Marjatan kirjat ja mietteet

Posti on tuonut jo jonkinverran kortteja. Itse lähetin tänä vuonna enimmäkseen tätä kisukorttia. Olen ehdottomasti oikeiden joulukorttien kannalla. Enimmillään olen lähettänyt kuutisenkymmentä korttia, nykyään parikymmentä vähemmän. Osa kortinsaajista on poistunut tästä maailmasta ja osan kanssa olemme siirtyneet sähköisiin toivotteluihin.

Rakastan kaikkea jouluun liittyvää, lahjojen paketoimista ja kodin laittamista. Tykkään juosta kaupoissa lahjaostoksilla ja suunnitella, millä ketäkin ilahdutan.

Tänä vuonna hankimme kestokuusen. Se on jo paikallaaan koristeltuna. Lipeäkalalounas lanttulaatikoineen on syöty. Aikaiset seremoniat johtuvat siitä, että ensimmäisen kerran seurusteluajoista alkaen vietämme joulun mieheni kanssa poissa kotoa. Ei kaukana, Turussa läheisten kanssa, jotka eivät juuri noista perinnesapuskoista piittaa. Kinkku kyllä laitetaan ja paljon muuta herkullista. Palattua jatkamme joulunviettoa kotona loppiaiseen ellei nuutinpäivään. Mahdollisimman pitkään.

Käymme kuuntelemassa Turun torilla joulurauhan julistuksen, jonka olemme yleensä katsoneet televisiosta ennen mantelipuuroa. Meillä on ollut isoja perhejouluja, joskus toistakymmentä joulunviettäjää, ja jouluja kahdestaan, mutta aina meillä kotona. Onkin jo aika muuttaa vaihteeksi konseptia.

Turun joulussa on paljon kivaa. Saan valmistella joulua rakkaille ja yhdessä rakkaiden kanssa. Hetket lasten kanssa ovat ainutlaatuisia. Joulurauhan julistus paikan päällä seurattuna kiehtoo. Kiva kuulla, mitä pojat siitä tuumaavat.

Starttaamme tiistaina. Sitä ennen on vielä paljon puuhastelua, samoin perillä. Siksi minä tätä hyvän joulun toivotustanikin näin aikaisin teille väsään.

Olen saanut jo kaksi aineetonta joululahjaa.
1. Kirjastomme on päättänyt poistaa euron varausmaksut. Tämä ei kyllä ole ihan aineetontakaan, varaan lähes sata kirjaa vuodessa. Olen ollut vähän helsinkiläisille kateellinen maksuttomuudesta.
2. Sain 2,5 -vuotissyöpäkontrollissa hyvät labratulokset. Kasvainviitearvo oli pysynyt ennallaan. Tämä oli jo viides helpotuksen tuova tarkastus. Erään aiemman kontrollikäynnin jälkeen näppäsin autossa selfien, tuon nykyisen leveähymyisen profiilikuvani. Vaihdoin sen entisen totisen tilalle. Jokainen päivä on ilon päivä, kun elää saa. Minulla on hyvä ennuste, mutta eihän sitä tiedä. Syöpäsolut ovat arvaamattomia nomadeita. Keuhkosyöpää sairastanut sädehoitoreissujen taksikaverini kuoli tänä syksynä. Antille oli luvattu kolme vuotta enintään, hän jaksoi kaksi. Toivon, että hän ehti hoitojen välissä etelän lämpöön, kuten silloin yhteisten matkojemme lopussa toivoi.

Kestokuusi on helpompi koristella kuin oikea. Se sopii perfektionisteille. Tässä pitää vielä vähän taivutella oksia ja siirrellä koristeita täydellisen kartiomuodon ja estetiikan saavuttamiseksi. Tuoksu jää puuttumaan, mutta eipä tarvitse kärsiä tukkoisesta nenästä.

Lukeminen jää vähälle yhteisöllisessä joulussamme. Pojat ovat lautapelifaneja, lukeminen ei ole toistaiseksi niin paljon innostanut. Iltasadun sijasta he ovat viime aikoina toivoneet Vaarin kertomia jännittäviä lapsuudenmuistoja, miten elokuviin piti mennä Kaitjärven nuorisoseurantalolle läpi pimeän metsän, vaikka pelkäsi joka askeleella mörköjä.

Otan kuitenkin mukaan jonkun näistä:

Pidän Leonard Cohenin musiikista. Hänen äskettäisen kuolemansa jälkeen luin muistokirjoituksista, että hän on ollut kirjailija ennen kuin ryhtyi laulamaan. Hän on kirjoittanut 13 runokirjaa ja kaksi romaania. Tunnen nyt kiinnostusta kirjailja-Coheniin. The Favorite Game (1963), suomennettu Lempileikki (2004) on hänen romaaneistaan ensimmäinen. Takakansitekstissä sitä verrataan Salingerin Sieppariin.

Olen kirjoittanut ensimmäisestä Bob-kirjasta täällä (klik). Bob auttoi koditonta elämänsä ryysinyttä James Bowenia uuteen elämään. Mies ja hänen kissansa (hänet v a l i n n u t kissa) myivät asunnottomien Big Issue -lehteä Lontoon kaduilla monta vuotta. Varsinainen terapiakissa. Bobia ei vain voi katsoa ilman että alkaa hymyilyttää. A Gift from Bob (2015) on myös suomennettu juuri täksi jouluksi nimellä Bobin joulu, tylsähkö nimisuomennos. Eräässä haastattelussa paljon lukeva Erkki Tuomioja tunnustaustui Bob-faniksi.

Janet Framen ensimmäinen 1951 julkaistu kirja, novellikokoelma The Lagoonand Other Stories sisältää 24 novellia. Hän oli kirjan kirjoittamisen ja julkaisun aikaan mielisairaalassa ja on sanonut, että kirjoittaminen pelasti hänet elämälle.

Janet Frame kirjoitti elämäkerrallisen fiktion ohella 1980-luvulla myös elämäkerraksi nimeämänsä kolme teosta. Ne on koottu hänen kuolemansa jälkeen 2008 yhdeksi teokseksi, jolle annettiin keskimmäisen osan nimi An Angel at My Table.
Riitta Jalosen tuore Framen elämästä kertova romaani Kirkkaus pohjautuu paljolti tähän.

Jouluunne rauhaa ja rakkautta toivottaen,
Marjatta

Aloin lukea uteliaana Janet Framen ensimmäistä kirjaa, novellikokoelmaa TheLagoon and Other Stories (1951). Onko se niin hyvä kuin on kehuttu? Millainen kirja syntyy mielisairaalassa ja lyhyillä tauoilla sieltä? Kirja, josta Frame sai ison palkinnon juuri ajoissa niin että kirurgi perui hänelle suunnitellun lobotomian? Lobotomialla, jota silloin kutsuttiin leukotomiaksi, oli maine tuskaisuuden poistajana. Se laimensi siinä ohessa myös muita tunteita, muutti persoonallisuutta ja teki leikatuista flegmaattisia. Kirjallisuuspalkinto osoitti, että Framen persoona kannatti säästää; kirjoittamisen lahja on niin vahva avu, että hän ehkä voisi sen avulla elää ja kestää tuskansa.

Onko kirja hyvä? ON!

Kokoelman 24 novellista suurin osa käsittelee lapsuutta, kolme kuvaa nuorten naisten elämää ja yhteisöllistä arkea mielisairaaloissa ja pari novellia kertoo muutoin marginaalissa elävien ihmisten elämästä.

Tyyli on runollista, osittain tajunnanvirtamaista, surumielisyyden sävyttämää. Osassa novelleista on perinteinen juoninovellin rakenne, osa on lyhyitä tunnelmakuvia. Frame käyttää toistoa tehokeinona, niin että novellin alun teksti toistuu lähes samana joskus keskellä novellia ja joskus lopussa.

Frame kuvaa lasten välisiä suhteita tarkkanäköisesti, oma lapsuus tulee lukiessa mieleen. Lapsi kehittää itselleen mielikuvitusystävän, joka on häntä isompi ja pärjäävämpi. Lapsi kokee kateutta erikoisista asioista, kuten siitä, että toinen asuu isovanhempiensa kanssa. Riita syntyy, kun toinen saa kantaa leijaa. Ja yhtäkkiä leikki muuttuu tylsäksi ja mielen valtaa kaiken muun peittävä haikeus, joka panee lopettamaan leikin ja säntäämään kotiin turvaan. Äiti ja isä tietävät kaiken.

- We'll go this quicker way, said Mother, who had been exploring. We'll walk across the lagoon over this strip of land and soon we'll be at the station and then home to bed. She smiled and put her arms around them both. Everything was warm and secure and near, and the darker the world outside got the safer you felt, for there were Mother and Father always, for ever.
(- Mennään tätä nopeampaa reittiä, sanoi Äiti, joka oli tutkinut ympäristöä. Mennään laguunin poikki tästä kohtaa ja pian me jo ollaankin asemalla ja sitten kotiin nukkumaan. Hän hymyili ja kietoi kätensä heidän molempien ympärille. Kaikki oli lämmintä ja varmaa ja läheistä, ja mitä pimeämpää ulkona tuli sitä turvallisemmalta tuntui, koska oli olemassa Äiti ja Isä aina, ikuisesti.)

Tämä on novellista Swans, jossa äiti tuntee syyllisyyttä jäätyään vahingossa bussista väärällä rantapysäkillä, jolloin lapset eivät päässeetkään hoidetulle rannalle. Laguunin sadat joutsenet ovat kuitenkin lapsille surempi elämys kuin toisten lasten seura, keinut ja karusellit.

Aivan erilaisia tunnelmia on nuorten naisten kuvauksissa. Niissä epävarmuus ja osaamattomuus piinaavat. Äiti ei tule sairaalakäynneillä lähelle.
Frame pohtii paljon identiteettiä. Hän kysyy, tiedänkö koskaan, missä minun pitäisi olla, olenko minä aina eksynyt, kuten lampaat.

Novellissa Jan Godfrey, joka on suosikkini tässä kokoelmassa (Jan lyhenne Janetista ja Godfrey äidin entinen sukunimi) Frame kirjoittaa identiteetin etsinnästä tavalla, joka tuo mieleen persoonan hajoamisen.

I am writing a story about a girl who is not me. I cannot prove she is not me. I can only tell you that her name is Alison Hendry.
Alison Hendry. Margaret Burt. Nancy Smith. We cling to our names because we think they emphasise our separateness and completeness and importance, but deep down we know that we are neither separate nor complete nor very important, nor are we terribly happy ....
(Kirjoitan tarinaa tytöstä joka ei ole minä. En voi todistaa, ettei hän olisi minä. Voin vain kertoa, että hänen nimensä on Alison Hendry.
Alison Hendry. Margaret Burt. Nancy Smith. Me takerrumme nimiimme koska ajattelemme niiden korostavan meidän erillisyyttämme ja täydellisyyttämme ja tärkeyttämme, mutta syvällä sisimmässämme tiedämme, että me emme ole erillisiä, emme täydellisiä emmekä kovin tärkeitä, emme ole myöskään kauhean onnellisia)

Novellin lopussa on päätös: My name is Alison Hendry.
Frame pohtii novelleissaan omaa tilannettaan käyttäen useita nimiä. Alison Hendryllä, kuten muillakin alter egoilla (Nancy, Nance, Nini, Ruth, Jan) on Framen tausta, lyhyt opettajan työ, useita mielisairaalajaksoja ja suuri kysymys, onko hänestä kirjailijaksi. I am wanting to write a story today. I am wanting more than anything to write a story.

Viimeisessä novellissa My Last Story, joka on toinen suosikeistani, Frame toteaa, että se loppuu nyt tähän.
I'm never going to write another story.
I don't like writing stories. I don't like putting he said she said he did she did, and telling about people, the small dark woman who coughs into a silk handkerchief and...
(En enää koskaan kirjoita mitään.
En pidä tarinoitten kirjoittamisesta. En halua kirjoittaa, mitä tämä sanoi ja tuo sanoi ja mitä tämä teki ja tuo teki, enkä halua kertoa ihmisistä, siitä pienstä tummasta naisesta, joka yskii silkkinenäliinaan ja...)
Kirjailija vyöryttää esiin asioita, joista hän ei missään nimessä kirjoita, lumesta ja krysanteemeista, juoposta Charliesta, perheestä Oamarussa...miten kaikilla pilvillä on kultareunus... luettelosta tulee kuin vahingossa kokoelma pieniä tarinoita. Ja sitten:
Well I'm not going to do any more expressing.
This is my last story.
And I'm going to put three dots with my typewriter,
impressively, and then I'm going to begin . . .
I think I must be frozen inside with no heart to speak
of. I think I've got the wrong way of looking at Life.
(No, en aio ilmaista enää mitään.
Tämä on viimeinen tarinani.
Ja laitan perään kolme pistettä kirjoituskoneellani,
vakuuttavasti, ja sitten alan . . .
Luulen, että olen jäätynyt sisältä eikä minulla ole ihmeemmin
sydäntä. Kai minulla on väärä tapa katsoa Elämää.)

Novellissa Snapdragons (leijonankidat) Frame pohtii, olemmeko me koskaan vapaita, vai kuljemmeko yhdestä vankilasta toiseen koputtelemaan vankiloidemme seiniä, kuten mehiläinen koputtaa leijonankidan sisällä tai ihminen hakkaa seiniä suljetulla osastolla. Tarinan päähenkilö Ruth on lähdössä äitinsä kanssa laitokselta jouluksi kotilomalle. Hän epäröi. Entä jos häntä pelätään siellä? Entä jos koti ei olekaan enää koti?

Minua kiinnostaa lukea esikoiskirjoja. Niissä näkyy kirjoittajan rosot ja hapuilut ja suuri into kirjoittaa.
Framella on kirjassaan tavallista enemmän pelissä, koko elämänsä. Hän on taitekohdassa. Tiedän kirjaa lukiessani sen, mitä hän ei kirjoittaessa tiennyt, että hän on merkittävän kirjallisen uran alussa.

----------
P.S.1 Osallistun näillä 24 tasokkaalla novellilla Omppu Martinin aloittamaan novellihaasteeseen.

P.S.2 Olen kirjoittanut tätä vähän kerrallaan koko päivän, oikeaa kättäni säästellen. Sain aamulla pitkään kipuilleeseen olkavarteeni kortisonipiikin; saan tehdä kaikkea alaspäin suuntautuvaa, joten tuolin käsinoja on korkealla. Epämukavuudesta huolimatta en voi olla pudottelematta näitä sanoja, olen niin innokas kertomaan tästä kirjasta. Framea mukaillen: I am wanting to write a post today. I am wanting more than anything to write a post.
No, siinä se nyt on. Ja kortisoni tuntuu auttavan. Jospa se siitä.

