassa lobotomialiina kaljun päänsä suojana hoitajan tukemana. Aluksi näyttää siltä, että kehitystä tapahtuu; hoitajat ovat kiinnostuneita leikatusta kuin lapsi uudesta lelusta, mutta menettävät innostuksensa, kun huomaavat, että leikkaus ei tuottanutkaan mitään uutta ja uljasta.

Istina ei halua, että hänen aivoistaan varastetaan persoonallisuus, olkoonkin hauras. Hän kokee haluavansa kotiin, ei minnekään vastentahtoisten sukulaisten luo, vaan kiven koloon tai maakuoppaan. Hän tuntee lääkärin puheet persoonan muuttamisesta suurena yksinäisyytenä.

Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka paljon. Tuntuu siltä, että olen löytänyt uuden mielikirjailijan, jolta haluan lukea kaiken.
Olen jo tilannut Framen 80-luvulla kirjoittaman elämäkertateoksen, joka sisältää kolme osaa To the Is-Land, An Angel at My Table ja The Envoy From MirrorCity ja hänen 1963 kirjoittamansa Towards Another Summer, jonka hän ehdottomasti halusi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen, koska piti sitä niin henkilökohtaisena. Kirja julkaistiin 2007. Se esitellään pohjattoman yksinäisyyden kokemuksena viikonloppuvierailulla perheessä.

Lopuksi Faces In The Water ilkikurinen loppu.
Nuo suomennokset ovat omiani, ajattelin että kaikki lukijat eivät ehkä osaa englantia, ja kun näitä ei hitto vie ole suomennettu!

Istina on lähtemässä sairaalasta. Hän katselee erästä sairaalan tapahtumaa, keilailukauden aloitusta. Tanssit, piknikit, urheilupäivät ym. ovat uusi keksintö. Niitä on alettu järjestää, kun joku on keksinyt, että potilaat ovat ihmisiä. Heidät puetaan omituisiin toisten hylkäämiin vaatteisiin ja meikataan räikeästi näyttämään huorilta. Sama tapahtuu silloin, kun laitoksessa on vieraita. Tästä lähtötilanteestaan Istina kertoo näin:
I looked away from them and tried not to think of them and repeated to myself what one of the nurses had told me, 'When you leave hospital you must forget all you have ever seen, put it out of your mind completely as if it never happened, and go and live a normal life in the outside world.'
And by what I have written in this document you will see, won't you, that I have obeyed her?
(Katsoin poispäin heistä ja yritin etten ajattelisi heitä ja toistin itselleni mitä yksi hoitajista oli sanonut minulle, 'Kun lähdet sairaalasta sinun pitää unohtaa kaikki mitä olet ikinä nähnyt, panna se täysin pois mielestäsi ikään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, ja mennä elämään normaalia elämää ulkomaailmassa.'
Ja siitä mitä olen kirjoittanut tähän dokumenttiin huomaatte, eikö vain, että olen totellut häntä?)

"Istina" on serbokroatiaa ja sen merkitys on totuus, "mavet" on hebreaksi kuolema.

Pari lomakuvaa vielä täältä Espanjan Aurinkorannikolta. Näen näissä jotain symbolista Istina Mavetin - Janet Framen - ja kaikkien mielenterveytensä kanssa kamppailevien elämälle.

Paloma-puiston kaktuspuistosta

Näkymä Välimerelle meidän loma-asuntomme ikkunasta, 11. kerroksesta
aamuvarhaisella

Heti ensimmäisenä päivänä täällä kauppareisulla huomasimme apteekin seinässä ilmoituksen flunssarokotuksista. Olin jo ehtinyt pelätä Suomessa jokasyksyistä keuhkotautia. Ei, kun hakemaan rokotusta! Se maksoi vähän päälle 12 euroa, Suomessa saan ilmaiseksi, mutta ajattelin, että onpas kätevää ottaa se nyt tässä muun asioimisen ohessa. Apteekista ohjattiin pieneen sivuhuoneeseen, jossa söpö lääkäri antoi pistoksen käsivarteen tosi pienellä neulalla. Hän kertoi, että espanjalaisia lääketieteen opiskelijoita on paljon Erasmus-vaihdossa Suomessa, ja minä kehuskelin meidän Mylsän nuoria espanjalaishammaslääkäreitämme Leireä, Tereseä ja Brunoa, joilla kaikilla olen käynyt.

Ei ole tullut flunssaa ja astmayskä on tipotiessään.
Olemme kävelleet paljon, ja kun asuntomme on rantakadulta katsoen ylämäessä, niin kapuaminen on vielä lisännyt tehoa.
Korkea ilmankosteus ja lämmin ilma sopivat minulle. Ulkonahan me olemme lähes koko ajan, asunnossakin, jossa on kokonainen seinä auki isolle parvekkeelle liukulasiovella.

Lasi - niin. Mieheni Unto ampaisi kahdesti vauhdilla päin lasiovea luullen sen olevan auki. Ensimmäisellä kerralla hän pamahti lasiin niin kovaa, että siihen jäi otsan kuva ja mies haukkoi henkeään jonkin aikaa lattialla. Sovimme, että jos jompi kumpi laittaa oviaukkoa pienemmälle, niin pistää tuolin merkiksi lasin eteen. No, seuraavana päivänä minä huutelin suihkussa olevalle miehelleni, että nyt minä vilukissa sitten vähän vedän taas laseja kiinni ja tuoli on merkkinä, koska enhän minä halua sinua tappaa. Eikös hän ampaise kohta uimahousut kädessä parvekkeen suuntaan ja pam! Mies kopsahti kuin tikka tauluun. Tuoli ei kuulemma ollut oikeassa kohdassa eikä hän ollut edes kuullut minun huuteluani. Minun syyni taas.
Tässä kohtaa todettakoon, että alkoholilla ei ollut tässä kuten ei muissakaan kohelluksissamme osuutta asiaan. Suomalaisten kommelluksissa tämä on aina tapana mainita.
Meidän lasiovidraamamme voisi rekonstruoida ja kuvata, kuten Auerin tapauksen ikkunaepisodin, mutta antaa nyt olla...
Parin päivän päästä näistä mäjäyksistä Unto heräsi huimaukseen, Illallakin oli jo kuulemma vähän vaaputtanut. Emme ensin osanneet yhdistää huimausta lasiin törmäämisiin, koska hänellä on ollut asentohuimausta ennenkin. Olen pitänyt koko ajan hätänumeroa ja klinikoiden numeroita mukanani. Helpotuksen huokaus, matkaseuralaiseni taitaa olla kunnossa.

Sitten minun mokiani - tai minunhan tuo edellinenkin oli.
Aluksi meillä oli vesipullot käytössä, mutta nykyään juomme kraanavettä, joka on ihan hyvää. Heräsin eräänä yönä janoon ja hapuilin pimeässä keittiönurkassa vesipulloa. Kaadoin "vettä" lasiin ja join aika siemauksen - auringonkukkaöljyä. Nyt on sitten tullut nautituksi hyviä rasvoja.
On myös kaadeltu karpalomehua kahviin. No, miksi karpalomehupakkaus on valkoinen, samanvärinen kuin leche, maito? Kyllä siinä pitäisi olla karpalonpunaista.

Voiko maitopurkki söpösempi olla! Ulkomailla on hauska tutkia tuotteita. Ihan arkipäivän tavarat voivat olla niin erilaisia kuin kotona.

Tänä aamuna minulta lohkesi yllättäen hammas, puolet pois. Pakko lähteä hammaslääkäriin. Päätin mennä skandinaaviklinikalle, niin että osaan selittää asiani. Suomalainen lääkäri Päivi aloitti juurihoidon, käyn vielä kahdesti hänellä ja Suomessa muotoillaan sitten vasta pysyvä paikka.
Käyn siis kotona Mylsällä espanjalaislääkäreillä ja Espanjan Aurinkorannikolla suomalaislääkärillä. Maailmamme on kansainvälinen, ja EU helpottaa asioimista. Voi kun se pysyisi!

Kun tulimme hammaslääkäriltä ja kävelin poski pallona suomalaisen Kukko-ravintolan ohi nuori lahtelainen toimittajaharjoittelija pysäytti meidät ja kysyi, saako haastatella kuvan kera Fuengirola.fi -lehden Gallup-kyselyyn. Tottakai! Hän ei kysynyt, miten olemme viihtyneet ja mokailleet, vaan miten aiomme viettää pikkujouluja.
Tulimme niin nostalgisiksi, että kävimme ostamassa Kukosta korvapuustit.

Yritämme pärjätä.
Kirjoitan seuraavissa matkakertomuksissa lisää arjestamme täällä, lukemisista, kulttuuritapahtumista, retkistä ja mistä sitä vielä tietä mistä. Aina sattuu ja tapahtuu.

