Marjatan kirjat ja mietteet

Hauska kansikuva, eikö vain! Kirjasta lisää myöhemmin, kun luet eteenpäin. Kannattaa lukea.

Otsikon englanninkielinen loppuosa (kuka sanoo, että niitä on oltava kaksi) on yksirintaisille suunniteltujen haute couture -uimapukujen näyttelystä, Monokini 2.0 - who says you need two? Rintasyöpäyhdistys Europa Donna Finland ry:n Rinnakkain-lehdessä kerrotaan, miten tämä valokuvanäyttely paljon maailmaa kiertäneenä oli hiljattain esillä Murmanskissa osana kulttuurifestivaalin ohjelmistoa ja miten näyttelyn avajaispuheessa Suomen suurlähettiläs kuvaili teoksia rajuiksi. Näyttelyyn oli laitettu jopa 16 vuoden ikäraja. Tämä oli hämmästyttänyt projektin suunnittelijoita Vilma Metteriä ja Katriina Haikalaa. Miksi? Mitä kiellettyä on kauniissa arvissa? Yleisön palaute oli ollut kuitenkin erittäin positiivista näille radikaaleina taiteilijoina esitellyille naisille. Minä kävin katsomassa samaisen näyttelyn Valokuvataiteen museossa kesällä 2014 enkä kuvailisi sitä rajuksi vaan tyylikkääksi. Täällä on joitain kuvia näyttelystä ja silloisia aprikointejani juuri ennen sädehoitoja.

Nyt on kaksivuotistarkastus takana, kaikki hyvin! Olen huomannut, että blogissani on silloin tällöin käyty mm. hakusanoilla rintasyöpä, nivelet ja letrozol ja rintasyövän jatkohoito. Siispä tässä pieni päivitys.

Olen saanut hyvää hoitoa, johon kuuluu laboratoriokokeet ja rintasyöpähoitajan tapaaminen puolivuosittain ja isompi tsekkaus vuosittain. Laboratoriokokeissa seurataan mm. kasvainmerkkiainetta, joka ei saisi kohota. Mammografiassa tutkitaan sekä rinta että rinnattoman puolen iho - se venyy tuskattomasti lasilevyn alle, ei tarvitse pelätä. Lisäksi röntgenlääkäri tutkii ultralla rinnan alueen ja kainalot. Keuhkot kuvataan myös monelta suunnalta.

Minulla on viiden vuoden Letrozol-lääkitys, joka ei siis ole vielä puolessa välissäkään. Sen tarkoituksena on estää syöpää iskemästä uudelleen. Lääke ei ole tuottanut muuta haittaa kuin sen, että se on vauhdittanut vanhenemista. Minulla tämä on ok, olenhan muutenkin vanhenemisiässä, mutta nuoremmilla potilailla tilanne voi tuoda identiteettikriisin. Siis vaihdevuodet. Tietenkin tuskaisaa nuorelle, päälle kuusikymppiselle taas normaalia.

Ja mitäkö tarkoitan vanhenemisella? Minulla se on sitä, että käsien nivelrikko on lisääntynyt ja hampaat haurastuneet. Molempiin peukaloniveliini on tehty näiden kahden vuoden aikana korjausleikkaus. Hampaani ovat lohkeilleet ja halkeilleet. Onneksi meillä on Kouvolassa vielä hyvä yleinen hammashoito. Espanjalaiset nuoret hammaslääkärit (Kiitos EU!) ovat korjailleet kalustoani, yksi haljennut jouduttiin poistamaan, ja sen tilalle joudun teettämään kalliin implantin, kun en halua lommoposkenakaan olla.

Houkuttaa lainata tähän eräs mainio kohta Mark Levengoodin kirjasta Vasten auringon siltaa. Tämä on luvusta, jossa kirjailija pohdiskelee nykyisten eläkeläisten nuorekkuutta, tutkijoiden mukaan kun nykypäivän 70-vuotias on kunnoltaan kuin entisajan 50-vuotias.

Se mummo, joka istui keinutuolissa ja vahti lapsenlapsia imeskellen ikeniään, on noussut tuolistaan, hankkinut uudet hampaat ja lähtenyt Espanjaan, missä hän pelaa golfia Carlos-nimisen opettajan johdolla, jonka rajat tarjolla olevien palvelujen suhteen ovat häilyvät. Niinpä kovin paljon perintöä on turha odottaa.

Tytöt hei, ei se estrogeeni ole tärkeä vanhana! Kun siitä pääsee vapaaksi, niin kehoon jää sopivasti testosteronia, mikä lisää energisyyttä ja aloitteellisuutta. Ehkä keho tietää ihan oikein. Ehkä ns korvaushoito onkin useimmiten turhaa vanhenevalla naisella, jopa haittaavaa. Se pitää kyllä yllä ihon kimmoisuutta ja nuorekasta pyöreyttä (turvonneisuutta?). Mutta eikö tärkeintä olekin se, miltä tuntuu eikä se, miltä näyttää!
Tiedättehän Ira Levinin satiirisen trillerin Stepfordin naiset, jossa naiset muutetaan kauko-ohjattaviksi roboteiksi, palvelemaan aviopuolisoitaan Barbi-nuken näköisinä. Tässä tieteisjutussa ovat konnina miehet, mutta ihan ilman miesten salaliittoakin me naiset "typistämme jalkojamme", edelleen. Roolimallit vaikuttavat ja saavat meidät tekemään kehollemme kaikenlaista epäterveellistä. On hyvä olla tarkkana ja kyseenalaistaa kaikkea, mitä meille mainostetaan ja myydään nuorekkuuden ylläpitämisen nimissä, erikoisia voiteita, outoja, vähän testattuja luontaistuotteita ja kauneuskirurgiaa.
Suomessa hormonikorvausta tarjotaan lähes automaattisesti heti ehkäisyhoidon jatkoksi. Aiemmin suositeltiin käyttämään kuolemaan asti. Nyt on vähän peruuteltu. Olisi hyvä tietää, kuinka paljon lääketeollisuus on mukana vakuuttamassa näiden lääkkeiden välttämättömyyttä?

Otan päivittäin lääkärin määräämän ison annoksen kalkkia, D ja C -vitamiineja. Syön hyvin ja murehtimatta. Tunnen oloni hyväksi.

Murehtiminen on sellaista, mihin ei voi paljon vaikuttaa. Persoonallisuustyyppi määrää suhtautumisemme vaikeuksiin. Itse olen optimisti ja realisti. En yleensä edes muista enää sairauttani, mutta tiedän, että olen alttiimpi syövälle kuin sellainen, jonka solut eivät ole koskaan riehaantuneet.

Kyllä on taas ärsyttänyt, kun lehdet ovat otsikoineet, miten Arja Koriseva selätti syövän ja taisteli. Eikö sitten valoisa Riki Sorsa taistellut?
Minusta nuo sankarikliseet saisi jo lopettaa ja antaa lääketieteelle se arvo, mikä sille kuuluu.
On myös oltava nöyränä elämän edessä. Ei me niin kaikkivoipia olla!

Toinen asia, mikä rintasyövästä puhuttaessa ärsyttää, on juuri rinnan menetyksen korostaminen. Käsiä sairastaessani ajattelin, että jos jotain on pakko menettää, niin rinta menee ensimmäisenä, paljon ennen nenää, joka näkyy ja sormia, joita tarvitsee koko ajan. Jaloilla pääsee liikkeelle, ei kiitos niitäkään.

Ihana yllätys oli se, kun sain kuulla, että läheisen vaatekaupan ompelija tekee heiltä ostettuihin rintaliiveihin taskun proteesia varten. Myyjä huomasi minun katsovan haikaillen heidän liivejään ja nosti esiin supersuloiset korallinpunaiset liivit. Minä selittämään, että ei nuo ole minulle, kun pitäisi olla se sisätasku. "Meillä tehdään!" Tämä oli minulle tärkeä lause. Eläköön vanhan ajan vaatetusliikkeet palveluineen! Ei tarvitse turvautua pelkästään erikoisliikkeiden suppeaan valikoimaan.

Lisään sokeriksi pohjalle lasten ajatuksia vanhoista ihmisistä. Nämä ovat Mark Levengoodin ja Unni Lindellin kirjasta Vanhat tädit eivät muni (2001), joka on tämän kirjoituksen alkukuvana. Kaikkea se Levengood onkin tehnyt!

Vanhojen ihmisten nahka tulee sitkeämmäksi... (Adrian 5v)

... ja voi sanoa, että kaulassa läski tulee vähän heiluvaksi... (Gustav 6v)

... ja silmäluomet tulevat niin kuin paria numeroa liian suuriksi. (Simon 6v)

Joidenkin lasten mielestä vanhat ihmiset ovat ällöttäviä. Minun mielestäni eivät ole. Minun mielestäni liskot ovat ällöttäviä. (Tove 4v)

Hmm, aika tarkkanäköistä porukkaa olette te mini-ihmiset.

Mulla on viisi mummoa... vaari on vähän kertonut (Pia 4v)

Kun ajattelen isoisää pienenä, näen hänet mustavalkoisena. (Gabriel 7v)

Vanhat miehet ovat menettäneet otteensa naisiin. Heidän otteensa pitää paremmin kirveessä. (Kaj 8v)

Kjeh, kjeh, hyvä lapset, vanhat tädit eivät muni, mutta vanhenee ne vaaritkin!

Isoäiti ei mielellään ota aurinkoa yläosattomissa. Siksi kun hänen yläosansa on tullut vähän irralliseksi (Stina 6v)

Kuules nyt Stina, minäpä en alistu! Kun päädyn rannalle, jossa muut ovat yläosattomissa (sellaisiin minä aina rantalomilla päädyn), niin minähän olen kuin muutkin, vaikka minulla onkin erittäin, erittäin irrallinen yläosa. Murmanskissa olisi kyllä pakko pukeutua peittävään kokouimapukuun.

Vanhenemiseen kuuluu harmaat hiukset. Lopetin niiden värjäämisen pari vuotta sitten syöpädiagnoosin saatuani. Esittelen tässä polleana tuloksen. Eikö olekin hyvä väri?

Yksi suuri kiinnostuksen aiheeni kirjallisuudessa on mielenterveyttä käsittelevät kirjat. Olen viime viikkoina lukenut tästä aiheesta useita kirjoja, niin tietoa kuin elämäkertaa ja fiktiotakin. Aloitan painavimmasta.

Vainottu mieli (2006) on vuosikymmeniä traumatisoituneita potilaita hoitaneen kolmen terapeutin selvitys siitä, mitä traumatisoituminen merkitsee ja menetelmästä, jonka he ovat kehittäneet traumapotilaiden auttamiseksi.

Alkusanat suomalaiseen laitokseen on kirjoittanut psykiatrian erikoislääkäri Matti O. Huttunen. Hän pitää Onno van der Hartin, Ellert Nijenhuisin ja Kathy Steelen tutkimuksen ja työskentelytavan merkittävänä ansiona sitä, että potilaan oireet nähdään luonnollisina reaktioina traumaan.

Traumatilanteessa ihmisen psyyke etsii selviämiskeinon pois kestämättömästä tilanteesta dissosioitumalla eli jakautumalla. Mielen rakenne muuttuu.
Osa lapsen minuutta saattaa hyväksikäyttötilanteessa astua sivuun katselemaan tapahtumaa ulkoapäin tai siirtyä hyväksikäyttäjän nahkoihin aiheuttamaan itselleen pahaa. Kidutustilanteissa vankien psyyket toimivat usein samalla tavalla. Jotkut ovat selviytyneet natsien keskitysleirielämästä elämällä robottimaisesti hetkessä, sulkien ison osan tapahtuneita asioita pois kokemusmaailmastaan.
Varhainen, syvä traumatisoituminen lisää alttiutta traumatisoitumiseen aikuisena erilaisissa ääritilanteissa, esim. onnettomuuksissa, sodassa ja henkilökohtaisissa menetyksissä. Saattaa käydä myös niin, että traumatisoitunut ihminen, joka elää tasapainossa hyvissä olosuhteissa, joutuu vaikeuksien sattuessa kohtaamaan siihen tilanteeseen liittyvän trauman lisäksi myös menneisyyden traumoja.

Traumatisoitumisen alkuperästä saadaan tietoa yksilön haavoittuvuudesta ja tekijöistä, jotka heikentävät hänen integroivaa psyykkistä suorituskykyään. Kaltoinkohtelu ja laiminlyönti lapsuudessa ovat keskeisiä tekijöitä aikuisten traumaperäisissä häiriöissä, jotka kehittyvät heidän altistuessaan äärimmäisen stressaaville tapahtumille aikuisina. Varhainen traumatisoituminen on olennainen riskitekijä vakavien ja hellittämättömien oireiden kannalta.

Kaltoin kohdellulle saattaa kehittyä näennäisen normaalin persoonallisuuden alle yksi tai useampia emotionaalisen persoonallisuuden osia, joista kansankielisesti puhutaan sivupersoonina. Myös näennäisen normaali persoonallisuuden taso voi dissosioitua useammaksi suorittamaan eri tehtäviä.

Elämä dissosioituneena on raskasta.
Mielestä pois pakotettu menneisyys masentaa, aiheuttaa muistihäiriöitä, alisuoriutumista, ali- ja ylivireyttä, unihäiriöitä, fobioita, suicidaalisuutta, liiallista itsetarkkailua ja varuillaan oloa.
Erilaiset elämäntilanteet tuovat esiin outoja käyttäytymistapoja, kun emotionaaliset minuudet tunkevat läpi puolustamaan olemassaoloaan. Ihminen saattaa vahingoittaa itseään (viiltely, syömähäiriöt, alkoholin liikakäyttö, holtiton seksuaalinen käyttäytyminen jne) käyttäytyä poukkoilevasti ja toistaa traumaa ymmärtämättä, mistä on kyse.
Hän voi myös kehittää lisää minuuksia selvitäkseen uusissa olosuhteissa.
Joskus varhaiset traumat ja niiden aiheuttama dissosioituminen johtavat psykoosiin. Eräs erikoinen trauman aiheuttama häiriö on ns. dissosiatiivinen pakkovaellus, jolloin henkilö lähtee pois kotipaikkakunnaltaan eikä muista kuka on.
Traumatisoituneella on usein kiintymysongelmia, koska hänen tarvitsevuutensa on niin suuri. Hän saattaa pelätä kohtaamista ja vuoroin sekä takertua että torjua, ettei tulisi hylätyksi.

En pystynyt selittämään kenellekään, miksi olin niin estynyt, etäinen ja tietämätön tunteistani ... Yhteys tunteisiini olisi merkinnyt Pandoran lippaan avaamista. - Marilyn Van Derbur (2004)

Huomaamattani taistelin pitääkseni kaksi maailmaani erillään tietämättä koskaan syytä siihen varmistin aina kun mahdollista, ettei mikään päässyt rikkomaan päivälapsen ja yölapsen väliin rakentamaani muuria. - Marilyn Van Derbyr (2004)

Integrointi yhdeksi persoonaksi tarkoittaa sitä, että normaali minuus saatetaan ymmärtämään, mitä on tapahtunut ja traumatisoituneet minuuden osat ymmärtämään, että heidät synnyttäneet tapahtumat ovat ohi. Tähän tarvitaan välittäjäksi terapeuttia ja kiintymyssuhdetta häneen.
Kirjassa on kuvattu erilaisia potilastapauksia ja terapiakeskusteluja. Integrointi ei ole aina helppoa, mutta se on välttämätöntä, jos dissosioitunut minuus tekee ihmisen elämästä helvettiä.

Vainottu mieli on tärkeä kirja psykoterapeuteille ja tutkijoille. Se on tieteellistä tekstiä. Lähdesivujakin on 44 tiheästi painettuna. Olen muuttanut tässä kirjoituksessani kirjan kieltä itselleni ymmärrettäväksi.
Kirja on mielestäni tärkeä oivalluksen lähde myös traumahistorian omaaville, kasvattajille ja kaikille, jotka haluavat ymmärtää itseään ja muita.

Olen varma, että myös normaali ja tasapainoinen ihminen (tekisi mieli lisätä sana "näennäinen", näennäisen normaali ...) voi ymmärtää vaikeitakin psyykkisiä häiriöitä. Meissä on kaikissa kaikkea jossain mitassa.

Meillä on erilaisia rooleja. Tätä kautta voi ymmärtää pitemmälle menevän tehtäväjaon, minuuden osien eriytymisen niin pitkälle, että ne eivät hyväksy toisiaan ja aiheuttavat kaaosta ja poukkoilevaa käyttäytymistä, mikä voidaan määritellä eri tavoin, esimerkiksi epävakaaksi persoonallisuudeksi.