Tähtisadetta iltakävelyllä Kouvolan Paaskoskella (Kuva:UM)

Vuoden vaihteessa on tapana miettiä, mitä kaikkea vuosi sisälsi ja pohtia, mitä seuraava mahtaa tuoda tullessaan.

Blogissani olen kääntynyt yhä enemmän siihen suuntaan, että kirjoitan vain kirjoista, jotka innoittavat minua. Olen lukenut elämässäni niin paljon, etten tunne enää tarvetta asettaa itselleni mitään lukuhaasteita, vaan luen sitä mikä saa kiinnostumaan, ärhäköitymään ja/tai ihastumaan. Viime aikoina olen lukenut monta uutuutta, mutta kirjoittanut vain Janet Framen kirjoista. Minna RytisalonLempi ansaitsee kyllä oman postauksensa. Se toi vahvasti mieleeni ihailemani Heidi Köngäksen kielen.

Omassa ja läheisteni elämässä on ollut vuoden aikana kaikenlaista, vakavaakin. Olen ollut mukana iloissa, suruissa ja kriiseissä. Olen vahvasti optimistinen ihminen, joten uskon, että kaikki aina järjestyy ja sieltä se aurinko pilkottaa synkänkin pilven takaa.

Aurinko nousee Benalmádenassa viime marraskuussa (Kuva:UM)

Luin eilen illalla Janet Framen elämäkertatrilogian esipuheen, jonka oli kirjoittanut tähän painokseen elämäkerran pohjalta elokuvan tehnyt Jane Campion. Tähän mennessä lukemissani Framen teoksissa olen saanut hänestä kuvan yksinäisenä, arkana ja epäsosiaalisena henkilönä. Mitä kirjoittaakaan Campion: hän ei ole koskaan tavannut ketään niin tervettä, kaikista sovinnaisuuksista vapaata, hauskaa ja eläväistä ihmistä kuin Janet Frame! Frame oli ollut uteliaana katsomassa elokuvan tekoa. Paitsi että Frame oli fyysisesti vapaa, ei miestä, ei lapsia eikä tavanomaista sosiaalista elämää, hän oli ollut myös henkisesti joustava, energinen ja läsnäoleva. Hän ei ollut näyttänyt välittävän vaatteistaan ja kotinsa ulkonäöstä. Hänen sekavassa kodissaan oli ollut verhoilla rajattuja alueita, joissa oli meneillään erilaisia kirjoitustöitä.
Mitä tästä opimme? Ihminen muuttuu ja alkaa kukoistaa, kun saa elää omanlaistaan elämää, kunhan on ensin löytänyt sen.

Nojailen tässä joululahjaksi saamiini kirjoihin. Alinna on valokuvakirja JormaUotisen tanssiesityksistä. Sen kuvat ovat mahtavia! Bloggaan kirjasta myöhemmin. Mieheni oli huomannut minun ihailevan tätä kirjaa jollain sunnuntaikävelyllämme kotimme lähellä olevan kirppiksen ikkunassa ja hakenut sen pois heti arkena. Pyjama ja neulerannekkeetkin ovat lahjoja häneltä. Vierailimme kesällä Kellokosken ruukin myymälässä. "Tonttu" oli katsellut, miten minä kokeilin näitä rannekkeita huudahdellen "Voi miten rock, liian kalliit..." ja ottanut putiikin kortin taskuunsa myöhempää tilausta varten. Olisinpa itsekin yhtä kekseliäs lahjaihminen.
Paksu kirja on I'm Your Man, Leonard Cohenin elämä. Eräs nuorempi tonttu oli kuulostellut, mistä olen kiinnostunut. Pienin kirja on Emma Donoghuen koskettava romaani Huone. Olen lukenut sen englanniksi ja olen utelias kokemaan, miltä se tuntuu suomennettuna. Omista lahjaksi suunnittelemistani kirjoista jäi yli Emma Puikkosen novellikirja Eurooppalaiset unet. Ehkä annan sen itselleni synttärilahjaksi. Se kiinnosti minua eniten Finlandia-ehdokkaista.

Turun poikamme kuusi,
sama kuin meillä, mutta valkoinen

Vuosi 2016 jää historiaan vihapuheen vuotena. En olisi ikimaailmassa uskonut etukäteen kaikkea mitä on tapahtunut.

Eniten minua hämmästyttää nykyään virkatason julmuus.
Maahanmuuttoviraston virkailijat antavat kieltäviä päätöksiä etäältä, mutta miltä ne tuntuvat saajasta? Miltä ne tuntuvat hänestä, joka vie viestin perille ja tuntee kyseiset ihmiset? Miltä ne tuntuvat pienillä paikkakunnilla, joissa on kiinnytty uusiin ihmisiin?

Kouvolassa on Bagdadista lähtenyt Al-Azzawin perhe, joka oli kokenut vainoa perheen isän uskonnon vuoksi ja siksi, että tämä työskenteli aiemmin amerikkalaisfirmassa. He olivat paenneet jo 2006 Syyriaan, mutta kun siellä puhkesi kriisi, oli pakko palata takaisin. Kun perheen talon seinään oli kirjoitettu tappouhkauksia, tytär kuollut ja äiti haavoittunut sieppausyrityksessä, perhe lähti monen muun tavoin pakolaisiksi Turkin kautta Eurooppaan. Suomessa he ovat olleet runsaan vuoden, ja tänä aikana heidän talonsa Bagdadissa on poltettu. Nyt Migrin virkailijat toteavat, että heidän on turvallista palata sinne. Perheen isä on tehnyt valituksen. Kevättalvella tulee päätös. Jos tämä perhe, alla nelikymppiset vanhemmat, 14-vuotias täällä koulua käyvä tytär ja viisi- ja kaksivuotiaat nuoremmat lapset saavat lähtökäskyn, se on suuri vääryys ja häpeä.

Miksi me emme voi pitää näitä jo tänne kotoutuneita ihmisiä täällä turvassa? Suomessa on tilaa. Kävelyllämme, jossa sytytimme tähtisadetikun, ei ollut ketään muita, koko Tykkimäen alue autiona. Turvapaikkoja suljetaan ja ollaan tyytyväisiä tilanteeseen, pakolaisasia on hyvällä mallilla.

Jotkut ovat sitä mieltä, että meidän pitää valita maahanmuuttajamme ja ottaa vain valioihmisiä - valioihmisten joukkoon valiomaahan. Todennäköisesti täällä vielä olevissa on muitakin menestyjiä kuin tamperelaiskirjailija Hassan Blasim, vantaalainen Ahtisaaren konfliktinratkaisujärjestössä työskentelevä Irak-asiantuntija Hussein Al-Taee, afgaanidiplomaatin tytär kansanedustaja Nasima Razmyar, Kosovosta paenneet Hetemajn sisarukset jne.
Minusta ihmistä on autettava hädässä ilman hyötyajatuksia.

Suomen tapa hoitaa pakolaisasiaa on tällä hetkellä ihmisoikeuksia loukkaava.

Toivon ensi vuonna sydäntä ja järkeä turvapaikkapäätöksiin.

Toivon myös, että terveydenhuoltomme ja monet muutkin palvelut saataisiin paremmalle mallille.
Jouduin soittamaan käsivarsikivun vuoksi joulunpyhien jälkeen päivystykseen, jossa sanottiin, että joulun ja uuden vuoden välille ei ole aikoja.
Miten niin päivystykseen ei ole aikoja, eikö jo termi päivystys tarkoita, että apua tarvitseva otetaan vastaan sinä päivänä? Köyhempinä vuosikymmeninä käveltiin aamulla odotustilaan ja odotettiin omaa vuoroa. Kunnanlääkäri teki töitä niin kauan kuin oli potilaita, vaikka iltakymmeneen, lapset ja sairaimmat pääsivät ohi jonon. Ja nyt piti mennä yksityiselle, kun lääkärit pitivät lomaa. Jos en olisi mennyt, en ehkä naputtelisi tätä, vaan piehtaroisin kivusta. Asia pänni, mutta minulla oli kuitenkin siihen varaa, kaikilla ei ole.

Toivon itselleni ja läheisille, myös kaikille teille rakkaat blogissa vierailevat, terveyttä ja hyvää valoisaa mieltä!

Lupaan yrittää kirjoittaa lyhyempiä pakinointeja. Mutta kun on aina niin paljon mielessä. Eikä malta.

Nyt lähden siemaisemaan kuohuviiniä ja alan katsella mylsäläisten järjestämää ilotulitusta meidän ikkunasta. Kuusaalla olisi ollut upea valoshow, mutta valitsimme saunaillan kotona.

Yle esittelee Suomen itsenäisyyden juhlavuonna suomalaista kirjallisuutta ihailtavan paljon ja perusteellisesti. Kirjojen Suomi -kokonaisuuden puitteissa tutkitaan monella foorumilla millaista kirjallisuutta maassamme on sadan vuoden aikana tehty. Tänään 3.1. on avautunut nettisivusto, jossa paljastuu hankkeen runsaus. Ajatelkaa, yli 100 radio-ohjelmaa, 101 tv-ohjelmaa, nettisivusto, josta pääsee Kansalliskirjaston Kirjojen Suomi -verkkokirjastoon lukemaan ohjelmissa esiteltyjä kirjoja ja paljon, paljon muuta.
Tässä linkki juuri avatuille Ylen sivuille, ja tässä linkki niihin 101 kirjaan. Olisitko itse valinnut toisin?

Sisarussarjoissa Sadan vuoden kirjat ja 101 kirjaa käsitellään kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Kirjallisuustoimittajat Seppo Putkonen ja Nadja Nowak ovat valinneet kirjat sillä periaatteella, että ne kertovat jotain kiinnostavaa maastamme eivätkä ole välttämättä kirjallisuushistorian merkkipaaluja.

Myös bloggaajat on kutsuttu mukaan juhlimaan suomalaista kirjallisuutta. Samana päivänä, kun tietty itsenäisyytemme ajan kirja esitellään televisiossa ja radiossa siitä on myös kirjoitus jossakin blogissa. Esittelyt alkavat tuoreimmasta, vuoden 2016 kirjasta (yllättäen Ilkka Remeksen Kiirastuli) ja etenevät taaksepäin kirjaan, joka on valittu kertomaan vuodesta 1917, Konrad Lehtimäen romaaniin Ylös helvetistä. Viimeisenä 101. kirjana on vuoden 2017 Finlandia-voittaja, joka on vielä arvoitus.

Tulin kutsutuksi mukaan. Saan kunnian kirjoittaa eräästä hyvin tärkeästä kirjasta. Moni tietää tästä kirjasta paljon.

Kyllä vain, kirjani on Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas.

Oma kirjani on vuodelta 1956, elokuvapainos. Silloin kirjaa oli painettu kahtenakymmenenä painoksena, nykyään painoksia on jo kuutisenkymmentä.
Edvin Laineen jälkeen kirjan pohjalta on valmistunut myös Rauni Mollbergin elokuva, ja tänä vuonna saamme nähdä Aku Louhimiehen version.
Nuorin poikani oli viime kesänä mukana elokuvan joukkokohtauksissa.
Isäni oli sodassa.

Olen innoissani ja kiitollinen, että saan kirjoittaa juuri tästä kirjasta.

Ystävät, nautitaan suomalaisen kirjallisuuden vuodesta!

Olen lukenut kaksi viime vuonna julkaistua romaania, joissa molemmissa rakastavaiset ovat eri yhteiskuntaluokkaa. Molemmissa rakkaus on syvää ja aiheuttaa tuskaa, vaikka kannet puhuvat toista. Toisen kansi kertoo jostain hattarankevyestä ja toisen on väritykseltään hailakka ja ruma. Ei anneta kansien hämätä.

Molemmat kirjat ovat tekijöidensä esikoisromaaneja.
Juuli Niemi on helsinkiläinen kirjailija ja käsikirjoittaja. Ennen romaania Etkävele yksin hän on tehnyt elokuvakäsikirjoituksia ja julkaissut novellikokoelman ja neljä runokokoelmaa.
Minna Rytisalo on kotoisin Sodankylästä ja toimii äidinkielenopettajana Kuusamossa. Hän on kirjoittanut kolumneja ja kirjallisuutta käsitteleviä tekstejä. Lempi on tulos Rytisalon kahdenkymmenen vuoden ajan vaalimasta haaveesta kirjoittaa oma kirja.

Et kävele yksin kertoo yhdeksäsluokkalaisista nuorista. Ada on tyttö, joka ei ole tehnyt numeroa itsestään. Egzon on Suomessa syntynyt kosovolaisperheen poika, jonka koti on niin täynnä mykkää surua ja salattuja asioita, että hänen on pakko paeta sieltä kaduille ja nuorisotalolle. Kun nämä kaksi löytävät toisensa, he ovat hetken aikaa autuaita.

Nyt kaupunki on helmiäishohtoinen ja sileä kuin koulun rantaretkellä poimitut kivet. Nyt Ada on kaunein nukke juuri minun tuoteperheestäni ja meidät on valettu toisiinsa sopiviin muotteihin ja käsivarteni on insinöörin tarkkuudella kehitetty puristamaan juuri Adan hartioita lähemmäs omiani. Kaupunkilaiset ovat kauniita ja he hymyilevät, minä tiedän tasan mihin suuntaan mennä ...

Osaamattomuus kaataa suhteen, mutta molemmat ovat oppineet jotain tärkeää.

Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein.

Niemen kirjan vahvuus on sen todenmukaisuus. Siinä ei ole mitään yliampuvaa ja keksityn tuntuista. Se on nuoruuden ja kokemattomuuden tarina ja myös raastava kasvutarina. Eräs teini-iän suurista kysymyksistä, joka jokaisen on pakko kohdata, on se, miten päästä ja päästää irti vanhemmistaan.
Aikamme ongelmat näkyvät Egzonin asuinalueen kuvauksessa. Toisen polven maahanmuuttajan tuska ja epävarmuus todentuvat niin Egzonissa kuin hänen veljissäänkin.

Toinen lukemani kipeä rakkaustarina Lempi on perhetragedia. Sen kertojina on kolme henkilöä. Tämän romaanin tapahtuma-aika on Lapin sodasta nykyaikaan.

Viljamin on lähdettävä sotaan juuri kun hän on päässyt aloittamaan elämän pientilallaan paremmista oloista tulevan kauppiaantyttären Lempin kanssa. Lempin kanssa taloon jää piikatyttö Elli, jonka pitäminen talossa on monen mielestä turhan herraskaista.