Kuva on paikallisen kirjaston ulkoseinältä, jossa muutama kirjailija on nostettu esiin erityisesti tänä vuonna nautiskeltavaksi. Hyvä, että joukossa on myös lastenkirjailija Roald Dahl. Kaikki tietävät Cervantesin ja Shakespearen, mutta Blas de Otero lienee tuntemattomamapi. Hän on espanjalainen runoilija (1916 -1979). Otero on kirjoittanut uskonnollisia ja vasemmistorunoja, joista jokin löytyy yhteiskokoelmista Matti Rossin suomentamana.

Tämä kirjasto näytti monipuoliselta ja hyvin toimivalta. Erona suomalaiseen kirjastoon oli se, että ihmiset lukivat lainausosastoilla pitkien pöytien ääressä ja moni opiskeli kuulokkeet päässä. Hiljaisuus oli siis välttämätön.

Espanjankielinen kertomakirjallisuuden jaottelu on helppo ymmärtää englannin pohjalta. Vain 'Novela de Autoayuda' on ongelmallinen. Kyse on elämäntaito-oppaista.
Espanja tarttukoon minulle vähitellen ja pakottomasti kuin lapsella, katselemalla ja kuuntelemalla.

Hiippailin tutkimassa ulkomaisten kirjojen osaston. Englanninkielisiä oli eniten, ja mitkäs kielet tulivatkaan seuraavaksi - ranska ja suomi, yhtä paljon molempia. Sitten melko paljon hollannin kielellä ja vähän joillain muilla kielillä, mm. venäjäksi.

Löysin Laura Honkasalon kirjan Perillä kello kuusi

Luin tullessa jo lentokenttähotellissa ja koneessa Heidi Mäkisen romaanin Ei saamennä ulos saunaiholla ja täällä perillä kaksi Janet Framen kirjaa, joista kaikista olen kirjoittanut. Vain yksi mukaanottamistani kirjoista on lukematta, Coetzeen kirjallisuusesseitä sisältävä Stranger Shores.
Miehelläni Untolla on espanjan oppikirjojen lisäksi Annie Proulxin novellikirja Close Range, joka sisältää myös pitkän novellin Brokeback Mountain. Sen voisin minäkin lukea uudestaan. Se on novellina vahvempi kuin elokuvana.

Ei ole pelkoa lukemisten loppumisesta. Tässä asunnossa on nimittäin pieni kirjakaappi, ilmeisesti edellisten lomailijoiden jättämiä taskukirjoja. Suurin osa kirjoista on viihdekuningatarten Ruth Rendellin, Danielle Steelen ja CatherineCooksonin bestsellereitä. En ole koskaan lukenut heiltä mitään, ja takakannen tekstit eivät houkuta, mutta jos ei muuta löydy, niin voisihan noitakin kokeilla. Jotkut jättävät lähtiessään myös ala-aulaan samantyyppisiä kirjoja sekäjuorulehtiä Hello! ja Closer.
Kaapin löytö minulle on Sue Townsendin romaani The Woman Who Went to Bed for a Year, naisen kasvutarina. Olen aloitellut sitä. Townsendin Adrian Molenpäiväkirjat ovat mielestäni parasta ja hauskinta päiväkirjamuotoista kaunokirjallisuutta. Vaikka niiden päähenkilö on teinipoika olen lukenut niitä nauttien aikuisena.
Mies löysi kirjojen joukosta Alistair Macleanin sotakirjan Partisans.

Tämä pieni kirjakauppa on Arroyo de la Mielissä, joka on Benalmadenan hallinnollinen kaupunginosa, pari kilometriä Benalmadena Costasta, rannalta, vuorille päin. Kaupungissa on myös kolmas osa Benalmadena Pueblo, pieni valkoinen kylä, jonka liepeillä kävimme läntisen maailman suurimmassa buddhalaistemppelissä eli stupassa.

Stupa on rauhan ja sopusoinnun vertauskuva, johon mennään mietiskelemään. Stupia on kahdeksaa erilaista symboloiden Gautama Buddhan elämänvaiheita. Benalmádenan stupa on valaistumisen temppeli. Sen ympäristössä todella tunsi rauhaa ja henkisyyttä. Mietiskelymusiikki, ympäröivä puisto ja maisema alas kaupunkiin ja merelle lisäsivät tyyneyden ja ajattomuuden tuntua. Tällaisia pysähtymispaikkoja tarvitaan, ei väliä, minkä uskonnon.

Luemme tarkkaan viikottaisen englanninkielisen Costa del Sol News ja suomenkieliset lehdet SE, Suomalainen Espanjassa ja Fuengirola.fi, joista löytyy kaikki tapahtumat.
Kävimme tänään Arroyo de la Mielissä kulttuuritalolla tutkailemassa konserttitarjontaa. Suunnitelmissa on mennä copla-musiikin konserttiin ja flamencoesitykseen (toisen kerran!). Ensi viikkoon olemme kaavailleet paljon kulttuuria ja retkiä eri kaupunkeihin: Sevilla, Malaga, Marbella.
Rantakausi on nyt ohi, mutta ehdinpä nauttia sitäkin, monena päivänä.

Lehdistä vielä sellainen huomio, että täällä ei ole isoa valikoimaa kiiltäviä naistenlehtiä kuten meillä Suomessa. Ei paljon missään ole. Meillähän on isot lehtihyllyt pienissä ruokakaupoissakin täynnä aikakaus- ja naistenlehtiä, kassoilla vielä joitain houkutuksena. Suomalaiset lukevat edelleen paljon, ja meidän lehtemme ovat melko tasokkaita. Niissä on asiajuttujakin, ei vain julkkisten kuvia, mutta ei niiden kertakäyttötavarana silti pitäisi olla niin kalliille paperille painettuja. Suomessa käytetään paperia ulkomaihin verrattuna monella tavalla holtittomasti.

Vietän iltaa jalkapalloleskenä. Mies lähti Malagaan katsomaan ottelua. Lämmin ilta. Kirjoittelen parvekkeella. Mukava olla ja elää. Kaupungin valot loistavat alapuolella. On hiljaista. Sesonki alkaa olla ohi.

Terveisin,
Benalmádenan kirjeenvaihtajanne Marjatta

Tämä suurikokoinen patsas on Fuengirolasta.
Alaosassa olevassa kyltissä lukee: La terra es un sola pais, y la humanidad sus ciudadanos. - Báhá'u'lláh
Vapaa sanakirjan avulla tehty käännös: Maa on yksi valtio ja ihmiskunta sen kansalaiset. Mietteen kirjoittaja on bahai-uskonnon perustaja.

Lähes samalla lauseella perustelee Finlandia-palkintoraati Emma Puikkosen valintaa palkintoehdokkaaksi: Yksittäiset ihmiskohtalot kytkeytyvät suuriin maailmantapahtumiin ja muistuttavat siitä, että mikään ei tapahdu "jossain muualla". Maailma on meille kaikille yhteinen.

Olen miettinyt täällä Aurinkorannikon kaupungeissa tallatessani, miksi en ole huomannut Espanjassa muualta tuleviin ihmisiin kohdistuvaa rasismia, siis ruohonjuuritason rasismia, mulkoilua ja mutinoita. Maassa on paljon maahanmuuttajia, myös paperittomia. Pikimustat nuoret miehet saavat ihan rauhassa kaupata kadulla urheilupaitoja ja -tossuja. Kaupustelijat astelevat myymään tuotteitaan myös avoravintoloihin eikä heitä sysitä pois.

Espanja on tottunut kaikennäköisiin ja -värisiin ihmisiin. Afrikka on lähellä ja sieltä on tullut laivoilla väkeä maahan. Myös arabitaustaisia on paljon väestöstä. Espanjahan on suurelta osin entistä kalifaattia. Se näkyy rakennusten muodossa ja taidokkaissa ornamenteissa.
Oma rankka historia, sorto, jota on lähdetty pakoon sekä poliittisina että elintasopakolaisina lienee opettanut arvostamaan rauhanomaista elämää.

Baskien ja katalaanien itsenäistymisyritykset ovat olleet käynnissä pitkään. Aika näyttää, hajoaako suuri valtio.

Australian poika oli tullut soittamaan didgeridoota
Malagaan

Thomas Schütte, Grosser Geist Nr.7, 1996

Tämä näyttävä alumiinityö (klikkaa suuremmaksi) on Pompidou-keskuksesta. Se on kauhistuttava. Sama tunnelma tulee, kun katsoo Kainuussa Suomussalmella mykkänä pellolla seisovaa Reijo Kelan tuhatpäistä laumaa, ympäristöteosta Hiljainen kansa.

Kävimme yhtenä päivänä Gibraltarilla. Ihailin samaa asiaa kuin viimeksikin keväällä 2015, erilaisuuden rinnakkaineloa. Lyhyellä kadunpätkällä, pääkadulla ovista putkahtelee oppilasporukoita, kukin ryhmä omanlaisessaan asussa, osalla kipat ja huivit päässä, osa burgundinpunaisissa koulupuvuissa. Kulttuurit rikastuttavat toisiaan, ei tarvitse vaatia samanlaistumaan, kuten Ranskassa on tapahtunut.
Mitä pahaa on huivipäisessä tytössä?