Me haluamme olla ajattelematta tiettyjä asioita ja siirrämme niitä pois mielestä. Joskus tapahtuu niin pahaa, että poissiirto tapahtuu ilman omaa aktiivisuutta ja aiheuttaa pitkälle aikavälille ulottuvan amnesian!

Mietin juuri äsken kävelylläni, miten en muista isostaveljestäni mitään, en yhtään mitään. Olin 15-vuotias, kun hän kuoli liikenneonnettomuudessa puolitoista vuotta äitini äkkikuoleman jälkeen. Tiedän saaneeni veljeltäni joululahjaksi Angelika-kirjoja, mutta en muista häntä joulupöydässä enkä missään muussakaan tilanteessa. Näen koulukuvissa komean pojan ja tiedän meidän kulkeneen yhteisiä koulumatkoja. Kaikki hänestä pyyhkiytyi pois onnettomuuden jälkeen. Muistan hämmentyneeni muistini katoamisesta jo pian veljen hautajaisten jälkeen, kun katselin vintillä hänen koulun puutöissä tekemäänsä kauniin taivaansinistä arkkua kaiverrettuine nimikirjaimineen enkä muistanut kirjaimia kaivertanutta poikaa.
Kai minullakin nuo muistot olivat ja ovat liian voimakkaita kohdattaviksi.
Olkoot sitten siellä jossain traumamuistini lokerossa. Koitan pärjätä niillä kertomuksilla, mitä olen muistini rippeistä ja toisten kertomuksista koonnut. Niitä kutsutaan tässä kirjassa narratiivisen muistin kertomuksiksi ilman tunnekokemusta. Toivon vain, etten joutuisi kohtaamaan uusia isoja menetyksiä. Olen oireillut menetysteni vuoksi kipeästikin ja pohtinut niitä pitkään. Jospa se riittää ja menneisyys pysyy historiana.

Jossain kohti tässä kirjassa sanotaan myös, että ihmisen on elettävä elämäänsä tässä ja nyt eikä aina ole hyödyllistä aloittaa menneisyyttä kokonaan uudestaan elääkseen nykyhetkessä. Nämä terapeutit eivät siis ole pitkän psykoterapian kannattajia. Onko kukaan enää?

Kirjan kansi on Satu Knaapen suunnittelema. Hän on käyttänyt siihen vanhaa kuvaa ensimmäisessä maailmansodassa traumatisoituneesta miehestä. Kuva on ranskalaisen neurologin André Lérin (1875 - 1930) kirjasta Commotions et émotions de guerre (1918). Kuvan valinta on osuva.

Kirja loppuu tekijöiden toteamukseen, että itsestään ja toisistaan välittäminen on kaikki mitä meillä on ja määrittelee inhimillisyytemme.

Olen kirjoittanut aiemmin Virpi Hämeen-Anttilan elämäkerrallisesta romaanistaTapetinvärinen, jossa lapsuuden traumat vaivaavat aikuista kirjailijaa häiritsevinä hahmoina. Tämä kirja kertoo siis fiktion muodossa traumoista ja mielen dissosiaatiosta. Erityisesti on jäänyt mieleeni mykkä, murrosiän lohtusyömiseen käpertynyt hahmo Kivi, josta kirjailija totesi:"Tuolta näyttää sieluun piirtynyt suru ... Tuolta näyttää sydäntä lamaava pelko."

Lisäys 9.7.
Myös Juha Hurme, Neil Hardwick ja William Styron ovat kirjoittaneet hyvin mielensä järkkymisestä. Kirjoitin heidän kirjoistaan lyhyesti yhdessä ensimmäisistä blogikirjoituksistani. Jos haluat lukea, klikkaa tästä.

Nyt on kuulkaas alkamassa muutaman viikon rupeama kyläilyjä, juhlia jopa, ja kesän viettoa lastenlasten kanssa. Luulen, että oma kirjoittelu jää vähälle, mutta käyn tietenkin toisten blogeissa ja täällä omassa keskustelemassa, jos joku kommentoi. Kirjoitussuunnitelmat kypsyvät.

Mediassa kohistaan aika ajoin erilaisista isovanhempityypeistä ja syyllistetään meitä poloisia teemme niin tai näin. Sitä on joko liikaa nuorten perheiden elämässä, tunkemassa, tai itsekeskeinen nautiskelija, jolla ei ole aikaa lapsukaisille. Luulen, että useimmissa perheissä tässä asiassa ei ole kitkaa, vaan sopiva toimintamalli löytyy luonnostaan.

Mielestäni mummit ja vaarit ovat tärkeitä henkilöitä, mutta eivät lähellekään niin tärkeitä kuin lapsen omat vanhemmat. Tottakai isovanhemmat ovat kiinnostuneita lapsenlapsistaan ja nauttivat heidän seurastaan - ei se mitään epäitsekkyyttä ole, kuten ei omien lastenkaan kasvattaminen. Ihminen hankkii lapsia itsekkäästi omaksi ilokseen.

Se miten toimii isovanhempana riippuu monesta tekijästä: onko vielä työelämässä (jos on, niin ne viimeiset vuodet ovat väsyttäviä), asuuko lähellä, onko terve ja mitä haluaa loppuelämältään.

Pari kysymystä isovanhemmille ja muille lasten kanssa aikaa viettäville:
Järjestättekö tekemistä lasten vierailuille vai luotatteko siihen, että lapset keksivät itse puuhastelua?
Hemmotteletteko vai oletteko tiukkoja kasvattajia?

Tässä taas mainio kuva ja ajatus Levengoodin ja Lindellin kirjasta Vanhat täditeivät muni, josta käytin otteita myös pari postausta taaksepäin. Kuva on Christina Alvnerin.

Isoäiti on kiltti, koska hän tekee meille paperinukkeja, mutta hän ei jaksa
leikata niitä irti paperista. Melkein hauskinta hänen luonaan on se, ettei siellä
saa tehdä mitään. Se on hurjan jännää. - Liv 6v

Me olemme mieheni kanssa juuri päinvastaisia kuin tuo kuvan mummi, järjestämme lapsille kovasti ohjelmaa. Asumme kerrostalossa, joten lapsia ei ole pieninä voinut päästää yksin ulos, vaikka hississä kulkeminen yksin olisikin jännittävintä maailmassa. Me suunnittelemme lasten meillä ollessa heille joka päivälle jotakin: on leikkipuistoa, huvipuistoa, liikennepuistoa, kotieläinpihoja, maauimalaa, mökkireissua, kirjastokäyntiä, taidenäyttelyä, elokuvissa käyntiä ja ties mitä. Ei niin paljon tarvitsisi järjestää. Kun kullanmurut olivat pieniä jo käynti kellarikylmiössä oli seikkailu.

Ajattelin, että tulevalla vierailulla leivomme pikkupoikien kanssa pullaa jonain päivänä, saavat tehdä omanlaisiaan. Perinnepuuhailua. Mustikassakin voisi käydä ja sitten leipoa piirakan.
Pelit, sekä tietokonepelit että lautapelit, ovat heidän juttunsa, vaikeat pelit, ei mitään Afrikan tähteä. Niihin minulla on vastahakoisuutta, mutta mukaan houkuteltuna innostun kyllä.

Entä kun lapset kasvavat, teini-ikään ja isovanhempiaan isommiksi? Mitä puuhailette silloin heidän kanssaan? Minä olen saamassa, saanut, omistani hyviä keskustelukavereita. Jo seiskaluokkalaisilla on paljon tietoa ja kiinnostavia ajatuksia mm. yhteiskunnallisista asioista.

Murrosikään tuleminen tarkoittaa, että muuttuu mahdottomaksi.
Niin kuin minun veljeni, joka on hormonien vallassa. - Annie 9v.

Tällaisia pullantuoksuisia mietteitä täällä tänään.

Edellistä kirjoitustani seuranneessa keskustelussa oli koskettava kertomus lapsen kaltoinkohtelusta julmuudella ja miten se vaikuttaa koko elämän käsikirjoitukseen.
Mikään ei ole sen tärkeämpää kuin että lapsia rakastetaan, ei mikään, ovat he sitten omia tai ei, lähellä tai kaukana.

Ajattelin jo lopettaa Levengood-kuvien käyttämisen, mutta on ihan pakko laittaa lopuksi Vanhat tädit eivät muni -kirjan takakannen kuva. Katsokaa nyt heitä!

Mukavia kesäpäiviä kaikille!

Olemme katsoneet televisiouutisia vasta poikien nukkumaan mentyä. Olemme myös välttäneet puhumasta Nizzasta ja Turkin verisestä tilanteesta. Yhdeksän ja kuusivuotias tietävät silti meneillään olevista levottomuuksista. Ehkä jokin radiosta kuultu lause tai levällään ollut sanomalehti on tuonut ikävät uutiset heidän tietoonsa. He kertovat, minne ei pidä mennä lomalle, ja he tietävät sanat terroristi ja sisällissota. He tietävät hämmästyksekseni jo juutalaisvainoistakin. Molemmilla on kavereina maahanmuuttajia. He tietävät, että monissa maissa ihmisillä on paha olla.

Miten puhua lapsille todellisuudesta?

Pekka Sauri on pohtinut samaa kirjassaan Ratkaisemattomien kysymysten kirja (2015).

Lapsille pitäisi pystyä kertomaan mitä tietää maailman tilasta ja tulevaisuudesta - ja antamaan iloa ja toivoa. Ja samalla korostaa tinkimättömän rehellisyyden ensiarvoisutta.
Olen harjoitellut tätä yhdistelmää jo pitemmän aikaa.
Yhtenä päivänä se muistaakseni melkein onnistui.
Siitä on jo aika kauan.
On jatkettava harjoituksia.

Mietin edelleen, miten suhtautua ikäviin uutisiin maailmalta ja miten kertoa
niistä sekä myös yksityiselämän ikävistä asioista lapsille.

Pekka Saurin teoksesta Ratkaisemattomien kysymysten kirja löytyy miete suhtautumisesta kärsimykseen.
Olisi siis löydettävä se optimaalinen asetus, joka päästää tietoisuuteen riittävän määrän ihmisten ja elollisten kärsimystä, että voi sanoa toimivansa realistisen ymmärryksen pohjalta - muttei kuitenkaan niin paljon, että musertuu ja menettää toivonsa, toimintakykynsä.
Sitä pistettä kannattaa lähestyä varovaisesti.
Voi tietysti olla, että on parempi jättää kokeilematta. Ja monet jättävätkin.

Pitää siis tietää oma musertumiskynnyksensä. Luulen, että itse tapahtumat eivät muserra meitä niinkään vaan suhtautumisemme niihin. Joku lamaantuu vähästäkin uhasta, joku saa kimmokkeen toimia.

Veimme pienet pojat tänään kotiin Turkuun.
Olimme palatessa haikealla mielellä. Lasten haavoittuvuus teki minut surulliseksi.
Mieheni oli ottanut mukaan paluumatkalle Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin musiikkia. Pidän Kilpeläisen hienosta lyriikasta ja surumielisestä laulutyylistä. Nyt kappale Bonsaipuu kosketti minua erityisesti. Kuuntele tästä.

On pieni puutarha jossain galaksin reunalla
syttyvät ja sammuvat sen hehkulamput helminauhoina
soi lapsen hento parku, kun se astuu aikaan ikuisuudesta
sen polun varteen keräytyy surua ja suurta rakkautta
....

Tässä laulussa on paljon sellaista, mikä sopii edellisen kirjoitukseni jälkipohdiskeluihin. Samoin monessa muussa Kilpeläisen laulussa. Ajatuksenvoima on yksi niistä.
Tanssi mun kanssani on iki-ihana rakkauslaulu, Yksinäisen miehen puku on voimakkaasti uhoava laulu elämästä eron jälkeen, Ystävänpäivä kertoo yksinäisyyden taakasta ja Hamahelmisydän isän hellyydestä pientä tyttöään kohtaan. ... missä ikinä kuljet aina salaa sua suojelen ...

Aikuisen pitää salata lapselta huolensa ja olla aikuisen lailla vakaa lapsen hätäillessä, ollaan sitten ruokakaupan jonossa tai panttivankeina kaappaustilanteessa. Lapseen keskittyminen auttaa myös aikuista itseään.

Kun sodan aikana on juostu pommisuojiin joku vanhempi on ulvonut omaa pelkoaan lapsensa unohtaen ja joku toinen taas vakuuttanut lapselleen, että ei ole hätää. Kumman lapsi selviää vähemmin vaurioin? Kumpi selviää vähemmin vaurioin? Se joka huolehtii itsestään vai se joka huolehtii toisesta?

Surumielisissä mietteissä siis tänään. Huomenna taas iloisemmissa.
Loppuun vielä yksi sitaatti itseltään Nietzscheltä:
Sitä varten meillä on taide ettei totuus luhistaisi meitä.

Jos joku olisi sanonut minulle silloin kun aloin ymmärtää puhetta, että tulee päivä, kun jätät kotimaasi Irakin ja heräät vieraassa paikassa jonka nimi on Suomi, paikassa lähellä Venäjää ja Pohjoisnapaa. Heräät siellä ja matkustat bussilla entiseen vankilaan ja alat opetella suomen kieltä, koska sinun täytyy. Jos joku olisi sanonut minulle niin, olisin nauranut niin kuin järjettömille jutuille nauretaan, niin kuin nauretaan kun pelätään.
Mutta kun on vain yksi vaihtoehto, se on paras vaihtoehto.

Annamari Marttinen toimii kirjailijan työnsä ohella turvapaikanhakijoiden suomen kielen opettajana Joutsenon vastaanottokeskuksessa, entisessä Konnunsuon vankilassa. Vapaa (2015) on hänen seitsemäs romaaninsa. Hän käsittelee tässä romaanissa kuten edellisissäkin kriisitilannetta ja ihmissuhteita. Otsikon termi vapaus tulee käsitellyksi monitasoisesti.

Minä-kertoja on kidutettu, irakilainen turvapaikanhakija Mahdi, kolmikymppinen mies, joka jäytävien kipujen ja hirvittävien painajaistensa vuoksi tuntee itsensä usein vanhukseksi.

Tulin hakemaan turvaa tästä maasta. Olen silent seeker. Turvapaikanhakija, hirvittävän vaikea, pitkä sana, mutta osaan lausua sen. Katariina lausui sen meille niin monta kertaa. Hän kirjoitti sen taululle ja katsoi meitä. Te, hän sanoi, ja osoitti meitä. Te olette turvapaikanhakijoita. Hakija, yksi ihminen, hakijoita, te kaikki.

Marttinen oli luennoimassa Kouvolan dekkaripäivillä kesäkuussa. En ollut silloin vielä lukenut kirjaa ja kiinnitin huomioni siihen, kun hän sanoi, että hänen oppilaansa viihtyvät hyvin juuri syrjässä, Konnunsuolla. Tein jopa tarkentavan kysymyksen, ihanko totta, siis siellä metsässä, josta järjestetään pari kertaa viikossa kuljetus Lappeenrantaan. Kyllä, niin he ovat sanoneet. Käynti kerran viikossa Lidliin ja ehkä kahvilaan riittää.

Kirjan luettuani ymmärrän. Turvapaikanhakijan elämä on elämää välitilassa, usein kidutusten traumatisoimana. Rauha, turva ja säännöllisyys ovat tällaisessa tilanteessa elävälle tärkeintä.

Turvapaikanhakija odottaa tietämättä odotuksensa kestoa.
Ensin hän odottaa kutsua poliisikuulusteluun, sitten lääkärintarkastukseen ja maahanmuuttoviraston turvapaikkapuhutteluun. Lopuksi hän alkaa odottaa päätöstä.
Deport (karkotus) on pelätty sana, siitä kuiskaillaan kuin odottamattomasta kuolemasta. Transfer (siirto) puolestaan merkitsee elämää, positiivista päätöstä ja siirtoa muualle.

Suomen kielen opetus pitää välitilassa elävät ihmiset pystyssä ja antaa toivoa. Se antaa tauon murehtimisesta ja tuo yhteisöllisyyttä eri kansallisuuksista koostuvaan ryhmään, joista joillakin ei ole yhteistä kieltä kenenkään kanssa.

Katariina-opettajan tunneilla on paljon naurua ja vitsailua. Jotkut aiheet, kuten perhe, saavat kuitenkin kuplan särkymään. Iloinen tunnelma särkyy koko perheensä menettäneen vanhan Leilan nyyhkytyksiin, jolloin opettaja moittii itseään harkitsemattomasta tehtävän annosta. Yhdessä sureminen lähentää, mutta tarkoitus on oppia tehokkaasti kieltä eikä mennä liiaksi mukaan kenekään henkilökohtaisen tragediaan.