Viljami ja Lempi rakastuvat Viljamin poiketessa kauppaan ostamaan maalia ikkunanpuihin. Heidän rakastumisensa on yhtä ihmeellistä kuin Juuli Niemen tarinan Adan ja Egzonin. Viljamista kaikki on uutta ja uskomatonta.
Siitä vain tiskin yli yhtäkkiä kaikki alkoi, kun nousit käsivarsiesi varaan ja kumarruit puoleeni, jalkasi varmasti kohosivat lattiasta, et muuten olisi yltänyt, ja ulkona kuului lintujen kevätlaulu ja minä jäin punaisena katsomaan sinua, jalkasi palasivat maahan, kätesi irtautui tiskistä, silmämme eivät toisistaan, eikä siinä enää ollut ketään muita kuin sinä ja minä, me.

Elli vaikuttaa harmittomalta, mutta hänessä asuu villi mustasukkaisuus ja hurja viha emäntäänsä kohtaan. Hän kokee, että Ilmari on hänen ihmisiään, ei Lempin eikä hänen kaltaistensa.
Että ota jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli. Pahinta oli miten Viljami katsoi sinua palavasti, vaikka olit laiska ja aikaansaamaton, silmän välttäessä palveltavaksi painuva. Minä näin senkin törkeyden, näin miten Viljamin käsi siveli pakaraasi vaikka minä seisoin vieressä.

Pidän Rytisalon kuulaasta ja selkeästä kielestä. Se tuo mieleeni Heidi Köngäksen kielen rytmin.

Kirjan rakenne on harkittu ja lukemaan koukuttava.

Prologissa taloon tulee vieras, jonka henkilöllisyys ja tulon syy selviävät vasta lopussa.
Rappusilla seisova on jähmettynyt aloilleen, koko maailma on, linnut hiljaiset, pihakuusi kuuntelee, mikään ei kasva eikä aalto lyö rantaan juuri sillä hetkellä kun kaikkeus odottaa nytkähtävänsä uuteen asentoon, ja sitten se nytkähtää, ja se on kaiken loppu, ja se on kaiken alku.

Lukija odottaa, kuka on tämä henkilö, joka saa aikaan kaiken pysähtymisen ja mikä on hänen asiansa. Ellin tarina päättyy saman salaperäisen hahmon saapumiseen. Viimeisenä on kolmannen kertojan, Siskon tarina. Vielä kerran näemme tapahtumat uusi silmin, kaikkein objektiivisimmin, nykyhetkestä käsin muisteltuina, ja kaikki selviää.

Lempi nähdään vain toisten kautta, mutta hänen kuvansa on hyvin ehjä ja hyvin kaunis. Tiedän tarkkaan, millainen Lempi on ja pidän hänestä.

Viljamin surumielinen hahmo ei tahdo jättää minua rauhaan. Moni sotilas tuli sodasta murtunein mielin, mutta Viljamin murtuminen on erilaista. Viljamin murhe saa hänet viivyttämään metsässä kotiinpaluutaan, koska hänellä on metsän takana talo mutta ei enää kotia.

Hyvä Tuomas Joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi, sanoo vanha sananlasku. Joulunajan, joulurauhan ja leppoisamman olon katsottiin kestävän Tuomaanpäivästä 21.12 aina Nuutinpäivään 13.1. Vuodenvaihteessa vedettiin henkeä ja levättiin, palkollisetkin pääsivät helpommalla.
Suomalaisessa joulunvietossa on paljon sadonkorjuujuhlan eli kekrin perinnettä. Sieltä johtuvat notkuvat ruokapöydät perinteisine juuresruokineen. Pukin hahmossa on ollut sekaisin nuuttipukkia ja amerikkalaista punanuttupukkia, nykyään enemmän jälkimmäistä.

Mentulan residenssissä purettiin kuusi ja muut hörhelöt eilen Nuutin päivänä, vähän meni tämänkin päivän puolelle. Kestokuusi on hyvä keksintö, sen voi pitää pitkään. Ensi joulukuussa aion pystyttää - pystytyttää - sen jo itsenäisyypäivänä, Suomi 100 vuotta kunniaksi! Silloin pitää ripustaa myös perinteiset lippunauhat kuuseen.
Meidän kuusenkoristeissamme on historiaa. Vanhimmat ovat poikien 80-luvulla alakoulussa tekemiä, kuten alkukuvan tonttumobile ja allaoleva hahmo, jota kutsumme partaenkeliksi. Voi kuvitella, että jotkut ekaluokkalaiset ovat tehneet hieman hempeämmän enkelin.

Joskus ajattelen, että olisi tosi tyylikästä, jos valitsisi kuuseen jonkin tyylin, vain yhtä lajia, esim. isoja palloja tai olkikoristeita, eikä kaikkea pientä siperrystä, mutta en pysty hylkäämään mitään vanhaa. Ostan kyllä uutta lisää, tänä jouluna löysin Sokokselta kauniita kullanvärisiä rusetteja.

Kuusen purkaminen kesti tunteja ja sen jälkeen siirryimme kauan suunniteltuun CD-levyjen karsimiseen. Mieheni keräsi hetkessä ison kasan vanhoja levyjä poistettavaksi Ikean kassiin. Minä pelastin sieltä nelisenkymmentä takaisin. No, nyt on levyt hyllyissä genreittäin: jazz ja rock, klassinen musiikki, suomalainen iskelmämusiikki, mielenrauhamusiikki ja vain minun spesiaalejani, Celine Dionia, Bon Jovia, Nightwishiä, Stingiä, Björkiä ja paljon muuta.

Seuraavaksi DVD-elokuvat. Kuulin mieheni sanovan: "Ei me niitä uudelleen katsota, ne joutais kaikki jätesäkkiin!" Mitä! Hän ei ole lukenut KonMari -karsimisfilosofiaa (en minäkään, vielä), onpahan vain suoraviivaisempi kuin vaimonsa. Oikeasti luulen, että hän oli vain jo kyllästynyt siivoamaan ja luotti siihen, että kun minä teen homman, niin hyllystä ei paljon poistu. En poistanut yhtäkään. Haneke-boxi, kaikki Mad Menit ja Sopranosit, Amy, Tuulen viemää, Casablanca, Jane Austen Collection... Vaikka en katsoisikaan noita uudestaan, niin haluan pitää ne. Osa elokuvistamme on vielä avaamatta pakkauksissaan. Katsottava ei lopu, ja menin nyt sitten liittymään Netflixiinkin.

Minä luulen, että suoratoistona on pääasiassa uutta eikä kannata jättäytyä vain sen varaan, varsinkaan elokuvien suhteen, musiikissa tilanne on parempi. Haluaisin säilyttää musiikkia ja elokuvia kuten kirjojakin esineinä. Toivottavasti ei tule samanlaista muutosta kuin oli VHS-muodon kadotessa. Silloin hävitimme parisataa VHS-elokuvaa, osa niistä omia, teknisesti huonoja tallenteita, ne kyllä joutivatkin mennä. Silloin ei ollut vielä tarkkapiirtoista televisiota. Kotivideot saimme siirretyksi DVD-muotoon kirjastossa. Niitä olen valmis siirtämään aina uuteen muotoon, tuli mitä tuli.

Meillä oli vähän aikaa vanhat vinyylilevyt sängyn alla laatikossa, harkittavana, en antanut hävittää. Nythän ne ovat taas kunniapaikalla vanhanaikaisen levysoittimen vieressä hyllyllä ja ahkerassa käytössä.

Miten te lukijat? Pidättekö tärkeinä musiikki- ja elokuvahyllyjänne vai haluatteko musiikin ja elokuvat mieluummin aineettomassa muodossa kätevästi, eivät vie tilaa eivätkä kerää pölyä? Oletteko säilyttäjiä vai selvittäjiä?

Tämä kirja ei toimisi nettikirjana. Isot valokuvat tanssiteoksista vaativat ison kirjan, jota voi koskea. Kaikkein hienointa olisi tietenkin nähdä itse teos. Loppiaiskukkakimppunikin on kuvana vain haalea varjo siitä, mitä se oli kimppuna pöydällä. Kevääseen päin mentäessä haluaa koko ajan tuoreita kukkia.

Vietin loppiaisena syntymäpäivääni. Hieno päivä synttäriksi, sama päivä jolloin Itämaan tietäjät toivat lahjoja Jeesus-lapselle, kultaa ja mirhamia. Minä sain lisää kirjoja.

Ja nyt on siirrytty arkeen. Koti näyttää valoisalta, kun punainen ja kulta ovat poissa ja tilalla heleitä kevään värejä.

Olen lukenut viimeksi Antti Eskolan viisaan, innostavan, ilkikurisen kirjan Vanhuus.
Tässä pientä maistiaista:
Eikö nyt edes vanhana voi käyttää ruuanlaitossaan rauhallisin mielin sokeria, kermaa ja suolaa, jos niistä pitää, eikä hermostuneesti seurata koko ajan vaihtuvia ruokasuosituksia? Ja nauttia punaviinistä mielensä mukaan, jos maksa kerran kestää?
Ja vanhusten ns. aktivoimisesta:
Terveyskeskuksen vanhusjumppaan en lähde raajojani heiluttelemaan, mutta lehtiä haravoin ja saunapuita pienentelen mokillä oikein mielelläni.

Menikö suu hymyyn? Se oli tarkoitus.

Kuva on Helsingin Sanomien ulkomaan sivuilta. Se on keskiviikolta 11.1. Belgradista hylätyissä lämmittämättömissä asunnoissa asuvien turvapaikanhakijoiden ruokajonosta. Pakkasta 20 astetta.

Haluaisin kirjoittaa tähän vielä jotain, mutta olen jotenkin jähmettynyt yhteen ainoaan kysymykseen: miten tämä voi tapahtua meidän silmiemme edessä, meidän EU:ssamme?

Olen ollut aikeissa lukea Leena Krohnin kirjan Näkki (1979) jo vuodesta 2001 johtuen eräästä elämääni merkityksellisesti vaikuttaneesta koulunäytelmästä. Nyt lopulta luin sen. Kirja on satu aikuisille ja lapsille tyylillä, jonka vain Leena Krohn osaa.
Palaan näytelmään kirjoitukseni lopussa.

Krohn aloittaa kirjansa luvulla Mitä tiedämme Näkeistä, jossa hän kertoo sekä alkuperämme biologisesta taustasta että pohjoismaisen mytologian antaman kuvan eräästä vedeneläjästä, Näkistä.

Me kuivanmaan eläjät kutsumme kotitähteämme Maaksi. Ja kuitenkin karttapallon pintaa hallitsee merien sini.
Elämä kuhisee maan päällä tuhatvivahteisin muodoin, mutta veden alla on väkeä ja elintilaa vielä enemmän. Sieltähän mekin kerran kapusimme eikä takaisin ole enää menemistä. Me kun karistimme tien oheen kaiken, mikä siellä oli välttämätöntä, mutta täällä pelkäksi taakaksi, kuten uimarakot, suomut ja kidukset.

Uskottiin, että vedessä elää ihmishahmoisia olentoja, joiden näyttäytyminen ennustaa pahaa. Ne vaanivat veden äärellä leikkiviä lapsia temmatakseen heidät veden valtakuntaan. Näkki voi myös hiipiä maalle siihen asti, mihin keväiset tulvavedet kohoavat. Jotkut arvelivat, että Näkit olisivat äitinsä hukuttamia lehtolapsia. Näkkien uskottiin näyttäytyvän harvoin, varmimmin laskiais-, pääsiäis- tai juhannusyönä. Vielä harvinaisempaa oli kuulla Näkin soittavan ja laulavan. Näkin musisoinnin kerrottiin olevan niin lumoavaa, että sitä kuulleesta saattoi tulla maankuulu soittotaituri.

Jymisee koski. Kuohut pilviin pirskuu.
Emäpuu vapisee ja airot kirskuu.
Vaan joku soittaa. Läpi vesihuurun
vietellen, väristellen Näkin viulu kuuluu.

Alkulukua seuraa 11 lukua käsittävä satu. Kylässä vietetään juhannusta ja järjestetään siltatanssit, joihin myös Nahkurin tyttäret lähtevät. Leskimies-isä päästää nuorimmaisensa Liinan empien mukaan.

Valkeaksi maalattu pieni silta kopisee. Patiinit ja pieksut, lipokkaat ja lapikkaat, ruohikengät, varsikengät ja paimentyttöjen paremmat virsut vievät nuorta väkeä yli natkuvien lankkujen illan iloja kohti. Valkeat paidat hohtavat kuin viti ja kirjavat hameet keinuvat polun kukkina.

Krohnin kerronta on kuin Näkin soitto, lumoavaa, välillä proosaa ja välillä runoa. Joissain runoissa on kuulas kosminen tunnelma.

Jää sinne vain. Jää syvyytesi rauhaan,
kunnes taas joudut ajan valinkauhaan
ja uuteen elementtiin, uskoon, kuosiin
ja uusiin mailmoihin ja valovuosiin.

Kuvataiteilija Inari Krohnin kannen maalaus ja sisäsivujen grafiikkatyöt kuvittavat tekstiä kauniisti. Sisaret ovat tehneet yhteistyötä muissakin Leena Krohnin kirjoissa.

Kun Näkki lävistää hämmästyksekseen veden pinnan, se kuulee soitantoa ja lähtee sitä kohti lähes alastomana, vain leväseppel hiuksissaan ja uumallaan. Väki tulkitsee nuorukaisen ilmestymisen niin, että joku liikaa sahtia juonut kulkumies tai naapuripitäjän sälli on kuumennut liikaa ja vilvoitellut järvessä. Sen jälkeen kun Näkki lähtee tanssilattialle, huomataan, ettei kuokkavieras olekaan mikään humalassa törttöilijä.

Se vei naistaan kuin mainingin harjalla, kuin nousuvesi kuljettaa aavalle malttamattomat purjeet.

Kukaan naisista ei kieltäydy Näkin tanssiin kutsusta, vaikka kylän miehet yrittävät estellä ja jurottavat tanssilattian reunoilla kiukusta pihisten.

Vain Näkki tanssi ja tyttö tanssi, aina uusi tyttö, ja Näkin paljaat varpaat läpsyttivät laituriin kuin pienet säännölliset laineet, mutta tytön tanssikengät panivat:
naputa ja tahdissa tallaa
mikä ettei minulle mallaa
ei tarvita sarkaa ei verkaa
edes rihman kiertämän vertaa
ei tarvita solkia vöitä
ei neulan ei naskalin töitä
kunhan varsi on sorea vaan.

Kaikkein lumoutunein Näkistä on Liina, joka saa sanotuksi vain yhden sanan:"Kaunis!" Toinen Näkin lumoihin joutunut on kylän pelimanni Tommi Toistaitoinen. Ja kun Näkki saa pelimannin haitarin, alkaa tapahtua sekä hurjaa että kaunista.
Enempää en kerro, lukekaa...