Luulitte varmaan, että tässä olen minä. Ehei, tämäkin on Pompidousta. Näitä nauravia ja höliseviä tyyppejä on siellä vähän joka paikassa, vessassakin pelkkänä äänenä.

Kirjoitan seuraavalla kerralla selfieistä. Olisiko pitänyt kuvata itseni torsopatsaan vieressä, halailemassa katusoittajaa, yhtenä alistetuista alumiinityypeistä ja vielä tässä nurkassa hekottamassa yhdessä punaisen ihmisolion kanssa? Oikea turisti olisi tehnyt niin, mutta minä olenkin vain vanhanaikainen elämysmatkaaja.

Ryhdyin miettimään selfie-buumia, kun luin Aurinkorannikon ulkosuomalaisten lehdestä kolumnin, jossa aiheesta sanotaan mm. näin:
Nyt on Fuengirolankin suosituin kuvauskohde "minä". Minä euron keitolla, minä Mijasin aasin kanssa, (aasi vasemmalla). Minä menossa Välimereen, minä Välimeressä omaa vesirajaani myöten. Minä, minä - ja vielä kerran: minä.

... ja näin:
Meidän aikamme itsenäisyyttä tavoittelevan ja itsekkyyttä harrastavan ihmisen olisi aika ajoin hyvä tarkistaa, ettei kotioven päällä vain lue: Narkissos. Hänen tarinansa selfien harrastajana on äärimmäisen hyödyllistä luettavaa.

Kirjoittaja on turistipappi Jorma Uimonen. Hänellä on tietysti ammatistaan johtuenkin opastava ja varoitteleva sävy.

Mutta mitä mieltä siis lukijani olette selfiekuvista?

Maisema sellaisenaan vai maisema taustana ja itse sen edessä? Patsas patsaana vai itse sen vieressä?

Mitä hyötyä on paljoista selfiekuvista? Kasvattavatko ne itsetuntoa? Vai onko selfiekuvien käyttö vain tapa, näin kuuluu nyt tehdä?

Taannoisella Marmariksen matkallani kuvasin ostoskeskuksessa värikästä loukoumi-makeistiskiä, kun myyjä riensi tiskin takaa kysymään, haluanko että hän kuvaa minut siinä ihailemassa. Sama tapahtui liikkeen ulkopuolella olevan suihkulähteen ääressä. Toiset turistit kysyivät varmaan puolenkymmentä kertaa siinä lyhyellä pysähdykselläni väriään ja muotoaan vaihtavien vesiryöpsähdysten äärellä, haluaisinko olla itse kuvassa ja tarjoutuivat kuvaajiksi.

Minulla on jostain saatu selfiekeppi kotona, mutta en ole ottanut sitä käyttöön enkä välitä olla joka kuvassa itse mukana.

Minua kiinnostaa kuvata matkoilla yksityiskohtia, jotain tiilten ornamentteja ja parvekkeita.
Himoitsen kuvata ihmisiä, mutta se on liian mutkikasta; pitää kysyä lupa, ja sellainenhan alkaa amatööriä ujostuttaa.

Mijasin arabitaloissa on kauniita yksityiskohtia

Miten selfie ja omakuva eroavat toisistaan?

Me olemme miehen kanssa ottaneet vuosikymmeniä yhteiskuvia itselaukaisijalla, milloin kamera kiven päällä, milloin jalustalla ja joskus hassutelleet ottamalla kuvan peilin kautta. Nämä eivät ilmeisesti ole selfieitä? Selfieistä alettiin puhua kännykkäkameroiden yleistyttyä, joten kai se on sitten kännykkäkameraomakuva.

Kävimme tänään viehättävässä Mijasissa, jonka valkoiset talot ovat arabiajalta. Nyt siellä oli paljon vähemmän aaseja kuin keväällä 2015, jolloin kauhistelin niiden oloja. Nämä nyt näkemäni olivat väljemmässä hihnassakin. Minua on kuultu!
Japanilainen nuoripari kuvasi toisiaan aasipatsaan päällä istumassa ja makuulla veikeilemässä. Toinen japanilainen seurue, kuuden naisen ryhmä, otti asetelma-selfieitä kirkon edessä. Etummaisena seisovalla oli hurjan pitkä selfiekeppi ja perässä olevat ottivat hyvin harjoiteltuja asentoja ja eleitä, joihin kuului voitonmerkkiä, peukutusta ja ookoota. Vimeinen seisoi etukenossa kädet levällään kuin syleillen koko maailmaa.

Mitä hyötyä on siitä, että kuvaa itsensä nähtävyyden edessä? Täällä minä olin, jee!

Minä pidän valokuvista ja olen mielelläni kuvattavana, mutta en Picasson taulun vieressä tai yhdessä kirjailijan kanssa kirjamessuilla.
Vaikuttavan flamencoesityksen jälkeen kiittelin tanssijoita, minkä liikutukseltani pystyin, mutta en missään nimessä olisi halunnut yhteiskuvaan heidän kanssaan.

Narkissos-tarussa nuorukainen ihastuu niin omaan lähteen pinnasta heijastuvaan kuvaansa, että tuijottaa sitä yötä päivää unohtaen syödä ja juoda. Oman kuvan suuteleminen ja katselu riittää ravinnoksi. Siinäpä kaveri sitten nääntyy ja kuihtunut ruumis muuttuu narsissiksi.

Itsensä ihailijat

Olimme yhtenä iltana Tus Coplas -yhtyeen konsertissa Benalmádenan kulttuuritalolla. Oli vaikuttava elämys, vaikka emme sanoja ymmärtäneetkään.

Copla on arabi- ja juutalaistaustaista, tietyn runomitan mukaan tehtyä perinteistä runoa ja musiikkia. Aiheet käsittelevät usein rakkautta ja mustasukkaisuutta. Lorcallakin on joitain coplamittaisia runoja.
Kuvan señorat lauloivat eläytyen, kuten kuvista näkyy. Lausujasta ei tullut otetuksi kuvaa. Hän kertoi tarinaa, sai yleisön ulvomaan naurusta, joku kommentoikin, ja kiihdytti lopuksi dariofomaiseen intoon.

Rocio Alba

Tässä näyte Rocio Alban taidoista (klikkaa).

Olimme ehkä konsertin ainoat turistit espanjalaisten joukossa. Porukka oli vanhempaa väkeä. Kyllä sen huomaa, että Eurooppa eläköityy. Esitystä odotellessa oli ihan samanlaista kuin meillä ovien aukeamista odotellessa paitsi, että meillä ei riennetä antamaan tuttaville poskisuudelmia.

Juhlasali oli mukavan nuhjuinen ja vanhanaikainen. Ei mitään vaatenaulakkoja tai kahviloita. Päällysvaatteita ei täällä paljon tarvita, ja ohuen takinhan voi pitää sylissä.

Mariló Ruiz

Kävimme samassa paikassa myös Cine Clubissa, elokuvakerhossa, jossa näytetään leffat alkukielisinä espanjalaisin tekstein. Toisilla oli kerhokortit, meidät päästettiin sisään 3 eurolla. Näimme kanadalaissaksalaisen Remember, joka piti katsojan jännityksessä sananmukaisesti loppuun asti. Vanhainkodissa asuva, keskitysleiriltä selvinnyt, muistisairas Zev lähtee kaverinsa yllyttämänä surmaamaan koko perheensä tappanutta natsipakolaista. Tämä on siis alkutilanne, joka ei kerro paljon.
Kerhon leffat olivat paljolti samantyyppisiä vuoden parin vanhoja elokuvia, mitä Anjalankosken elokuvakerhossa on näytetty, kaksi oli jopa samaa. Meidän onni, että tälle kerralle sattui englanninkielinen elokuva. Isoissa tavarataloissa on myös alkukielisiä elokuvia, mutta ne eivät ole olleet meistä kiinnostavia. Tämä oli hyvä!

Upeaa taidetta vaatimattomassa tilassa

Hoksasimme meidän loma-asunnon lähellä pienen flamencoklubin. Kävimme katsomassa siellä saman esityksen kahdesti, eilen illalla toiseen kertaan. Yksi ei riittänyt.

Paikka: pieni vaatimaton tila, jossa parikymmentä tuolia ympyrässä ja perillä kaksi tuolia esiintyjille. Ovensuussa muutama baarituoli, joilla myös yleisöä. Hämärä valaistus.
Esiintyjät: nuori, komea, säteilevä espanjalainen miestanssija tavallisessa kapeassa miestenpuvussa, kaunis japanilaisen näköinen naistanssija flamencoleningissä ja pieni Javier Bardemin oloinen kitaristi, yllään valkoiset housut ja tumma puvuntakki. Kaikki kolme ovat Sevillan koulusta valmistuneita.

Kitaristi saapuu tuolilleen ja heti perään miestanssija, joka selittää vähäisellä englannin taidollaan hauskasti, pikemminkin näytellen, mitä heidän esittämänsä flamenco on ja mitä ei. Esityksessä ei ole koreografiaa eikä erikoisefektejä, vaan se on improvisointia, samanlaista kuin ennen perhejuhlissa esitetty tanssi. Flamenco Benalmadena haluaa vaalia perinteistä flamencoa.