Suru ja pelko pysyvät loitolla kun pidämme ne loitolla.
Kun on valoisaa.
Olemme oppineet hymyilemään vaikka olemme rikki. Jos emme hymyile, rikkinäisyys kasvaa kuin hirvittävä aggresiivinen kasvain, jolle kukaan ei voi mitään ja jota ei voi poistaa. Se kasvaa niin että lopulta sen alle jää kaikki, niin että jäljellä on vain tuho.
Tuhoudumme.
...
Tiedän että täällä on myös ihmisiä joilla ei ole mitään hätää. Ei ole ollut ennen tänne tuloakaan.
...
Ja on ihmisiä jotka ovat olleet hädässä ja ovat sitä yhä. Hätä ei jätä rauhaan, vaikka on turvassa. En tiedä milloin voin elää ilman hätää. Voinko milloinkaan.

Mahdin huonekaveri Zahir lopettaa suomen tunnit ja juoksee jonkin aikaa maantietä pitkin päivittäin tuntikaupalla. Sitten hän jää petiinsä ja lopettaa myös aterioilla käynnin. On monia muitakin, jotka eivät kestä vankilamaista elämää.

Mahdi ottaa päämääräkseen suomen kielen nopean hallinnan. Hän opiskelee viiden päivittäisen oppitunnin (tämä tuli ilmi kirjailijan luennosta, ei kirjasta - tehokasta!) lisäksi sanoja myös vapaa-ajallaan.
Kivut ja painajaiset piinaavat, samoin oman tilan tarve.
Hän alkaa käydä rukoushuoneessa anivarhain ennen muita.
Toinen paikka mistä hän löytää rauhaa on metsä, johon Mahdi on ihastunut jo vastaanottokeskuksen pihaan saapuessaan.

Kuljettaja jättää auton liukuoven auki ja ulkoa kuuluu puiden huminaa. Ne ovat vihreitä, koko ympäristö pelkää vihreää.
Kuvat ja musiikki täyttävät mieleni. Peukaloisen retket. Tämä on sama paikka, sama maisema. Ikävä iskee kuin puukko. Kun katsoin Alin kanssa Peukaloisen retkiä televisiosta, äiti tuli taaksemme ja asetti hellästi kätensä meidän kumpaisenkin päälaelle.

Mahdin vapaus? Pääseekö hän koskaan täysin vapaaksi?

Mahdi löytää huoneestaan, entisestä vankisellistä, siellä lusineen vangin kirjoituksen Patuwas here 13.4.1982 ja saa käsiinsä myös seinän rakoon unohtuneen päiväkirjan. Patu alkaa puhua Mahdille vuosien takaa.

En erota itseäni sinusta, Patu sanoo. Olet vanki niin kuin minäkin.

Ja mikä on yksinäisen Katariinan vapaus? Katariinan, joka viettää kaiket päivät turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta jolla ei ole lupa tarjota heille kyytiä vapaa-ajallaan eikä solmia ystävyyssuhteita heidän kanssaan puhumattakaan rakkaussuhteesta. Mitkä ovat Katariinan vankilan kalterit?

Mahdi oli erityinen. Hän näki sen heti ensimmäisenä päivänä. Oli muitakin hänen laisiaan, jokaisessa ryhmässä yksi tai kaksi. Täynnä sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, älykkyyttä, iloa ja huumoria. Kaikesta kokemastaan huolimattta.
Ja hän huomasi alkavansa odottaa miestä. Jos tämä ei ollut tullut aamulla vielä kymmenen yli yhdeksän, Katariina huomasi vilkuilevansa ovelle tämän tästä.

Pidän Marttisen tavasta luoda tunnelmaa vähin sanoin. Hellyys, surumielisyys ja tarkkanäköinen hetkien kuvaaminen tuovat mieleeni Heidi Köngäksen tyylitaituruuden.
Yö-otsikoidut luvut painajaisista, muistoista ja niiden sekoittumisesta todellisuuteen avaavat lukijalle Mahdin taustaa.

Myös sivuhenkilöt tuntuvat hyvin todellisilta.

Joitakin asioita on vaikea ymmärtää ja hahmottaa. Yksi niistä on Olivier yksin Rovaniemellä, kävelemässä sen kadulla: huppunsa, piponsa suojissa, sisällään ranskan kieli ja Norsunluurannikon aaltojen kuiskinta, pauhu.

Lopun kiitoksissa Marttinen kiittelee maahanmuuttotyössä olevien henkilöiden ohessa kaikkia turvapaikanhakijoita, joita on saanut opettaa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, erityisesti yhdeksäätoista haastattelemaansa. Mahdi ei ole yksi ihminen, vaan kooste monesta. Hän on Midia, Meron, Fahime, Fateme, Janset, Kudeyr...

Lotta Nuotio kirjoitti teoksen pakolaisen matkasta, Yksi monista - Modin pakoSyyriasta. Marttinen jatkaa siitä ja keskittyy Vapaa-romaanissaan elämään pakomatkan jälkeen, välitilassa. Molemmissa kirjoissa päähenkilönä on nuori toimittaja. Toimittajan ammatti on poikkeusoloissa aina vaarallinen. Molemmilla kirjoilla on ansionsa. Nuotion kirja on journalistinen ja Marttisen kaunokirjallisempi, ajoittain lyyrinen.

-----------------------
30.7.
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja toisten bloggaajien kirjoituksia.
Jotkut eivät pitäneet Patun tarinasta, joistakin se syvensi aihetta, minustakin. Joku näki Mahdin ja Katariinan ihastumisen toisiinsa imelänä ja ennalta odotettavana, Minusta se on hyvin luonnollista, yksinäisten unelmointia tilanteessa, jossa kohtaaminen on väliaikaista.
Joku pahoitteli sitä, että pakolaiset viedään kauas korpiin. Sitä minäkin olen ihmetellyt, mutta Marttinen kertoi luennossaan kesäkuussa, että trauman kokeneet pitävät sitä hyvänä. Mahdi viihtyy metsäpoluilla ja puhuu tuskaansa vanhalle puulle. Alkuvaiheessa tällainen paikka saattaakin olla paras.

Muutama linkki toisten kirjoituksiin: Kirjasähkökäyrä, Mari A:n kirjablogi, Tuijata, Yöpöydällä, Lukutoukan kulttuuriblogi, Pieni kirjasto, Kirjakaruselli

Barack Obama on niitä valtiomiehiä, joka osaa oikeasti kirjoittaa. Olen lukenut häneltä aiemmin kaksi tasokasta muistelmateosta ja nyt lastenkirjan.

Of Thee I Sing (2010) on kirje Obaman omille tyttärille, herkkä, ihanteellinen, opastava ja rohkaiseva kuvakirja.
Joka aukeamalla on ensin kysymys:
Olenko muistanut kertoa, että... Have I told you that...

... että olet luova, fiksu, rohkea, vahva, innostava ... että olet osa isoa perhettä, että sinulla on oma tiesi ...
ja sitten toisella puolen aukeamaa henkilö, joka ilmentää tätä piirrettä.

Innostavasta on esimerkkinä Cesar Chavez, joka johti maatyöläiset marssimaan oikeuksiensa puolesta iskulauseella "¡Si se puede!" eli "Yes you can!" Tämähän tuli tutuksi muodossa "Yes we can!" Obaman presidentinvaalikampanjassa.

Esimerkkihenkilöitä on kolmetoista ja lopussa on tieto-osio kaikista heistä. Peräänantamattomuudesta on esimerkkinä pastori Martin Luther King Jr.
Muita hyviä malleja ovat mm. intiaanipäällikkö Sitting Bull, kuurosokea kirjailija ja luennoitsija Helen Keller, jazz-laulaja Billie Holiday ja taiteilija, arkkitehti Maya Lin, joka suunnitteli Vietnamin veteraanien muistomerkin ja kansalaisoikeuksien muistomerkin.

"Have I told you how important it is to honor others' sacrifices?"

Presidenttiehdokas Donald Trump herätti juuri paheksuntaa puhuttuaan epäkunnioittavsti Irakin sodassa kaatuneen kapteenin Humayun Khanin pakistanilaistaustaisista vanhemmista Khizr ja Ghazala Khanista - viitaten halveksuen heidän islamin uskoonsa. Tämä ehdokas ei kunnioita toisten uhrauksia.

Suomen Kuvalehden nro 28 kansikuva

Voi miksei Obama voi hakea kolmatta kertaa presidentiksi!

Obaman kirja korostaa ihmisissä olevaa potentiaalia.
Se kuvastaa amerikkalaisen lastenkasvatuksen periaatetta, lapsen vahvuuksien esiin nostamista ja kehumista.
Useampi perheineen töissä USA:ssa ollut tuttava on maininnut positiivisena asiana sen, että lapset kehuttiin koulussa päivittäin.

Kirja korostaa myös yhteisön merkitystä. Loppurunossa Obama kertoo, miten meissä kaikissa on jotain kaikista meistä, tyttärissäkin on kaikkien hyvien ihmisten ominaisuuksia ja heidän on tulevaisuus.

Have I told you that they are all a part of you?
Have I told you that you are one of them,
and that you are the future?
And have I told you that I love you?

Alun omistus on vaimolle Michellelle, jonka lannistumaton rakkaus ja terve järki ovat ravinneet päivittäin kahta niin ihanaa tytärtä. Suomennettuna tämä kuulostaa makeilevalta, mutta ei englanniksi. Amerikan englannissahan ovella lähtiessä huudeltu "I love you!" on suomeksi "Heippa!".
Kuvittaja Loren Long omistaa kirjan kahdelle pojalleen.

Obama on presidenttinä enää muutaman kuukauden. Hän itki eräässä puheessaan sitä, ettei saanut muutosta aselakeihin. On uskomatonta, että suuri osa amerikkalaisista uskoo raskaasti aseistettuna kulkemisen estävän väkivaltaa.
Nyt on sitten presidentin virkaan hakemassa Hillary Clinton ja Donald Trump. Kun Obama ei voi olla ehdokkaana, olisin halunnut Bernie Sandersin. Mutta USA:sta ei saa eurooppalaista valtiota, ei sitten millään, kuten ei näemmä Turkistakaan.

Alan kuulla tai kuvitella epäileviä ääniä lukijoiden joukossa, huomautuksia amerikkalaisesta pateettisuudesta ja ultrapositiivisuudesta, joka ei ole aitoa. Minä olen kokenut sen aitona.
Joku voi ajatella niin päin, että suomalainen vakavuus, tietty kaurismäkeläisyys, on niin kummallista, että s e n on pakko olla feikkiä. Think about it! Onhan nyt tehty ne Matti-kirjatkin, Finnish Nightmares.

Itse olen joskus positiivisena ihmisenä kokenut, että pitäisi olla negatiivinen ja kaikkea epäilevä käydäkseen fiksusta ihmisestä. Luottavainen asenne on noloa sinisilmäisyyttä. Olen monesti kysellyt mielessäni samaa mitä Pekka Sauri teoksessaan Ratkaisemattomien kysymysten kirja:
Miksi pessimismi on älykkäämpää kuin optimismi? Lapsemme saattavat kysyä meiltä tätäkin.

Lopuksi kirjan alkuruno, jonkalainen meidän kaikkien pitäisi muistaa esittää säännöllisesti rakkaillemme.

Have I told you lately how wonderful you are?
How the sound of your feet
running from afar
brings dancing rhythms to my day?
How you laugh
and sunshine spills into the room?

Dreams from My Father 1995 ja The Audacity of Hope 2006

Kuvasin taivasta rantatuolista makuulta

Olen unessa useasti
sinun kaduillas, koulutie.
Ah, enkö ma hautahan asti
myös koululainen lie?
(V. A. Koskenniemi, Koulutie, viimeinen säkeistö)

Nyt on aivan erityinen matka edessä. Lähdemme huomenna mieheni kanssa ajelemaan Pomarkkuun, jossa on lauantaina oman keskikoululuokkani 50-vuotisluokkajuhla.

Nuoremmille tiedoksi, että keskikoulu vastaa nykyistä yläastetta. Oppikoulun ensimmäiseen vaiheeseen keskikouluun haettiin pääsykokeilla neljän kansakoululuokan jälkeen kymmenvuotiaina; osa siirtyi, osa jäi käymään kansakoulua vielä 3 - 4 vuodeksi. Silloin ei ollut vielä kaikille yhteistä peruskoulua.
Peruskoulu on upea juttu, tasa-arvoa tuova ja yhtenäistävä asia lasten elämässä.
Keskikoulu käsitti luokat 1 - 5, ja siitä osa jatkoi lukioon, jossa oli luokat
6 - 8. Ylioppilaiksi tultiin siis oppikoulun kahdeksannelta luokalta eikä lukion kolmannelta kuten nykyään.
Koulu oli maksullinen kymmenvuotiaasta lähtien niille, jotka valitsivat oppikoulun ja sen kautta mahdollisuuden korkeampaan koulutukseen. Oli lukukausimaksut, ja kaikki kirjat, ruuat ja koulumatkat piti maksaa itse. Koulun kalleus ja vanhempien asenteet katkaisivat monelta lahjakkaalta lapselta koulunkäynnin.
Lasten jaottelu kymmenvuotiaina kuulostaa nyt kaikinpuolin julmalta.

Minulle ei ollut itsestään selvää, että saan käydä koulua. Isäni piti sitä turhana. Koulu oli minulle erittäin tärkeä paikka, joskus lähes pelastus.

Viisikymmentä vuotta siitä, kun pääsimme keskikoulusta, pitkä aika.
Olen katsellut luokkakuvia ja alkanut muistaa. Helinä, Outi, Marja, Marja-Lea, Pirjo, toinen Pirjo, Seija, Auli, Aulikki, Leena, Vipi, Ossi, Hautsu, Tapsa, Teuvo, Rape ...
En ole tavannut muita kuin Aulin kerran bussissa 80-luvun alussa, kun olin matkalla sukuloimaan lapsuuden kotiini pienten poikieni kanssa. En tiedä, muistaako Auli.

Juhlamekko odottaa jo aamun automatkaa. Olen innostunut ja positiivisella tavalla jännittynyt. En pysty aavistamaan, mitä tunnen ja muistan, kun tapaan tuttuja niin kaukaa menneisyydestä. Mehän olimme silloin niin tuttuja! Meillä oli yhteisiä huolia, iloja, raivostumisia ja vitsejä. Noiden vuosien aikana lapsuuden perheessäni tapahtui paljon surullisia asioita, joita en haluaisi muistella. Ei niistä asioista koulussa puhuttukaan. Koulu oli oma saarekkeensa.
Mitä toiset muistavat?
Minulla pyörii mielessäni lause Toni Morrisonin romaanista Sula: "We was girls together." Olinko se minä, joka unohdin toiset? Ovatko kaikki muut kenties pitäneet yhteyttä keskenään ja tuntevat toisensa? Jääneet Satakuntaan ja puhuvat lapsuuden murretta?
Minä alan tietenkin heti puhua ja kysellä. Puhun "miä ja siä " ja kuulostan satakuntalaisten korvaan hassulta.

Käyn myös tapaamassa siskojani ja ehkä ajelemme entisen kotitaloni ohi, joka on nykyään orvon näköinen, kun kaunis metsä on kaadettu ympäriltä ja talo nököttää keskellä aukiota. Sillä on ollut vaiheensa.

Kansalaisopiston kirjoituspiiri alkaa syyskuussa. Lapsuuden jälkeen on vuorossa nuoruustarinoiden käsittely. Luulen ja toivon, että tämä luokkakavereiden tapaaminen avaa muistoja.

Henning Mankell kirjoitti teoksessaan Juoksuhiekkaa, että saa jatkuvasti muistutuksia siitä, että me ihmiset olemme nimenomaan kertovia olentoja, Homo narrans enemmän kuin Homo sapiens.
Näemme itsemme toisten tarinoissa. Jokainen aito taideteos sisältää pienen peilinsirpaleen.

Meidän parvekkeen keijunmekko

Luokkakokous Pomarkussa on ohi. Se oli ihmeellinen kokemus.

Katselen tuoreita kuvia ja vanhoja kouluaikaisia luokkakuvia. En olisi uskonut, miten 50 vuotta kaikkosi pois ja me olimme taas tyttöjä ja poikia.
Me olimme niin samoja - samoja, mutta kypsyneempiä, parempia, ilman nuoruuden huolia ja estoja.

Korpelan Marjatta saapuu luokkakokoukseen.
Keskellä rehtorimme Toivo Pykäläinen.