---------------------------------------------------------------------------

Sadunomainen kertomus keväästä 2001 tähän päivään

Olipa kerran tyttö, yhdeksäsluokkalainen, ja lukion toista luokkaa käyvä, hiljattain paikkakunnalle muuttanut poika. Toimeliaat opettajat päättivät järjestää koulujen yhteisen taideprojektin Näkki. Näytelmällinen kuvaelma esitettiin eräänä toukokuun iltana maauimalassa. Uimala on maapohjainen ja vesi siihen johdetaan joesta. Paikka tuntui illan valossa tunnelmalliselta kuin metsälampi. Näytelmä koostui musiikista, liikkeestä, tanssista ja toiminnasta. Palokunta järjesti juhannuskokon ja ilotulituksen. Altaan yli kulkee kaksi siltaa, joilla esiintyjät liikkuivat ja yleisö seurasi laidoilla. Oppilaita oli projektissa mukana viitisenkymmentä, mainitsemani tyttö esitti Liinaa ja poika Näkkiä. Näkillä oli oikein sijaisnäyttelijä, liikunnanopettaja, joka hyppäsi märkäpuvussa hyppytornista veteen varsinaisen Näkin piileskellessä tornin takana jatkaakseen taas maan päällä tapahtuvia kohtauksia, olihan vielä kevät ja uimalaan johdettu joen vesi hytisyttävän kylmää. Näytelmä päättyi suudelmaan keskellä siltaa, Näkki sai Liinansa.

Kesällä 2013 näytelmän päähenkilöt menivät naimisiin.

Viime vuoden lopulla heille syntyi tyttövauva, jolle annettiin nimeksi - Liina!

Kiitos Leena Krohn! Kirjasi johdatti kaksi ihmistä yhteen ja syntyi kolmas. Ja sinun ansiostasi minäkin saan helliä pientä pojantytärtäni Liinaa.

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassaan Vanhuus (2016), miltä vanhuuden lähestyminen ja itse vanhuus tuntuu. Eskola on kirjoittanut paljon tieteellisiä julkaisuja työaikanaan. Eläkkeelle jäätyään hän on iloinnut siitä, että saa kirjoittaa vapaammin. Vanhuus -teoksen kirjoittajassa näkyy tutkijan, oman elämänsä asiantuntijan ja kaunokirjallisen kirjoittajan ote.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että Eskola haluaa nostaa vanhuuden merkityksellisyyden arvoonsa yhteiskunnassamme, jossa tämä ikäkausi nykyään koetaan lähes pelkästään riesana.

Alkusanoissa lukijalle Eskola kertoo ottaneensa käyttöön kolmiportaisen rakenteen: teesinä on helpotus, urakka on tehty, antiteesinä tulee huolestuneisuus terveydentilasta ja loppuelämän järjestämisestä ja lopuksi synteesinä kiinnostava suhtautuminen siihen, mitä uudessa elämäntilanteessa tapahtuu. Hän haluaa myös saada kirjaan keskustelevuutta, jossa hän oman elämänsä kokemusasiantuntijana kertoo mitä hänelle on tapahtunut, ja saa lukijan myös pohtimaan omaa elämäänsä. Eskola lainaa kohtia tutkijoiden artikkeleista, kaunokirjallisuudesta, sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista. Tyyli on esseetä.

Minusta kolmijako on hyvä. Itse asiassa tällaista suhtautumistapojen vaihtelua tapahtuu koko elämän ajan, kaikissa elämänvaiheissa.

Eskola nostaa esiin erilaisen suhtautumisen vanhuuteen nyt ja omassa lapsuudessaan. Ennen vanhus sai irtautua arjen hyörinnästä ja vanhuuden väsymystä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Vanhat isännät kävivät päiväunille, kun nuoremmat lähtivät pellolle. Nykyään irtautumisteorian tilalle on otettu käsitteet aktiivinen vanhuus ja onnistunutvanhuus, jotka eivät ole pelkästään positiivisia käsitteitä, vaan myös vaatimuksia ja sellaisina vanhoja ihmisiä loukkaavia.

Esimerkiksi jos eläkkeelle jäätyäni olisin jättänyt kaiken aktiivisuden ja vetäytynyt omiin oloihini vain passiivisesti mietiskelemään, olisinko silloin syyllistynyt huonoon vanhenemiseen? Vai olisinko suorastaan epäonnistunut niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin vanhenemisessa? Jos olisin aktiivisuuden sijaan sairastunut tai peräti kuollut, minut kai pitäisi muistaa - tai mieluummin unohtaa - varsinaisena luuserina.

Jos vanha ihminen ei ole vakavasti sairas, Eskola näkee vanhenemisessa kaksi vaihetta, aktiivisen vaiheen eläkkeelle jäämisestä noin kahdeksankymppiseksi ja sen jälkeen vaiheen, jossa irtaannutaan vuorovaikutuksesta, hidastutaan, väsytään helposti ja aletaan sanoa ehkä pitkiäkin jäähyväisiä.
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartuhetkeen!

Loppuvanhuuteen kuuluu valintoja (ei se ole mitään kalkkeutumista että ei välitä olla mukana "elinikäisessä oppimisessa"), kosminen yhteyden tunne kaikkeen elolliseen ja lempeys omaa itseä ja muita kohtaan.

Vanhetessa omia elämänvaiheitaan alkaa tarkastella eri valossa. Eskola arvostaa nykyvaiheessaan yli kahdeksankymppisenä eläkeläisenä 50-luvun koulupoika Anttia ja tuntee tämän ajatukset läheisiksi nuoren ystävän ajatuksiksi, mutta 70-luvun radikaalista sosiologi-Eskolasta hän on vieraantunut.
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän.

Eskola kirjoitti aktiivisessa vanhuusvaiheessaan kolme uskontoa käsittelevää kirjaa ja laajan muistelmateoksen.

Vanhuus-teosta kirjoittaessa kirjoittajaa rasittaa vanhuuden väsymys ja sairaudet, mutta asenteessa ei kuulu luopumista, vaan ilkikurista osallistumista. Vai mitä sanotte hänen ehdotuksestaan seuraavalle virsikirjakomitealle vaihtaa jonkin mollivoittoisen virren tilalle Juicen lyriikkaa:

Mieletön karkelo soittajat hei!

huominen vartoo, eilinen ei.
Haudalla seppele, kaulassa lei

- all my troubles seem so far away.

Sosiologin ja kokemusasiantuntijan näkökulma yhdistyvät, kun Eskola kirjoittaa halveksivasti hoiva-alan yrityksistä, joiden puitteissa vanhuksille tarjotaan ns. tehostettua palveluasumista. Tehostetuissa palveluissa ulkomaiset omistajat kähmivät rahaa avuttomien vanhusten kustannuksella veloittamalla erikseen ja kalliisti jokaisesta yöllisestä vaipanvaihdosta. Aamulehden otsikko on paljonpuhuva: "Seniorit ovat kasvava bisnes".

Eskola sanoo, että vanhusten hoivan pitää olla all inclusive -tyyppistä, kokonaisvaltaista, kuten lastenkin hoiva on. Kuvitelkaa, että lasten vanhemmilta velotettaisiin kaikki heidän lastensa päivähoidossa tarvitsema apu erikseen; nenää ei niistettäisi, koska se ei kuulu palvelutuotteeseen ja toimenkuvaan.

Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi.

Kävelisin tuolla Tammelan torilla seuranani Mummon kammarista lähetetty ulkoiluttaja, joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhuksen yksinäisyyttä.

Olen Eskolan kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vanhuspalvelussa tarvitaan tasokasta, humaania laitoshoitoa. Aktiivisen vanhuuden vaatimus sisältää myös sen usein toistetun ja vähän kyseenalaistetun väitteen, että kaikki haluavat asua kotona. Ei kuulosta hyvältä vanhuudelta, jos muistisairaalta ihmiseltä evätään laitospaikka sillä perusteella, että kotihan se paras paikka on, vaikka pelokas vanhus ei edes tiedä olevansa kotona, onko ilta vai aamu ja tuleeko kukaan koskaan häntä katsomaan. On myös sattunut, että vanhus kuolee yksin saattohoidossa kotonaan, maailman parhaassa paikassa, aamuvuorolaisen ja iltavuorolaisen pistäytymisten välissä.

Kuvaavaa asennemuuotokselle vanhuksia kohtaan on se, että 2014 poistettiin vanhuspalvelulaista kohta, jossa laitoshoitoa perusteltiin sillä, että se on iäkkään ihmisen arvokkaan elämän tai turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Eskola toteaa, että tuleehan se halvemmaksi, jos vanhukseen voi suhtautua kuin eläimeen tai kasviin, joka ei loppunsa lähellä tarvitse mitään inhimillistä.

Tarvitsen apua vielä suhteellisen vähän ja saan sen läheisiltäni. Mutta jos avun tarve merkittävästi kasvaa, haluan melkoisen määrän veroja tuloistani maksaneena ja eläkkeestäni vieläpä ylimääräisen rangaistussumman joka kuukausi yhä maksavana saada avun julkisista palveluista.

Jos en saa, se on väärin.

Hoitotestamenteista Eskola kirjoittaa järkevästi. Ei niihin kannata haaveilla kuin vitsinä toiveita maanpäällisestä paratiisista mielisuklaineen ja olutmerkkeineen, vaan varsinaisen hoitotahdon lisäksi esimerkiksi, minkä olettaa tepsivän itseensä ahdistuksen hetkellä, hiljainen hetki vai joku pitämässä kädestä.

Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?

Pidän kovasti Eskolan ajatuksista.
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä.

Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti.

Sikajuttu 1

Amerikan uuden presidentin käyttäytymistä ja tekoja seuratessa mieleeni on tullut paitsi Richard Scarryn kuvakirjan Eipäs Possu niin myös George Orwellin vuonna 1945 julkaisema satiiri Animal Farm, Eläinten vallankumous.

Olen nähnyt myös Animal Farm -kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, jossa kauhistuttavin hetki on se, kun jo pitkään sääntöjä mielivaltaisesti pienen hovinsa kanssa 'vaihtoehtoisiksi totuuksiksi' muokannut diktaattori, Napoleon-niminen karju, nousee kahdelle jalalle ja alkaa muuttua kasvoiltaan. Piirteet vellovat ja vääntyilevät, kunnes siasta on tullut ihminen.
Kaikki alkaa siitä, kun eläimet kaappaavat turmeltuneen isännän huonosti hoitaman maatilan ja päättävät hoitaa kaiken eri tavalla, reilusti. Kaikki menee aluksi hyvin. Tilalla raadetaan yhteiseksi hyväksi noudattaen seitsemää eettistä sääntöä.
Vähitellen tilanne muuttuu. Siat alkavat hallita ja kaikkiin sääntöihin tulee lisäys, joka nostaa heidät erityisasemaan. Seitsemäs ja tärkein sääntö oli alunperin muodossa Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta lisäyksen kanssa se kuuluu: Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin muut. Korruptoituminen on muuttanut siat samanlaisiksi kuin ne, joita vastaan noustiin.

Voiko tasa-arvoisesta olla vertailumuotoja, tasa-arvoisempi, tasa-arvoisin? Olen sinun kanssasi tasa-arvoinen tai sitten en ole. Entä alternative truths? Vaihtoehtoisissa totuuksissa varmaan voi. Niissä valtiolla voi olla myös tavoitteenaan 'rauhaa voiman kautta' ja 'väkivallalla rauhaan'.

Orwellilla oli satiirisessa allegoriassaan mallina luultavasti Neuvostoliitto, mutta tarina sopii mihin tahansa diktatuuriin.
Tällä hetkellä se tuntuu dystooppiselta varoitukselta länsimaille, erityisesti USA:lle.

Vain Upside Down -maailmassa myötätuntoisuus on negatiivinen piirre. Siellä rakennetaan muureja ja ihmisiä merestä pelastavia järjestöjä pilkataan. Eräs suomalainen poliitikko kutsui juuri pakolaisten meripelastustoimia meritaksipalveluksi.
Kun arvot kääntyvät nurinpäin, niin johtajaksi voidaan nostaa ihminen, jonka toimia seurataan pelolla.

Alkukuvan lastenkirjan Eipäs Possu kampittaa toisia minkä ehtii.

Sikajuttu 2

Selasin Maarit Tyrkön vuonna 1993 toimittamaa kirjaa, johon hän on haastatellut KariSuomalaista. Kirjan nimi on Vanhenemisen taito ja sen kuvituksena on Suomalaisen pilakuvia.

Olen nauranut kippurassa tuota Karin Lippe-vaimonsa muisteluista piirtämää kuvaa lasten leikeistä.

Kari Suomalainen oli Helsingin Sanomien poliittisena pilapiirtäjänä vuosina 1950 - 1991. Neljäkymmentä vuotta, joka päivä uusi oivaltava kuva! Hän oli vanhanaikainen asenteiltaan, konservatiivi ja sovinisti. Naisista "miesten hommissa" hän toteaa:
Sellainenkin on nykyään muotia, että johtoon pitää valita nainen. Saattaa tapahtua, että naiset istuvat kesällä hallituksessa, kun miehet eivät viitsi olla helteellä hommissa. Silloin kaikki muut miehet tuntevat alitajuisesti, että eihän me saada olla edes ministereitä. Ja naiset tunkevat papeiksi ja poliiseiksi ja sotilaiksi ja tuomareiksi, niin että pitää tilkitä seinät, kun niitä mönkii joka raosta. Suomi on pudonnut naistensarjaan.

....
Pienipäinen olento, jolla on pikkupojan ääni, ei voi olla oikea pappi, poliisi tai sotilas.

En muista, miten tällaiset tekstit koettiin aikanaan, kieli poskessa kirjoitettuahan tämä on, ja tänä päivänä luettuna pelkästään hauska.

Sikajuttu 3

Voiko tästä edes kirjoittaa? No, olihan se päivälehdissäkin. Muutama päivä sitten uutisoitiin erään humalaisen miehen tunkeutuneen jo toistamiseen sikalaan ja "antautuneen sialle". Mikä sanavalinta! Minusta tuo kyllä kuulostaa eläimeen sekaantumiselta ja eläinrääkkäykseltä. Vai oliko sikalassa ehkä kaksintaistelu, jossa mies hävisi ja antautui! Voi voi, niin pieni on sian liikkumatila tehosikalassa, aidat pitkin molempia kylkiä, ettei siitä taida olla vastustajaksi.

En halua mollata tässä kirjoituksessani miehiä enkä naisia. Kunhan pallottelen asioilla, joita olen miettinyt ja joiden kaikkien yhteydessä esiintyy sika.