Kitaristi alkaa näppäillä soitintaan, tapaillen ja viivytellen. Hänen viereensä istahtanut miestanssija liittyy mukaan hyräillen, hitaasti sormiaan napsutellen ja lyöden välillä jaloillaan napakasti rytmiä lattiaan. Hän aloittaa viipyillen valittavan laulun. Tulee vähän mieleen mustalaismusiikki, fado tai jotain mitä olen kuullut Bulgarian vuoristokylässä.
Naistanssija saapuu vaivihkaa ulko-ovesta keskelle pikkuruista lattiatilaa ja aloittaa tanssin, jonka säestyksenä on kitara, miestanssijan laulu ja kannustushuudot "Vale!" ja jotain mikä kuulostaa "Aza!". Tanssi on ylös kohotettuja, puhuvia käsiä, valtavan nopeaa jalkojen napsutusta, välillä kuin steppiä, pyörähdyksiä, vartalon pehmeää liikettä ja outoja salamannopeita syöksyjä. Kujeilevaa, ja myös vahvaa, julmaa ja raakaa. Tanssija huudahtelee, kasvot ovat rumat, vääntyneet kuin kivusta ja tuskasta.
Naisen tanssi hiipuu. Hän siirtyy sivulle ja roolit vaihtuvat. Miestanssijan tanssissa korostuu ryhti ja voima. Välillä latautunutta pysähtymistä ja taas perään valtavan nopeaa ja vahvaa liikettä, taputuksia, koputuksia ja hyppyjä. Kädet nousevat kaarena sivuilta ylös napsutuksin, ihan kuin olisi kastanjetit käsissä.
Yhteistä tanssia on vain yksi lyhyt osuus, muutoin tanssijat vuorottelevat toisen kannustaessa taustalla.
Kitaristilla on oma soolo. Soolon aikana eräs vanha herra yleisöstä toteaa kovalla äänellä: "La guitarra habla." Kitara puhuu. Päättelen ryhdistä, että hän on entinen tanssija. Hän on mukana yleisössä molemmissa esityksissä.
Lopuksi myös kitaristi suostutellaan tanssimaan. Hän tanssii kivasti,ujosti kuin amatööri ja saa isot aploodit. Miestanssija katsoo häntä ilkikurisesti ja tuikkii lämmintä sympatiaa.

Vale!

Kun esitys on ohi, olen toisella kertaa aivan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisellä. Esityksen aikana ajattelin ja tunsin - paljon. Koin jotain ainutlaatuista.

Ainoa, mikä harmitti, oli toisen kerran yleisössä olevat törpöt, jotka väläyttelivät salamavalojaan ja yksi jopa kuvasi pitkään videota, jonka terävä valo häiritsi. Eikö mitenkään voi kokea sitä hetkeä siinä ja antaa toistenkin kokea? Miksi kaikki pitää yrittää taltioida? Mitä niillä huonoilla (valaistus) videoilla muka sitten myöhemmin tekee!

Väliajalla tanssijat juttelivat ihmisten kanssa ja myivät juomia ja pieniä voileipiä. Miestanssija sädehti iloa ja pelleili. Hän meni polvilleen mestausasentoon ja pyysi:"You don't like the show, kill me."

Mieheni meni esityksen jälkeen tanssiyrityksen facebook-sivuille kiittelemään.
Muutkin olivat kehuneet. Eräs mieshenkilö oli kommentoinut, että esitys oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, huonot tuolit ja esiintyjilläkin kasvot hiessä. Ne olivat hiessä, tietenkin, esitys ei ollut mitään söpöilyä. Pettyi, jos odotti sitä.

Nuoret tanssijat myyvät viikolla esitystilan edessä lippuja seuraavaa lauantaita varten. Kävelemme siitä usein ohi. He tekevät kaiken itse. Taiteilijan on hankittava leipänsä monipuolisesti. Heillä on myös tanssitunteja ja esiintymistä tilauksesta.

Emme valinneet perinne-esityksiä mitenkään tarkoituksella. Olimme suunnitelleet jazzkonserttia, mutta se ei ollut sen tyyppistä, mikä olisi kiinnostanut meitä. Olen iloinen, että päädyime juuri näihin esityksiin.

Auringonnousu parvekkeeltamme 12.11.

Tiedemiehet tekevät mahdottomasta mahdollista ja poliitikot mahdollisesta mahdotonta.
Näin sanoi oppaamme neljällä eri kielellä Sevillan bussimatkalla viitaten Espanjan maanviljelyyn, jossa kastelujärjestelmään päässeet 30 prosenttia maatiloista tuottavat 80 prosenttia kaikista maan maataloustuotteista, oliiveista, auringonkukista, parsasta, sipulista ja muista. Maatalous on Espanjan toiseksi tärkein elinkeino matkailun jälkeen.

Tämä tuli mieleeni, kun kuulin, että Trump on jo ryhtynyt lunastamaan lupauksiaan, aikoo yrittää päästä irti ilmastosopimuksesta kesken kauden ja suunnittelee poistaa siirtolaisia maasta. Milloinkahan kaikissa kouluissa määrätään kehitysoppi hylättäväksi? Aseet kaikille ja aborttia ei kenellekään? Tiedemiehet huokaavat.

Tämä on lyhyt osuuteni maailmanpoliittiseen keskusteluun.

Ai niin, vielä voisin kertoa eräästä suomalaismiehestä Marbellassa. Huomasimme, että Aurinkorannikolle oli tullut suomalaisten matkailualan koulujen opasharjoittelijoita, jotka järjestävät kierroksia Aurinkorannan kaupungeissa. Olimme muutoinkin menossa Marbellaan ja päätimme uteliaina liittyä ryhmään.
Joukossa oli mies, joka kaikin tavoin olemuksellaan ja pukeutumisellaan kertoi tarinaa itsestään, paita, jonka rintamuksessa luki isoin kirjaimin 'Perkele, nyt meni hermot', liiallinen itsevarmuus, röyhkeän uhmaava asento ja asenne. Hän teki kaiken aikaa turhia ja mahdottomia kysymyksiä ja "korjasi" kaikkitietävänä nuorta harjoittelijaa.
Kirkkojen esittelyssä hänen piti ehdottomasti tuoda julki, ettei hän arvosta niitä ja hörähdellä pyhimysten kuville.
Yhtäkkiä hän kysyi, paljonko Espanjassa on kantaväestöä - siis kanta - ja väitti heti perään, että ei yhtään, koska arabit ovat tappaneet kaikki ja vain Kanarian saarilla on aitoa väestöä. Aitoa! Opas sanoi jotain sensuuntaista, että voihan tuollainenkin mielipide olla, johon kaikkitietävä isäntämiehemme: "Se on fakta." Miksi siis kysyi, kun niin hyvin "tiesi". Ilmeisesti briljeeratakseen. Häntä myös hermostutti se, ettei hänen tenttaamansa opasharjoittelija ollut kiinnostunut tuollaisesta jaottelusta.
Opas mainitsi pian tämän jälkeen (jotenkin hänelle vain tuli mieleen), että jos joku lähtee porukasta kesken pois omille teilleen, niin voi ilmoittaa hänelle, ettei hän odottele turhaan.
Seurasimme häiriköstä huolimatta opastuksen loppuun kuunnellen reipasta nuorta opasta hänen ihkaensimmäisellä hyvin hoidetulla opastuksellaan ja lähdimme sitten Marbellan ihanalle satama-alueelle kahvilaan toipumaan monenlaisten ihmisten joukkoon.

Olen rakastanut sivistystä.

Trumpin valtaantulo kuulemma osoittaa, että "vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat, sivistyneet ja itseään oppineina pitävät". Tämän mielipiteen luin eräästä kommenttikentästä. Tämä kuulostaa miehiä halventavalta; kaikkiko he Trumpin takana?

Sevillan katedraali, maailman suurin goottilaistyylinen
katolinen katedraali

---------------------
Lisäys illalla Leenan kommentin luettuani:
Olin lukenut tuon siteeraamani kommentin monta kertaa ja aina väärin. Siinä oli piste eikä pilkku, siis että Trumpin voitto tuli yllätyksenä ja olisi jo aika, että edes Suomessa toimittajat ymmärtäisivät, että vaaleissa äänestävät muutkin kuin akat. sivistyneet ja itseään sivistyneinä pitävät.
En usko kylläkään, että näin on kukaan toimittaja missään ajatellut. Meillä on ollut yleinen äänioikeus pitkään. Akateemisesti sivistyneiden lisäksi on suuri määrä peruskoulun sivistämiä ihmisiä, eikä sivistynyt käytös vaadi akateemista tutkintoa, vain toisten kunnioittamista.
Esimerkiksi itseään sivistyneinä pitävistä käy tuo kuvaamani opaskierroksen mies. Hän oli saanut hyvän suomalaisen koulutuksen, mutta ei ollut oppinut arvostamaan entisajan ihmisten rakentamaa kulttuuria eikä ollut omaksunut hyväntahtoisuutta kanssaihmisiä kohtaan.