Tapaamisemme järjestettiin entisen kirjakaupan tiloihin rakennetussa kesäkahvila Koskimarkussa. Kahvilaa ja pitopalvelua pitää yksi luokkakavereista. Hän ei halua jäädä eläkkeelle, koska kokkaaminen ja juhlien järjestäminen ovat hänelle intohimo.
Kiitos Leena upeasta tarjoilusta ja puitteista!

Kesäkahvila Koskimarkku

Luulen, että tapaamisestamme teki erityisen se, että me olemme lähes kaikki eläkkeellä. Meillä ei ollut mitään tarvetta todistella saavutuksiamme; me olimme kiinnostuneita siitä, miten itse kukin voi ja mitä kaikkea toisille on tapahtunut.
Tavallisten ihmisten elämäkerrat ovat monesti paljon erikoisempia kuin kirjojen kansiin viedyt.
Joku lähtee 15-vuotiaana kotoa huijaten kotiväkeä tarinalla vierailusta sukulaisten luokse, saa juuri ja juuri kesäansioillaan linja-autolipun Helsinkiin ja jää sille tielle, töihin ja kouluttautumaan, menestyy ja on omalla alallaan ainoa laatuaan. Huimaava, kunnioitettava tarina, mutta ei fiktiota vaan totta.

Vanha 1907 rakennettu kivisilta on edelleen käytössä.

Me puhuimme itsestämme ja toisistamme lähes kuusi tuntia, välillä vain lounasta ja kahvia nauttien sekä kuohuviinillä skoolaten. Me ihailimme toisiamme, otimme osaa ja lohdutimme. Kyselimme.

Minä m u i s t i n, miten me olimme tyttöjä yhdessä ja kuljimme samaa koulumatkaa Helinän ja Seijan kanssa. Muistin paljon muutakin.

Omien tarinoidemme ohessa kerroimme kouluaikaisia juttuja ja nauroimme niille. Miehet muistelivat kepposiaan ja rehtorin antamia kekseliäitä rangaistuksia.

Sää suosi juhlapäiväämme

Rehtorimme oli paikalla kunniavieraana. Hän sanoi, että nauttii, kun saa kuunnella meidän juttujamme. Jotkut kutsuivat rehtoria Topiksi, mutta minä en osannut. Minulle hän on edelleen Rehtori.
Toivo Pykäläinen oli hyvin jämäkkä, johdonmukainen ja tarvittaessa lempeä kasvattaja. Olin huono hänen aineessaan, matematiikassa, mutta kaikissa muissa lukuaineissa hyvä. Hän antoi armoa.

Koulu oli minulle rakas ja tärkeä paikka. Jännitin koulussa - ja missä en olisi jännittänyt - mutta tiesin, että se avaa väylän pois kodin ahtaista ympyröistä kohti parempaa elämää.
Ja tietenkin halusin tehdä työurani opettajana.

Voiko vehreämpää olla!

Sain kuulla, että minut oli koettu hiljaisena ja vakavana lukutoukkana. Kuinkas muuten, noiden viiden vuoden aikana minulta kuoli äiti ja isoveli lähekkäin. Nämä tapaukset ja kotini syrjäisyys ja alkeellisuus (luulin, että kaikilla muilla on paremmin) ahdistivat minua ja etäännyttivät toisista. Luokanvalvoja tuli koulun käytävällä perääni äidin kuoleman jälkeen ja alkoi surkutella. Minä irrottauduin tilanteesta nopeasti. Minulla ei ollut varaa jäädä suremaan.

Pomarkun vanha puukirkko on rakennettu 1802.
Siellä järjestetään edelleen kesällä tilaisuuksia.

Luokkakokouksen aikana mieheni otti kuvia Pomarkun kauniilta, palkitultakin kyläraitilta. Olen ripotellut niitä tämän kirjoitukseni kuvitukseksi. Hän ehti käydä myös uimassa ja huutokaupassa. Sitten hän tuli istuskelemaan juhlatilaan sivupenkille, nousi tuolille ja otti meistä muistelijoista kuvia.
Kiitos Unto tästä reissusta ja kaikesta muustakin!

Olen niin liikuttunut. Muistan yhä vain lisää, nyt kun olen päässyt kiinni muistojen syrjään.
Oltiin me aikamoisia! Ja ollaan yhä!

Olen lukenut uudesta peruskoulun opetussuunnitelmasta. En halua puuttua siihen sen enempää. Varoitan vain, ettei unohdeta sitä, että lapsilauma tarvitsee selkeän johtajan. Vaikka lapset ja varhaisnuoret osaisivat kuinka nykyaikaista tiedonhaun tekniikkaa, he eivät ole sen viisaampia kuin ennenkään. He tarvitsevat auktoriteetin joka kertoo, miten olla hyvä ihminen. Ettei homma mene sellaiseksi kuin William Goldingin Kärpästen herrassa, jossa lapset ajautuvat ilman aikuista johtajaa julmaan anarkiaan.

Myös työelämän vaatimusten ja yksilöllisyyden korostaminen huolestuttavat minua. Minä haluaisin peruskoulun opetussuunnitelmassa painotettavan erityisesti yleissivistystä ja solidaarisuutta. Käytän tarkoituksella tätä termiä, koska solidaarisuus on niin paljon enemmän kuin yhteistyö.

Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen.

Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!

Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.

Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.

Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.

"Juhlat ovat kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."

En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!

Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.

Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.

Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan.

Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa.

Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä.

Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista.

Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta, ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää"). Aikamoinen potpurri!

Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?

Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!

Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).

Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne.

Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?

Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut.
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.

Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja.

Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia.
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään.
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia.

Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.

Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani.
Pitää vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.

Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän.

Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo.

Ilon katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina.

Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.

Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.

Sairauteni ei ole koskaan kysynyt, milloin minulla on syntymäpäivä tai onko joulu tai pääsiäinen.
Ensimmäisen kerran jouduin sisään vähän ennen pääsiäistä.
Pääsiäisenä isä ja äiti tulevat käymään.
Istun oleskeluhuoneessa tai oikeammin sanottuna retkotan kuin rätti, sillä olen saanut niin paljon lääkkeitä, etten pysty liikkumaan. Silmät kiiltävät. En pysty puhumaan.
Äidillä on pääsiäismunia mukanaan ja kuulen hänen sanovan apealla äänellä:"Toivottavasti sinä pystyt syömään nämä, Pauli pieni."
Aion vastata, sanoa "kiitos" tai jotakin muuta, mutta minulta pääsee vain yksitavuisia äännähdyksiä ja kieli on sanojen tiellä. Kuulen päässäni jonkin lauseen mutta en muista, kuinka se alkaa.

Kaikkeuden enkelit (1995, alkuteos Englar alheimsins 1993) on islantilaisen Einar Már Guðmundssonin romaani, jonka minäkertojana on mielenterveyspotilas Paul.

Paul syntyy Natoon liittymisen päivänä 30.3. 1949. Kun isä pääsee sairaalaan, kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan, ehkä liikutuksesta pojan syntymän vuoksi, ehkä kyynelkaasusta, jota hän on saanut silmiinsä jouduttuaan keskelle mielenosoitusta, jossa poliisi taltuttaa kansanäänestystä vaativaa hurjistunutta ihmisjoukkoa.

Paul miettii historiallisen hetken symbolista merkitystä sairastumiselleen. Hallitus ja 'alltingetin' jäsenet ovat ikäänkuin vahvistaneet toimillaan hänen päähänsä myöhemmin asettuvan sekasotkun.

Paul kertoo elämästään liikkuen kuulaista lapsuuden hetkistä piinaavan päänsäryn ja hurjan sekoamisen kautta erilaisiin tilanteisiin, toipumisvaiheisiin kotilomille ja uusiutuviin sairaalajaksoihin, lisääntyvään itseymmärrykseen ja lopun hiljaiseen kauneuteen.

Kerronnassa vaihtelee ilo ja alakulo. Paulista nousee tarinan edetessä esiin monitasoinen persoona, älykäs ja huumorintajuinen mies, jota kohtaan lukija tuntee myötätuntoa.
Paul on myös hyvin empaattinen ihminen. Hän kuittaa huumorilla kohtaamisensa pahojen ihmisten kanssa ja kuvaa rakkaudella niin entisiä ystäviään kuin uusia potilaskavereitaan ja psykiatria.

Joskus isä ja äiti ajavat minut Kleppuriin. On sumuisen harmaata ja tihkuttaa. Ajamme Kleppsveguria länteen ja käännymme psykiatrisen sairaalan suuntaan. Tien viertä kävelee mies samaan suuntaan.
Hänellä on vaalea popliinitakki ja näyttää siltä, että kaikki maailman paino on hänen harteillaan.
Hänen päänsä on painuksissa. Hän katselee mustaa soraa.
"Kyllä tuolla täytyy olla vaikeaa", äiti sanoo.
"Niin, on pahuksen raskaan näköistä", virkkaa isä.
Ja samalla kun he ohittavat miehen, tämä katsoo autoon päin.
He ällistyvät. Se on psykiatri, Brynjólfur.

Hän kantaa meitä harteillaan. Meidän ongelmamme ovat hänen ongelmiaan. Luulen, että hän oleskelee enemmän meidän parissamme kuin niiden, joita pidetään terveinä. Uskonpa melkein, että hän arvostaa meitä enemmän kuin heitä ja että parantaminen on molemminpuolista; hän yrittää parantaa meitä ja me häntä.

Minulle tulee Guðmundssenin tarinasta mieleen Juha Hurmeen oman skitsofreniansa ja sairaalajaksonsa kuvaus Hullu.
Suuruudenhullut ajatukset ja toilailut ovat osa sairastumista siinä missä upeat filosofiset keskustelutkin molemmissa kirjoissa. Myös tyylissä on paljon samaa: lämpöä, arjen komiikkaa ja inhimillisyyttä yksinkertaisella, osin runollisella kielellä ilmaistuna.

Kleppur on uhkaavalta kuulostava sana Paulin kotikaupungissa Reykjavikissä. Eri paikkakunnillahan on laitoksia, joihin joutumista on pelätty ennen kovastikin. Paulin päällepäin menestyneeltä näyttävä ystävä muistuttaa, että kleppureita on joka paikassa, että kleppur ei ole vain fyysinen paikka. Pian keskustelun jälkeen tämä jeepillä ajeleva varakas hammaslääkäri tekee itsemurhan.

Paul käy mielenkiintoisia keskusteluja elämästä ja yhteiskunnasta toisten potilaiden kanssa. He ovat välitilassa, jossa voi omistaa kaiken ajan, minkä nyt sairaudelta jaksaa, ajatustenvaihtoon ja jossa ajatus on vapaa sovinnaisuuksista. Hän myös kirjoittaa.

Eräällä toipumislomalla Paul alkaa pohtia todellisuutta ja omia käsityksiään siitä. Hän pelkää, ettei hänen runojaan kleppurilaisena oteta todesta, vaan niitä julkaistaan kleppurulaisrunoina jos ollenkaan. Mutta jos hän kääntää ne englanniksi ja vie Yoko Onolle ja niistä julkaistaan miljoonan kappaleen painos Yhdysvalloissa, niin johan norjalaiskustantamo painaa ne ilomielin. USA:n valloitus on niin tärkeä, että Paul joutuu kiihkonsa vuoksi taas kerran eristyshuoneeseen.

Tietysti olisi hyvä, jos voisi sanoa kuten saksalainen filosofi Hegel, kun joku selvitti hänelle, etteivät hänen teoriansa sopineet yhteen todellisuuden kanssa:"Todellisuus parka, sillä täytyy olla vaikeaa."
Niin ne runoilijat osaavat kirjoittaa.
Niin ne filosofit osaavat lohkaista.
Mutta me sairaalaan ja laitoksiin laitetut, meillä ei ole vastausta, kun käsityksemme eivät sovi yhteen todellisuuden kanssa, sillä meidän maailmassamme muut ovat oikeassa ja tuntevat oikean ja väärän eron.

Tästä kirjasta on tehty elokuva vuonna 2000 ja näyttämösovituksia teattereissa. Elokuva veti Islannissa enemmän katsojia kuin Titanic.

Tekijä omistaa kirjansa edesmenneelle veljelleen Pálmi Örn Guðmundssenille, jonka elämää Paulin tarina mukailee.

Hanneriina Moisseinen on taitava sarjakuvaromaanien tekijä. Hänen viimeisin teoksensa Kannas (2016) kertoo evakkoon lähdöstä Karjalankannakselta kesällä 1944.

Kirjassa on vuoroin tekijän lyijykynäpiirroksia ja Puolustusvoimien arkistosta saatuja autenttisia valokuvia tuolta ajalta
Tuntuu kuin kyseessä olisi elokuvakäsikirjoitus ruutuineen. Sarjakuvaan on myös sävelletty musiikki, jonka voi kuunnella netistä. Säveltäjä on EeroGrundström. Linkki!

Tarinasta erottuu muutamia henkilöitä, joiden kohtaloon palataan yhä uudelleen, mutta päähenkilönä on myös koko evakkokansa lehmineen. Lehmät täytyy saada mukaan, ja niiden evakuointia hoitaa nuori karjakko Maria Shemeikka.
Suhde eläimiin on läheinen. Paitsi lehmiä, mukana kulkee myös lampaita, ja lapset kuljettavat evakkomatkalla sylissään kissanpoikia. Hevoset kaatuvat rintamalla siinä missä miehetkin.

Marian ohella kirjan läpi kulkee toinenkin henkilö, ruumiskasan alta esiin kaivettu sotamies Oksalan Auvo, joka hoipertelee puhetaitonsa menettäneenä rintamakarkurina pitkin metsiä. Häntäkin, tärähtänyttä ihmisrauniota, tarvittaisiin vielä paarinkantajaksi. Ville Kivimäen tietokirja Murtuneet mielet saa Auvon hahmossa kuvituksen.

Auvon ja Marian tiet yhtyvät, kun Auvo lähestyy sopimattomasti yksin kylään jäänyttä Mariaa. Yksin jääneen naisen tilanne sotaoloissa ei ole helppo.

Kasvokuvan ympäri kiertävä pikkuruinen teksti on Suomen kansan vanhoista runoista, Kutaitketät, ikävä.
Ei tiedä sitä sijoa
kuhun kuolema tulevi
henki heikko katkiavi,
kun mie kuljen tien kotihin
tien rikoille riuahtanen
linnut syöpi minun lihani
korpit luuni korjoavat.
Vaan kun kuolisin kotihin,
ei linnut lihoja saisi,
korpit luita korjoaisi.

Sivujen alalaidassa kulkee englanninkielinen käännös, kääntäjä on PauliinaHaasjoki. Tämä runo kuulostaa hienolta englanniksi.
...
Would that I died at home,
no birds would eat my flesh,
no ravens pick my bones.

Radiolähetys kertoo ajan selostustyyliin, miltä Kannaksella näyttää. Teksti on aitoa Ylen Arkiston äänitteistä poimittua selostusta.
Hyvät kuuntelijat! Kannaksen kansa on jälleen maantiellä. Vihollisen hyökkäys on työntänyt sen pois kodeistaan ja se matkaa nyt tavaroineen ja vähine omaisuuksineen muuta Suomea kohti. Me olemme nyt täällä eräällä kannakselaisella maantiellä seuraamassa evakuointia ... ja olemme saaneet nähdä sydäntäriipaisevan kuvan siitä, mitä merkitsee, kun kokonainen heimo joutuu muuttamaan pois kodeistaan...

Lopussa on lyhyt luku "Helsinki 2017". Karjakko Maria Shemeikka on siinä kumara vanhus, joka kulkee Itäkeskuksen näköisessä paikassa. Kerrostalokodissaan hän palaa evakuointiajan muistoihin katselemalla valokuvia ja seinätauluaan. Kaipaus on kova.

Kirjan piirrosjälki on toistunut osaan kuvista tuhruisena, osaan todella kauniissa harmaan sävyissä.
Mustanharmaat piirrokset ja vanhat kuvat muodostavat tyylikkään kokonaisuuden. Piirrosten fiktiivisen tarinan väliin sijoitetut valokuvat kertovat, että kyllä tämä on ihan totta. Takakannessa asia ilmaistaan näin: "Kyl meilt iha kaikki jäi!"

Kun katsoo kuvia raunioista, tulee epätodellinen olo. Missä minä juuri näin noita? Aika on toinen ja paikka on toinen, mutta kärsimys on sama Kannaksella ja Aleppossa.

Nyt taitaa olla uusi kierros Liebsteriä menossa. Olen jo kerran osallistunut tähän, mutta ei se mitään. Tässä on taas eri kysymykset. Kiitos tunnustuksesta Riitta K blogista Kirja vieköön. On muuten kiva nimi Riitan blogilla, ihan parhaita.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Kohdat 1 ja 6 on nyt täytetty ja käyn käsiksi Riitan minulle esittämiin kysymyksiin.