Juice!
Klikkaa ja käy katsomassa:
https://www.youtube.com/watch?v=4hYf1zJLvPE

World Visionin Suomen osasto on lanseerannut uuden kampanjan kehitysmaiden tyttöjen sukupuolielinten silpomisen lopettamiseksi. Asia on hyvä ja haluan tukea sitä, kuten muutakin työtä köyhien lasten hyväksi. Mutta mikä onkaan kampanjan nimi: Pelasta pimppi! Kampanjatuotteena myydään heijastinta, jossa hehkuu tämä teksti. Mitenkähän käy kaupaksi?

Eikö ole tarkoitus pelastaa TYTTÖ?

Olen juuri lukenut Asko Sahlbergin järkyttävän romaanin Irinan kuolemat, jossa eräs tyttö kokee ja toinen näkee pahoja asioita myös seksuaalisuuden alueella. Kun siinä ohessa avaan sähköpostini ja siellä on ensimmäisenä vastassa tämä mauton, lapsellinen, turhan pelleilevä teksti, en voi kuin huokaista harmista ja pettymyksestä.

Koen tuon tekstin jopa alatyylisenä. Joissain jengikulttuureissa tytöistä puhutaan sukupuolielimen nimellä.

En halua laittaa kuvaksi sen heijastimen kuvaa. Googlatkaa, ellette ole saaneet jo muutamia sähköpostikirjeitä, kuten minä.
Laitan sen sijaan tänne loppuun yksityiskohdan koristellusta puistosta tässä meidän lähellä viime keväältä.

Miten on, kokeeko kukaan muu tätä kampanjaotsikkoa vastenmielisenä?

Olin muutama vuosi sitten erään novellikokoelman julkaisutilaisuudessa, jossa ryhmä näyttelijöitä esitti novelleihin liittyviä pikku näytelmiä yleisön toivomilla tyyleillä. Esitystyyleiksi pyydettiin kaurismäkeläisyyttä, mikkorimmistä ja paljon muuta. Eräs pyyntö kuului:"Asko Sahlbergin tyylillä!" Tällä tyylillä niukka novelli muuttui kiehtovaksi toinen toistaan seuraavien metaforien pyörteeksi.
Toinen Sahlberg-kohtaamiseni oli kun Tuija kirjoitti omassa blogissaan (klik) kiinnostavasti kirjasta Irinan kuolemat (2015).
Ja nyt olen lukenut tämän vaikuttavan kirjan. Sahlberg on kirjoittanut paljon, viime vuonna kiitetyn romaanin Pilatus, ja ollut kolmesti Finlandia-ehdokkaanakin. En ymmärrä, miten olen ohittanut hänet.

Irinan kuolemat kertoo suomalaisesta sotalapsesta Ruotsissa hän-muodossa. Irinan sijoitusperhe on ongelmallinen, mutta vielä huonommin menee joillain muilla ympäristön lapsilla.

Sahlbergin runsas kuvakieli sopii hyvin lapsen ajatusmaailman näyttäjäksi.

Päivisin odoteltiin öitä. Päivät olivat eteisiä, joiden kautta mentiin öihin. Ne olivat harmaita eteisiä, joissa roikkui naulakoihin hirtettyjä takkeja. Ihmiset seisoivat niissä hiljaa sen näköisinä, etteivät onnistuneet näkemään ovea, josta mennä sisään tai ulos. Lopulta tuli kuitenkin ilta ja ihmiset alkoivat puristella peloissaan suitaan. Ehkä pelon näki myös joidenkin silmistä. Äidin katse oli kaksi värisevää pikkulintua.

Äidin käsiala oli pientä ja pyöreää. Äiti virkkasi sanoista tiheää nauhaa.

Isän kirjoittamat sanat loikkivat paperilla. Niiden kädet olivat pystyssä ja niillä oli pitkät hännät.

Irina kestää äärimmäisen paljon, ehkä juuri mielikuvituksensa ja suunnattoman luottamuksensa ansiosta. Hän näkee asioita omasta vähäisestä kokemuksestaan käsin eikä hänellä ole kaikelle näkemälleen ja kokemalleen sanoja. Me aikuisina lukijoina ymmärrämme, mitä tapahtuu, koska meillä on sanoja kuten pahoinpitely, prostituutio, insesti ja mielen sairastuminen.

Irina huomaa että ihminen voi kuolla monesti ja alkaa taas uutena. Kuoleminen ja tappaminen ovat ihan tavallisia asioita niissä olosuhteissa, missä hän elää.
Paha perheessä kehrää uutta pahaa. (Kirjoitin ensin 'tuottaa uutta pahaa', mutta vaihdoin Sahlbergin vaikutuksesta verbiksi 'kehrää'!)

Mietin ensin, että onpas pahaa pahan perään antiikin tragedioiden tyyliin, mutta sitten mieleeni välähti - hyvänen aika, tiedän tuon pahan toistumispiirteen omastakin lapsuudestani, ja tunnen monta perhettä, jossa on tapahtunut niin paljon pahaa niin lyhyellä aikaa että fiktiossa se kuulostaisi yliampuvalta.

Taas minä kuolen, hän ajatteli ja hymyili.

Irinan kuolemat on kieleltään kaunis ja hyvin lapsen tuntemuksiin menevä.
Olen viime aikoina muistellut ja muistanut paljon oman lapsuuteni tunnelmia. Muistan, miten nurjilla silmukoilla neulottu vaniljanvalkoinen myssy oli riisipuuroa, ei mitään 'kuin riisipuuroa'. Muistan synkkiä kauhun ja huikeita onnen hetkiä, kun esineet ja luonto olivat eri tavalla eläviä kuin nyt aikuisena. Lapsella on metaforia, aikuisella enemmän kuin-vertauksia.

Päivät alkoivat sädehtiä. Aamuisin rävähtivät auki valon hohtavat terälehdet, jotka leiskuivat niin, että jo samassa oli ilta.

Kirja alkaa lyhyellä luvulla myöhemmin, jossa ollaan Irinan sotalapsitarinan karmeassa lopputilanteessa.
Sen jälkeen alkaa varsinainen kertomus kohti alun tilannetta, kertomus Irinasta Helsingissä pommitusten keskellä, junamatkasta Ruotsiin ja vaikeasta elämästä siellä, monista lopuista ja aluista.
Viimeisenä on luku, jonka nimenä on paljon myöhemmin. Siinä Irina on käymässä Helsingissä seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ennen viimeistä kuolemaansa. Hän on tyytyväinen elämäänsä, mieheen, joka on tyytynyt Irinan rakkaudettomaan seuraan, sairauteensa ja muistoihin, jotka välillä tuntuvat pelkältä sepitteeltä.

Menneisyys oli siellä, vuosien hämärässä, mutta vääristyneenä kuin isojen kivien painon murjoma luuranko.

Mieheni luki kirjan huomaamatta koko viimeistä lukua ja oli vaikuttunut. Aloin keskustella hänen kanssaan kirjan lopun tarpeellisuudesta, ja hän oli ymmällään, mistä minä oikein puhun.
Minuakin kirjan rakenne hieman askarruttaa. Alkuluku voisi hyvin olla myös kronologisella paikallaan lopussa, ja loppukappale ei ole niin kovin tärkeä. Pidän avoimista lopuista. Mutta toisaalta, ehkä näin rankassa kirjassa oli syytä jättää loppuun valoa.

Ystävällisyydellä voi kaikkea muuta tehokkaammin koskettaa ihmisen tunteita - pelkällä älykkyydellä ei päästä lähimainkaan samaan.

Ystävällisyys on onnistumisten selkäranka. Se on tärkein tekijä ihmisten välisen kitkan poistamisessa ja se mahdollistaa ihmiskoneiston sulavan käynnin.

Ystävällisyys on yksi niistä harvoista asioista, joita ei koskaan voi antaa pysyvästi itseltään pois - se palaa aina takaisin.

Ylläoleva teksti on laina jostain, en tiedä alkuperää. Olen tekstin kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Alkukuvan kortti on nimetön, Tiimari-kortti. Tiedättekö muuten, että meillä Kouvolassa toimii ainoana paikkana Suomessa edelleen Tiimari! Vau.

Minusta tärkeintä ystävyydessä on kannustamisen ohella lohduttaminen. Ihminen osaa kyllä itse vaatia itseltään, liikaakin. Sitä ystävä ei saa koskaan tehdä. Ystävä saa huomauttaa, jos on huolissaan toisen valinnoista, mutta määräillä ja tuomita ei saa.

Ystävyydessä on tärkeää järjestää helppoja tapaamisia.
Ystävien kesken tapaamisessa voi olla vuosienkin välejä, ja silti ollaan heti tuttuja ja jatketaan siitä, mihin jäätiin.

Ystävyyteen ei kuulu vastavuoroisuuden laskeminen. Tavataan siellä missä on mukava tavata ja silloin kun on mukava tavata.

En ymmärrä miten ystävyydestä voi irtisanoutua tai joutua pahaan riitaan ystävän kanssa. Minulle elämääni lipuneet ystävät ovat arvokkaita. Joskus ystävät kasvavat erilleen, yhteydenpito laimenee, mutta voi myös voimistua uudelleen, kun on sopiva aika.

Kuuntelin kerran, miten oma silloin noin viisivuotias poikani jutteli samanikäisten kavereittensa kanssa, pikkupojilla oli menossa keskustelu ystävyydestä. Höristin korviani, kun kuulin poikani selventävän asiallisella äänellä, kuka heistä on hänelle sillä hetkellä paras kaveri ja kuka toiseksi paras ja kuka jää häntäpäähän. Kaikki suhtautuivat tyynesti sijoituksiinsa. Myöhemmin kysyin huolestuneena, voiko noin jaotella, ja hän sanoi, että voi tietysti, kaikki niin tekevät. Lasten käytännönläheistä suhtautumista, ystävyyden harjoittelua.

Lapsuudenystävät jäävät monesti, koska myöhemmin ystävyydessä painavat enemmän muut asiat kuin naapuruus. Elämän varrella on aina mahdollisuus saada uusia ystäviä.

Vanhimmat ystävyyssuhteeni ovat opiskeluajalta ja alkuvuosilta työelämässä.
Myöhemminkin on syntynyt ystävyyssuhteita töissä ja eläkepäivinä yhteisten harrastusten yhteydessä, joistakin mieheni ystävistä on tullut myös minulle ystäviä, ja lasten kasvettua aikuisiksi heidän puolisoistaan ja näiden vanhemmista on tullut paitsi uusia tärkeitä sukulaisia niin parhaimmillaan myös hyviä ystäviä.

Kesällä luokkatapaamisessa tunsin lämmintä ystävyyttä entisten luokkakavereitteni kesken viidenkymmenen vuoden takaa. Niin tunsivat varmaan muutkin, koska tapaamisen jälkeen meillä on alkanut laaja muistojen jakaminen.

Myös blogikeskusteluissa, omassa ja toisten blogeissa, tunnen monesti ajatusten jakamisen synnyttämää ystävyyttä ihmisten kanssa, joita en luultavsti koskaan tapaa enkä ehkä edes halua tavata. Särkisikö tapaaminen lumouksen, paljastuisin huijariksi - tuoko muka kirjoitti noin, tuonnäköinen ja -kuuloinen...!

On vielä eräs asia, jonka haluan nostaa esiin ystävyydessä: ystävyys kuuluu osana rakkauteen, ja ystävyydessä on aina mukana rakkautta. Ihan turhaan näitä tiukasti erotellaan. Rakkaus on laaja käsite. Romanttinen rakkaussuhde on siitä vain osanen.

Ystävyydessä vaalitaan ystävällisyyttä. Ystävyys voitaisiin määritellä hyväntahtoisuudeksi toista kohtaan. Miten tärkeää se onkaan tänä päivänä, jolloin viha on niin yleistä, että vihaisen ihmisen ulosannille on oikein keksitty oma terminsä vihapuhe. Mutta ei siitä nyt...

Meidän sirottimet rakastavat

Moonlight, Little ja Blue

Pari viikkoa on kulunut edellisestä kirjoituksestani. Anteeksi Rakas Blogini ja kaikki te, jotka olette jaksaneet käydä täällä lukemassa vanhoja kirjoituksia.

Kyse ei ole siitä, ettei olisi ollut kirjoitettavaa. Paljon on tullut luettua, nähtyä ja koettua. Nyt en tiedä, mistä alkaa, niin monesta asiasta olisi sanaseni sanottavana, se tärkeä Ikioma Mielipide. Jospa aloittaisin kertomalla muutamista elokuvista.

Parhaan Oscarin valinta osui nappiin.

Kävimme katsomassa kahden 14-vuotiaan kanssa niin La La Landin kuin Moonlightin, ja pidimme jälkimmäisestä. Pelkäsin koko ajan, että ennakkoon suitsutettu, tyhjänpäiväinen Lala saa palkintojen jaossa kaiken huomion ja puhutteleva Moonlight ohitetaan.

La La Land on nimensä mukainen, Hollywoodia ja sen arvoja korostava musikaali. Filmikaupungin ympärillä norkoilee ihmisiä, joiden haaveena on, että heidät keksitään. Elämän suurin tavoite on menestys, joka tarkoittaa julkisuutta. Minusta elämän tarkoitus on olla onnellinen ja huomata kanssaihmiset, joten tämä ei paljon kiinnostanut. Mieheni nukahti kesken leffan ja minäkin melkein. Teinien mielestä kohoaminen pilviin tanssahtelemaan oli liikaa. Kai se oli kunnianosoitus jonkin vanhan elokuvan kuuluisalle kohtaukselle, samoin kuin muutamat steppikuviot. Varjokuvanakin piti esittää tanssia.
Elokuva oli viimeisen päälle hiottu, mutta ei koskettanut tunteita eikä jättänyt mitään pohdiskeltavaa. Meidän raatimme oli harmissaan.

Draamaelokuva Moonlight kuvaa slummissa kasvaneen ja sinne jämähtäneen Chironin elämää kolmessa näytöksessä, jotka on nimetty Little, Chiron ja Black. Elokuva perustuu Tarell Alvin McCraneyn näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Alussa Chironin elämään vaikuttaa eräs Blue ja lopussa eräs Kevin. Katsojalle jää sellainen olo, että ehkä Black-vaihe jää taakse ja ne hampaiden kultakuoret voi unohtaa. Arat katseet ja elämän koleus veivät minut niin syvästi mukaansa, että en vaihtanut asentoa koko elokuvan aikana.
Paluumatkalla raatimme, me isovanhemmat ja teinit, oli ensin pitkään hiljaa ajatuksissaan. Sitten vakuutimme toisillemme, että olipas hyvä elokuva. Yksi sana kuvaamaan elokuvan jättämää tunnelmaa voisi olla kohottava. Mieleen jäi myös kuutamo ja sinisyys, loppukuvan haikea kauneus.