Calamorro-vuori, Benalmádena

Se on edessä, kotiinlähtö. Huomenna siirrymme lentokentälle, jossa odottelemme tuntikaupalla, kotiintulo perjantain puolella.

Jäi kirjoittamatta:
- katolisesta hautausmaasta
- uskomattomasta kauneudesta (siitä muutamia kuvia tässä kirjoituksessa)
- Fuengirolan Pikku-Finlandiasta (kävimme mm. Suomi-koulussa)
- vähään tyytymisestä matkoilla
- hyvinvointiyhteiskunnasta ja välittämisestä
- lukemistani kirjoista: Sue Townsend, The Woman Who Went To Bed For A Year ja Annie Proulx, Close Range (suomennettu Lyhytkantama)

Palailen joihinkin aiheisiin myöhemmin, ainakin kirjoihin.

Puistonpenkki Marbellassa,
voiko penkki kauniimpi olla!

Mitä loma muutti minussa?
Hiukset kasvoivat ja yltävät nyt ponnarille.
Jaksan kävellä mäkiä hengästymättä.
Hähää - odotitte tietenkin, että vastaan mietiskelleeni ja saavuttaneeni mielenrauhan!
Rauhoituin kyllä tietyissä asioissa. Irrottauduin hektisestä ajankohtaisten asioiden seuraamisesta. Vuokraemäntämme oli hankkinut asuntoon vain muutaman brittikanavan, olimme luulleet että myös ne, espanjalaisten lisäksi, mutta olikin vain ne. Ei haitannut. Katsoimme muutaman uutislähetyksen, dokkareita ja tasokkaan elokuvan Beatrix Potterin elämästä, Miss Potter.
Oli ihanaa, kun sain lukea ja kirjoitella niin paljon kuin ikinä halusin. Ei kotiaskareita. Mieheni tekee meillä aina ruuat "retkiolosuhteissa", ja täällähän olimme vähän kuin mökillä.

Casa Emilio -ravintolan sisäänkäynti
Arroyo de la Miel

Mukava palata kotiin.
Edessä on sukujuhlia: nimiäiset, neljät synttärit ja Joulu.
Luulin, että olisin kirjoittanut kovasti nuoruusaiheista kirjoituskurssille. En ole kirjoittanut lausettakaan. No, eihän kouluaikanakaan kesälomalla läksyjä tehty.
Kotona odottaa neljä kirjavarausta kirjastossa: Antti Eskolan Vanhuus, Pauliina Suden Takaikkuna, Pirkko Saision Mies ja hänen asiansa; oli myös Timo Hännikäisen Kuolevainen, mutta sillä on ollut kysyntää, joten se on annettu seuraavalle varaajalle.
Postissa on kaksi Janet Framen kirjaa.

Fuengirolasta

Viimeiset kuvat ovat meidän loma-asuntomme parvekkeelta. Asunto on vaatimaton ja epäkäytännöllinen, mutta nämä huikeat maisemat korvaavat kaiken.

Merelle päin

Vuorille päin

Auringonnousu parvekkeeltamme 16.11.

Timo Hännikäisen teos Kuolevainen (2016) määritellään takakannessa esseistiseksi proosateokseksi. Itse hän on lisännyt otsikon perään alkulehdelle sanan Proosaa. Minä en oikein päässyt tätä kirjaa lukiessa esseemäiseen olotilaan.

Hännikäinen kertoo saaneensa aiheen kirjaan sisarensa ennalta tiedetyn, hitaan kuoleman myötä.
Hän pohtii hitaan ja äkkikuoleman piirteitä ja vaikutusta läheisiin, käy läpi tilastoja kuolinsyistä ja muuttuneista eliniänodotteista, selostaa ruumiinhävittämisen historiaa Suomessa mainiten myös pari eksoottisempaa tapaa ulkomailta, esittelee kuolemaa taiteessa ja viihteessä ja ihmisten suhtautumista kuolemaan eri aikoina. Itsemurhat ja eläinten kuolema, sen tiedostamattomuus erotukseksi ihmisten kuolemasta, ovat myös esillä omissa luvuissaan. Nämä ovat tärkeitä aiheita, mutta - anteeksi vain - kaikki tämä tietopuoli on esillä jo yläkoulun katsomusaineissa. Itse olen pohtinut elämänkatsomustiedon oppilaiden kanssa kuolemaa aika monitahoisesti.
Odotin jotain uusia näkökulmia asiaan.
Olen ehkä elänyt liian kauan ja lukenut liikaa. Ehkä joku nuorempi ihminen löytää Kuolevaisesta enemmän.

Aloin lukea kirjaa avoimin mielin antaen Hännikäiselle uuden mahdollisuuden.
Aiemmin lukemani Ilman (2009) on mielestäni huonoimpia esseekirjoiksi määriteltyjä kirjoja, marinaa siitä, että naiset eivät suostu "ylijäämämiesten" seksileluiksi. Ja sitten oli ne pilkkaavat ala-arvoiset juhannustwiitit naisjärjestöille ja Kordelinin säätiön epäröinti, pitäisikö jo myönnetty apuraha perua. Ajattelin, että jos asia onkin niin, että miehellä on kaksi puolta populisti-Timo ja viisas-Timo.
Somekäyttäytyminen erikseen, humalatilalla seliteltyä - voiko niin olla? Halusin kuitenkin lukea paperikirjan ikäänkuin se olisi jonkun tuntemattoman, tuoreen, itsensä ryvettämättömän kirjoittajan tekemä.

Kuolevaisessa ei ole kovin paljon hätkähdyttämismielessä kirjoitettua, mutta ei siinä ole sitten paljon muutakaan.
Kirjassa on 119 sivua, joista 34 kuvasivuja tai tyhjiä sivuja. Kuvituksena on valokuvia kuuluisista kuolema-aiheisista maalauksista ja muusta. Kun tekstiä on näin vähän, se saisi olla painavaa.

Hännikäinen kirjoittaa paljon henkilökohtaista, joka ei muutu yleiseksi, kuten esimerkiksi omien asioiden käsittely Mathias Rosenlundin teoksissa.
Jonkin kirjan mainitessaan Hännikäinen toteaa, että se on Carita-vaimon suosittelema, ja Carita on järjestänyt pääsyn katsomaan avattuja ruumiita oikeuslääketieteen osastolle, kiitokseksi on pitänyt näyttää vaimon työkavereille koiranpentua. Näistä asioista voisi yhtä hyvin kirjoittaa ilman Caritaa. Hänen mainitsemisensa tällä tavalla tuntuu itsetarkoitukselliselta ja pinnalliselta.
Sisaresta kirjoittaminen on tasokkaampaa.

Lopun ikuisuushaaveiden käsittelyssä on kiinnostavampaa tekstiä. Jos kirja olisi kauttaaltaan tätä tasoa, kirjoittaisin siitä myönteisemmin.

Ahdistus ihmiselle suodun ajan lyhyydestä todennäköisesti lievenee vanhemmiten. Asioiden toistuessa huomaa, että melkein kaikki on jo jossain muodossa sanottu ja tehty ja kasvuikään kuuluva tunne oman kokemuksen ainutlaatuisuudesta on perspektiiviharha.

Kuoleman mytologian loputon kirjavuus tuo mieleen sanonnan, jonka mukaan aurinkoa ja kuolemaa ei voi katsoa paljaalla silmällä. Se täytyy pukea vertauskuviin ja symboleihin, niinkuin pyhät asiat aina. Se on itsessään tyhjä ja merkityksetön, mutta antaa kaikelle merkityksen.

Itsemurhaa pohtiessaan Hännikäinen mainitsee poliittiset itsemurhat. Maailmanhistoriassa on ollut tilanteita, joissa yhteiskunnan tila on vienyt periaatteellisia ihmisiä poistumaan pystypäin mieluummin kuin alistumaan "arvojensa negaatioon". Ja nyt on Hännikäisen mielestä juuri sellainen tilanne "muukalaislaumojen" takia. Hännikäinen sanoo, että ei hän toki itse halua poistua, mutta ymmärtää hyvin, jos muut haluavat. Siis, huh huh! Tämä kuulostaa minusta samalta kuin Ilman-tilanne, niin paha paikka naisenkutaleiden takia, että itsemurhahan se on miehillä mielessä. Älytöntä!

Mitä te tämän kirjoitukseni lukijat haluaisitte hartaimmin tehdä vielä elämässänne? Mikä olisi tärkeintä?