1. Mistä maasta löytyy lempikirjailijasi? Mainitse 1 - 5 kirjailijaa, mutta tietysti eri maista.
Etelä-Afrikka: J. M. Coetzee
USA: Toni Morrison
Suomi: Heidi Köngäs

2. Mainitse edellisen kysymyksen kirjailijan/kirjailijoiden kirja, josta olet postannut ja linkki olisi myös kiva.
Coetzeeltä ja Morrisonilta olen lukenut varmaan kaiken muun paitsi tietokirjallisuutta ja esseitä, ja Coetzeen kirjeenvaihtokirja Paul Austerin kanssa Here and Now: Letters 2008 - 2011 on sekin vielä lukematta. Kaikista en ole postannut. Luin juuri uudelleen Morrisonin Tervanuken , josta jotain ajatuksia myöhemmin.
Heidi Köngäkseltä on viimeisin, Hertta, lukematta, kahdesta hänen kirjastaan olen kirjoittanut.. Luvattu kolahti minuun niin, että kun joku vain mainitseekin kirjan nimen, niin minulla nousee ihokarvat pystyyn ja tulee viluinen olo.
Coetzee-linkki, Hämärän maat
Morrison-linkki, Armolahja
Köngäs-linkki, Luvattu

3. Kuinka monta kirjaa on kotikirjastossasi - suunnilleen?
Minäpä otin ja laskin ne! Olohuoneen isossa hyllyssä on 673 kirjaa, minun työhuoneessani on 487 opusta ja ja miehen 276. Lisäksi sängyn alla on laatikossa pino yli kymmenen vuotta sitten Anjalan sivukirjaston lopetuksesta ostamiani kirjoja ja lahjakaapissa paljon kirjoja, joita en olekaan tullut antaneeksi lahjaksi. Kirjastosta on säännöllisesti lainassa parisenkymmentä teosta.
Puolet kirjoistani on jo opiskelijana ostamiani englanninkielisiä romaaneja. En pysty ostamaan paljon lisää, koska en saa niitä mahtumaan mihinkään.
Ai niin lastenkirjat, ja keittiössä on keittokirjat ... ja yöpöydillä muutamia...

Haa - Anjalan loota! En muistanutkaan, että minulla on Plathin
The Bell Jar suomeksi. Ja Oriveden opit pitää lukea hetimiten.

4. Kirjahyllysi aarre?
Meidän hyllymme sisältö on sekalainen ja kerroksellinen, samoin kuin kotimme sisustus.
Saattaa siellä joukossa olla aarteitakin!

5. Mitä harrastat lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?
Käyn kirjoituspiirissä, pilates-tunneilla ja satunnaisesti elokuvakerhossa. Elokuvissa muutenkin (tänään Tanna!), teatterissa, näyttelyissä ja konserteissa. Kävelen, uin ja pyöräilen.
Olen hulluna muotiin ja designiin. Meillä ei ole designhuonekaluja enkä omista kalliita vaatteita, tykkään katsella niitä taiteena. Poikkean usein Helsingissä käydessä designkaupoissa. Olen sitä mieltä, että Helsinkiin pitäisi ehdottomasti saada kunnollinen laaja suomalaisen designin museo. Nykyinen entiseen oppikouluun tehty on aivan liian ahdas. Sen uuden kirjasto-monitoimi -talon, Helsingin keskustakirjaston, sijasta olisin ottanut uuden designmuseon.
Käyn mielelläni kulttuuritapahtumissa. Olin juuri torstaina kirjajulkkareissa Helsingissä. Tilaisuudessa ravintola Dubrovnikissa esiteltiin yhdeksän kirjailijan uutuudet haastatteluin ja Stella Polaris-teatterin improvisoinnein. Ostin kaksi kirjaa - vaikka ne eivät mahdukaan minnekään.

6. Luetko yhtä kirjaa kerrallaan vai montaa samanaikaisesti?
Yleensä yhtä.

7. Missä ja mihin aikaan vuorokaudesta luet pääsääntöisesti?
Nykyään luen milloin vain, koska olen eläkkeellä. Työaikana luin iltaisin kotona ja lyhyillä työmatkoilla bussissa.

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi sen aihe?
Eläkkeelle jäätyä ajattelin, että kirjoittaisin kouluelämästä. Sitten se ei enää kohta kiinnostanutkaan. Sellaista ylilyöntiä ja kohkausta on kyllä parhaillaan ilmassa uuden opetussuunnitelman ja säästöjen yhtäaikaisessa läpiviemisessä, että houkutus kirjoittaa on alkanut uudelleen kutkuttaa mieltäni.
Kirjoitan ehkä lähipiirille omakustanteen tuokioista elämässäni, parhaista ja pahimmista.

9. Syksyn hyvät ja huonot puolet?
Hyvät: värit, syksyn sato, kaamosvalot, joulun odotus
Huonot: pimeys, koleus

10. Hullaannutko joulusta?
Tottamooses hullaannun! Nyt olen jo alkanut suunnitella joululahjoja.

11. Kuinka nollaat nuppisi?
Jos olen pähkäillyt liikaa asioita ja väsynyt, niin katson jotain kevyttä telkkarista tai lueskelen naistenlehtiä.
Silloin tällöin, edellisestä kerrasta on vuosia, lähden yksin Välimeren alueelle lämpimään aikaan, kun merivesi on lähemmäs 30 astetta. Lämpimissä, silkin tavoin hyväilevissä aalloissa keinuminen, raukeat ihanat päivät aurinkovarjon alla ilman muuta ohjelmaa, vain aurinko, meri ja hiekka ja tietysti lukemista, ja ympärillä tuntemattomat kanssaihmiset. Tällä meditaatiolla nollaan nuppini parhaiten. Seuraava meditointimatka koittaa syyskuun alussa.

Mallorcan Alcudiassa 2012, isolla porukalla, mikä on myös
hauskaa.

Haastan kaksi bloggaria, joiden blogeilla on hauskat nimet:
Jori, Kaiken voi lukea - Jori, niin minustakin!
Minna, There's no such thing as too many books - Minna, I agree!

En jaksa keksiä uusia kysymyksiä. Vastatkaa noihin samoihin, kiitos!

Mukavaa viikonloppua!

Kaksi rajaa, jotka leikkaavat toisiaan: kuoleman raja ja sinun itsesi raja. Käsität ne joskus. Ehkä joskus ymmärrät, että minun oli oltava siinä, ei ollut muuta vaihtoehtoa, tarvitsit minua.

Pysäyttävä, vaikuttava, miettimään jättävä, kaunis, runollinen, surullinen, yhteiskunnallinen, ajankohtainen, haastetta antava, monitasoinen.

Yritän löytää adjektiiveja, joilla kuvaisin lukuelämystäni, kun olen lukenut VesaHaapalan tuoreen romaanin Karhunkivi (2016).
Olen kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen ongelmien mykistämä, mutta yritän silti kirjoittaa jotakin.

Karhunkiven minä-kertoja on vantaalainen, keskiluokkainen kolmen lapsen isä Lasse, kirjastovirkailija, joka työnsä ja perheen hoitamisen lisäksi opiskelee ja kirjoittaa laajaa esseetä elokuvista. Hänen lepopaikkansa on mökkipalsta. Se mistä mies tarvitsee lepoa on yksi lapsista, isäänsä yhä pahemmin haastava varhaisteini-iässä oleva psyykeongelmainen poika.

Isä kirjoittaa pojastaan ja välillä suoraan pojalleen sinä-muodossa. Perheeseen kuuluvat myös opettajana toimiva äiti ja kaksi tyttöä, joista varsinkin pieni, luottava ja valoisa Lumi antaa isälleen paljon iloa.

Millaista on olla erityislapsen vanhempi?
Se on jatkuvaa varuillaan oloa ja pelkoa, nolatuksi tulemista ja rajojen koettelua.
Se on myös voimatonta taistelua kaupungin byrokratian rattaita vastaan. Erityisluokka halutaan hajottaa ja siirtää oppilaat tavallisiin luokkiin, mikä tietenkin naamioidaan pedagogisesti edistykselliseksi toimenpiteeksi. Vanhempien valitus jätetään käsittelemättä.
Keskustelut psykologin kanssa eivät myöskään johda mihinkään. Ne ovat ongelman laastarointia paremman puutteessa.

Minä ymmärrän häntä. Aivan kuten kaikki muutkin hän vain yrittää saada kiinni mielihyvästä tässä elämässä, joka murtuu kaikkialta, mutta hänen mielensä on aivan liian nopea, se ei sopeudu edes sekunnin odotukseen. Tahtoisin nähdä jotakin parempaa, mutta vertailukohdat, jotka saan päähäni... Ja apu, jota olemme saaneet.

Hyvinvointiyhteiskunnan rapautuessa perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Pojan salaa tekemät laskut ja muu toilailu maksavat liikaa, kun budjetti on muutoinkin tarkkaan suunniteltu.
Pahinta on se, että poika ei tajua syyllisyyttään, vaan sysää syyn teoistaan vanhemmilleen. Manipulointi, solvaukset, koko illan kestävät raivoamiset ja uhkaukset syövät isän mielialaa niin, että hän alkaa ymmärtää niitä miehiä, jotka epätoivo johtaa epätoivoisiin tekoihin.

- Lauri. Näinkö me aletaan joulu?
- Tiedätkö... Sulla on ihan naisen jalat, kun oot noissa kalsareissas... Äläkä pidä tota t-paitaa, sun miestissis näkyy... Jos te ette olis tollasia nihilistejä, mun ei tarttis varastaa.

Yhteisillä kalaretkillä poika rauhoittuu. Ne ovat suvantoja sodankäynnissä. Luonnonkuvaukset ja raivaustyöt mökkipalstalla ovat suvantokohtia myös lukijalle. Niissä hengähtää ja kokee, että onneksi, onneksi tällä parhaansa yrittävällä isällä on tämä hengähdyspaikka.

Minua koskettaa kirjassa perheen isän ahdinko ja hänen myötätuntonsa sekä poikaa että yhteiskunnan vähäosaisia kohtaan, samoin kuin puolisoiden hyvä suhde ja toistensa tukeminen.
Niin paljon kuvataan huonoja avioliittoja, miksei toimivia ja hyviä?

Mieleeni nousee muita kirjailijoiden kuvauksia vaikeista lapsista ja vanhempien huolesta.
Lionel Shriverin romaanissa Poikani Kevin on sama huolestunut varuillaan oleva tunnelma. Olen tyytyväinen, että Haapalan kirjassa vanhemmat ymmärtävät vaikean tilanteen samalla tavalla eivätkä riitele pojan asioista. Syyllisyyttä he kyllä molemmat tuntevat, liikaakin, ja kyselevät, olisiko pitänyt ymmärtää toimia toisin ja missä kohtaa. Vanhemman osa on huolehtia, huolehtiminen on osoitus rakkaudesta.
Doris Lessingin kirja Viides lapsi on klassikko oudosti käyttäytyvästä lapsesta, Benistä, käenpojasta perheessä, mutta ei kai Lauri sentään ihan niin parantamaton voi olla? Benhän on kotoisin jostain kaukaa esihistorialliselta ajalta, minkä Lessing kertoi jatko-osassa Ben, in the World.

Jossain kohti lukemisen aikana ajattelen myös KnausgårdinTaisteluni-sarjan isän huolta arasta lapsestaan ja eläytymistä tämän tunteisiin.

Kuinka pitkälle vanhemman pinna ja ehdoton rakkaus kestää? Tappouhkauksiin asti! Päällekäymisiin? Miten väkivallattomuus-periaate voi toimia, jos iso lapsi hyökkää kimppuun? Raivoon määrätyt pillerit loiventavat tunteita, mutta voivat saada aikaan muuta pahaa.

Myös Lauriin kiintyy ja toivoo, että tämä rauhoittuisi isänmurhassaan. Edes lepäisi välillä. Entä sen jälkeen?
Kun isä saa hellittää, on aika kysyä, miten hän on selvinnyt?

Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennän sitä haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä.

Kirjan tiheä, nopeita siirtymiä sisältävä loppu kannattaa lukea tarkkaan. Minut se pysähdytti ja sysäsi lukemaan kirjaa uudelleen.
Se, että kirja sisältää jotain arvoituksellista ja houkuttelee uudelleenlukuun on minulle hyvän kirjan ominaisuus.

Pidän kirjan tyylissä proosan ja runollisuuden yhdistämisestä.
Ajatteluprosessien kuvaaminen mielleyhtymineen ja muistoineen tekee kertoja-isästä elävän. Hän on ajamassa Lidliin tai istuu bussissa matkalla töihin, mutta hänen ajatuksensa liikkuvat ajassa ja paikassa, todessa ja fiktiossa.
Ajattelu on paikka, jossa pääsee pois nykyhetkestä, mutta kun ihminen joutuu liian ahtaalle, myös hänen ajatuksensa jähmettyvät polkemaan tiettyjä ahtaita polkuja.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtori. Hän on julkaissut tätä ennen kolme runokirjaa: Vantaa (2007), Termini (2009) ja Kuka ampui Ötzin? (2012). Vantaa oli Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokkaana ja Runeberg-ehdokkaana ja voitti Kalevi Jäntin palkinnon.
Kuka ampui Ötzin on yhteistyö graafikko Markus Pyörälän kanssa, joka on suunnitellut myös Karhunkiven kannen.

Kansi on erittäin osuva. Sen keskeneräisyys kuvaa kirjan tunnelmaa. Vaikka kuinka yrittäisi ei saa otetta, vaan kuva hajoaa; poika, josta pitäisi pitää kiinni, pakenee ja ehkä, ehkä saa maata jalkojensa alle.

Pyyhin nokea housuihin ja yritän ajatella, ettet tarkoita mitään siitä, mitä tapahtuu. Et tee tätä, askelesi eivät vain tapaa maata. Enkä minäkään kaikkea, mitä teen. Tahdon kestää, vaikken jaksa. Saat olla missä olet, sitä minäkin tahdon. Tahdon, että näet eteenpäin.

Matkaan varustautumista, kirjoista vähän kirjoituksen lopussa

Tässä on varusteista tärkeimmät. Lähden ylihuomenissa, mutta aloin jo kokoilla tavaroitani, etten vain unohda mitään tärkeää. Perillä on lämmintä noin 34 astetta ja veden lämpötila on 27 astetta, joten vaatteita otan mukaan vähän ja kaikki ohuista materiaaleista. Laukusta tulee kevyt.
Olen niin juuri tällaisen oman loman tarpeessa.
L'Oréal mainostaa kauneustuotteita iskulauseella "Because you're worth it". Am I worth it?

Jotkut tuhahtelevat, kun kerron, että lähden ja vielä yksin. Olen tottunut siihen ja alan selitellä nöyristellen, miten minulle tällainen loma on kuin lääkettä ja että en tarvitse muuta kuin merenrannan ja aurinkoa. Nuorin poika, paljon matkustava, sanoi, että tuollainen matkahan on ihan sama kuin että vaikka iskä käy yksin pesisotteluissa ja viettää aikaa mökillä "saaren syrjäytyneenä" (eräs perhesanontojamme). Ehkä minun ei kannata välittää paheksujista.

Näin lapsenmielisestä olosta saan mielihyvää, ei hienoja illallisia eikä erikoisia kohteita, vain halpa hotelli, hiekkaranta ja aurinko. Saanhan mennä?

Toinen syyllisyyttä tuottava juttu on sitten lentäminen ja mitä se tekee pallollemme. Huokaus!

Olen matkustanut vähän ja aloittanut myöhään.
Ihan ensimmäisille matkoilleni lähdin yksin, sen jälkeen olen reissannut eri kokoonpanoissa.
Yksin matkustamisessa on se hyvä puoli, että kokee enemmän ja kohtaa itsensä paremmin. Seurassa voi olla kuin kotona, vain muualle siirtyneenä. Pelkkä rantalomaviikkokin yksin matkustaessa voi toimia meditaatiomatkana.

Liikuin kolmenkymmenen kilometrin säteellä 18-vuotiaaksi asti, Kankaanpäässä, joka oli kauppala - sieltä piti hakea koululaislippu linja-autoon - ja Porissa, josta kävin ostamassa vaatteita, harvoin. Muutoin pysyttelin kotikylässä ja kaihosin ... jonnekin.

Kun olin päässyt ylioppilaaksi, panin kaikki lahjaksi saamani stipendit ja lahjakortit yhteen ja ostin matkan nuorten kansainväliselle työleirille Englantiin. En muista edes, mistä sain tietää tällaisesta. Kävin Turussa jossain toimistossa ilmoittautumassa, tois pual jokke. Ai niin, Turussa olin kyllä käynyt muutama vuosi aiemmin luokkaretkellä, joten se oli jo vähän tuttu ja löysin toimiston kartan avulla. Ihana leiriaika Colchesterin kaupungin lähellä Tiptreessä, eikä matkaa pilannut se, että loppupäivinä näin nälkää Lontoossa ja paluumatkalla junissa ja laivalla. Tärkeintä oli avartua, nähdä jotain muuta kuin kotikylää ja tavata uusia ihmisiä.

Seuraava matkani kohde oli Amerikka, ensimmäisen opiskeluvuoteni jälkeen. Vietin vuoden 1970 - 71 Madisonissa, Wisconsinissa ja Chicagossa, Illinoisin osavaltiossa. Merkittävä vuosi monella tapaa, kasvamista.

Mieheni kanssa olimme pari viikkoa Lontoossa myöhäisellä häämatkalla 1976, kun odotin jo esikoista.
Seuraava matka oli taas Englantiin muutaman vuoden päästä kahden pienen pojan kanssa, kolmaskin alkuna mukanamme. Asuimme maaseudulla tuttavan talossa, idyllisesti. Käki kukkui kiviaidalla ja maitomies toi maitopullot portaille. Kylänraitilla vanhat miehet kulkivat puku päällä ja nostivat hattua tervehtiessään. Kaikki tervehtivät. Naapurin tytöllä oli kirjeenvaihtokaveri Jyväskylässä.

Sitten en käynytkään moneen vuoteen missään, paitsi luokkaretkien valvojana Tukholmassa ja silloisessa Leningradissa. Niitä matkoja en halua ihmeemmin muistella. Joku opettaja sai matkan jälkeen exhaustia-diagnoosin.
Ystävyyskoulutoiminta vei myöhemmin Kostamukseen ja avarsi käsitystä itäisestä naapurista joka muuttui tapaamisten alkaessa Neuvostoliitosta Venäjäksi.

Vuonna 1989 lähdin kahden nuoremman pojan kanssa Rodokselle. Pim, se oli paratiisin löytyminen!

Rodos 1989

Viisijäsenisenä perheenä kävimme vain kerran kaikki yhdessä ulkomailla lomalla, Maltalla. Oli helpompi ja huokeampi jakaantua ja matkustaa vuorotellen pienempinä porukoina. Kun kärsin Kainuun kylmistä kesistä, mieheni sanoi, että nyt on ainakin Maijun päästävä aurinkolomalle. Ja minähän pääsin! Yksinkin.
Rantaloma ei ole koskaan pettänyt. Jos olen lähtenyt väsyneenä, olen ollut palatessa täynnä energiaa ja odottanut kiihkeästi kotiin jääneiden perheenjäsenten tapaamista.

Nyt kahdestaan ollessa olemme tehneet mieheni kanssa antoisia kaupunkilomia, joista parhaimpien joukossa miehen valokuvaharrastuksen kautta järjestyneet Barcelonan ja Berliinin matkat. Saimme taidetoimikunnan kautta ilmaisen asunnon, minäkin pääsin mukaan muusana. Barcelonassa asustimme korkealla kerrostalossa Sagrada Familian vieressä. Katselimme parvekkeelta aamiaisella, kun rakennusmiehet keikkuivat telineillä ja rakensivat Gaudin aikanaan suunnittelemia tornikoristeita Sagradan torneihin. Berliinissä vietimme kokonaisia päiviä taidegallerioissa.

Sagradan torneja parvekkeelta kuvattuna 2004

Kapusimme torneihin kuvaamaan yksityiskohtia

Vesitaidetta Barcelonassa 2004,
seuraavana kesänä ja 2008 poissa käytöstä kuivuuden vuoksi

Berliini, juutalaisten vanha hautausmaa, tammikuussa 2011

Taidetta metalliromusta, Berliinin taidekorttelit 2011

Kolmen sukupolven matkat eri rantakohteisiin ovat ikimuistettavia. Niistä olemme tehneet myös kuvakirjoja muistoksi.
Arvaatte kyllä, kuka jaksaa nurkumatta melskata lastenlasten kanssa meressä.

Tänä kesänä alkoi tuntua siltä, että oma loma lämpimässä rauhoittuen olisi tarpeen. Miehenihän ei voi enää kuumiin paikkoihin matkustaa melanoomavaaran vuoksi. Minäkin olen sen verran hätkähtänyt, että aion olla osan aikaa varjon alla. Olen mestari syyllistymään ja olen kerännyt itseeni jännitystä ja pahaa mieltä asioista, joille en voi mitään. Aion siis huuhtoa huoleni Välimeren aaltoihin, sinne kyllä mahtuu. Heti kun olin saanut matkan varatuksi, käsivarttani jäytänyt sitkeä kipu häipyi. Pelkäsin sen aiheutuneen leikkauksessa saamastani pienestä hermovauriosta ja jäävän pysyväksi, mutta se oli varmaan vain sitä, että käsi oli ollut niin kauan toipuessa käyttämättä. Plasebovaikutus!

Seli-seli. Siis sinne vaan makoilemaan, vaikka on säilöntäaika ja kaikki kunnon ihmiset... ja kansalaisopistokin alkaa... pinnari!

Helsingin Sanomien viime viikon Torstai-liitteessä eläkkeellä oleva sosiaalipsykologian professori Antti Eskola sanoo, että vanhuksille on tarjolla nykyään kaksi roolia, aktiivinen isovanhempi ja avuton autettava. Enhän minä nyt vanhus vielä ole - ei sinne päinkään - mutta kyllä nuo asenteet jo näkyvät joidenkin suhtautumisessa.
Haloo, vanhat ihmiset ovat yhtä erilaisia kuin nuoretkin keskenään! Heidän harrastuksensa ja kiinnostuksen kohteensa vaihtelevat yhtä paljon, ellei enemmän kuin nuoremmilla.
ET-Terveys -lehdessä taiteilijaprofessori Jorma Uotinen sanoo, että ihminen on aina oikean ikäinen ja että elämästä ei saa viedä sen kaikkia makuja. Hän ei ole terveysintoilija kuten en minäkään.

Siis saan - saanhan - mennä nauttimaan auringosta?

Viime Hyvä Terveys -lehdessä on muuten meikäläinen yhdessä jutussa mukana. Heh heh, lähdenkin tästä kuuluisuutta pakoon. Tuo juttu on kokonaisuudessaan hyvä, käsittelee elämän käännekohtia. Siinä on haastateltu kahta muuta minun lisäkseni ja psykologi Kari Kiianmaalla on isoin osuus. Minun osuuteni on pieni. Toimittaja oli löytänyt blogistani jotain, mikä kiinnosti häntä, ja pyysi mukaan juttuun. Ajattelin, että asialehti, mikäs siinä. Jutun teko oli kiva kokemus. Jos luette lehden ja mietitte, mikä kirja minulla on kädessä toisessa kuvassa, niin vastaus tulee tässä: se on Hanneriina Moisseisen Kannas.

Kerron matkan jälkeen, missä olin ja mitä koin. En ota läppäriä mukaan, pidän samalla myös some-lomaa. Kännykästä saatan vähän katsella, onko kukaan käynyt blogissa, jos wifi toimii hotellissani ja viitsin tutustua asiaan. Ja onhan niitä nettikahviloitakin vielä, sellaisessa voin käydä kerran matkani aikani.
Otin puhelimestani äänet pois, koska aloin availla sitä koko ajan ja vastata salamana viesteihin. Nopeutunut viestintä ei sovi minun hermoilleni, lähden helposti ylikierroksille.
Aion siis kirjoittaa paperille ajatuksiani, kuten ennen vanhaan, ja jos niissä on jotain muille annettavaa - no, mutta onhan niissä - niin kirjoitan.

Ennen vanhaan... Kun olin sillä ensimmäisellä rantalomallani, sillä jolla sain vau-kokemuksen, niin kotiin piti soittaa lennättimestä. Rodoksella sen nimi on OTE. Marssimme pari kertaa viikon aikana OTEen poikien kanssa, lykkäsin kuopusta vielä rattaissa (hemmoteltu viisivuotias, hajotimme Aurinkomatkojen rattaat), jonotimme koppiin ja kerroimme nopeasti rätiseviä linjoja pitkin, mitä kuuluu ja kävimme sitten maksamassa drakmoilla virkailijalle.
Paljon on muuttunut viestinnässä. Paljon on muuttunut muissakin asioissa.

Vielä matkakirjoistani.
Coetzeen ensimmäisen Jeesus-kirjan, The Childhood of Jesus olen lukenut, mutta luen sen uudelleen nyt matkalla tuoreen kakkoskirjan kanssa, The Schooldays of Jesus, ja yritän selvittää, mitä mies oikein tahtoo näillä kirjoilla sanoa.
Patti Smithiä olen säästellyt tälle lomalle. Luulen, että M Train tuottaa minulle sukupolvikokemusta, Smith on ikäiseni. Uotinenkin on muuten samaa ikäluokkaa.
Rikosseuraamusalan virkamiehen Juha Saaren lyhytproosakirja Täydellisyydenmittakaavoja on tiheää tekstiä, jota voin lukea ja pohtia moneen kertaan.
Neljänneksi mukaan pääsee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Petri Vartiaisen koulumaailmaa käsittelevä romaani Miehen mitta.

Kirjoittamisiin!

Näkymä Yunus-hotellin parvekkeelta

Katselin tätä maisemaa hotellini parvekkeelta vielä torstai-iltana. Tämän kuvan otin aamulla, kun olin palannut aamu-uinniltani ennen kello seitsemää. Oli suloista ja virkistävää kellua meressä ennen aamiaista.

Soolomatkailuni sujui onnistuneesti.

Lähdin yleensä aamiaisen jälkeen kuljeskelemaan antaen sattumalle mahdollisuuden. Marmaris on helppo kaupunki myös minunlaiselleni helposti eksyvälle. Kun suunnistaa rantaa päin, löytää hotelliinsa.

Kaupungissa on väkeä vain 18 000, mutta turistit nostavat väkiluvun yleensä jopa kymmenkertaiseksi sesonkiaikaan. Tänä vuonna on käynyt kato, mikä on todella ikävää matkailun parissa työskenteleville.
Satamassa oli vieri vieressä huvialuksia, mutta vain harva lähti aamuisin liikkeelle. Sekin veneyrittäjä, jonka retkelle minä osallistuin, on yleensä tehnyt retken joka päivä, nyt vain kerran viikossa vajaalla väellä.
Hintatasosta kertoo se, että koko päivän risteily grilliruokineen, kaikkine juomineen ja useine pysähdyksineen (kolme uimapysähdystä ja yksi rantautuminen noin puoleksitoista tunniksi) maksoi 100 liiraa eli noin 30 euroa. Kapteeni Osman kulki kaiket päivät rannalla kauppaamassa retkiään. Suomalaisia hän houkutteli runsailla ilmaisilla juomilla (ja kyllä jotkut joivatkin yli voimiensa) ja naisia lisäksi kehumalla ulkonäköä.

Välimerta Osmanin Bora 1:n kannelta kuvattuna

Risteilyllä pysähdyimme Kumlubükin kylään, jossa useimmat shoppailivat.
Minä ja rantaystäväni Jonna menimme paikallisten uimarannalle.

Heti ensimmäisenä aamuna eräs samalla lennolla tullut minua nuorempi nainen hakeutui seuraani hotellin rannalla. Olin ensin vähän ärtynyt ja pelkäsin, että menetän lomaitsenäisyyteni. Ei suinkaan. Satunnainen tuttavuus Jonna osoittautui kiinnostavaksi ja viehättäväksi ihmiseksi. Pidin kiinni omista tavoitteistani, ja oli oikein mukavaa saada seuraa joissain tilanteissa.

Ohjauduin yksinäisillä aamukävelyilläni satamaan, basaariin, moskeijaan, hautausmaalle, kauniille Nuoruuden aukiolle ja kahteen kouluun.

Marmariksen pienessä kaupungissa on yksitoista moskeijaa. Kävin hakemassa turisti-infosta kartan ja laskin. Väki ei ole Turkissa kovin uskonnollista, 98 prosenttia on muslimeja, mutta vain 7 prosenttia heistä suorittaa päivän viisi rukousta. Monet käyvät perjantai-iltaisin hiljentymässä lähimoskeijassa. Minun käydessäni tässä kuvan moskeijassa aamulla siellä ei ollut ketään, ja kun kävin toisen kerran illalla pari miestä oli rukoilemassa ja joku valmistautui rukoushetkeen pesualtailla. Monissa minareeteissa näytti olevan sininen kärkiosa, mutta tämä on kokonaan puhtaan valkoinen. Myös hautakivet olivat valkoisia, mikä yhdessä tummanvihreiden havupuiden kanssa sai aikaan uskomattoman kauniin vaikutelman. Kukkia olisi saanut olla haudoilla enemmän.

Harmittelin, että koulut eivät olleet vielä alkaneet, mutta se olikin ehkä parempi, koska oppilaiden läsnäollessa portit olisivat olleet kiinni ja minun olisi pitänyt anoa portinvartijalta sisäänpääsyä. Nyt lukion portit olivat sepposen selällään ja pääsin kuvailemaan pihaan. Huomasin, että ovetkin ovat auki ja opettajia lappaa sisään. Sinne vain joukkoon. Pysäytin yhden open ja selitin, että olen suomalainen kollega ja haluaisin vähän katsella. Sen kun vaan, ole hyvä, hän sanoi. Juttelin hänen kanssaan vähän aikaa ja kehuin koulun aulan kauneutta. Heillä oli suunnittelutyöt menossa, joten juttutuokio jäi lyhyeksi.

Kiertelin koulussa ja kuvasin pihaa ja sisätiloja. Koulun pihassa oli huvimajatyyppisiä keitaita oppilaille. Sisällä oli oleskelunurkkauksia nojatuoleineen, taidetta, Atatürkin patsas ja sitaatti häneltä, kasvatusfilosofien lauseita kehystettyinä, koulun saamia mitaleita ja diplomeja vitriineissä, valmistujaiskuvia oppilaista amerikkalaistyylisissä kolkkahatuissa. Viihtyisää.

Keidas lukion pihassa

Koulun vieressä koripallo-, lentopallo- ja jalkapallokentän takana on Nuoruuden aukio patsaineen ja vesiteoksineen.

Toisena päivänä menin meidän peruskouluamme vastaavaan kouluun. Siellä oli vielä kovempi kuhina kuin lukiossa, joten en tehnyt itsestäni mitään numeroa. Kuljin kaikissa neljässä kerroksessa ja kurkistelin luokkiin. Olin vaikuttunut samoista asioista kuin lukiossa.
Näki, että opettajat olivat nähneet vaivaa ja laittaneet ympäristön kauniiksi. Seinillä oli tasokkaita oppilastöitä, ja pienempien lasten luokkien lähellä oli seinämaalauksia klassisista saduista. Tietokoneita en nähnyt.

Pihaa kiersi molemmissa kouluissa korkea aita ja portin vieressä oli vahtimestarin/vartijan koppi, joka nyt oli tyhjänä.

Käyn yleensä matkoillani kouluissa ja yliopistoissa. Istanbulissa muutama vuosi sitten yliopistoon pääsi vain tiukan turvatarkastuksen kautta, ja vain osaan yliopistoa.

Aamun vaeltelun jälkeen menin rannalle ja luin, juttelin muutamien ihmisten kanssa ja uiskentelin iltaan asti. Välillä kävin syömässä jossakin rannan lounasravintoloista. Halusin puhua englantia, mutta palvelu kääntyi usein suomeksi, kun selvisi, että olen suomalainen. Jostain syystä minua luultiin usein ensin tanskalaiseksi. Suomen ja tanskan lisäksi kuulin puhuttavan hollantia ja jotain erikoista brittimurretta.
Olisin toivonut hieman kansainvälisempää tunnelmaa, mutta minkäs teet. Vallankaappausyritys ja terrorismin uhka oli ilmeisesti pelästyttänyt osan vakiokävijöistä.

Jos Marmarista luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi rauhallinen. Tavarat voi huoletta jättää rantatuoliin ja käydä välillä hotellissa tai vaikka kaupassa. Turvalokeron vuokrasin aivan turhaan.