Viimeksi elokuvakerhossamme oli Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Se on tunnelmaltaan hymyilevä elokuva. Elokuva kertoo nyrkkeilijä Olli Mäestä ja sen ohella ajasta, jolloin Suomi oli vielä hyvin köyhä, eristäytynyt ja eriytynyt maa ja kaupunki-ja maalaiselämä erosivat toisistaan huimasti. Nuori nyrkkeilijä Olli Mäki ei perusta kaupallisesta julkisuudesta, kuten pitäisi, ja siihen asiaan vaikuttaa paljon ihana, selväjärkinen tyttöystävä Raija. Raijan roolin esittäjä Oona Airola on roolissaan täydellinen. Ammattilaisurheilua mittaillaan tämän raikkaan, sädehtivän nuoren naisen silmin. Tuntuu hyvin loogiselta, että Olli suostuu, kun Raija sanoo kesken ottelunjälkeisen ravintolaillan:"Lähetään meneen."
Pieni hieno yksityiskohta on lopussa cameoroolissa vilahtava vanhapari, tosielämän Raija ja Olli Mäki.

Anjalankoksen elokuvakerhon vuosittaisen palkinnon sai tänä vuonna elokuva, joka koostuu pääosin keskusteluista hotellihuoneessa ja kaupunkikävelyillä, Mikko Kuparisen taitavasti ohjaama 2 yötä aamuun. Siinä on teemana läheisyyden tavoittelu.
Elokuva piti otteessaan, vaikka ulkoisia tapahtumia oli vähän.

Aiemmin näkemistäni elokuvista on jäänyt mieleen australialaisleffa Lion, joka perustuu tositapahtumiin. Nuori Intiasta adoptoitu mies etsii kadottamaansa lapsuutta. Elokuvan loppukohtauksessa esiintyvät ne oikeat henkilöt, joiden elämää siinä kuvitettiin.
Eikös Lionkin saanut jonkin Oscar-palkinnoista?

Tosielämän henkilöiden näyttäytyminen yllättäen tarinan lopussa itsenään tai valokuviin taltioituina muistoina on viehättänyt minua monessa muussakin elokuvassa.
Ranskalaiskomediassa Intouchables, Koskemattomat, neliraajahalvaantunut miljonääri palkkaa avustajakseen häneen välinpitämättömästi suhtautuvan pikkurikollisen, koska häntä masentaa ammatti-ihmisten laupea myötätuntoisuus. Tämä hyvin hauska elokuva kertoo toipumisesta, erilaisten maailmojen kohtaamisesta ja ystävyydestä. Tarinan miehille esikuvana olleet henkilöt lopussa kukkulan päällä, toinen pyörätuolissa, toinen siinä vieressä, liikuttavat ja tuovat hulvattomiin seikkailuihin vakavuutta.

Kun nyt pääsin vauhtiin, niin mainitsen vielä elokuvan, jossa on yllättävin loppu ikinä. Se on syksyllä Espanjassa Benalmádenan elokuvakerhossa näkemäni Atom Egoyanin ohjaama kanadalais-saksalainen draamatrilleri Remember, jonka aiheena on natsipiilottelijan jahtaaminen. Jos haluat tulla kerrankin yllätetyksi, niin katso tämä ja kerro, aavistitko. En usko!

Ulkomailla näkee parempia elokuvia, kun ei mene kauppakeskusten leffapaikkoihin vaan klubeille joissa näytetään elokuvat alkukielellä. Sellaisessa kävimme kerran Berliinin matkalla. Espanjassa menimme sattumalta katselemaan kulttuuritalon ilmoituksia ja löysimme leffakerhon. Siellä olisi ollut muitakin hyviä englanninkielisiä ja joku ruotsalainen, mutta meillä tuli kotiin lähtö.

Seuraavaan kirjoitukseeni ei mene kahta viikkoa, lupaan.

Oletko nähnyt Oscar-palkittuja? Mitä olet mieltä? Entä katsoitko gaalaa?
Minulla on koosteen katsominen puolivälissä. Juontaja on hyvä, ja kiitospuheiden taso vaihtelee.

Amerikkalainen John Steinbeck kirjoitti 1942 kirjan The Moon is Down panoksenaan fasismia vastaan.

Yhdysvalloissa kirjaa kritikoitiin siitä, että se ei esittänyt natseja tarpeeksi petoina, mutta Euroopassa natsit pitivät sitä niin vaarallisena, että kielsivät sen kaikkialla, missä pääsivät valtaan. Kirjaa kuitenkin käännettiin ja painettiin salaa useissa maissa ja levitettiin maan alla.

Suomessa The Moon Is Down ilmestyi vuonna 1989 suppeana kirjakerhopainoksena nimellä Routakuun aika ja lopulta viime vuonna julkaistiin uusi painos Tammen Keltaisessa kirjastossa. Suomentaja on Pirkko Talvio-Jaatinen.
Omassa hyllyssäni olevilla Steinbeckin suomennetuilla romaaneilla näyttää olevan useita eri kääntäjiä, eniten Steinbeckiä on kääntänyt Jouko Linturi.

Minun piti etsiä 'routakuun' merkitys, se on vanha marraskuuta tarkoittava sana.

Steinbeck on merkittävimpiä 1900-luvun kirjailijoita. Monista hänen teoksistaan on tullut klassikoita. Vihan hedelmät, Hiiriä ja ihmisiä, Eedenistä itään, Punainen poni, Helmi, Taipumaton tahto, Torstai on toivoa täynnä. Nämä ovat kaikki yhteiskunnallisia teoksia, joilla on vahva pientä ihmistä puolustava sanoma.

Mikä on klassikko?
Toimittaja, kirjallisuuskritikko Suvi Ahola määrittelee klassikon esseekirjassaan Tietokone ja silitysrauta näin:
"Klassikko on tarina, joka säilyy ja kertoo jotain olennaista ja katoamatonta siitä, millaista on olla ihminen. Eivät tunteet tai edes yhteiskunnalliset ongelmat juuri muutu, ei liioin kirjallinen nerous.
Siitäkin klassikon tunnistaa, että se jaksaa kiihdyttää ja herättää keskustelua."

Routakuun ajassa ollaan jossain tarkemmin määrittelemättömässä pohjoisessa pikkukaupungissa, joka miehitetään. Kirja kertoo, miten miehitys tapahtuu ja sisältää paljon dialogia.
Aluksi kaikki käy hiljaisesti ja siististi. Paikallinen yhdyshenkilö, petturi, jota kohta halveksivat sekä miehittäjät että maanmiehet, järjestää poliisimestarin ja varusmiehet pois kaupungista. Miehittäjän torvisoittokunta soittelee ja pormestarin rouva miettii miehittäjien päämiehiä odoteltaessa, pitäisikö "vieraille" tarjota viiniä.

Miehittäjien vanha ja väsynyt eversti Lanser ei ymmärrä, miten pormestari Orden ei saa väkeänsä tottelemaan, niin että kaikki sujuisi kerrankin loppuun asti ilman kitkaa. Lanser on ammattisotilaana nähnyt, että sotimalla mikään ei muutu paremmaksi, syntyy vain uutta vihaa. Hän on kyllästynyt ja tekee työtään suoraviivaisesti ohjeiden mukaan. Hänen pettymyksekseen Orden selittää, että ei hän voi vapaita ihmisiä määräillä; nämä ovat valinneet hänet keskuudestaan eikä hän saata tietää, miten he käyttäytyvät uudessa tilanteessa.

Valloittajat haluavat paikkakunnalta hiiltä ja kaloja, kyseessä on heidän kannaltaan viileästi liiketoimi. Se sujuisi parhaiten kaikkien tunteman pormestarin johtamana operaationa niin että tämä käskisi selkeästi ja jopa määräisi niskurit kuolemaan.
Kun kaupungin johtohenkilöt kieltäytyvät yhteistyöstä, heitä pidetään vartioituina, mutta heidän ohellaan myös kaupunkilaiset kieltäytyvät eri tavoin. He vastustelevat, kyräilevät ja hidastelevat. He sabotoivat kekseliäästi miehittäjien toimia ja eristävät vieraat sotilaat kaikesta yhteisestä, heille ei löydy kavereita eikä myötämielistä naisseuraa. Paikalliset saavat myös apua ulkopuolelta. Kaupungin ilmapiiri sähköistyy.

Niin kävi, että valloittajat alkoivat pelätä valloitettuja, ja heidän hermonsa hiutuivat, ja he ampuivat yöllä kohti varjoja. Kylmä umpimielinen äänettömyys seurasi heitä joka hetki. Sitten kolme sotilasta tuli hulluksi samalla viikolla ja he huusivat yötä päivää kunnes heidät passitettiin kotiin. Ja toisetkin olisivat ehkä tulleet hulluiksi, elleivät olisi sattuneet kuulemaan että mielipuolia odotti kotona armokuolema, ja armokuolema on hirvittävä asia ajatella. Pelko hiipi miehiin majapaikoissa ja sai heidät alakuloisiksi, ja se hiipi partioihin ja teki ne julmiksi.

Upseerit pelkäävät vielä rivimiehiä enemmän, koska tietävät, että heitä tarkkaillaan kahdesta suunnasta, valloitetut odottavat heidän erehtyvän ja omat odottavat merkkejä heikkoudesta.

Pormestari tietää, miten käy, samoin valloittajapuoli. Kaikki etenee vääjäämättä näkymättömän käsikirjoituksen mukaan.
Pormestari pitää moraalinsa kuin Sokrates puolustuspuheessaan ennen myrkkymaljan ottamista.

Ihmiset eivät pidä siitä, että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat.

Yllä olevan sitaatin lopusta on tullut usein toistettu aforismi. Tämäkin on klassikoille tyypillistä.

Steinbeckin kirjoista on tehty yhä uusia näytelmä- ja elokuvasovituksia ja niihin viitataan myös nykykirjallisuudessa. Olen hiljattain lukenut kirjan, jossa päähenkilö luki romaania Hiiriä ja ihmisiä. Tämän kirjan George ja Lennie ovat kaunokirjallisuuden muistiin jääneitä hahmoja. (Mikähän se kirja muuten oli, joku nuorten kirja?)

Routakuun aika tuo mieleeni Coetzeen romaanin Barbaarit tulevat. Siinäkin keskustellaan paljon ja hyökkääjät, jotka luulevat suorittavansa helpon tehtävän, joutuvat kyseenalaistetuiksi.

Routakuun aika on 149-sivuinen, mutta isommalta tuntuva. Steinbeck osaa tiivistää. Kirjassa ei ole mitään liian vähän eikä mitään liikaa.
Minusta sekin on usein klassikoksi päätyvän kirjan tunnusmerkki, että sen kieli on selkeää ja tyylissä tai rakenteessa ei ole liian erikoista kokeellisuutta. Klassikkokirja sopii laajalle lukijakunnalle.

Olen nuorena kirjoittanut kirjoihini päiväykset, ja huomaan lukeneeni pienoisromaanit Helmi ja The Red Pony lukion toisella luokalla. Steinbeckin kieli on siis niin selkeää, että englanniksi lukeminenkin on jo silloin sujunut.

En malta olla siteeraamatta vielä yhtä kohtaa Routakuun ajasta. Tässä eversti Lanser kiukuttelee asiaa, joka on yhä enemmän myös monen nykyhallitsijan päänvaiva.
Tämä on uudenlaista kilpailua. Ennen oli aina mahdollista riisua ihmiset aseista ja pitää heidät tietämättöminä. Nyt he kuuntelevat radioitaan, emmekä voi estää. Me emme edes löydä heidän radioitaan.

Lisäys saman päivän iltana:
Tulin lisäämään kesken kommenttikeskustelun tänne linkin Klassikkojen lumoissa -blogin ansiokkaaseen kirjoitukseen Klassikoista lukuiloa! (klik).

Lisäys myöhemmin saman päivän iltana:
Pohdin erästä kohtaa kirjassa, joka on ehkä käännösvirhe. Harmittaa, kun en saa sitä selvitetyksi. Kerrotaan pormestarinnan, kiivaan pienen naisen, suhtautumisesta omaan mieheensä. Hän on ollut miehensä taustatuupparina ja katsoo melkein luoneensa tämän.
Pormestarin pieninkään mielihalu tai vaiva, huolimattomuus tai ikävä juonne ei jäänyt häneltä näkemättä; yksikään pormestarin ajatus tai unelma tai kaipuu ei tavoittanut häntä. Ja silti hän oli nähnyt tähdet useita kertoja elämässään.
Nähnyt tähdet?! Mitä ihmettä? Nähdä tähtiä tarkoittaa yleensä pyörtymistä, myös englannin kielessä. Ollut onnellinen? Kokenut huumaavaa seksiä? Ei kuulosta järkevältä, it doesn't make any sense. Jos jollakulla on tämä kirja englanniksi, niin katsokaa ja kertokaa, kiitos, mitä siellä sanotaan, suomennoksessa tämä on sivulla 15.

Kuka tämä sirkeä, nätti nuori nainen on? Hän on 20-vuotias Norma Jeane Baker, Los Angeles, California, USA. Hänen toinen nimensä kirjoitettiin itsepintaisesti väärin Jean.

Vielä samana vuonna, kun nämä kuvat otettiin, hänet muutettiin: blondattiin, hiusrajaa muokattiin, kulmakarvat, nenä ja hampaat "korjattiin", opetettiin pitämään silmiä puoliksi suljettuina ja katsomaan raukeasti. Näin hänestä tuli Hän, Marilyn Monroe.

Kuvat ovat kirpparilta löytämästäni Roger Bakerin kirjoittamasta elämäkerrasta, jossa on 150 mustavalkokuvaa, muutamia Normasta, suurin osa Marilynistä. Kirja on minulla vielä lukematta, mutta jo kuvia katsomalla piirtyy elämäkerta, jossa on sekä loistoa että uupumista. Marilyn-ilmeen me tunnemme. Entä Norma Jean?

Kansainvälinen naistenpäivä...

Puolalainen europarlamentaarikko Janusz Korwin-Mikke esitti hiljattain EU:n täysistunnossa seuraavan näkemyksensä sukupuolten palkkaeroista:
"Tietysti naisten täytyy ansaita vähemmän, koska he ovat heikompia, pienempiä ja vähemmän älykkäitä. Heidän täytyy ansaita vähemmän. siinä kaikki."
Tämä pikku-uutinen oli HS:ssa Sanottua-osastolla lauantaina.

Minä, ärsyttävä nenäkäs emansipoitunut pohjoisen nainen, kysyn nyt herra Korwin-Mikkeltä yhden tarkennuksen: täytyykö myös miesten keskuudessa pienempikokoisten ansaita vähemmän kuin isojen?