Näin Hännikäinen: Haluaisin elämäni aikana kaataa jonkin ison saaliseläimen, kuten peuran tai villisian. Haluaisin viettää Caritan kanssa kultahäitä, opetella sitomaan kirjoja ja ampumaan jousella sekä matkustaa laajalti Itä-Euroopan maissa....
Hännikäinen kertoo ampuvansa metsänlaidasta sinne houkuttelemiaan sepelkyyhkyjä, mutta ison nisäkkään tappaminen olisi toiveiden täyttymys.
Kun saaliseläin putoaa tai kaatuu, tunnen alkukantaista voitonriemua jota on vaikea verrata mihinkään. Se on parempaa kuin seksi, ja yhdynnän tavoin jättää jälkeensä tunteen, joka on sekoitus tyhjyyttä ja euforiaa.
Hännikäisen mukaan suuri osa ihmisistä haluaa tappaa, joillakin halu on piilevänä, toisilla voimakkaampana.
En voi mitään sille, että minulle tulee tässä mieleen se koiranpentu Hännikäisen sylissä oikeuslääketieteellisessä. Onko se nyt niin erilainen kuin metsäpeura?

Ai niin, mitä minä, kuolevainen, haluaisin tehdä loppuelämässäni?
En ainakaan tappaa. Rakastaa.

P.S. Maanantaina 28.11.
Mietin lisää loppuelämäni haluamisia. Seuraavaksi rakkauden jälkeen tulee: päästä lomille Välimerelle, kokea kulttuuria ja kirjoittaa, ja että niveleni ja muu terveys säilyisi niin, että tämä kaikki olisi mahdollista. Jos tämä visio toteutuu, sanon 'Elämälle kiitos'!

P.S.2 En tiedä, miksi en ole löytänyt enää sopivaa tekstimuotoa ja kokoa. Teksti on tullut joko liian pienenä tai selkokokona. Koitan löytää seuraavassa kirjoituksessani takaisin vanhaan hyväksi havaitsemaani. Se taitaa olla juuri tämä.

Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija.
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.

Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.

Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.

Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.

Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin - elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.

Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.

Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista.
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden.

Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.

Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt.

Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.

Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja.
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.

Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.

Vastaus:
Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja.

Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!

On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa!

Näin Rosenlund aiheestaan:
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.

P.S. Tässä linkki - klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.

Nyt tuntuu vähän samanlaiselta kuin tässä Hugo Simbergin maaluksessa Halla. Hävitimme tänään 12-osaisen taidekirjasarjan ja 6-osaisen eläinkirjasarjan Zoo. Mieheni on ehdottanut kirjojen hävittämistä jo pitkään. Minä olen jarruttanut. Totuus on, että en ole avannut kumpaakaan sarjaa kertaakaan 16 vuotta sitten tapahtuneen muuton jälkeen. Enkä sitä ennenkään. Siis en koskaan. En usko, että kukaan perheessämme on näitä katsellut. Nyt selasin sieltä täältä. Kirjat ovat kömpelön kokoisia ja painavia. Kuvat vaikuttavat nykytasoon verrattuna epäteräviltä. Ja onhan kaikki tämä tieto netissä. Tarvitsemme tilaa uusille kirjoille ja kirjaston kirjoille. Siis joutavat mennä. Miksi se silti tuntuu pahalta?

Muistan kun kiertävä kirjakauppias poikkesi kotonani Satakunnan pikkukylässä 60-luvulla ja painosti äitiä ostamaan tietokirjasarjan. Minä olin juuri aloittanut oppikoulun. Kuulin, miten lipevä myyjä syyllisti epäröivää äitiäni, että teillähän on tytär oppikoulussa. Myyjän luovutettua ja lähdettyä äitini kysyi minulta huolissaan, pärjäänkö minä ilman näitä kalliita kirjoja. Kaikki muutkin kirjat ja kouluvälineet piti silloin ostaa, ja isäni oli koulunkäyntiä vastaan. Olin vihainen sille myyjälle äidin kiusaamisesta. Äiti oli käynyt vain kansakoulun ja oli satakuntalaisittain epävarma d:n käytöstä. Meirän Marjatta vai meidän Marjatta? Meirän Marjatta pärjäsi kyllä.

Tässä kuvassa on teurastaja työssään. Hävitimme noin 40 kiloa tietoa ja kauneutta. Entä jos ne olisivatkin joskus arvokkaita?

Nämä säästimme. Mieheni on saanut ruskeakantiset kirjat vuodelta 1966 syntymäpäivälahjaksi abiturientikeväänään 1969. Niistä löytyy hienoja vanhahtavia sanoja ja apu ristisanoihin monesti paremmin kuin Ratkojat-nettisivuilta. Hopeanvärisissä on mm. etymologiaa ja synonyymejä. Mieheni kertoo käyttäneensä niitä joskus, minä en niitäkään koskaan.

Osa 2, Kielikysymyksiä

Kuuntelin nuorten keskustelua. "Pystytkö sä tulla mukaan?" Onko vanhassa muodossa "pystytkö tulemaan" jotain vikaa?

Sokoksen joulukuvaston takakannessa vaatemalliksi ryhtynyt vapaaottelija Makwan Amirkhani sanoo haluavansa pukea päälleen asioita, jotka edustavat jotain hänen elämästään Milloin vaatekappaleista on tullut asioita? Ai niin, miestä ei esitelläkään mallina vaan brändilähettiläänä. Onpas siinäkin hieno sana!

Miksi joku paljon omasta elämästään kirjoittanut kirjoittaa hyvän kirjan, mutta kieltää sen julkaisun, koska pitää juuri sitä niin henkilökohtaisena? Tämä kysymys oli minulla mielessäni alkaessani lukea Janet Framen jo 1963 kirjoittamaa kirjaa Towards Another Summer, jonka hänen jälkeensäjättämän rahaston JanetFrame Literary Trust luottohenkilöt päättivät julkaista postuumisti vuonna 2009.
Lopun kiitoksissa rahaston puheenjohtaja selittää, että koska Frame säilytti peräti kaksi käsikirjoitusta eri paikoissa ja uskoi kirjoitustensa kohtalon heille, niin hänellä ei voisi olla mitään tämän kirjan julkaisua vastaan,

Minkälaisen henkilön "Uutta kesää kohti" sitten paljastaa? Äärimmäisen aran. Säikyn. Sosiaalisesti kömpelön. Lähes mykän. Kirjallisesti säihkyvän. Valtaisan mielikuvituksen omaavan.

Yksinäinen Lontoossa asuva uusiseelantilainen kirjailija, nuori nainen Grace Cleave, saa kutsun toimittaja Philip Thirkettlen perheen luo viikonlopun viettoon pohjoiseen. Philip on haastatellut hermostunutta, itseään vähättelevää Cleavea aiemmin lehteensä ja jo silloin maininnut toivovansa tapaamista, koska on itsekin asunut Australiassa ja vaimo Anne on kotoisin Uudesta-Seelannista.
Gracen kirjoitustyö on jumissa. Hän on onneton ja pettynyt itseensä. Hän ei osaa esiintyä kirjailijana eikä edes näytä kirjailijalta. Hänen kuuluisi pukeutua mustiin housuihin ja asua boheemisti.
Sekä junamatka että viikonloppu ovat piinaa. Grace ei tiedä, miten pitäisi olla. Hän myöntelee ja nyökyttelee ja harmistuu omaan tylsyyteensä ja mielistelyynsä. Kun hänelle ehdotetaan jotain, hän alkaa heti miettiä, kuuluisiko hänen innostua vai kieltäytyä.

Do they mean me to say Yes or No, Grace wondered. I have no social intuition. I'm not used to dancing around invitations simply to make a pretty pattern of No's and Yes's.
(Halutaanko minun vastaavan Kyllä vai Ei, Grace kummasteli. Ei minulla ole mitään sosiaalista vainua. En ole tottunut pähkäilemään kutsujen kanssa ja muodostamaan kaavaa milloin olla joojoo ja milloin ei.)
Käännän sitaatit vapaasti.

Grace aloittaa lauseen, mutta kokee, että hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin epätavallista ja niin ristiriitaista, että lause jää usein kesken. Jos toinen kiinnostuu ja tekee lisäkysymyksen, Grace mykistyy.

Frame kuvaa sekä sen vähän mitä Grace saa sanotuksi että sen valtavan mielikuvien vilinän, muistojen paljouden ja ihmissuhteiden pohdiskelun, missä hän vaeltaa, kunnes palaa taas reaalitilanteeseen ja sanoo 'ei kummempaa', 'nothing much'. Jokaisesta rupattelusta aukeaa hänelle liian paljon merkityksiä, sellainen ajatusten kaleidoskooppi, että hän saa sanotuksia vain 'miten minä voisin tietää, mistä minä tiedän'. Hän saattaa sanoa, että outoja asioita tapahtuu. Kun toinen valpastuu ja pyytää tarkennusta, hän sopertaa "sitä tavallista vaan" ja lisää kohta "mutta kyllä niitä vaan tapahtuu".

Grace ei pysty vastaamaan hänelle usein tehtyyn kysymykseen, mitä hän ajattelee.
Annen ja Philipin viaton väittely saa hänet näkemään heidät omina vanhempinaan ja pelkäämään, että isä tappaa äidin, koska laskupino on kasvanut liian korkeaksi. Eikö Anne osaa varjella omia rajojaan, Anne onkin Gracen äiti, joka on myös Grace itse, epävarma nyökyttelijä. Ja mikä olikaan se kysymys? Ei ole hätää, ollaan ystävällisten Frikettlejen kodissa. Kaikki hymyilevät, "ei kummempaa".