Palvelut rannalla olivat erinomaiset.
Rantapojat vuokrasivat pyyhkeitä 2 liiralla per päivä, siis koko viikon pyyhkeet olisi saanut vähän päälle 4 eurolla. Kannoin turhaan rantapyyhkeitä kotoa.
Rantatuolit ja varjot olivat ilmaisia - kaikille, ei vain tietyissä hotelleissa asuville. Marmaris on ensimmäinen paikka, jossa olen kohdannut näin turistiystävällisen käytännön. Monesti rantamaksut vievät lapsiperheiltä suuren osan matkabudjetista.

Rannalla kulki kaikenlaista pienyrittäjää, korukauppiaita, hedelmien myyjiä, hierojia ja kynsien laittajia. Muutaman kerran päivässä tarjoilijat tulivat huutelemaan 'drink time' ja kantoivat sitten janoisille pikkuämpäreissä olutta ja muita juomia jääpalojen keskellä, hienot lasit huurteisina. Minä, vaatimaton, kipaisin hakemaan hotellihuoneeni jääkaapista vesipullon.
Tällä rannalla ei kulkenut kuvaajaa satuhahmon kanssa. Minut on kuvattu jollain rannalla aiemmin mm. Ison Pahan Suden sylissä.
Pidän kaikesta tällaisesta hömpötyksestä.

Ranskalainen manikyyri. Tämä hettainen kynsitaiteilija
oli jo seisemättä kesää rannalla työssä.

Juttelin aiemmin mainitsemani Jonnan kanssa sekä kevyistä että heti myös syvällisisistä asioista. Välillä ilmoitin, että nyt tämä lukee ja upposin kirjoihin. Minareetista kaikuva rukouskutsu sekoittui hotellibaarin 'Bésame muchoon', ja minä nukahdin autuaasti. Herätessä en heti muistanut, missä olin. Ah täällä ... ja uimaan ehkä kuudennen kerran.

Lopetan tähän, rannalle, ja kerron jatkoa myöhemmin.

Turkkilaisista kouluista kuten Turkista muutoinkin saa hyvää tietoa blogista Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä.

Hotellikorttini elämänohjeita. Ei voisi parempia olla! Yritän noudattaaa näitä myös täällä kotona.

Edellisessä kirjoituksessani jäin rannalle viipyilemään ilta-aurinkoon. Meressä puljaaminen on minusta kivaa niin aamulla kuin illallakin.

Rantapäivän jälkeen jäin joko hotelliin kotoilemaan tai tein pienen kävelyn jonnekin, vanhaan kaupunkiin tai Blue Port -ostoskeskukseen. Myöhäisen lounaan syötyäni en kaivannut enää mitään ateriaa. Ostin jotain pientä huoneeseeni, jukurttia ja persikoita ja tietenkin paljon vettä, ja söin iltapalani telkkaria katsellen. Marmariksen vesi on juotavaa, mutta ei niin hyvän makuista. Monet paikallisetkin ostavat juomavetensä.

Turkkilaiseen kaupantekoon pikkumyymälöissä ja basaareissa kuuluu tinkiminen, isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa on kiinteät hinnat. Tämähän on yleinen käytäntö monissa muissakin maissa.

Kauppakatua kävellessäni huomasin kaikissa kadunvarren laukkukaupoissa samoja söpöjä rusettilaukkuja. Yhdessä oli hintakin merkitty kylttiin isosti näkyviin, vähän päälle 30 liiraa ja euroina 10 euroa. Sanoin myyjälle, että saatan poiketa myöhemmin ja jatkoin eteenpäin.
No, eräästä puodista syöksyy kaveri luokseni, vetää minut sisään ja alkaa esitellä jotain kalliita, hienoja laukkuja. Kauniille madamelle, päivän ensimmäiselle asiakkaalle, sopisi niin nämä. Ajattelin, että ok, ryhdyn tähän näytelmään. Sanoin, että en minä tuollaista tarvitse, mutta kadulla seisovat rusettilaukut kiinnostavat.
"Danish?", kysyi myyjä. "No, I am from Finland." No, heti keskustelukieli vaihtui suomeksi. Myyjä sanoi olevansa nimeltään Taneli (hih, Taneli) ja kysyi minun nimeäni. Minut istutettiin sohvaan, tuotiin teelasi käteen ja alettiin smalltalk. Kun perheasiat, loman pituus yms oli selvitetty, Taneli haki kaikki kolme eriväristä "pradaa", joista minä valitsin tuon alkukuvan ihanuuden. Ajattelin, että se on hassunhauska tyylirikko mustan kotelomekkoni kanssa ja saan kerrankin tarpeeksi tilavan teatterilaukun.
Hinta? "200 euroa", sanoi Taneli rehellisellä naamalla. "Hah hah haa, mites tuolla toisessa liikkeessä sitten oli sama laukku kympillä?" Johon hän:"Se on feikki. Katso!" Ja niin Taneli kuljetti palavaa tulitikkua pitkin minun tulevan pussukkani pintaa, oikeaa nahkaa on. "Juu, en minä laukkua oikeastaan niin paljon tarvitsekaan, ei kiitos. Se feikki on sitäpaitsi ihan samannäköinen. Minä haen sen."
Taneli kävi epätoivoiseksi ja kysyi, mitä olin valmis maksamaan. Hän vetosi minun äidillisiin tunteisiini. Hän, poikaparka, tulisi surulliseksi. Hän käänsi suupielensä sivuilta näytiksi alaspäin, mikä turkkilaiselle on harvinaisempi suun asento kuin suomalaiselle, kävi välillä polvillaan ja alensi hintaa. Minä pidin pintani. No, lopuksi hän sanoi, että koska olen päivän ensimmäinen asiakas, hän antaa laukun minulle l a h j a k s i ja minä voin lähtiessä heittää 10 euron setelin lattialle. Annoin rahan hänelle käteen, josta hän ensin tipautti sen lattialle, mutta nosti sitten ylös ja suuteli minua veikeästi kädelle.
Kysyin, pysyykö suu hymyssä. Pysyy!

Minä tykkään osallistua tällaisiin leikkeihin. Olen kuullut monen tuskailevan, miten heille on huudeltu ja pakotettu ostamaan. He ovat mielestäni ymmärtäneet asian aivan väärin.

Laukun lisäksi ostin muuta pientä, mm. pari intianpuuvillamekkoa. Jos tätä lukee joku, joka suunnittelee ensimmäistä kertaa rantalomaa päälle 30 asteen lämpöön, niin tässä pukeutumisohje: vain ohuita ja väljiä vaatteita, ei mitään tightseja ja shortseja, ne ovat liian kuumia. Paluulennolle ja ilmastoituihin busseihin sen sijaan on paras pukeutua lämpimästi, koska niissä on vetoista. Minulla on aina villasukat ja iso pashminahuivi mukana.

Intianpuuvillamekot maksoivat noin 15 euroa, mitä en niin ihmetellyt, mutta sitä ihmettelin, että myös espanjalaisen tyyriin merkin Desigualin mekot maksoivat saman verran. Olisin ostanut, mutta ne olivat liian isoja ja parempi näin, koska intianpuuvilla on rypistymättömyytensä vuoksi paras matkoilla.

Iltaisin luin paljon, kaikki matkakirjani, ja katsoin televisio-ohjelmia eri kanavilta.
Uutiskanavalla oli koko ajan lähetystä Syyrian sodasta, traagisia kuvia ja sodan jaloissa olevien ihmisten haastatteluja. Erdogan oli paljon äänessä.
Kun kyllästyin uutisiin, siirryin Müzik ja Kurdi -kanaville. Musiikkikanavalla oli itämaista musiikkia, jossa sekä solistit että orkesterin jäsenet olivat täynnä kärsimystä ja pakahduttavaa tunnetta. Tuijotin esityksiä ja eläydyin väräjävään tunnelmaan. Taisin ojennella käsiänikin sankarittaren kaipuun mukana. Kurdi-kanavalla oli niin ikään paljon musiikkiesityksiä, mutta myös sketsejä, joissa naurettiin omalle kansalle ja jopa upeaa melodraamaa.

Tv-lähetyksiä katsoessani aloin ajatella, että voisin oppia kielen aika nopeasti television avulla. Luulen, että sopeutuisin muutoinkin minne tahansa Eurooppaan, jos joutuisin sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakko jättää rakas Suomi. Muista maanosista Aasia olisi varmaan vaikein.

Istuessani kahvilla ostoskeskuksen yläkerroksen kahvilassa, ilma muuttui yhtäkkiä tummaksi ja oudon vaaleanpunaiseksi. Sitten alkoi paukahdella ja sain katsella upeaa salamointia. Kuvani ei toista tunnelmaa oikein. Pitäisi ehkä hankkia parempi kamera.
Vasemmalla kuvassa näkyy Turkin lippu. Turkissa on lippuja aivan kaikkialla. Siellä ei ole sellaisia juhlavia sääntöjä lipun käyttöön kuin Suomessa.
Atatürkin kuvia on myös joka paikassa, autoissa, talojen julkisivuissa ja tatuointeina. Patsaita on julkisten rakennusten, mm. koulujen edustalla.

Turkkilainen ekoystävällinen merkki Dogo

Ostoskeskuksen edessä oleva suihkulähde muutti muotoaan ja värejään,
välillä vesisuihku ulottui kymmeniin metreihin

Rantalomalaisissakin oli naisia, siis suomalaisia naisia, jotka tiukasti aviomieheensä nojaten kommentoivat minun yksinmatkailuani tyyliin "kappas kun aviomiehesi on päästänyt". No, selitin kärsivällisesti, että kyllä me yhdessäkin matkustetaan ja että harva pariskunta on ja on ollut niin paljon yhdessä kuin me, 23 vuotta samalla työpaikallakin... ja vielä, että lukemista harrastava ei aina tarvitse seuraa. En viitsinyt nostaa esiin melanoomakorttia, koska silloin arvostelijat olisivat ehkä leimanneet minut itsekkääksi vaimoksi. Pöh, mies vietti lähes koko viikon mökillä, jossa hänellä oli mieluistaan laatuaikaa.

Yksinmatkailu on lisääntynyt. Jospa sitä tulevaisuudessa ei niin ihmeteltäisi.

Perillä oivalsin, että varmaan jotkut etukäteen lähtöäni kauhistelleet olivat ihan oikeasti minusta huolissaan. En aina huomaa omaa vanhuuttani ja puutteitani. Viimeisimmän käsileikkauksen jälkeen, jossa toipuminen on ollut hitaampaa, mies on avannut minulle ovet, kannet ja korkit, kantanut kassit ja nostanut vähänkään painavat esineet puolestani.
Oli hyvä huomata että pärjään. Itse asiassa en heti saanut hotellihuoneeni ovea auki, heh heh, vaan pyysin ohikulkijoita auttamaan. Sitten hoksasin, että kahva pitää ensin painaa puoliväliin ja sen jälkeen rysäyttää voimalla pohjaan.

Joku arvosteli myös juuri Turkkiin matkustamista ja oli sitä mieltä, että maata pitäisi boikotoida, koska siellä sorretaan kurdeja. No, jos matkakohteeksi valitsisi vain maita, joissa ihmisoikeudet ovat mallillaan, niin matkat jäisivät vähäisiksi.

Yksinmatkailun plussia:
- Näkee enemmän, kun ei keskity höpöttämään matkaseuran kanssa. Minä olen huomannut juttelevani paikallisten ihmisten kanssa enemmän yksin matkustaessani.
- Itsekunnioitus kasvaa, kun huomaa, että osaa ja pärjää. Tämä varsinkin niille, joilla joku muu on aina järjestänyt matkat ja itse on vain mennyt perässä.
- Oma aika antaa mahdollisuuden itsensä tarkkailuun ja mietiskelyyn.
- Yksin on hauska tarkkailla ihmisiä. Minä olin innoissani, kun bongasin suomalaisten joukossa ihan selvät Sinikka Nopolan luomat hahmot Eilan, Rampen ja Likan.
- Yksin saa mahtavat tilat, kahden hengen huoneen itselleen. Minun hotellissani virkailija kysyi kirjautuessani:"Madame, olettehan yksin?" ja antoi minulle ihanan nurkkahuoneen, johon eivät kuuluneet alakerran ravintolan yöäänet, joista jotkut muut valittivat. Harmaat hiuksetkin saattoivat vaikuttaa asiaan.

Yksinmatkailun miinuksia:
- Seuraan voi lyöttäytyä tarrautujia. En tarkoita ulkomaalaisia, vaan maanmiehiä ja -naisia, jotka joko ovat turvattomia tai luulevat pelastavansa yksinäisen raukan. Opettele selittämään kohteliaasti omat matkatavoitteesi, ettet kiltteyttäsi joudu tinkimään vapaudestasi. Ulkomaalaiset ihailijat taas ovat helppo tapaus, tämä siis koskee lähinnä yksinäistä naismatkustajaa. On niin yksinkertaista sanoa, että kiitos huomiosta ja anteeksi, mutta olen palvomassa vain aurinkoa. Ja kai joku voi olla matkassa myös romanttisin aikein. Kerran neuvoin kömpelön ehdotuksen tehneelle nuorelle kaverille hienovaraisempia lähestymistapoja, ja enkös nähnytkin hänet myöhemmin kantamassa pullolla vettä, jolla huuhtoi aurinkoa palvovien ruotsalaistyttöjen jalkoja. Hymyilin rohkaisevasti. Jotkut pahastuvat ravintolan sisäänheittäjien lähestymisestäkin ja kulkevat kadulla murahdellen äkäisinä. Onko se aika lomallakin niin kortilla, ettei voi vähän vilkaista ruokalistaa ja jutella muutaman sanan tai sitten vain hymyillä kohteliaasti ja elehtiä, että on vähän kiire!
- Ravintoloissa ei ole kiva olla yksin. Minä en omamatkoillani välitä käydä syömässä paremmissa paikoissa. Jos illalliset ovat se, mitä eniten odotat matkalta, niin silloin ei ehkä kannata matkustaa yksin, vaan hyvässä seurassa.

Kuvassa pikku ostoksiani, alla oleva iloinen vaate on toinen mekoistani. Ostin kouluvihon sen kirjainmallien vuoksi. Huomaatteko, vanhemmat lukijat, Turkissa on kirjaimissa lenkit, kuten meillä ennen.

Loukoumi tai lokum on maailman vanhimpia makeisia, eräänlainen marmeladi, joka on yleinen laajalla alueella arabimaissa, Välimeren maissa ja Balkanilla. Brittiläiset ovat antaneet tälle herkulle nimen Turkish Delight. Minä ostin kuvan satsin tavaratalon makeisputiikista, jossa leikattiin tuoreista pötkyistä valikoima valintani mukaan. Herkullista! Kadun helteessä näitä myydään pahvirasioissa, mutta sieltä niitä ei kannata ostaa, koska kyllähän ne kuivuvat siinä missä turistin ihokin, jos ei käytä hyviä voiteita ja aurinkovarjoa.

Keskustelu, jonka osapuolina ovat Vaari ja pojanpoika K. Kaverukset kävelevät Ruissalossa käsi kädessä ja puhetta riittää.

Vaari: Täällä minä olin rockfestareilla vuonna 1971. En ollut tavannut Maiju-mummiakaan vielä silloin.

Pojanpoika K: Se oli kauan sitten.

Vaari: Niin oli.

Pojanpoika K: Oliko se ennen vai jälkeen ajanlaskumme alun?

Kuvat ovat Mary Hoffmanin ja Ros Asquithin lastenkirjasta Meidän ja muidenkehot. Mainio kirja, jossa on selitetty ihmisen keho, erilaisuus ja elämänvaiheet vauvasta ruumiiksi asti. Välillä ihmisen kehittymistä verrataan hauskasti kissan kehittymiseen.

Vaari on jo vaarihommissa yhdessä perheessä Turussa, minä olen lähdössä puoliväliin Tuusulaan tapaamaan toista perhettä. Palailemme sieltä yhdessä sunnuntaina.
Pian meillä on vauva täällä Kouvolassa, lähilapsenlapsi. Odotan malttamattomana.

Kaunista syksyistä viikonloppua kaikille! Palaan ensi viikolla Coetzeen kanssa.

P.S. Meidän ja muiden kehot -kirjasta enemmän blogissa Sininen keskitie.

Kaikki blogiani vähän pitempään lukeneet tietävät, että John Maxwell Coetzee on mielikirjailijani, yksi ylitse muiden.

Luin Turkin matkallani nämä kaksi, The Childhood of Jesus (2013) toistamiseen ja The Schooldays of Jesus (2016) ensimmäistä kertaa. Olen pohtinut kirjojen antia kiihkeästi ja odottanut sopivaa hetkeä kirjoittaa.
Illalla kävin lukemassa erinäisiä ulkomaisia lehtiarvosteluja. Osa isojen lehtien arvostelijoista on ollut sitä mieltä, että mies pelleilee lukijoidensa kustannuksella ja kirjoittaa mitä sattuu, osa löytää kirjoista allegoriaa ja filosofiaa ja paljon tasoja.

En välitä muiden mielipiteistä, vaan kerron omani. Kirjahan syntyy aina uudestaan uuden lukijan mukana.

Coetzee on kirjoittanut hyvin erilaisia teoksia yli neljänkymmenen vuoden aikana selvitellessään itseään askarruttavia asioita.
Hänen tietyt elämänvaiheensa ovat synnyttäneet omat kirjansa: apartheid ja koko varhaistuotanto, avioero ja Michael K:n elämä, pojan kuolema ja Pietarin mestari, muutto Australiaan ja Elizabeth Costello ja nyt vanhuus jo useammassa hienossa kirjassa, mm Huonon vuoden päiväkirja.
Vanhuus ja filosofia kuuluvat yhteen. Juoni on Coetzeellä yhä vähäisemmässä asemassa.

Coetzeen kirjoissa toistuvat samat teemat ja kysymykset: miten moraali on sidoksissa yhteiskuntaansa, naisen ja miehen suhde, eläinten kohtelu, mitä me teemme täällä maapallolla ja mitä me olemme toisillemme.

Jeesus-kirjoista on kysytty, onko niissä Jeesus. Minusta on. Ei siis mikään historiallinen henkilö eikä Uuden Testamentin jumalhahmo, vaan kuvitelma siitä, miltä kaiken kyseenalaistava, pikkuvanha ja vanhempiaan ylenkatsova Jeesus-lapsi, oikein pikku paskiainen, nykyajassa vaikuttaisi.
Coetzee olisi halunnut, että Jeesuksen lapsuus-kirjassa olisi ollut täysin valkoinen kansilehti ja kirjan nimi olisi paljastunut vasta lopussa, mutta se ei ollut kustannusihmisten mielestä mahdollista.
Poika on nimeltään David (haa, Daavidin huonetta ja sukua!), mutta toistaa koko kirjan ajan, että eihän se ole hänen oikea nimensä.
Koulupäivät-kirjassa (miten se sitten suomennetaankaan) poika kuiskaa joillekin valituille oikean nimensä, mutta minkä, sitä ei kerrota lukijalle. Nimi Jeesus esiintyy siis vain kirjojen kannessa.

Ennustan, että Coetzee on parhaillaan kirjoittamassa kolmatta osaa, jossa teini-Davidillä on ympärillään porukka, joka kutsuu häntä "hänen oikealla nimellään". Opetuslasten kokoaminenhan alkaa haparoiden jo Lapsuus-kirjan lopussa.

Jeesuksen lapsuus-kirjassa 5-vuotias David saapuu hänet huostaansa ottaneen keski-ikäisen Simónin kanssa pakolaisleiriltä laivalla turvapaikkaan uudelle mantereelle, jonka kieli on espanja. Iät ja nimet on annettu heille leirillä. Simón ottaa tehtäväkseen löytää pojan kadonneen äidin, joksi sitten yllättäen kelpuutetaan eräs Inés. Yhtä hyvin hän kuin joku muu, koska: We start anew here. We start with a blank slate, a virgin slate.
Jokainen maahan saapunut on samanarvoinen, puhtaaksi pesty entisestä, ilman muistoja. Uudessa maassa on jonkinlainen sosialistinen, idealistinen, jopa utopistinen yhteiskunta. Kaikki ovat hyväntahtoisia, kohteliaita ja intohimottomia. Työmiehet käyvät illalla filosofian opinnoissa. Seksuaalisuutta pidetään outona. Uudistuksiin suhtaudutaan vastustellen. Kuten amishit USA:ssa myös Davidin lastaajakaverit pitävät lihasvoimaa koneita arvokkaampana. Ruoka on niukkaa, lähinnä leipää ja kalaa (viisi leipää ja kaksi kalaa!).
Pikkupoika David osoittautuu varsinaiseksi kyselijäksi. Hän uuvuttaa kysymyksillään kasvatusisänsä Simonin ja koulussa opettajansa. Hän väittää pystyvänsä tekemään ihmeitä ja osaavansa jo lukea, kun muistaa ulkoa Simonin hänelle lukemaa Don Quijotea. Hän ei edes halua oppia lukemaan samalla tavalla kuin kaikki muut, vaan pälpättää omiaan.
Lopulta paljastuu, että nenäkäs pikkukaveri on tosiaan oppinut itsekseen sekä lukemaan että kirjoittamaan. Kun opettaja kohteliaasti pyytää häntä kirjoittamaan lauseen Conviene que yo diga la verdad (Minun on kerrottava totuus), hän kirjoittaakin Yo so la verdad (Minä olen totuus).
Opettaja sanoo Inésille, että tätä hänen on ollut kestettävä päivästä toiseen. Koska David ei viisastellessaan ymmärrä, että luokassa on muitakin, hänen on paras siirtyä erityiskouluun.
Erityiskouluun pakottaminen saa pienen, omituisen perheen pakenemaan Novillasta naapurikaupunkiin Estrellitaan. Heillä on mukana koiransa Bolívar ja matkan varrelta mukaan poimittu liftari Juan. David olisi ottanut muitakin.

Koulupäivät-kirjassa perhe ryhtyy kausitöihin hedelmätarhoilla. Lapsuus-kirjan harmaus on muuttunut värikkäämmäksi. Tarinaan tulee kirjaimellisesti enemmän värejä, ja kieli muuttuu rehevämmäksi, kun kotoutuminen edistyy. David kukoistaa vapaudessa ja viihtyy toisten hedelmänpoimijoiden lasten kanssa, kunnes nämä kiduttavat ankkaa. David kokee pahanteon voimakkaasti ja väittää Simónille, että voisi herättää kuolleen ankan henkiin. Simónin hyssytellessä poika valittaa, ettei tämä koskaan usko häntä. Vaikka Simón on kärsivällinen keskustelija, hän ei aina jaksa pojan inttämistä.
Myös Estrellitassa on koulun valinta itsepäiselle lapsinerolle ongelma. Inés haluaisi pitää Davidin piilossa, kotiopetuksessa. Lopulta mukavat sponsoritädit kustantavat hänet yksityiseen tanssia painottavaan kouluun. Todellakin tanssia painottavaan. Koulussa ei paljon muuta olekaan, vain tanssia ja mystikkaa. Kouluhan on maailman kauhein yksipuolisuudessaan ja omituisine henkilökuntineen. Mutta kun David tapaa koulun johtajan, salaperäisen Ana Magdalenan, hän on myyty. Tämä on hänen paikkansa. Kohta hän haluaa jäädä jo kouluun asumaan. David on Ana Magdalenan ihmelapsi.

Coetzeetä moititaan usein huumorin puutteesta. Don Quijoten käyttäminen aapisena on koomista. Tanssikoulu ja melodraama sen sisällä on nauruhermoja kutkuttavaa ilotulitusta. Kas, koulun vahtimestari Dmitri onkin oikea Don Juan, eipä ole pesu onnistunut tässä miehessä. Intohimomurha ja sitä seuraava oikeudenkäynti rationalistisen Simónin silmin katseltuna nykii lukijan suupieliä. Davíd tietenkin ymmärtää.
Onko Davíd Don Quijote ja isäpappa-setä-kasvattaja Simón hänen Sancho Panchansa?

Kertokaa kirjan luettuanne pystyittekö olemaan nauramatta, kun Dmitri, joka vaatimalla vaatii kunnon nöyryytystä ja karkotusta pannaankin eheytymään vankimielisairaalaan ja hän karkailee sieltä ilmestyen aina jostain nurkan takaa kiusaamaan Simonia?
Onko tässä piikki nykyiseen liialliseen hyväuskoisuuteen pahuuden kohdatessamme?
Dmitri selittää, ettei hänellä ole päässä vikaa vaan sielussa. Mutta kuka nyt Estrellitassa - kuka nyt meidän ajassamme - sielusta välittää.

Dmitri? Ja onhan siellä myös Aljosha. Karamazovin veljekset? Kirjassa on paljon viittauksia maailmankirjallisuuden klassikoihin, muihinkin kuin Uuteen Testamenttiin. Lapsuus-kirjan maailma tuo mieleen dystopioita kuten AldousHuxleyn Uusi uljas maailma ja George OrwellinVuonna 1984.
Minulla tulee mieleen myös jotkut elokuvaohjaaja Klaus von Trierin luomat ympäristöt. Ja Pleasantville-leffan miellyttävän yhteisön tylsyys.
Kafkan maailma, José Saramago, Beckett!

Davidin ja Simónin filosofinen keskustelu on minulle näiden kirjojen parasta antia.

Koulupäivissä päähenkilöksi alkaa nousta moraalipohdintoineen Simón. Hän joutuu pojan kasvatuksessa kohtaamaan itsensä ja kyseenalaistamaan asenteensa, kuten jokainen lasten kasvattaja joutuu. Simón on silittelijä ja selittelijä. Poika arvostaa enemmän murhamiestä, räikeää Dmitriä. Arvostus on molemminpuolinen. Dmitri kutsuu leikillään itsekästä, pomottavaa, jo seitsenvuotiaana isäänsä pilkkaavaa poikaa nimillä my sovereign, my king. Näen Dmitrissä tulevan opetuslapsen. Samoin muissa tanssikoulun hörhöissä.

'And if I were a philosopher, señor Simon, I would respond by saying: It depends on what you mean by know. Did I meet the boy in a previous life? How can I be sure? The memory is lost, as you say, in the general forgetting. I have my intuitions, as no doubt you have your intuitions, but intuitions are not memories. You remember meeting the boy on board ship and deciding he was lost and taking charge of him. Perhaps he remembers the event differently. Perhaps you were the one who looked lost; perhaps he decided to take charge of you.'

Simón parka. Tällaiset mystifioinnit ärsyttävät häntä suunnattomasti. Poikaa ymmärtääkseen hän lopuksi jopa kokeilee pojan erikoisalaa mystiikkatanssia, ensin kuuntelemalla musiikkia ja sitten tanssimalla improvisoiden liian pienillä, kärjestä auki ratkomillaan varvastossuilla.

So he tries not to think, to do nothing that might alarm the timid soul within. He gives himself to the music, allowing it to enter and wash through him. And the music, as if to aware what is up, loses its stop-start character, begins to flow. At the very rim of consciousness the soul, which is indeed like a little bird, emerges and shakes its wings and begins its dance.

Arms extended, eyes closed, he shuffles in a slow circle. Over the horizon the first star begins to rise.

Kieli on niin kaunista, etten kuvatuksi saa. Lukekaa tuo äskeinen ääneen. En ole lukenut näitä kirjoja (vielä) suomeksi. Kakkososaa ei ole vielä suomennettukaan. Toivon, että Lapsuus-osan käännös on hyvä ja välittää Coetzeen lauserytmin.

Kuva on Koulupäivien takakannen sisäpuolelta. Lapsuus-kirjan lopussa on sama kuva Coetzeestä, mutta pikimustalla pohjalla.
Väri on lisääntynyt - as I said!

Lilliputti? Voisi olla. Mutta ei, meidän talossa on sellaisia puutarhureita, että he saavat kukat kasvamaan. Minähän olen lähes 170-senttinen, vähän olen vajonnut kuudenkympin jälkeen.

Nyt on käynyt niin, että kymmenkunta kirjaa odottaa, että sanoisin niistä jotain ja minä vaan kirjoitan elämäkerrallista tarinaa kirjoituskurssille.

Näistä haluaisin kirjoittaa, ja vielä joistain tottavie kirjoitankin:

Toni Morrison, Tar Baby ( Oi, kirjan Jadinehan on kuin Luoja lasta auttakoon -romaanin Bride!)

Tuomas Juntunen, Näkymätön lapsi (omaelämäkerrallinen surukirja, vaikuttava)

Petri Vartiainen, Miehen ryhti (romaani kouluelämästä, hyviä pohdintoja)

Patti Smith, M Train (muistelmakirja, jossa kahvi on tärkeässä asemassa)

David Williams, Gangsterimummi (lastenkirja, jonka käänteet jäivät kummastuttamaan)

Riitta Jalonen, Kirkkaus (kirkas romaani uusiseelantilaisesta kirjailijasta Janet Framesta, joka vältti juuri ja juuri lobotomian)

Juha Saari, Täydellisyyden mittakaavoja (mietityttävää lyhytproosaa, Juhalla on myös kiinnostava filosofiablogi)

Ilpo Kontula, Provinssikirurgi (kouvolalaisen kirurgin ja vaikuttajan veijarityylinen muistelmateos)

Olen taas lähdössä tapaamaan kullanmuruja muutamaksi päiväksi. Matkalukemiseksi pääsee Kyösti Salovaaran nettikirja 2112,Antiutopia paperinivaskaksi tulostamanani (226 sivua). Kirjoittaja on määritellyt teoksensa häijyn kriittiseksi tieteisromaaniksi, joka on paitsi hävyttömän pohdiskeleva myös vetävän leppoisa.

Blogikaverien kirjat ovat kiinnostavia. Kun katselee vähän sivupalkkeja ja lukee bloggaajien henkilötietoja, niin saattaa löytyä muutakin kirjoitettua kuin blogikirjoitukset. Kyöstin kirjoitukset blogissa Deadline torstaina ovat hienoja esseitä.

Tästä pääsenkin Eläköön essee! -haasteeseen, jonka laitoin taannoin liikkeelle. Jee, sehän elää edelleen!

Ihan ilman haastettakin monessa blogissa kirjoitetaan esseekirjoista tai Kyöstin tapaan esseitä.
Hikatusta-blogissa on mainiota essehdintää, usein huumorilla höystettynä.

Viime aikoina näkemistäni elokuvista kiitoksen ansaitsevat Florence, jossa korostuu itsetunnon merkitys, Tyttö nimeltä Varpu lämpöisyytensä vuoksi ja eilen televisiosta katsomani ruotsalainen Kim Novak ei uinut Genesaretinjärvessä, joka sai pohtimaan moraalia.

Tänään olin taas kirjoituspiirissä. Kirjoitan kovaonnisesta lapsuudenperheestäni, jossa kahden kuolemantapaukseen jälkeen masennus vaanii mustana möykkynä useamman perheenjäsenen yläpuolella valmiina tiivistymään uhrinsa ympärille.

Lopuksi lainaus Riitta Jalosen kirjasta. Tässä Janet pohtii kirjoittamisen merkitystä itselleen.

Kun kävelen kohti kotia, askeleeni on kevyt ja ajatukset järjestyksessä. Iloitsen, että pöydällä odottaa kasa liuskoja, jotka ovat täyttyneet sanoista. Sanoilla on kyky toimittaa kahta asiaa samanaikaisesti: pelkällä läsnäolollaan ne hoitavat mutta ne myös poimivat tuskan esille elettäväksi uudelleen. Uusintakierroksella, sanojen suojassa, on mahdollisuus pitää oma elämä turvassa, ilman että kuoleman käsi pääsee koskettamaan sitä.
Minä hymyilen. On kevät, melkein kesä. On voimaa.

Nyt on syksy. Syksyssäkin on voimaa. Nauttikaamme väriloistosta!

Rintasyövästä ja vanhenemisesta, who says you need two?

Van der Hart, Nijenhuis ja Steele, Vainottu mieli

Pientä kesätaukoilua blogissa, tarinaa isovanhemmuudesta ja murrosiästä

Terroriuutiset ja lapset

Suhtautumisesta kärsimykseen

Annamari Marttinen, Vapaa / Millaista on olla turvapaikanhakijana

Barack Obama, Of Thee I sing, A Letter to My Daughters

Luokkatapaamisen edellä

Luokkatapaamisen jälkeen

Vähän monesta: Anilda Ibrahimi, Katri Rauanjoki, Pauliina Vanhatalo, Salla Nazarenko

Einar Már Guðmundsson, Kaikkeuden enkelit

Hanneriina Moisseinen, Kannas

Liebster Award -tunnustus ja haaste eteenpäin

Vesa Haapala, Karhunkivi

Lähtötäpinöissä - pohdiskelua yksinmatkailun merkityksestä ja matkojen muistelua

Marmaris mielessäin - osa 1, ranta-elämää ja kaupungilla vaeltelua

Marmaris mielessäin - osa 2, "Merkkilaukku" ja sotaa televisiossa

Onko mitään tärkeämpää kuin lapset, eaa. ja jaa.!

J. M. Coetzee, The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus

Tiivis tilannekatsaus lukemisiin, kirjoittamisiin, elokuviin ja Eläköön essee -haasteeseen