No sitten samassa lehdessä maanantaina oli pari sivua naisten tekemästä kuukautistaiteesta.
Toimittaja Arla Kanerva kirjoittaa, että omalla kuukautisverellä tehty taide on feministinen kannanotto ja poliittista aktivismia.
Jutussa sanotaan, että kuukautiset vaikuttavat erityisellä tavalla naisen elämään ja sisältävät kaiken lisäksi mystiikkaa. Helkkari, naiset! Eikö me olla jo päästy kauas niistä ajoista? Minä suhtaudun tähän taiteiluun nyt ihan samalla tavalla kuin joidenkin vimmaan palata kotisynnytyksiin. On saatu hyvät synnytysosastot ja lapsivuodekuolleisuus on olematon - ja ei kelpaa kaikille, kun kotona synnyttämisessä on sitä alkuperäisyyttä.
Eilisen Hesarissa sama toimittaja jatkaa Näkökulma-kolumnissa pakinoimalla kuukautisiin liittyvästä häpeästä ja tietämättömyydestä, jonka lukuisat naiset kertovat johtuvan siitä, että asia koskee vain naisia. Hän toteaa, että nyt tabut alkavat murtua. Mistä häpeästä ja mitkä tabut? Onko minut siirretty aikakoneella jonnekin noita-ajalle tai hihhuliyhteisöön?
Jos miehillä olisi menkat, niin he kuulemma kehuskelisivat niillä. Gloria Steinem on revitellyt tällä ajatuksella esseessään jo 1978, ja sen jälkeen on ollut humoristisia kampanjoita otsikolla "If men had periods".
Enpä usko, että kehuskelisivat. Eiväthän nuo muillakaan eritteillään leuhki.
En siis pidä eritetaiteesta, olkoon erite mikä hyvänsä.
Enkä pidä tällaista taidemuotoa tärkeänä feminismille.

Tervehdin teitä tässä kuvassa aurinkoladulta Kouvolan Käyrälammelta. Asuni on silkkaa retroa. Naamakin on retroa. Se toinen MM, Marilyn, oli aina julkisuudessa seksikkäissä vaatteissa. Kyllä se roolin vetäminen varmaan väsytti.

Aion lähteä viettämään naistenpäivän iltaa Kouvolan pääkirjastoon. Siellä on naisvaltuutettujen paneelikeskustelu ja sen jälkeen tasa-arvokonsultti Leena Teräksen luento tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, sellaisesta, josta kaikki hyötyvät. Lehtihaastattelussa Teräs sanoo, että sukupuolijakautunut työelämä on suomalaisen yhteiskunnan murheenkryyni ja huokaa: "Olisimmepa vain ihmisiä ihmisille."
Tähän asti olen suunnitellut äänestää kuntavaaleissa erästä pätevää miestä, mutta katsotaan, minkä vaikutuksen paneelin jäsenet antavat.

Mieheni lupasi ostaa minulle Naistenpäivän lahjaksi kilon käsipainot. Kuntoutan kättäni ja kaksikiloiset ovat muutamaan liikkeeseen liian painavat. Heikko mikä heikko! Uskoisin, että hän ostaa tulppaanejakin. Jos ei, niin ostan itse.

Hyvää Naistenpäivää!

Tämä alkukuva ja myös muut kirjoitukseni kuvat ovat Kouvolan Right to Live -tapahtumasta, josta kerron myöhemmin.
Ensin vähän taustaa.

Helsingissä on ollut jo kuukauden päivät turvapaikanhakijoiden leiri, mielenilmaus Right to Live - Oikeus elää, jolla he haluavat kiinnittää huomiota Suomen hallituksen ja maahanmuuttovirasto Migrin toimintaan ja lopettaa ihmisoikeuksien vastaiset palautukset vaarallisiin paikkoihin. Monella on kyse omasta tilanteesta, saako jäädä maahan, joutuuko kuljetetuksi takaisin vaarallisiin oloihin vai painuuko maan alle paperittomaksi.

Perheenyhdistämisten rajoittaminen on yllättävän julma päätös hallitukselta.

Palautuskäsittelyissä on esiintynyt virheitä, ja tulkkaus on ollut puutteellista.
Migrin virkailijatkin ovat myöntäneet, että kiire on voinut aiheuttaa virheitä.

Pysähdyin helmikuun alussa juuri pystytetyn Right to Live -kampanjaleirin kohdalle lukemaan julisteita Helsingissä käydessäni. Silloin leiripaikka oli Kiasman edessä. Vähän matkan päähän Lasipalatsin puolelle oli pystyttänyt leirinsä jyrkän maahanmuuttovastainen Suomi ensin -ryhmä. Viikon kuluttua molemmat ryhmät määrättiin siirtymään Rautatientorille, eri puolille toria.

Rasistiset porukat ovat raivonneet somessa turvapaikanhakijoiden mielenilmauksen vuoksi, vaatineet leirin häätämistä ja alkaneet jopa uhkailla asettaen Helsingin kaupungille häätötakarajaksi eilisen 10.3. Kuka vielä sanoo, etteivät uusnatsit muistuta natseja, kyllä minulle ainakin tulee Puhdistajat-nimen itselleen antaneen ryhmän toiminnasta Kristalliyö mieleen.

Teattereissa ja kirkoissa on luettu kielteisiä turvapaikkapäätöksiä. Migri on ollut huolissaan, ymmärretäänkö ne väärin, jos luetaan vain osa päätöstä. Kidutusta kokenut ihminen voidaan Migrin mukaan palauttaa turvallisesti samaan kaupunkiin tai muualle kotimaahan, jopa toiseen maahan, koska aika on nyt jotenkin eri ja palautettu voi vaihtaa ammattinsa, jonka takia on joutunut vainotuksi.

Hetkinen vain.
- Voidaanko ihmisiä palauttaa paikkoihin, joista samaan aikaan paetaan?
- Jos minua on vainottu Kouvolassa ja minut palautetaan Poriin, niin onko kovinkin todennäköistä, että entiset vainoojat eivät löydä minut sieltä?
- Jos on joutunut kidutetuksi toimittajan työssä arvosteltuaan poliisia ja hallitusta, niin leipurinako ei enää vainota? Ja miten se äkkiammatinvaihto tapahtuu?
- Pitäisikö palautettavaksi määrätyn myös vaihtaa nimensä ja mennä plastiikkakirurgille teettämään uusi naama?
- Miksi darinkielinen afganistanilainen määrätään "palaamaan" (eikö pitäisi olla muuttamaan) "turvalliseen" Irakiin, jossa hän ei ole koskaan käynyt ja jossa puhutaan hänelle tuntematonta kieltä arabiaa. Miksi hän ei sitten voi yhtä hyvin jäädä Suomeen?

Tänään on Helsingin Rautatientorilla Right to Live -tukikampanjoita, ainakin kymmenen ryhmää on ilmoittanut saapuvansa. Myös muissa isommissa kaupungeissa järjestetään erilaisia tukitapahtumia.
Toivottavasti puhdistajat pysyvät kotonaan.

Ja nyt Kouvolaaan. Olin tänään Kouvolan tapahtumassa. Huomasin lehdestä jutun, jossa haastateltiin sitä valmistelevia turvapaikanhakijoita, moni heistä jo kielteisen päätökseen saaneena. Huomasin kyltin Toivon, että Suomi löytää taassielunsa ja päätin, että lähden osoittamaan tukeni. Mieheni myös.

Meilläkin oli Kouvolassa sivummalla muutamia Omat asiat kuntoon ensin -kyltin kanssa. Kaikki sujui hyvin.

Tunnelma oli vakava. Tällä kertaa ei tapahtumassa ollut musiikkia eikä mitään muuta ohjelmaa kuin päätösten lukemista arabiaksi ja englanniksi. Eihän tässä ole juhlimisen aihetta. Kevättalvi on tuonut monelle mukanaan kielteisen päätöksen, jota on vaikea ymmärtää.

Tottakai pitää hoitaa kaikkien asioita, mutta tässä tilanteessa joillain on akuutti hätä. On kyse ihmishenkien pelastamisesta ja väärien päätösten kumoamisesta.

Tietenkään emme voi ottaa kaiken maailman ihmisiä pikkuiseen Suomeen. En vain ymmärrä sitä, miksi he ketkä täällä nyt ovat jo vähän kotoutuneina eivät voisi jäädä tänne odottamaan tilanteen rauhoittumista omissa maissaan.

Jos kestätte niin lukekaa Imageen Uuninpankkopoikana blogia kirjoittavan SakuTimosen kirjoitus Ihmisyyden raunioilla ja siinä omilla kuvillaan esiintyvien ihmisten, naisten ja miesten, kommentteja. Omilla kuvillaan. Suomessa. Myös naiset. (klik)

Thanks for impacting the blogosphere! - Kiitos, että vaikutat blogimaailmassa! Sain tällaisen kivan palkinnon Marilta blogista Mrs Karlsson. Tunnustukseen liittyy kirjoitustehtävä, jossa kerrotaan, miten alkoi blogata ja annetaan neuvoja bloggaamista harkitsevalle.

Miten aloitin bloggaamisen?
Olen lukenut aina paljon ja käynyt kirjallisuutapahtumissa. Pidin myös joitain vuosia henkilökohtaista lukupäiväkirjaa, joka alkoi kirjailijan ja kirjan nimen listaamisesta ja laajeni pohdiskeluiksi kirjan herättämistä ajatuksista. Jonkin aikaa osallistuin erään naistenlehden lukupiiriin, joka oli etupäässä lukusuositusten kirjoittamista nettisivulle, joitain kirjoituksia julkaistiin välillä myös paperilehdessä. Pari pakinaani kirjoista on julkaistu WSOY:n kirjassa Elämäni lukumuisto vuodelta 2005. Olin ihan unohtanut tämän, mutta osuin kirjaan hyllyä siivotessa. Muistelmien kirjoittamista olen miettinyt vuosikaudet, ja nyt on joitain lukuja valmiina, lisäksi joitain fragmentteja. Siinä mahtavat kirjalliset saavutukseni blogipostausten lisäksi.

Kerran oli Helsingin Sanomissa jokin kiva kirjoitus bloggaajista ja ajattelin, että tuohan voisi olla hauskaa. Mieheni loi puitteet ja minä rupesin kirjoittamaan ilman mitään esipuheita. Ajattelin, että katsotaan, alkaako vetää. Alkoi.

En ollut päättänyt mitään linjaa. Ensin kirjoitin vain kirjoista, mutta hyvin pian päätin, että blogi olkoon leikkikenttäni. Kirjoitan siitä, mistä kulloinkin haluan ja milloin haluan, käännyn sivupoluille, rönsyilen ja nautiskelen, katson mitä tapahtuu.
Kun katson taaksepäin huomaan kirjoituksissani joitain toistuvia teemoja: mielenterveys, ihmisen hauraus, empatia, maahanmuutto. Olen aloittanut sarjakirjoituksia otsikoilla Hämmästelyä ja Aamunavauksia, mutta parin kirjoituksen jälkeen ne ovat jääneet. Terveysaihe tuli pyytämättä, kun sairastuin rintasyöpään.
Kirjoista bloggaan usein sellaisista, jotka herättävät kysymyksiä tai jotka hurmaavat minut ja ovat erityisen mieleenpainuvia. Monesta hyvästä kirjasta on jäänyt kirjoittamatta, koska en ole kone enkä robotti. Oikean käteni nivelleikkaus ei sujunut kuten olisi pitänyt, ja aika ajoin käden oireet ja kuntoutus ovat hidastaneet kirjoittamista.
Blogini on siis etsivä haahuileva blogi. Tämä saattaa olla kannustavaa sille, joka miettii, pitäisikö jo alussa nähdä vuoden päähän. Asioita tapahtuu sekä kirjamaailmassa, maailmassa että omassa elämässä. Ne sytyttävät kirjoittamaan, samoin keskustelut toisten blogeissa. Ja onhan tällaisella rajaamattomalla kaikki mahdollisuudet jäljellä.

Kirjoista kirjoittaminen on minulla jäänyt taas viime aikoina vähemmälle muiden aiheiden kustannuksella. Olen lukenut mm. seuraavat: Johanna KorhosenMikä niitä riivaa (napakka), Anja Snellmanin Lähestyminen (kaunis ja nostalginen), Linda Boström Knausgårdin Tervetuloa Amerikkaan (pettymys minulle, jäi polkemaan synkkään alkutunnelmaan), Ruth Rendellin Dark Corners (halusin lukea bestsellerin, ei huono) ja valtavasti lehtiä.
Nyt kun blogeissa on kirjoitettu paljon Chimamanda Ngozi Adichien kirjasta WeShould All Be Feminists, Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, luin sen jo toiseen kertaan ja kirjoitan siitä jotain viikonlopulla. Perusteos tasa-arvosta.

Olin eilen illalla katsomassa Martti Suosalon mainion esityksen Palvelija. Siitä tarttui mieleeni lause "Mielikuvitus on ilmainen netti". Niinhän se on, tottavie! Kirjat ruokkivat mielikuvitusta ja niistä kirjoittaminen ja keskustelu antavat lisää ravintoa mielikuvitukselle.

Kirjakassin teksti

Mitä minä antaisin neuvoksi aloittelevalle blogistille?
Minä, haahuilija!

En usko, että tarvitset neuvoja. Jos olet jo aloittamassa, niin sinulla on kaikki mitä tarvitaan, innostus.
Ei kai kukaan kirjoita kirjablogia CV:tä varten tai ansaitakseen. Blogikirjoittelua tehdään sen vuoksi, että se on hauskaa. Siispä siitä vain jakamaan ajatuksiasi.

Ajatusten jakaminen on kivaa. Lähde vierailemaan toisten blogeihin. Blogikeskustelu kuuluu bloggaamiseen. Olen välillä uponnut pitkiin keskusteluketjuihin. Addiktoitunut, koukuttunut - tällaisilla nimillähän näitä somekeskusteluja haukutaan, mutta eikö voisi käyttää myös sanoja innoittunut, ja viisastunut?

Älä kirjoita opettavaisesti, kuten minä välillä. Mistä tulee mieleeni, että blogi lisää itsetuntemusta ja ihmistuntemusta.

Kirjoita rennosti ja pakottomasti. Kirjoita persoonallisesti (no, tämä on klisee, miten sitä muutenkaan kirjoittaisi).