Grace pelkää perheen lapsia. Hän on koko ajan varuillaan ja tarkkailee muita sivustakatsojana. (Mitä muuta voisi odottaakaan siltä, joka ei edes ole ihminen vaan lintu!) Grace katsoo parhaaksi ottaa hyllystä kirjan, johon syventyy ja pakenee aikaisin hänelle varattuun yläkerran huoneeseen. Siellä hän itkee puutteellisuuttaan.

Grace on mitä hankalin vieras. Isäntäväki mukautuu ja ottaa kaiken normaalina. Heidän elämänsä on kodikkaan tavallista. Grace ei lakkaa ihmettelemästä, miten Anne oikein taikoo pöytään ruokaa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Miten toiset selviävät kaikesta niin helposti?
Erään aterian alla Philip laittaa musiikkia soimaan, mutta se taittaa Gracen kaksinkerroin pöydän päälle nyyhkyttämään. Hän pyytelee anteeksi ja selittää, että ei voi kuunnella musiikkia kuin yksin, Bach pakahduttaa häntä. Kyseessä on kuitenkin vain Händel, toteaa kirjailija hieman itseironisesti. Itseironisesti, koska Grace on niin monella tapaa Janet Frame, että kirjan omaelämäkerrallisuudesta ei jää epäilyn häivää.

Eräs asia, josta Grace haluaisi kipeästi puhua on koti-ikävä. Hän on tajunnut juuri ennen vierailua olevansa muuttolintu. Lääkäri, jolle hän on maininnut muodonmuutoksesta, on kuitannut ongelman muistuttamalla säännöllisestä ruokailusta. Mitä jos hän paukauttaisi totuuden ja toiset alkaisivat vakuutella, että et voi olla, missä sulat ja siivet? Vai veisivätkö he hänet suoraan psykiatriseen sairaalaan, jossa hän oli juuri ollutkin kuukauden ajan ennen vierailukutsua.

Grace tietää olevansa haikara, pääsky, satakieli, käki tai myrskykuikka. Ja tästä hänen mielikuvansa liikkuvat kotipuoleen muistelemaan maorinkielistä lintua titi, jonka vanha autonkuljettaja Jimmy Wanaka tiesi...

I'm a migratory bird. I live in London. The Southern Cross cuts through my heart instead through the sky, and I can't see it or walk beneath it, and I don't care, I don't care. I no longer milk cows or sit all day watching a flock of sheep, or walk beneath the bark-stripped gum trees by creeks and waterfalls bedded with golden pebbles; what sparkling air; I've never seen so many leaves, spring, summer, autumn and winter, I'm buried in leaves, see my hand reaching up from their softness, Help.
(Olen muuttolintu. Asun Lontoossa. Etelän risti läpäisee sydämeni taivaan sijasta, en näe sitä täällä enkä voi kävellä sen alla, enkä välitä, en välitä. En enää lypsä lehmiä tai istu katselemassa lammaslaumaa päivän pitkän kultakivipohjaisten purojen ja vesiputousten ääressä, kumipuiden alla, joista kaarnaa on irrotettu; mikä raikas ilma; en ole koskaan nähnyt niin paljon lehtiä, hautaudun lehtiin keväin, kesin, syksyin ja talvin, näen käteni kohottuvan ylös niiden pehmeydestä, Apua.)

Grace lähtee päivää ennen suunniteltua kiitellen ja selittäen ikävöivänsä kirjoituskonettaan. Kun hän pääsee kotiin, hän on yllättäen elpynyt ja kiertää uuden paperin koneeseen. Vierailusta selvinneennä hän näkee elämänsä hyvänä ja selkeänä: ruokaa, kirjoittamista ja psykiatrin tapaaminen, jossa hänellä on kaksi asiaa: I wentaway for the weekend. I am a migratory bird. (Olin poissa viikonlopun. Olen muuttolintu.)

Miksi näin viatonta kirjaa ei voitu julkaista heti aikanaan? Eihän tässä ole mitään paljastuksia ja skandaaleja.
Siihen voi olla kaksi syytä. Philip-ystävällä on vastine todellisuudessa, Guardianin toimittaja. Halusiko kirjailija säästää perhettä? He ovat kyllä esillä vain ihailun kohteina, täydellisenä perheenä ja isäntäväkenä.
Painavampi syy voisi olla se, että näin paljas omakuva oli liian riipaiseva kohdattavaksi julkisuudessa? Frame oli jättänyt taakseen köyhän lapsuuden ja vuodet mielisairaalapotilaana. Hän oli kertonut kirjoissaan menneestä elämästään menneenä, sankaritarinoina, pelastumisena. Towards Another Summer on kertomus preesensissä. Se on hauraan muuttolinnun räpistelyä tässä ja nyt.

Frame oli vasta vähän aikaa sitten saanut tietää, ettei skitsofreniadiagnoosi ole totta; sen taakse ei voi jäädä. Mikä häntä sitten vaivaa? Kuka hän on?
Paitsi muuttolintuun Grace samaistuu eräässä kohdassa kirjaa koneeseen. Hän käy jäykästi ja yksitotisesti. Hän pelkää. Muuttolintu ei ole vain kiliseinen vertauskuva, hän todella tuntee muutoksen ruumiissaan.

Janet Frame on ehkä kuvittanut erinomaisesti persoonallisuuden, jota kutsutaan autistiseksi. Lapsuuden muistoissa hän on tomera ja vilkas tyttö (eikö autismi ilmenekään kaikilla jo lapsena ?), mutta on hänellä myös muisto valtavasta haikeuden tunteesta, joka sai hänet pakenemaan kotiin kesken koulupäivän. Ahdistuneisuushäiriö ainakin on läsnä koko ajan hänen nykyisyydessään.

Romaani, joka oli aiheuttanut Framelle kirjoitusjumin hänen vieraillessaan Guardianin toimittajan luona on nimeltään The Adaptable Man (1965). Se kertoo rikoksista englantilaisessa kylässä. Arvatkaa, olenko tilannut sen(kin)!

Pidän Framen tyylistä. Se on sekä selkeän toteavaa että rönsyävää ja sisältää kauniita kielikuvia. Lapsuuden kuvittamisessa hän on mestari.

Janet Framen kirjoissa nimillä on väliä. Grace Cleave? 'Grace' on armo ja 'cleave' on sekä lohjeta että tarrata kiinni johonkin.
Tässä elämänvaiheessaan Framelle olivat varmaan juuri nämä sanat tärkeitä.
Muuttolintuimagon löytyminen johti Framen palaamaan kotiin Uuden-Seelannin Dunediniin. "Embarrassingly personal" välikirja oli tärkeä. Heti kirjan alussa todetaan, että Gracen inkiväärinpunaisina loimuavat hiukset ovat kauhtuneet tomun värisiksi ja hän on lakannut kasvamasta. Jos muutto tekee tämän, on viisasta palata.

Reda AlTaiin taidetta

Kuusankosken Taideruukki(klik) on paikka, jossa olen käynyt paljon taidenäyttelyissä ja joskus ostamassa koruja lahjaksi. Tällaiset hylättyihin tehtaisiin rakennetut taidekeskukset ovat kiinnostavia paikkoja. Olen käynyt vastaavissa Tallinnassa ja Berliinissä.
Irakin pakolaisen, taideopiskelija Reda AlTaiin töitä on ollut keskuksessa esillä ennenkin. Nyt hänellä oli koskettavia töitä turvapaikanhakijoiden ja suomalaisten yhdessä tekemän näytelmän Turvallinen maa yhteydessä. Muistan Redan niiltä ajoilta, kun jaoin ruokaa hätämajoituksessa. Hän oli se, joka pyysi päästä keittiön puolelle ja neuvoi laittamaan riisiin kardemummaa, jolloin se alkoi maistua lapsille. Hän on ollut muutoinkin hyvin aktiivinen, käynyt kouluissa kaverinsa kanssa kertomassa itsestään ja pakomatkasta ja murtamassa näin muukalaisuuden muuria.

Teatteriesityksen alussa kolmenkymmenen hengen ryhmä, irakilaisia, suomalaisia ja syyrilaisia, taputtaa lavan reunoilla sydämen lyöntien tahtia. Isolle kankaalle heijastetaan rujoa videokuvaa sodasta, jossa ihmiset juoksevat raunioiden välissä kujia pitkin pakoon jylinää ja pommeja. Pauke on melkoinen ja tilanne uhkaava. Teatterisavu täydentää elämystä.

Esitys koostuu erilaisista näytellyistä tilanteista, liikkeestä, kännykällä kuvatuista kuvista ja videoista pakomatkoilta ja musiikista. Päähenkilöiksi nousee viisi pakolaisiksi lähtenyttä miestä, joiden lähtötilanteet esitetään, Wissam, George, Omar, Rizkar ja Hussein.

Kun suosittua ajankohtaisohjelmaa vetävä toimittaja erehtyy paljastamaan korruptioon langenneen korkeassa virassa olevan henkilön, hän saa potkut. Kun häneksi luultu veli ammutaan, perheen isä pakottaa ainoan poikansa pakomatkalle.

Mosulissa asuvan kristityn perheen isää pidetään pankkivankina, ja kun pyydetyt lunnaat on maksettu, isä raahataan ruumiina kotiin ja seuraavaksi uhataan teloittaa poika. Poika pakenee.

Krsitittyäkin pahempi on vanhoillisten mielestä jesidi. He katsovat, että jesidit eivät ole ihmisiä, kuten islaminuskoiset, juutalaiset ja kristityt, joten heidän henkensä ei ole minkään arvoinen. Jos nuori mies rakastuu jesidinaiseen, niin hänen uppiniskaisuutensa tekee hänestä henkipaton.

Poliisin ammatissa kuten toimittajanakin joutuu sotatilanteessa tappolistalle ellei taivu palvelemaan terroristiryhmää. Mies pakenee mieluummin kuin alkaa teloittaa omia kansalaisiaan.

Kun perhe on virunut leirillä kauan, perheen äiti taivuttaa isän lähtemään etsimään jotain parempaa, turvallista maata, johon hän ja lapset voitaisiin myöhemmin hakea. Kun lapset eivät pääse kouluun ja jokainen päivä on vain odottamista - "täällä meillä ei ole mitään" - isä lähtee vaaralliselle venematkalle.

Käsi sydämelle. Vieläkö joku moittii: "Ja miehiä sieltä vaan tulee, nuoria miehiä, eivät välitä mitään naisista ja lapsista."

Takaseinälle ilmestyy kuva öisestä valtamerestä. Sen edessä ryhmä on muotoutunut matkustajiksi ahtaassa pelastusveneessä, jossa etummaiset tutkivat taskulamppujen valossa reittiä ja mahdollisia kareja.
Ryhmän vieressä on kitaristi, joka soittaa ja laulaa hyvin kauniisti arabiankielistä (vai kurdinkielistä) laulua. Se kuulostaa vähän samalta kuin espanjassa kuulemani copla, mutta on eleettömämpää. Muusikko on Rebar Jamal, kurdien X-Factoria vastaavaan X Kurd Like -kisaan osallistunut ammattimaiselta kuulostava nuori mies. Hän esittää näytelmän aikana muitakin kappaleita, joissa puhutaan äidin ikävöimisestä ja rakkaudesta. Loppulaulu on yhteisesitys suomeksi Tuija Kivikon kanssa, Antti Railion Halla ja etelätuuli: ... kun kumpikin luuli, että luontoa uhmaten toisiinsa vois kiintyä halla ja etelätuuli.
Ei ihme, että esityksestä poistuvat ihmiset pyyhkivät silmiään.

Mutta ennen loppua on monta tilannetta lähtömaassa ja Suomessa. Eräs miesten iloisen riehakas häätanssi muuttuu surujuhlaksi.

Nuori syyrialaistyttö käy kertomassa, että hän oli kuullut Suomen olevan maailman turvallisin maa ja lähti siksi tänne kotimaan kauhuista.

Viimeisessä videokohtauksessa suomalainen virkailija tuo päätökset samassa kaksiossa asuville viidelle miehelle, joiden vaiheista olemme saaneet tietää.
He saavat kielteisen päätöksen, koska heidän kotimaansa katsotaan turvallisiksi maiksi. Siis mitä? He lähtivät etsimään turvaa ja se turva onkin siellä Irakissa ja Syyriassa!

Kaikki puhuvat näytelmässä omaa kieltään. Osassa kohtauksista näyttelijän takana seisova kertoja selittää tapahtumaa. Se tuntui luontevalta, kuin olisi ollut katsomassa tekstitettyä elokuvaa.

Esityksen jälkeen näimme näytelmän tekemisestä valmistetun päivittyvän videoteoksen. Videon tekijä Aimal Hakimi kuvasi myös koko ajan tässä esityksessä.
Toinen näytelmän käsikirjoittajista Wissam Abdullah Sami kertoo videolla saaneensa juuri kielteisen päätöksen. Hän on ollut tulkkina koko turvapaikanhakijana olonsa ajan ja tehnyt innolla tätä näytelmää. Näytelmä on valmistettu kolmessa kuukaudessa ryhmälähtöisesti. Vielä pari päivää sitten Sami, kuten häntä Suomessa kutsutaan, kertoi Kouvolan Sanomien jutussa odottavansa päätöstä minä päivänä tahansa. Kielteinen.

Videodokumentin tekijä Hakimi pakeni Afganistanista Kotkaan 2013. Hän oli johtanut koulutuskeskusta, jonka moderni opetussuunnitelma ei ollut talebanien mieleen. Hakimin isän talebanit murhasivat. Hakimi määrättiin ensimmäisessä turvapaikkakäsittslyyssä palautettavaksi Suomesta Kabuliin, jossa häntä oli vainottu, ja valituksen jälkeen monissa työtehtävissä Suomessa toiminut mies päätettiinkin karkottaa Irakiin, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Toiseen valitukseen on vastattu, että päätös on oikein tehty.

Miten voidaan tehdä tällaisia päätöksiä?
Kiristynyt turvapaikkapolitiikka johtaa paperittomien lisääntymiseen. Tottakai ihmiset pakenevat maan alle turvaverkkojen ulkopuolelle mieluummin Suomessa kuin palaavat samanlaisen asemaan johonkin heille vaaralliseen maahan.

Olen tyytyväinen, että Kouvolan Sanomat on kirjoittanut niin paljon meidän alueemme turvapaikanhakijoista, tämänkin näytelmän puitteissa jo kolme laajaa artikkelia. Paljon tietoa.

Näytelmän valmistaminen on varmaan ollut tärkeää ja kotouttavaa sen ulkomaalaisesiintyjille. Se oli kotouttavaa myös katsojille. Esityksessä oli lämmin tunnelma. Kiitos koko ryhmä!

Näytelmän lopussa sen ohjannut entinen Kuusankosken teatterin johtaja, Voimateatterin perustaja, teatteriopettaja ja moninaiseen ehtivä ihminen, Piia Kleimola, sanoi, että jokaisen esityksen jälkeen tanssitaan. Osa jäikin tanssimaan, varsinkin nuoremmat. Rytmi oli hyvin tarttuvaa, minuunkin, estoiseen. Me katselimme lähtiessä mieheni kanssa Reda AlTaiin töitä ja tervehdimme ihmisiä ympärillämme. Sekä esittäjissä että yleisössä oli tuttuja kasvoja vuoden takaa, jolloin he odottivat hätämajoituksessa ja me puuhasimme keittiöapulaisina. Oli kiva nähdä, että he olivat sopeutuneen oloisia ja puhuivat jo aika paljon suomea. Lapsetkin olivat kasvaneet. Esityksen ikäraja on 13 vuotta. Lapsiesiintyjät tuotiin sivutiloista joihinkin kohtauksiin; kokonaisuutena näytös on lapsille liian rankka. Minua liikutti sekä näytelmä pakahduttavine kohtauksineen että nämä ihmiset, joille se on totta.

Jos näytelmä kiinnostaa, niin sen voi nähdä vielä tammikuussa Kotkassa monikulttuurisessa toimintakeskus Myllyssä. Kouvolasta esityksessä oli mukana monikulttuurikeskus Saaga.
Voimateatterista, Saagasta ja Myllystä löytyy tietoa googlaamalla.

Näytelmän ohjelmalehtisen alkukuva

Kirjoista ja lukemisesta, Turun reissullani koettua ja mietittyä

Tervetuloa pieni!

Kyösti Salovaara: 2112, Antiutopia

Mitä ajattelin tänään: Naisen ikä

Heidi Mäkinen, Ei saa mennä ulos saunaiholla

YK:n päivänä 24.10.2016

Janet Frame, Owls Do Cry ja vähän kirjailijasta

Janet Frame, Faces In The Water - ensimmäisiä mielisairaalan kuvauksia romaanimuodossa

Matkakertomuksia Benalmádenasta 1: terveyttä, sairautta ja kommelluksia

Matkakertomuksia Benalmádenasta 2: Kirjastosta, lukemisista ja buddhalaistemppelistä

Matkakirjeitä Benalmádenasta 3: Taideteosten herättämiä ajatuksia

Matkakirjeitä Benalmádenasta 4: SELFIE, minä ja Mijasin aasi?

Matkakirjeitä Benalmádenasta 5: coplaa ja flamencoa

Matkakirjeitä Benalmádenasta 6: Poliittisia ajatuksia kesken loman

Matkakirjeitä Benalmádenasta 7, Adiós España

Timo Hännikäinen, Kuolevainen - Esseetä?

Mathias Rosenlund, Kuohukuja 5

Kirjahyllyn joulusiivousta ja kielikysymyksiä

Janet Frame, Towards Another Summer

Turvallinen maa, sydämellä tehty näytelmä Kuusankosken Taideruukissa