Bloggaajat suhtautuvat yksityisyyteen eri tavoin.
Voit kirjoittaa etäisemmin, vain asioista, mutta voit myös kertoa itsestäsi kirjateemojen ohessa, onhan blogi nettipäiväkirja. Päiväkirjassa on sallittua olla henkilökohtainen. Ei tarvitse nolostella "avautumisia", suruja ja sairauksia. Minusta juuri itsestään kertominen on anteliaisuutta. Pelkkä oman elämän upeudesta kertominen ei niin paljon rikastuta toisia, pieni itseironia ja vakavampi pohdinta enemmän. Harkitse henkilökohtaisten kirjoitustesi sävy.

Tämä kirjakassin teksti ei kyllä aina pidä paikkaansa. Todellisuus on joskus niin vaikeaa, kuten vihapuheet ja -teot näinä aikoina, että se häiritsee jopa lukemista.

Tunnustukseni saavat :

Karvakasan alta löytyi kirja
Tätä blogia kirjoittavat yhdessä ja erikseen Tiia ja Tommi. Minusta tällainen yhteisblogi on hieno ajatus. Ja katsokaa nyt heidän kuvaansa!

Mummo matkalla
Tätä blogia pitää yllä sanataituri taiteilijanimeltään Takkutukka.

Kirja hyllyssä
Olen tykännyt lukea Kaisa V.n kirjoituksia.

Lukuneuvoja
Lukuneuvojalla on postaustensa lopussa aina kiva osio, jossa hän kirjoittaa, millaiselle lukijalle kirjaa suosittaa.

Jokken kirjanurkka
Jokke on blogikonkari. Meillä on Joken kanssa yhteisiä periaatteita, ainakin se että olemme kriittisiä arvioissamme ja emme ota vastaan ilmaiskirjoja.

Yöpöydällä
Tätä blogia kirjoittaa kaima Marjatta. Pidän hänen rehellisyydestään ja omaperäisyydestään.

Kirjasähkökäyrä
Meillä on Main kanssa kiinnostusta samoihin aiheisiin.

Reader, why did I marry him?
Omppu Martin kirjoittaa hersyvällä tyylillä ja rohkeasti.

Inahdus
Luin juuri Ina Westmanin koskettavan kirjan Syliin, joka kertoo vaikeista äitiyden kokemuksista. Inan blogissa on innostunut henki.

Lukijatar
Kirjallisuudenopiskelija, jonka blogissa on tasokkaita kirjoituksia.

No niin, paljon arvostamiani blogeja jäi palkinnon ulkopuolelle. Koitin muistella, etten anna nyt tunnustusta samoille, joita olen muistanut (lue:kiusannut) aiemmin. Keskityin kirjablogeihin, vaikka käyn muissakin blogeissa. Ja Jokke saa täyttää mieskiintiön.
En tarkastanut, oletteko rakkaat palkitut juuri äskettäin vastailleet samoihin kysymyksiin. Jos näin kävi, niin voitte vain ottaa palkinnon vastaan. Itsekin olen vastannut tähän viime kesänä, mutta silti oli kiva miettiä taas näitä bloggaajan peruskysymyksiä.

Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggajaa palkinnon saajaksi.

Tänään on tärkeä liputuspäivä, Minna Canthin päivä ja tasa-arvon päivä. Aiemmin myös Naistenpäivä oli tällä paikalla.

Nigerialainen kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie piti vuonna 2012 TED-puheen feminismistä vuosittaisessa Afrikka-konferenssissa Lontoossa.
TED-puheet ovat alkaneet aiheista Technology, Entertainment ja Design (teknologia, viihde, muotoilu) ja laajentuneet mitä moninaisimmille elämänalueille. (Suomessa pidettiin nuoriin keskittyvä TEDxYouth -tapahtuma viime vuonna Helsingissä.) Puheet ovat kuunneltavissa TED-nettisivuilla.
Adichie oli aiemmin pitänyt jossain TED-tapahtumassa puheen siitä, miten stereotypiat muokkaavat ajatteluamme ja kehitteli aihetta lisää Lontoon konferenssiin keskittymällä sukupuolten stereotypioihin ja siihen, miten ne rajoittavat sekä naisten että miesten elämää. Kun puhe sai valtavat aplodit Adichie päätti muokata siitä esseen, joka julkaistiin kirjana vuonna 2015.

Tämä on nyt se pieni kirja, josta on Suomessa kohistu, koska se suomeksi käännettynä jaetaan lahjoituksena peruskoulun viimeistä luokkaa käyville. Kirja on suomennettu tänä vuonna nimellä Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä. Eräs historian ja yhteiskuntaopin lehtori heristeli nyrkkiään HS:ssa ja ilmoitti, ettei ryhdy kiistanalaista ideologiaa propagoivien tahojen mainosmieheksi. Myös eräs toimittaja puuskutti, että kouluissa on otettu pakkoruotsin rinnalle pakkoporkkanaa ja pakkofeminismiä ja ettei kouluja saisi näin politisoida. Epäilen, oliko kumpikaan lukenut kirjaa.

Olisikohan nimi pitänyt muuttaa vähemmän vaaralliselta kuulostavaksi?

Ja ketä ne epäilyttävät tahot ovat, lahjoittajat? Opetus-ja kulttuuriministeriö, Otava, Jyväskylän yliopisto ja feministinen ajatushautomo Hattu.

Jos itse olisin vielä opettajana ja opettaisin elämänkatsomustietoa, käsittelisin tämän kirjasen ajatuksia mielellään tunneillani. Englannin tunnilla voisin tarkastella pätkiä alkukielisestä tekstistä vaikka 7-luokkalaisten kanssa, niin helppoa ja selkeää kirjan teksti on.

Takakanteen poimittu kirjan ydinajatus

Siis molempia, tyttäriä ja poikia on kasvatettava uudella tavalla reilumpaan maailmaan.

Adichie on asunut vuoroin kotimaassaan Nigeriassa ja vuoroin USA:ssa. (Miten mahtaa käydä, sulkeutuvatko rajat Trumpin aikana!) Hän tarkastelee kirjassa molempien maiden arkipäivän käytänteitä.

Kun Adichie ojentaa Lagosissa tipin parkkipojalle, tämä kääntyy hänen miesseuralaisensa puoleen ja kiittää, koska olettaa rahan tulevan tältä.
USA:ssa pojan/miehen oletetaan aina maksavan tytön/naisen puolesta treffeillä - vaikka he molemmat olisivat samassa taloudellisessa tilanteessa.

Adichie seuraa perhe-elämää amerikkalaisen tuttavan luona. Sekä mies että vaimo ovat yhtä pitkälle koulutettuja ja tekevät amerikkalaiseen tapaan pitkää työpäivää. Kotiin pästyä vaimo tekee suurimman osan kotitöistä ja kiittää miestään, kun tämä joskus harvoin vaihtaa vauvan vaipan, siis hoitaa heidän yhteistä lastaan.
Tässä huomaan, miten Adichie itsekin ajattelee vielä hoidon kuuluvan enemmän äidille. Hän kysyy, eikö pitäisi nähdä normaalina, että isä auttaisi lapsenhoidossa. Auttaisi! "What if we saw as something normal and natural, that he should help care for his child".
Me Suomessa emme puhuisi auttamisesta vaan vain hoitamisesta.
Kyllä suomalaiset ja muut pohjoismaalaiset miehet ovat nykyään paljon edellä tuollaista työnjakoajattelua.

Kun opettaja alakoulussa sanoi, että kokeesta parhaiten selvinnyt pääsee luokan järjestäjäksi, valvomaan keppi kädessä työrauhaa, niin pikku Adichie puhkui intoa ja kunnianhimoa tähän tehtävään. Kun hän sai parhaan arvosanan, järjestäjäksi nimettiinkin toiseksi tullut poika. Opettaja oli unohtanut erikseen mainita itsestään selvän asian, että tehtävään tarvitaan poika. Valittu poika - suloinen lempeä sielu - ei edes ollut kiinnostunut pomon tehtävästä.

Kun me totumme näkemään johtajina vain miehiä, alkaa myös näyttää siltä, että tehtävä ei ole sopiva naisille.
Tässä on pakko mainita, että Merja Kyllönen on juuri ilmoittanut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi. Hyvä Merja! Täältä tulee tsemppiä ja kannatusta.

Adichie kertoo siis kirjassa omista kokemuksistaan ja havainnoimistaan epäkohdista. Ei mitään uutta ja ihmeellistä.
Kyseessä on tasa-arvon perusteos. Minulle se tuo mieleen Tahar Ben Jellounin niinikään kouluihin sopivan erilaisuuden hyväksymisen ja toisten kunnioittamisen aapisen Isä, mitä on rasismi? Nousisiko tästäkin meteli, jos se jaettaisiin kaikille? Todellakin nousisi. Ne nostaisivat, jotka eivät lue kirjaa.

Nigeriassa Adichieta on varoitettu käyttämästä itsestään termiä feministi, koska sellainen nainen ei ole naisellinen eikä saa aviomiestä. Hän onkin kutsunut itseään "Iloiseksi afrikkalaiseksi feministiksi, joka ei vihaa miehiä ja käyttää huulikiiltoa ja korkokenkiä omaksi ilokseen, ei miesten".
Tämä on muutoin hyvä määritelmä, mutta mielestäni feminismiin sopii hyvin myös miehisen katseen miellyttäminen, jos on hetero (ja vaikka ei olisikaan). Myös hyvin pukeutuneita miehiä on kiva katsella, ja kyllä hekin saattavat katsoa itseään peilistä ja ajatella, että tämä kampaus tai asu saa naiset tai Naisen ihastumaan. On kohteliastakin ajatella toisia eikä nyt ihan yöpuvussa mennä lähikauppaan.

Jos miehet eivät lähesty Adichieta, niin kyse on varmaan siitä, että he eivät uskalla, koska hän on niin kaunis.

Adichie märittelee feministin seuraavasti: Feministi on mies tai nainen, joka myöntää, että sukupuoleen liittyy ongelmia ja että meidän pitää korjata tilanne. All of us, women and men, must do better.

Omasta feminismistäni on sanottava, että olen luullut asian olevan selvä. Tottakai kannatan naisille samoja oikeuksia opiskeluun, ammattiin ja omista asioistaan päättämiseen. Tottakai haluan, että yhteiskunnan rakenteet tukevat tasapuolisesti ihmisiä, olkoot he naisia, miehiä tai muunsukupuolisia.

Viime aikoina olen ihmetellyt uusia ns. neljännen aallon feministiryhmiä, joista kirjailija Laura Honkasalo kirjoittaa Annan nro 11 kolumnissaan näin: "Ahdistava ajatus, ettei maltillista feminismiä saisi enää olla olemassakaan. Jos ei muista syyllistyä kaikkien maailman vähemmistöjen ongelmista ja opetella oikeaoppisia kirjainlyhenteitä sekä termistöä, on automaattisesti niidenpuolella, siis naisvihaajien, joiden mielestä naisilta pitäisi ottaa äänioikeus pois."

Honkasalo oli liittynyt pari vuotta sitten Facebookin Feministiryhmään, jossa olo oli kuin karismaattiseen lahkoon eksyneellä. "Feministiryhmässä happi loppui nopeasti. Joistain aiheista valkoiset eivät saaneet sanoa sanaakaan, toisista aiheista miehet. Ja cis-ihmiset eivät saaneet sanoa paljon mistään mitään. (Cis=henkilö joka on kotonaan biologisessa sukupuolessaan."

No, en kyllä hyväksy tuollaista pomottamista. Kun miehet eivät enää pomota, niin naisetko ryhtyvät pomottamaan toisiaan!

Jos ei nähdä mitään naisten puolesta ajettavaa asiaa, niin onko fiksua diivailla termeillä? Miksi tuijottaa omaan napaan, kun maailmassa on paljon naisia, joilla on vielä sama tilanne kuin meillä 1800-luvulla, huonompikin. Heidän puolestaan voi tehdä työtä, oikeasti, lahjoituksin ja menemällä töihin paikan päälle, ei niin, että suutahtelee omassa etuoikeutetussa ryhmässään heidän vuokseen, riitelee siitä, kuka "tajuaa" asiat parhaiten ja moittii niitä, jotka "omivat" köyhempien maiden tyyliä. Itse olen ostanut intaanireservaatista korun, jota käytän ylpeydellä ja Afrikka-mekko oli nuoruuteni vakioasu. En näkisi sen käyttämisessä mitään väärää tänäkään päivänä.
Sitten on vielä se höpsö ryhmä, jonka feminismi ei ole omaan napaan, vaan sen alapuolelle tuijottamista. He ovat löytäneet sieltä jotain ihmeellistä, josta on ilosanomaa levitettävä kaikkialle. Ja ne jotka arvostelevat toista naista räävittömyydestä, ovat pettureita, koska naisten on pidettävä aina yhtä, se on vapautumista patriarkaatista. Pornotähtikin on ilmeisesti enemmän naisasialla kuin hyviä käytöstapoja myös naisilta vaativa vanhempi bloggaaja.
Ugh, olen puhunut!

Mutta siis, Adichien kirja on perusfeminismiä, perusihmisyyttä ja perusasiaa.

Viettäkää mukava tasa-arvon päivä kaikki ihanat naiset ja miehet!

Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle.

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan.
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo.

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista.

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan.
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja.

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä.

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään.

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi.

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä.
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka.

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole.
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-KnausgårdinHelioskatastrofin sävyt.

Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi.
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa:Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa.

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia.

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut.
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

Mukavia joulunaluspäiviä ja hyvää joulua teille kaikille!

Janet Frame, The Lagoon and Other Stories

Ajatuksia uuden vuoden kynnyksellä

Eläköön itsenäisen Suomen kirjallisuus!

Minna Rytisalon ja Juuli Niemen kirjat rakkaudesta ja elämän sattumanvaraisuudesta

Paha Nuutti pois sen viepi, joulun purku ja empimistä musiikin ja elokuvien karsinnassa

Kuva puhuu

Leena Krohn: Näkki, kertomus vesirajasta - ja eräs tosielämän satu

Antti Eskola, Vanhuus

Porsaita äidin oomme kaikki, sikamaisia juttuja, aikamme ja aikansa ilmiöitä

Mikä harmittaa tänään ja on harmittanut jo monta päivää, World Visionin kampanjan nimi

Asko Sahlberg, Irinan kuolemat

Ystävänpäivänä tuumailtua

Moonlight, La La Land ja muut, vähän juttua elokuvista

John Steinbeck, Routakuun aika - ja pohdiskelua siitä, mikä tekee kirjasta klassikon

Naistenpäivän alla funtsittua

Kouvolassa 11.3. turvapaikanhakijoiden puolesta

Blogitunnustus bloggaajaystävältä, miksi bloggaan ja osaisinko antaa neuvoja

Chimamanda Ngozi Adichie, We Should All Be Feminists, sen ympärillä tapahtunutta ja omia hämmästelyjäni tämän päivän feminismistä

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari