Quantcast
Channel: Marjatan kirjat ja mietteet
Viewing all 770 articles
Browse latest View live

Mimi Alford: Salaisuus sydämessäni, Presidentti Kennedy ja minä - NAISASIAA!

$
0
0


Olen pohtinut ja pohtinut, miten kirjoittaa tästä kirjasta. En voi päästää sitä käsistäni kirjoittamattakaan.

Ennen kuin aloin lukea minulla oli kysymys MIKSI. Miksi tällaisia kirjoja kirjoitetaan? Miksi Mimi Alford on kirjoittanut kirjansa? Nyt lukemisen lopetettuani minua vaivaa yhä sama kysymys.
Ymmärrän hyvin, miksi nuori kokematon tyttö päätyy ihaillun julkisuuden henkilön salatuksi seksikumppaniksi. Mutta miksi hän kirjoittaa siitä vanhoilla päivillään kirjan, jossa raportoi yksityiskohtaisesti tapahtuneen, yhä vieläkin kritiikittä, sitä on vaikea tajuta. Voin vain arvella.

Tässä kerrotaan tarina yksityiselämästä, mutta se sattuu sisältämään julkisuuden henkilön. En kuitenkaan halua tuon sattuman vuoksi tulla määritellyksi ja muistetuksi pelkästään presidentin leikkikaluna.

Mutta hei, hyvä Marion Beardsley Fahnestock Alford, sen muistamisen sinä juuri sementoit tällä vuonna 2012 kirjoittamallasi kirjalla! 
Kerrot elämästäsi myös ennen ja jälkeen sitä puolentoista vuoden aikaa 1962 - 63, jolloin olit John F. Kennedyn käytettävissä seksituokioihin aina kun tämä halusi. Mutta kirjan ydinhän on se suhde, muu on taustaa! Et olisi kirjoittanut tätä kirjaa, jos seksisuhde olisi ollut jonkun tuntemattoman henkilön kanssa? Eikä sitä kirjaa olisi julkaistukaan. 

Olet nuori nainen etuoikeutetusta ylemmästä sosiaaliluokasta USA:n itärannikolla. Käyt arvostettua tyttöcollegea, jonka opiskelijat tähtäävät hyviin naimisiin soveliaan nuoren miehen kanssa. Tavoitteena sinulla ja ystävilläsi ei ole ura, vaan perinteinen, itseriittoinen perhe-elämä, samanlainen kuin vanhemmillanne. Myös presidentin rouva Jacqueline Bouvier Kennedy on käynyt samaa koulua. Teitä esitellään debytanttitanssiaisissa, muutoin teidät pyritään pitämään erillään pojista. Eletään aikaa ennen suuria 60-luvun lopun asennemuutoksia, hippiliikettä ja kapinaa. 

Olin koulutettu, hyväkätöksinen ja hienostunut, mutta myös viaton, naiivi, seksuaalisesti kokematon sekä muiden (lukuun ottamatta kaikkein valveutuneimpia yksilöitä) 19-vuotiaiden tavoin autuaan tietämätön kaikesta, mikä ei vaikuttanut minuun suoranaisesti.

Tämä on tilanne, kun sinä Marion eli Mimi, nouset junaan vuonna 1962 ja lähdet kesätöihin Washington DC:hin Valkoisen talon lehdistöosastolle. Sinun ainoa murheesi on suosikkimekkosi rypistyminen hiostavassa, tupakansavuisessa junanvaunussa.
Neljäntenä päivänä presidentin lähin neuvonantaja Dave Powers hakee sinut uimaan keskellä työpäivää. Pukuhuoneessa riippuu valittavana erikokoisia uimapukuja, ja kaksi vanhempaa työntekijää, vähän päälle kaksikymppiset neitokaiset Fiddle ja Jill ilmestyvät myös tottuneen tuntuisesti mukaan uintirituaaliin. Kohta altaaseen pulahtaa itse Mr President , 45-vuotias komea, ruskettunut itsevarma mies. Uintikaverisi eivät ole yhtään hämmästyneitä mistään. "Ensimmäinen ystävä", erikoisavustaja Powers osallistuu istahtamalla altaan reunalle, käärimällä housunlahkeensa ja huljuttelemalla jalkojaan vedessä. Uinti ei virkistä, koska vesi on presidentin selkävaivojen vuoksi liian lämmintä, mutta sinä olet häikäistynyt presidentin kiinnostuksesta. Olet kuullut, että Valkoisen talon työntekijöiden status määräytyy sen mukaan, tunteeko presidentti heidät nimeltä, ja nyt sinä, osaamaton kesäharjoittelija, olet kiilannut jonon kärkeen ohi uranaisten, jotka ovat tehneet vuosia töitä Kennedylle.

Mimi, eikö varoituskellot soineet? Ei, tai sitten tukahdutit ne, olithan niin nuori ja vähän kokenut.

Sinut oli siis nähty ja hyväksi havaittu, ja jo samana iltana Powers hakee sinut työpöytäsi äärestä henkilökunnan tervetuliaisjuhlaan, joka yllätys-yllätys onkin Kennedyn perheen asuintiloissa. Fiddle ja Jill siellä jo siemailevatkin cocktaileja, joita sinullekin tarjoillaan ahkerasti. "Juhlaan" osallistuu uintiporukan lisäksi vain yksi miessihteeri. Odottelu palkitaan, kun Kennedy astelee sisään. Mimi, nautit ajatuksesta, että juuri sinä olet päässyt sisäpiiriin, niihin joiden kanssa presidentti haluaa rentoutua vastuullisen työpäivän jälkeen, ihan kuin olisit päässyt koulun arvostetuimpaan eliittikerhoon. Ja mitä kuuletkaan presidentin sanovan:"Haluaisitko tehdä kierroksen asunnossa, Mimi?" Kierros tarkoittaa nopeaa kävelyä Ensimmäisen naisen, rouva Kennedyn makuuhuoneeseen, jossa presidentti riisuutuu puoliksi ja työntyy sisääsi, suutelematta, varovasti, olethan neitsyt, minkä kokenut Don Juan myös huomaa. Sinä hämmentynyt tyttö saat ohjeen käyttää kylpyhuonetta, ja ruokaakin tarjotaan. Vastaat:"Ei kiitos, herra presidentti." Muut ovat häipyneet, ja auto odottaa sinua. Kun raiskaajasi - anteeksi vaan Mimi, tämä on minun tulkintani - kysyy hissin ovelle saattaessaan, onko kaikki hyvin, sinä vastaat: "Ei minulla ole mitään hätää, herra presidentti."

Uinnit ja seksitapaamiset jatkuvat. Mimi, sinun ei enää tarvitse matkustaa ilmastoimattomissa junissa. Lennät presidentin matkaseurueessa virkamatkoille kuuluisalla Air Force One -koneella, odottelet hotelleissa ja tapat aikaa uima-altailla tietäen, että et ole edes ainoa leikkikaveri.  
Kun palaat kesän jälkeen collegeen, jatkat presidentin tapailua koettaen samalla löytää itsellesi oikeaa poikaystävää. Löydätkin sellaisen, juuri sopivan sukupuun omaavan opiskelijanuorukaisen. Ajan tavan ja konservatiivisen taustasi määräämänä nukutte vielä häiden aattonakin perhevierailuilla eri makuuhuoneissa. Suunnitelma on selvä ja kirkas, mutta katastrofi väistämätön.

Mimi, miksi sinä et heti poikaystävän saatuasi lopettanut outoa suhdettasi mieheen, joka ei edes antanut kutsua itseään etunimellä, ei suudellut sinua eikä luvannut sinulle mitään? Miksi sinä olit niin tahdoton, for God´s sake? Sinähän annoit nöyryyttää itseäsi monin tavoin, joista kerrot kirjassa rehellisesti. Kuulostaa aika perverssiltä, että Mr President pani sinut kokeilemaan huumeita ja härnäsi sinua "rentouttamaan" myös "Ensimmäistä ystäväänsä" sekä veljeään Bobbya. 
Ja sinä vaan puhut edelleen seitsenkymppisenä hellyydentäyteisestä kesästä. Olet tyytynyt liian vähään, etkä kai uskalla nähdä koko totuutta vieläkään.

Katsoin netistä videoita, joissa sinua haastatellaan kiperin kysymyksin ja sinä puolustaudut. Sinulta kysytään, etkö ymmärrä tekeväsi kirjalla pahaa Caroline Kennedylle, Dave Powersin omaisille, Powersistahan syntyy erikoinen kuva presidentin hovinarrina, omille lapsillesi ja lastenlapsillesi. Ensimmäinen aviomiehesi on kuollut, häntä tämä kirja loukkaisi eniten. Sinä sanot, että sinun piti kertoa koko tarina, kuten se oli, koska kyseessä on salaisuudesta vapautuminen, sinun tarinasi. Pitikö se kertoa koko maailmalle, eikö psykiatrille kertominen olisi riittänyt? Sanot myös, ettei kyseessä ole terapiakirja. Vaikutat liikuttuneelta. 

Pitäisin kirjastasi enemmän, jos ottaisit kantaa ja tuomitsisit tyttöjen hyväksikäytön jyrkästi, näkisit itsesi ansaan saatettuna uhrina ja sanoisit suorat sanat. Shame on you Mr President! Ja hävetkää myös te, jotka olette osallistuneet tyttöjen höynäyttämiseen, senkin presidentin kanslian sutenöörit!
Mimi, et kai sinäkin ole niitä naisia, joka pelkää feministin leimaa, jos arvostelee miestä, jopa silloin kun siihen on isosti aihetta? 

Varovaisuudestasi huolimatta kirjasi tuo esiin sen, miten pieni sielu voi maailman arvostetuimmilla ihmisillä olla ja miten he saattavat polkea toisia kiipiessään. 

Voiko olla, että kirjoitat rahasta? Toinen aviomiehesi, jonka kanssa avioiduit päälle kuusikymppisenä on kannustanut sinua kirjoittamaan. Eikö rakkauteen kuulu halu suojella toista? Käyttääkö hänkin siis sinua hyväkseen? Ja toinen kauhea ajatus: onko hänestä peräti hienoa, että vaimo on kelvannut herra presidentille?

Kirjoitatko, koska tämä on sinun elämäsi kiinnostavin asia? Olit lahjakas tyttö, mutta lopetit opintosi ja olet ollut lähinnä kotiäiti. Et ole pätenyt työssä. Sinähän piilottelit kodissasi presidentiltä saamiasi tavaroita silloinkin, kun koit, että elit onnellisessa avioliitossa. Surullista. Niinkö vähän sinä sait! 

Voiko olla, että vielä vanhana ihmisen suurin saavutus on nuoruuden seksikumppanuus jonkin julkisuuden henkilön kanssa? 
Tuleeko sellainen päivä, että julkisuuteen nousee harmaahapsisia herroja salaisuuksineen, Angela Merkelin piilossa ollut "toyboy" tai Hillary Clintonin "fuckbuddy"? Enpä usko. En usko, että naiset seuraavat tässä asiassa Kennedyjä, Berlusconia ja mitä niitä nyt onkaan. Niin, ja nykyään tietysti julkisuus halutaan saada heti eikä puolen vuosisadan jälkeen. 

Toimittaja ja kirjailija Anu Silfverberg kirjoittaa Me naiset -lehden (nro 16, 21.4.) kolumnissaan Bechdelin testistä, jonka tarkoituksena on  paljastaa, onko elokuvassa naisilla mitään omaa roolia miessuhteita lukuun ottamatta. Silfverberg oli käynyt katsomassa elokuvan Suffragette, joka kertoo naisten äänioikeudesta Britanniassa taistelleista naisista. Tämä elokuvahan läpäisee testin, siinä on naisille samastuttavia toimintahahmoja. Samaan aikaan luin jostain toisesta lehdestä ruotsalaisen näyttelijän Alicia Vikanderin haastattelun, jossa hän kertoo miten halusi muokata roolistaan Gerda Wegenerinä Tanskalaisessa tytössä vahvemman kuin mitä se oli käsikirjoituksessa ja että hänellä on vuoden sisällä ollut neljä elokuvaroolia, joissa yhdessäkään ei ollut kohtausta, jossa hän olisi keskustellut toisen naisen kanssa muusta kuin miehistä. 
Bechdelin testin voi tehdä myös koko elämästään: mikä elokuva tämä on, kuka sitä ohjaa ja millainen on roolini. Voinko muokata omasta roolistani vahvan? Onko parempi olla Marion vai Mimi? 

Iloista vappua!

$
0
0


Vappu, kevään juhla, on koittamassa. Sen kunniaksi minä pääsin kipsistä ja sain tilalle kevyemmän tukisiteen, jonka voin irrottaa välillä. Pääsen kunnolla suihkuun, jopa saunaan! Sjung hopp faderallan lallan lei!


Vielä eilen kuljin tämä möykky kädessäni. Mikään takinhiha ei mahtunut. Onneksi löysin vanhan neuletunikan, joka päällä kuljin kaikkialla: teatterissa, korisottelussa (mikä upea kokemus, kirjoitan urheilupakinan sitten, kun käyn seuraavassa!), patikoimassa ja shoppailureissulla Ruskovillan tehtaanmyymälässä Artjärvellä. Viileällä tämän päälle mahtui miehen anorakki niin, että käsi oli koukussa takin sisällä. 
Muodin Yön jätin väliin. Ei tuntunut kivalta, kun ei päässyt kunnolla sovittamaan ja hipelöimään. Mutta täältä tullaan!
Onneksi peukussa on tunto tallella. Olihan siinä operaatiossa mennyt valtimon nirhautumisen lisäksi tuntohermokin poikki, ja sitä oli sitten korjailtu. Kaikki ei mene pienissäkään leikkauksissa aina ihan kohdalleen. Toivon, ettei jäisi mitään hermokipuja. 

Vietämme vappua kotoisasti hiljaiselossa. Välillä ulkoilemme ja käymme tutkimassa, mitä uutta maasta on noussut sateiden jälkeen. Olen koristellut - siis mies on koristellut - kodin ilmapalloilla, vaikka ei tule pikkuvieraita. Silloin niitä pitäisi olla paljon joka paikassa. Pieni kuohuviinipullokin on ostettu. Pitäähän perinteitä vaalia myös vappuna. 

Mies lähti juuri vappumarssille. Ai, olemmeko me päivissä sekaisin? Eei, tämä vappumarssi lähtee läheiseltä palvelutalolta. Mieheni vie toisten hutikkalaisten kanssa (miesten vapaaehtoisryhmä) vanhuksia ulkoilemaan. Siellä hän työntelee pyörätuolissa muistisairasta Valmaa ympäri Mylsää mukavia jutellen. 
On me oltu oikeillakin vappumarsseilla mennävuosina.

Kivaa Vappua kaikille!

P.S. Sain edellisestä kirjoituksestani mieheltäni sellaista palautetta, että kaikkea sitä sinäkin luet. Juu-u kaikkea! Laidasta laitaan. Se vielä unohtui sanoa, että tuohon amerikkalaiseen suhdepaljastuskirjaan verrattuna kotimainen Susan Kurosen (nykyään Ruusunen) teos suhteestaan Matti Vanhaseen, Pääministerin morsian (2007), on raikas, hauska, itsenäisen ja itsevarman naisen kirjoittama pikkumuistelma. Ihan turhaan Vanhanen siitä nosti metelin.
Sjung hopp faderallan lei!



Toni Morrison, The Bluest Eye 1970 - Sinisimmät silmät 1994

$
0
0


Makailin tänään parvekkeella miettimässä, mitä kirjoittaisin Toni Morrisonin esikoiskirjasta. Kaikenlaisia linkkejä tuli mieleeni, mm. elokuva Precious ja paljon kuuntelemani Nina Simonen musiikki. Kuuntelen sitä parhaillaankin inspiraationa tässä taustalla. 

Olen lukenut tämän kirjan jo opiskelijana ensimmäisen kerran. Se on minulle Morrisonin kirjoista rakkain. 

Morrison kirjoitti romaanin The Bluest Eye noin nelikymppisenä. Hänellä oli jo elettyä elämää takanaan, ura kirjallisuuden opettajana ja perhe. Kirjassa ei ole mitään aloittelijan kömpelyyksiä. Se on täydellinen.

Koko Morrisonin tuotannossa on sama aihe, USA:n mustien asema. Hän nostaa esiin asenteita ja rakenteita, jotka pitävät yllä epätasa-arvoa yhteiskunnassa. Hän ei paasaa, vaan kertoo arkisen tarinan ja jättää sen lukijan tulkittavaksi. 

Pienet tytöt Claudia ja Pecola asuvat Lorainin kaupungissa Ohiossa. Eletään 40-lukua. Pecola on sijoitettu asumaan Claudian kotiin, koska kotona on rankkaa. Isä, jolle Pecola on raskaana, on riehunut ja polttanut oman kotinsa ja perhe on joutunut tuuliajolle. Tilanne ei ole mustien yhteisössä tuikiharvinainen. Väkivalta kuuluu elämään. Miehet hakkaavat vaimojaan ja äidit lapsiaan. Kaikkein pohjimmaisena ovat pienet mustat tytöt. He joutuvat helposti pedofilian kohteiksi. Äidit hoitavat työkseen valkoisten nukkemaisia lapsia omien kulkiessa kadulla. Vierasta lasta lohdutetaan ja omaa piestään.

Claudia vihaa Baby Doll -nukkeja, joita saa lahjaksi. Noilla nukeilla on kullankeltaiset kutrit, siniset silmät ja pieni nykerönenä kuten Shirley Templellä. Pecola taas haluaa itselleen ne siniset silmät. 
Mietin pitkään, miksi alkuperäisessä kirjan nimessä on yksikkö, the bluest eye. The bluest I? Olisiko se tämä - eye ja Iääntyvät samoin, ja onhan Pecola mitä sinisilmäisin persoona!
Claudia repii nukkensa ja vihaa niitä, niin olisi ehkä parempi Pecolankin tehdä. Pecola järkeilee lapsen ymmärryksellään, että jos hän vain muuttuisi taianomaisesti valkoisen tytön tavalla suloiseksi sinisilmäksi, hän saisi vanhempansa rakastamaan toisiaan ja kaikki pitämään myös hänestä Pecolasta. 
Kyllähän hän ne silmät saa, mutta hinta on kova. 

Claudia ja hänen siskonsa Frieda katsovat Pecolan raskautta lapsen silmin, isommin ihmettelemättä. Heille joka päivä tuo niin paljon ihmeteltävää, että leikkikaverin tilanne ei heitä kauhistuta, vaan tekee surulliseksi. He eivät pidä aikuisten kylmästä asenteesta.

And I believe our sorrow was the more intense because nobody else seemed to share it. They were disgusted, amused, shocked, outraged, or even excited by the story. But we listened for the one who would say, "Poor little girl," or, "Poor baby," but there was only head-wagging where those words should have been. We looked for eyes creased with concern, but saw only veils.

We did not think of the fact that Pecola was not married; lots of girls had babies who were not married. And we did not dwell on the fact that the baby's father was Pecola's father too; the process of having a baby by any male was incomprehensible to us - at least she knew her father. We thought only of this overwhelming hatred for the unborn baby. 

Miksi naapurusto vihaa syntymätäntä vauvaa? Miksi Pecolaa paheksutaan? Tytöt päättävät, että se on heistä kiinni, syntyykö vauva elävänä. Heidän on rukoiltava ja uhrattava jotakin itselle tärkeää. Ennen kaikkea heidän on saatava kehäkukkansa kasvamaan.

Sinisimmät silmät on jaettu neljään osaan, jotka on jaettu vuodenaikojen mukaan. Minun painoksessani on lukujen alussa viehättävä vuodenaikakuva, syksyn lehti, talven lumihiutale, kevään kehäkukka (vielä toivoa) ja kesän aurinko. Eivät ne kukat kasva, ei Pecolan vauvakaan.

Morrison ei säästele mustien yhteisöä. Miehet vetelehtivät. Raakuus on yleistä ja nokkimisjärjestys on käytössä. Ero värillisten ja nekrujen välillä on selvä. Värilliset ovat siistejä ja hiljaisia, nekrut likaisia ja meluisia. Jotkut vahtivat tätä rajaa erityisen tarkkaan. Pecola kuuluu tietenkin nekruihin. 

Aikuinen Claudia ymmärtää, että Pecolaa rakastivat hänen ja Friedan lisäksi vain huora Miss Marie ja Pecolan raiskannut isä Cholly, joka edes kosketti tätä toisin kuin valkoinen karkkikaupan myyjä, joka pudotteli kolikot korkealta Pecolan käteen.
Lamaantuneen, hulluuteen paenneen aikuisen Pecolan tonkiessa roskien seassa - mitä etsien, sitä ei kukaan tiedä - Claudia tuntee surua lapsuutensa yhteisön vuoksi ja ymmärtää, ettei kehäkukilla ollut mitään mahdollisuutta itää ja kukkia siinä maaperässä sinä aikana.  

Tämän romaanin rakenteessa on vielä eräs hienous. Kirjan alussa on suloinen tarina aurinkoisesta perheestä lapsen kielellä, kuin alakoululaisen kouluaine. Tässä tarinassa asuu oikea Shirley Temple -perhe. Tarinasta on irrotettu lauseita kappaleiden otsikoiksi, ironisiksi vertailukohdiksi sisällölle.
 

Here is the house. It is green and white. It has a red door. It is very pretty. Here is the family. Mother, Father, Dick, and Jane live in the green-and-white house. They are very happy. See Jane. She has a red dress. She wants to play. Who will play with Jane? See the cat. It goes meow-meow. Come and play. Come play with Jane. The kitten will not play. See Mother. Mother is very nice. Mother, will you play with Jane? Mother laughs. Laugh, Mother, laugh. ....


En pysty päättämään, kumpi parvekkeella nappaamistani kuvista on kauniimpi, joten saatte nauttia molemmista. Tässä vielä linkki, josta voitte kuunnella Nina Simonen kappaleen Strange Fruit. Tämä tuli mieleeni ironisesti kirjan kohdasta, jossa Claudia/Morrison päättelee:This soil is bad for certain kinds of flowers. Certain seeds it will not nurture, certain fruit it will not bear, and when the land kills of its own volition, we acquiesce and say the victim had no right to live.
Srange Fruit puolestaan kertoo oudoista hedelmistä, joita riippuu poppeleista, Ku Klux Klanin jäsenten puihin hirttämiä etelävaltioiden mustia miehiä. Näitä hedelmiä maa tuotti kyllä. Nämä itävät kaikkina aikoina huonossakin maassa, parhaiten juuri siinä.

Äitienpäivän alla, muisto äidistäni

$
0
0

Äiti ja minä 1950.


   - Äiti kaatu eikä nouse enää.

Pikkusisko oli leikkinyt pihassa lumileikkejä. Olin katsellut häntä ikkunasta natustellessani kuivaa ruisleipää voin kanssa. Nyt hän tulee omituisen hitaasti tupaan ja kertoo, mitä oli huomannut. Isä ja minä ampaisemme ulos. Äiti makaa liiterin edessä. Puusylys on levinnyt hänen viereensä. Äitillä on silmät kiinni. Mamma tulee perässä siihen seisomaan eikä tiedä, mitä tehdä. 

   - Äiti on vietävä lääkäriin. Pitää soittaa ampulanssi. Äkkiä! ÄKKIÄ!

Minä hätäilen ja isä on jotenkin neuvoton. Hän katsoo äitiä ja kokeilee pulssia. Minä tiedän, ettei hänen lääkintämiehen taidoistaan ole nyt mitään apua.

    - No, mes soittaan Vesilahresta auto. Mes ny äkkiä. 

Juoksen henki kurkussa Kollikorven niitun ohi ja Ison Ahteen ylös asti. En huomannut ottaa pyörää. Palipalit lipsuvat lumessa. On marraskuu, muutama aste pakkasta. Pimeä päivä. 

Kun palaan kotiin, äiti on viety sisälle. Hän oksentaa jotain vihreää. Kohta hänet jo viedään taksiin huovalla peiteltynä. Isä lähtee mukaan. 

Päivä kuluu hitaasti. Teen läksyjä. Letitän Tuulan tukkaa. Luen Pappalle Satakunnan Kansaa. Tarja tulee kotiin. Hän on ollut Järvisillä Seijan kanssa. On vaikea kertoa hänelle, missä äiti on. Äiti on ollut aina kotona. Isoveli tulee kenkätehtaalta. Hän ei halua uskoa, että mitään on tapahtunut. Hänellä on valkoinen Piitles-paita ja tyttöystävä. Hänellä on omaa elämää. 

Mamma on meistä ainoa, joka puhuu. Hän kertaa päivän kulkua ja toistaa, ettei huomannut mitään erikoista. Hän keittää perunoita ja kastiketta, mutta ei meille oikein maistui. Me odotetaan. 

   - Pestiin Hiljan kans pyykkiä koko päivä. Sitä oliki paljo. Kai sillä sitä
     päänsärkyä taas oli, mutta ei se valittanu. Ihan se oli niinko ennenki. 
     Se sano mulle, että menkääs Te jo sisälle. Hän viruttelee täs loput ja 
     keitetään sitte hyvät kaffeet. Niitä hellapuita se lähtiki hakeen. 

Myöhään ehtoolla kuulemme taksin ajavan pihaan. Isä astuu sisälle. Hänellä on kädessä jokin muovipussi. Minua pelottaa se pussi. Isä laskee sen ovensuupenkille.

    - Hiljaa ei ole enää.



Tämä on minun viimeinen muistoni omasta äidistäni. Äiti oli kuollessaan 36 vuotta, ja minä olin silloin 13. Aloitin tällä kertomuksella lapsuuden muistelemiseni kirjoituskurssilla viime syksynä. Kirjoitin äidistäni sen jälkeen myös muita kirjoituksia.   

Yksi kirjoitus syntyi, kun katselin ryhmäkuvaa kylän äitien ja tytärten yhteisestä äitienpäiväjuhlasta. Siinä on takana kolmisenkymmentä äitiä ja edessä saman verran tyttäriä. Kaikkien muiden päät ovat suorassa kameraa kohti, vain minun äitini pää on kallellaan ja mihinkäs muuhun kuin minun suuntaani. Hän tarkistaa, onko rusettini terhakasti ja olenko nätissä asennossa. Samalla tavalla on kamera tavoittanut minut katsomasta omia poikiani. Kirjoitin, miten äitini välitti ja kannusti, miten hän uskoi minuun.

Yhden tarinan kirjoitin siitä, kun lähdin haastattelemaan siskojani heidän äitimuistoistaan. Sille jutulle annoin nimeksi Hei likat, mitä te muistatte meiränäitistä? Siitä tuli hauska.

Äitienpäiväkirjoitukseni on näin aikainen, koska olen lähdössä pienelle matkalle. Kolme sukupolvea, puuhakasta tulee olemaan.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua kaikille! Muistakaa äitejä!

Muistamisesta ja muistelemisesta kirjailijoita lainaten

$
0
0

Mallorcalla kesällä 2014
Muisti oli kuin meri.

Tämä on yhden luvun otsikko Terhi Rannelan romaanissa Frau. Minusta vertaus on osuva. Muistojen meri on valtava. Siinä voi purjehtia tyynessä tai joutua myrskyn silmään. Muistoista voi  poimia iloisia pikku kuohupäitä tai sukeltaa alas syvyyksiin ja kokea sanoinkuvaamatonta. 
Muistissa on enemmän kuin mitä löydän. Parhaat aarteet saattavat olla piilossa pohjassa, jossa niitä vartioivat äkäiset murenat ja terävät korallit.


Mallorcan merimuseo, 2014

Työpöydälläni on kirja, josta haluan lainata muisteluun liittyvän kohdan. Tämä on lähes 500-sivuinen avainromaaniksikin tulkittu Pekka Saurin lähihistoriaa kuvittava Parempaa kuin seksi (2014). Koen myös Saurin elokuvavertauksen todeksi.

Ja jälkeenpäin elämä on dokumenttia ja fiktiota mielivaltaisesti toisiinsa sekoittava elokuva, jota katsoo välillä häpeästä vääntelehtien ja välillä kelloa vilkuillen. Mikä etukäteen näyttäytyi rajattomana mahdollisuuksien viuhkana kuin riikinkukon pyrstö on yhä suuremmalta osalta kynitty, ja jäljellä olevat vaihtoehdot on nekin jo sidottu joihinkin tarkoituksiin ja tavoitteisiin. Aikalaisten tunnustus voi hetken hivellä, mutta eivät he voi loppujen lopuksi tietää eivätkä ymmärtää, mihin olemme pyrkineet ja mitä tarkoittaneet. Joku helppoheikki jää historiaan yhden lauseen nokkelasta letkautuksesta siinä missä toisen uupumatonta ja pyyteetöntä elämäntyötä ei kukaan pane merkille saati palkitse. Jumala voisi epäilemätttä tuomita ja palkita puolueettomasti, mutta meillä joille häntä ei ole olemassa on tarjolla vain oma armoton mittakeppimme. Eikä ihminen voi koskaan itselleen lopullisesti antaa anteeksi.


Kolmas lainaukseni on Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomissa 29.3. Olen säilyttänyt tämän kolumnin nimeltään Mielikuvituksen tuote, koska se kiehtoo minua ja saa myös pohtimaan muistelua, vaikka ei varsinaisesti sitä käsittelekään.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut ItaloCalvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".
Lauselmaan sisältyy olennainen sekä taiteesta että mielikuvituksesta, jotka molemmat edellyttävät myötäelämistä (tai -olemista) olevaisen kaikilla tasoilla ja sen kaikissa ilmenemismuodoissa. Samaa avaraa eetosta pönkittää myös Calvinon lihallis-abstrakti havainto DantenJumalaisestanäytelmästä:"mielikuvitus on paikka jonne sataa sisään".

Malborkin dinopuistossa, 7.5.2016

Palasin lyhyeltä Gdanskin matkalta. Kolmessa päivässä ehdin havainnoida yhtä sun toista. 
Varsovassa oli ollut lauantaina iso mielenosoitus demokratian puolesta. 
Me olimme juuri silloin pienten poikien kanssa tutustumassa 1200-luvulla rakennettuun Malborkin linnaan ja 2011 rakennettuun dinopuistoon. 
Saimme siis kokea jotain sekä keskiaikaisesta elämästä että maailmasta ennen ihmistä. 
Illalla luin hotellihuoneessa Rannelan kirjasta natsipyövelin vaimon ajatuksia. Hän myönsi vaikeasti, että holokausti saattoi olla totta, mutta hän sekä hänen miehensä eivät olleet syyllisiä mihinkään.

Murhan hieno dekkaritapahtuma

$
0
0

Huomio, kaikki dekkariharrastajat ja yhteiskunnallisista teemoista kiinnostuneet: olettehan tulossa Kouvolan Dekkaripäiville!
Pistäkää muistiin, pe - la, 10. - 11.6. Kouvola-talolla. 
Netistä löytyy yksityiskohtaista tietoa, joka kannattaa katsoa myös juuri ennen tapahtumaa, koska se tarkentuu vielä.

Selitys otsikolleni, uskomatonta, mutta totta: pienellä murrealueella Kuusankoskella käytetään vahvistavaa sanaa "murhan", murhan hieno tarkoittaa siis todella hieno, ja tapahtumaan toivotaan tulevan murhasti väkee.

Kouvolan Dekkaripäivät on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut rikoskirjallisuustapahtuma. Tänä vuonna tulee 20 vuotta täyteen.
Tapahtuma sai alkunsa, kun pitkäaikainen kansalaisopiston opettaja ja kulttuurivaikuttaja Ritva Sorvali veti Kouvola-aiheista kirjallisuusryhmää ja siellä kävi ilmi, että juuri dekkarit olivat tärkeitä Kouvolan kirjallisuudessa. Sorvali kokosi tuolloin työryhmän ideoimaan, ja ideat ovat kantaneet tänne asti.

Luennot ja yhteiskunnallinen keskustelu ovat olleet aina mukana. Joskus keksitty "kansantuomioistuin" ja kirjoituskilpailut ovat pysyneet kauan ohjelmistossa. "Huippuvaarallinen ateria" eli yhteinen illanvietto teemaruokineen on jäänyt, koska ihmiset ovat halunneet sosiaalisen päivän jälkeen mieluiten vetäytyä lepäilemään.

Olen ollut kuudestatoista Kouvolan vuodestani vasta kahtena vuonna tässä tapahtumassa. Monena vuonna on sattunut, että olemme olleet muualla, mutta eipä satu enää. Pidän kovasti tästä kulttuuritapahtumasta.

Olen ostanut muutamia eri vuosien kirjoituskilpailujen parhaimmista koottuja antologioita. Luin juuri vuoden 2010 novellikilpailun parhaita. Murhattu mieli sisältää 22 tasokasta novellia, joiden valinnassa päätuomarina on ollut Hannu Lauerma.



Tänä vuonna päivien teema on Dekkari yhteiskunnan peilinä. Myös presidentti Tarja Halonen tulee tapahtumaan. Joka vuosi mukana on ollut nimekkäitä dekkariharrastajia.

Kirjailijavieraita on useita, mm. Elina Hirvonen, Pauliina Susi, Jari Järvelä, OutiPakkanen, Annamari Marttinen ja Antti Tuomainen
Matti Rönkä julistaa kaksi vuotta sitten alulle pannun pienoisromaanikilpailun voittajat. Aiemmin on kirjoitettu novelleja, runoja ja näytelmiä. Viime vuonna oli nuorille oma novellikilpailunsa, josta julkaistiin antologia Kummaa ääntäpimeydestä.
Itse en ole osallistunut kilpailuihin. Toistaiseksi. Vastahan minä olen aloittanut koko kirjoittamisharrastuksen - vielä ehtii. 

................
Lisäys 16.5.
Jos joku ihmettelee, että tämä kirjoitus sisälsi eilen muutakin, niin minä teinkin niistä muista jo koetuista tapahtumista oman kirjoituksensa, joka on nyt tuoreimpana. Alkoi ärsyttää yhä pitenevät kirjoitukseni. Kuka niitä jaksaa lukea.
Kummastelin muuten hurjaa piikkiä kävijämäärässä, kun olin julkaissut edellisen kirjoitukseni muistelemisesta, yli 1400 käyntiä yhden päivän aikana. Yleensä minulla on parisensataa visiittiä päivittäin. Oliko se Pekka Saurin kirjan nimi, joka veti, Parempaa kuin seksi? Se onkin arvoituksellinen nimi.                                 

Bloggari tutustuu korikseen ja räppiin

$
0
0
                                     

Jokin aika sitten kerroin blogikirjoituksessani käyneeni korisottelussa ja että kirjoitan, mitä näin ja koin, kunhan käyn toisen kerran. No, jäi käymättä. Kouvoillahan oli voittoisa loppuottelu Tampereen Pyrintöä vastaan täällä kotikentällä ja voittivat. Olisi pitänyt mennä! 

Siinä ottelussa nokialaisia vastaan, jonka näin aiemmin, oli hieno tunnelma.
Ajattelin ottelua näytelmänä. Käsikirjoitus ja ohjaus menivät nappiin: mahtava jännitys ja  juuri oikea rytmi. Roolitus onnistunut.

Olin ajatellut olla aivan cool. Sanoinkin seuralaisilleni etukäteen, että en välitä katsella mitään tuloksia taululta, keskityn vain katselemaan pelaajia ja kannustan molempia puolia. Mutta niin vain kohta hakkasin käsiäni yhteen Kouvojen puolesta unohtaen kipsin ja kaikki. 

Kouvojen puolella pidin erityisesti pelaajasta nimeltä Thomas Gipson III. Hän liikkui ihanan sulavasti. Vastustajien BC Nokian puolella pidin itäeurooppalaisesta jättiläisestä, Dragan Labovicista päinvastaisesta syytä. Hän oli suloisen kömpelö, kuin karhu pitkine selkineen ja lyhyine säärineen. Hän jyräsi vikkelämpien välistä 207-senttisen itsensä korin alle ja nosti pallon koriin. 

Asiantuntemuksen puutteeni osoitin heti alussa, kun kysyin mieheltäni, keitä nuo mafiamiehen näköiset pukumiehet ovat. Valmentajia siis. En ollut nähnyt muuta koripalloa kuin omien poikien pelejä koulujen saleissa. Niissä valmentajat olivat verkkareissa.

Jos haluat nauraa edelliselle urheilutapahtumassa käynnilleni, klikkaa tästä.
                                  
Kouvolan Sanomien kuva
Eilen olin Kouvolan torilla katsomassa artisteja nimeltä Karri Koira, Asfalttisoturi ja Musta Barbaari. Lavalla oli myös prinssi Jusuf hoitamassa laitteita, ja hänkin veti yhden biisin.
Räppäreitä, juu! Minä katsomassa! Ja nautin. 

Esiintyjät tulivat Kouvolan Lakritsin toimitusjohtajan Timo Nisulan kutsumina. Nisulan mielestä nämä kaverit ovat hauskoja tyyppejä ja Musta Barbaari erityisesti sopii Lakritsipäivään, koska hän laulaa hittibiisissään Salil Eka Salil Vika olevansa "stadin revityin laku".

Esitys oli huumoripitoinen, kodikas, rasismistereotypioita karnevalisoiva ja rento. Nuoret miehet ottivat erityisesti lavan edessä jammailevat pikkulapset huomioon. Ja kyllä ne pienet eläytyivätkin. Joku kaksivuotias pyöri välillä silmät kiinni ja kauhoi ilmaa kuin ammattilainen. Minä liikehdin vaisummin, kuten Jenni Haukio ja Michelle Obama katsoessaan nuorten esityksiä käynnissä olevan Washingtonin huippukokouksen aikana.

Kouvolan Lakritsi on jo 110 vuotta vanha firma. Se on saanut alkunsa Viipurissa 1906 perustetusta Papulan Vesitehdas Oy:stä ja sisaryhtiöstä Makeis- ja Mehu Oy. 

Kouvolan Tornionmäessä Papulan tehtaan lähellä teini-ikäisenä asuneen mieheni isä oli eläkepäivillään töissä tässä firmassa. Silloin siellä oli lakujen ja limsojen lisäksi vielä leipomotoimintaakin. Mieheni muistelee lämmöllä, miten hänkin oli yhteen aikaan pulska poika, kun iskä kantoi hänelle töistä epämuotoisia lakuklönttejä, viinereitä ja limsaa.

Nisula aikoo tehdä lakustaan "maailman revityimmän".   
Jokin aika sitten hän sai puhuttua suunnittelija Eero Aarnion ottamaan materiaaliksen lakritsimassan ja muovaamaan firmalle edustustuotteen. Tuotetta kehiteltiin vuoden päivät ja niin syntyi Kummitus, Aarnion ensimmäinen elävästä materiaalista tekemä veistos. 

Kummitus on luultavasti nähtävillä tehtaalla, mutta ei ole tullut käydyksi, joten kuvana on nyt vain googlekuva. 
Kummitus on esillä myös Helsingissä Designmuseon Aarnio-näyttelyssä Helsingissä, ja sitä tullaan myymään sisustusliikkeissä hienossa pakkauksessa.  



P.S. Eilen tämä kirjoitus oli vielä edellisen häntänä. Katsoin paremmaksi erottaa, koska nämä on jo nähty ja dekkaritapahtuma on tulossa. Sitäpaitsi lyhyempi on luettavampi, eikö vain?

Moraalikysymyksiä - Maritta Lintusen Takapiru ja Terhi Rannelan Frau

$
0
0

Maritta Lintusen  kirja Takapiru (2016) on kiinnostava moraaliongelmien ympärille koottu kymmenen novellin kokoelma. 

Oikea ja väärä ei ole helppo asia. 
Mitä tehdä plagioijalle? Entä kun luontoarvot asettuvat puntariin rahanahneuden kanssa? Onko rakkautta ilman rehellisyyttä? Onko poikakodin kokeneen isoisän karskit neuvot kiusatulle pojanpojalle parempia kuin isän humaanit? - Ukki. Onko väärin ajatella eri tavalla kuin isä?
Joskus vilunkikeinot ovatkin niitä moraalisimpia keinoja ja joskus kosto on paitsi makea myös oikeutettu.

Oma suosikkini on koulumaailmaan sijoittuva novelli Hymypatsas. Uusi fiksu oppilas saa opettajan ansaan, näkemään oman heikon itsensä, puutteensa ja elämänsä tyhjyyden.

Minä vieritin kiveä edelläni ja kivi imi itseensä roskaa ja valhetta, ja siitä tuli yhä painavampi, yhä suurempi piina minulle. Ja kun raskain hetki koitti, ja voimani ehtyivät, keksin pelastuksen ahdinkooni. Rupesin kauppiaaksi. Vaihdoin valheista raskaan lohkareen yhteen kevyeen kipsipäähän.

Pidän Lintusen tyylistä. Kieli on rikasta ja novellien rakenne onnistunut. Jännite pitää loppuun asti ja jokaisesta novellista jää pohdiskeltavaa.



Terhi Rannelan historiallinen romaani Frau (2016) on natsiajan puintia monesta eri näkökulmasta. 

Keskiössä ovat tapaamiset, joissa nuori toimittaja Erich Richter haastattelee kuolemansairasta naista, pelätyn SS-kenraalin Reinhard Heydrichin leskeä Lina Mannista. Richter yrittää ajaa rouvan nurkkaan katsomaan rehellisesti omia ja miehensä hirmutekoja ja tunnustamaan niiden seuraukset. 
Rouvan panssari on kova, edes Richterin keräämät aikalaisten todistukset eivät tahdo päästä sen läpi. Ne Linan pitää polttaa olemattomaksi. Toki hän lukee ne. Hän ei tunnista niissä kuvattua julmaa naista. Hän kokee tehneensä vain kuten piti; hän oli velvollisuudentuntoinen nainen, käskynhaltijan vaimo, jolle uuden maailman rakentaminen oli välttämättömyys. Hän sai paljon ja menetti paljon, mielestään ihmisten pahuuden takia. Hän kokee olleensa myös hyväntekijä. 

   - Sodan jälkeen monet vaimot vannoivat olleensa passiivisia, mutta minä olen aina ollut rehellinen. En ole koskaan suostunut teeskentelemään typerystä. Minä ohjasin mieheni liikkeen pariin, vaikka olin häntä nuorempi. 

   - Aloittakaa teoksenne yksinkertaisella sitaatilla. "Minä en tunne syyllisyyttä mistään. En absoluuttisesti mistään."

Kaikissa kirjailijoissa, dokumentaristeissa ja toimittajissa oli sama vika. He odottivat Linalta jotain sellaista, jota hän ei voisi heille antaa.
Kuinka hän voisi kertoa heille, että muisti oli kuin meri?
Että se, mikä oli kaikkein painavinta, upposi pohjaan. Merenpohja oli muistojen kalmisto.
Niljan seasta erottui käsiä, jalkoja, kalan näykkimiä luita.

Vaikka tunnustus jää vajaaksi ja osa jää pohjaliejuun, Richter saa sen mitä halusi, myös henkilökohtaisella tasolla, mikä tulee sopivasti yllätyksenä, samoin kuin lopun valokuva, jossa Lina on itse asiassa kylmemmän näköinen kuin hymyä tavoitteleva miehensä, Prahan teurastaja Reinhard Heydrich.

Linan suomalainen nimi Manninen tulee hänen toiselta aviomieheltään Intimi-teatterin johtajalta Mauno Manniselta, joka oli Anni Swanin  ja Otto Mannisen kuopus. Avioliitto kesti muutaman vuoden. 

Rannelan tyylissä näkyy hänen toisen ammattinsa, toimittajan työn jäntevyys ja niukkuus. Pidän tästä tyylistä enemmän kuin liiasta rönsyilystä, jota monissa nykyromaaneissa suositaan.

Rannela herätti kiinnostukseni lukea lisää kirjansa todellisista henkilöistä. 
Kirjan lopussa on lähdeluettelo, jossa on mainittu mm. Lina Heydrichin elämäkerrallinen kirja Mein Leben mit Reinhard (2012), joka on uusi painos aiemmasta Leben mit einem Kriegsverbrecher (1976). Kirjassa Lina Heydrich puolustaa miestään, kuten oli puolustanut myös lukuisissa korjauskirjeissään sanomalehtien toimittajille. Uudessa painoksessa on Heydrichien pojan Heiderin esipuhe.

Olen lukenut amerikkalaisen tutkijan Wendy Lowerin teoksen Hitlerinraivottaret (2014), jota sen ilmestymisen aikoihin kauhisteltiin ja haluttiin uskoa liioitelluksi. Rannelan tutkimuksiin perustuva fiktio vahvistaa sen, että naiset pystyvät samoihin julmuuksiin kuin miehensä. Valitettavasti.

Miten vaikeaa ihmisen onkaan hyväksyä totuus!


Q-teatterin Tavallisuuden aave ja mitä mietin sen jälkeen

$
0
0
Pidän kovasti Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö, jolla hän sai viime vuoden Helsingin Sanomien parhaan esikoisromaanin palkinnon. Kun kuulin, että hän on myös kirjoittanut ja ohjannut Q-teatterille näytelmän Tavallisuuden aave, jossa on samoja ajatuksia kuin kirjassa, riensin heti varaamaan lippuja.
Nyt kun olen näytelmän nähnyt, elänyt ja eläytynyt mielessäni liikehtii paljon sen kohtauksiin liittyviä ajatuksia.  



Käsiohjelmassa Turunen kertoo, miten päätyi juuri tähän aiheeseen.
Hän huomasi vuosia ulkomailla vietettyään, ettei viihtynyt Suomessa. Asia suretti ja ajattelutti häntä, ja häntä kiehtoi käsitellä hämmennystään näytelmässä. Sitten hän sattui katsomaan Buñuelin elokuvan Vapauden aave (1974), joka koostuu vapauteen liittyvistä kohtauksista. Tämän muodon hän halusi teatteriesitykseen, mutta jäi miettimään, mikä aihe olisi yhtä painavaa kuin vapaus ja antaisi mahdollisuuden pohtia asioita, jotka saivat hänet tuntemaan ahdistusta Suomeen palattua.

Oivallus aiheesta tuli Berliinissä, jossa Turunen osallistui taiteilijoiden performanssi-työpajaan.
Yllättäen työpaja alkoi tanssitunnilla, jossa Turunen joutui häpeäkokemuksen valtaan. Hän tunnustaa olevansa kehollisesti lukkiutunut ihminen. Afrikkalaisen miehen heittelehtiessä rennosti hänen ympärillään hän tuli yhä tietoisemmaksi omasta kömpelyydestään, yritti matkia toisia, vaimeni ja pysähtyi lopulta keskelle lattiaa. Sieltä opettaja poimi hänet esimerkkinä kylmän pohjoisen järjen palvonnasta vastakohtanaan kuuma etelä ja intohimo. Silloin häpeän hiessä kylpevä kurssilainen muisti Buñuelin ja löysi aiheensa.
Ja silloin tajusin, että halusin tehdä jotain juuri tästä. Tavallisuudesta ja sen tavoittelusta. Erilaisuuden pelosta ja joukosta erottumisen kauhusta. Kyvyttömyydestä elää tai auttaa muita ihmisiä, koska päällimmäisenä on aina ajatus siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Niistä hetkistä, jolloin tavallisuus määritellään, siihen liittyvästä vallankäytöstä. Mutta ennen kaikea minusta ja meistä, niistä ihmisistä, jotka tuijottavat kauhua ja pelkoa silmissään, kun jotakin "vähän erikoista" tapahtuu.

Olen aina pitänyt käsiohjelmista. Nykyään ne ovat monesti korkeatasoisia ja lisäinformaatiota antavia. Tässäkin käsiohjelmassa on hienoja artikkeleita, paitsi tämän näytelmän syntyhistoriasta, myös artikkelit Bunuelin elokuvasta, normeista ja normalisaatiosta sekä von Wrightin veljesten lintumaalauksista, joita käytettiin heijastinkuvina näytelmän taustalla.
Myös näytelmän eri kohtauksissa harkitusti käytetyt musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmaan.

Ferdinand von Wright,
 Harakoita kuolleen koppelon ympärillä, 1867. 

Ja nyt itse näytelmään. Jotain siitä.

Tavallisuuden aave koostuu unenomaisista viipyilevistä kohtauksista, joista katsoja voi tehdä omia päätelmiään. Tahti on hidas, koska näytelmän ihmiset ovat verkkaisia. Hitaus antaa myös tilaa katsojan ajatuksille.

Elina Knihtilä tavallisuutta toteuttavana, kaikkensa yrittävänä, mutta jotain muuta kaipaavana perheenäitinä on valtavan hyvä.
Eräässä kohtauksessa hän sytyttää apeana itsenäisyyspäivän kynttilöitä ja sanoo, että haluaisi jotain iloisempaa. Samalla hän huomaa värikkään flamencotanssiparin saapuvan huoneeseen. Kohta harmaanbeessi äitihahmo onkin vedetty mukaan riehakkaaseen menoon, iloon ja nauruun. Hetken aikaa on väriä, loistetta, on elämää, mutta se kuihtuu ja nauru muuttuu rumaksi nyyhkeeksi. Tämän kohtauksen rajuus ja melankolia saivat minut itkemään. Tunsin voimakasta surua kaikkien haaveensa menettäneiden puolesta. Miten joskus toiveet jäävät sivuun, miten ihminen kaipaa jotain enemmän, mutta ei osaa saada sitä. Flamencotanssija oli pyrkinyt sisään jo aiemminkin, mutta tullut karkotetuksi.

Normalisoiminen nousi esiin heti alun natsitervehdysseremoniassa. Perheen miehet osoittavat isänmaallista tunnetta käsi ojossa ja äiti moittii, mitä tuo nyt on. MITÄ TUO NYT ON? Vastaukseksi tulee "Se on ihan tavallista", ja asia kääntyykin niin päin, että kyseenalaistaja joutuu pyytämään anteeksi.


Arkisuuden koomisuus sai nauramaan. Neljä henkilöä kaljapulloineen seisoskelemassa toisistaan etäällä, totisina, välillä pullosta yhtä aikaa hörpäten, kunnes yksi selostaa kauan ääneti olleen ihmisen römäkällä äänellä:"Nyt juhlitaan."

Näytelmä koostuu lyhyistä absurdeista tilanteista - onhan alaotsikkokin Kuvia kotimaasta. Osa tuokioista on totisia, osa karnevalisoituja. On naamareita, joita laitetaan itselle ja pakotetaan toisille, on translapsi ja on susi, jonka vain eräs hauras, kuihtuva henkilö näkee. Vietetään joulua ja häitä, lopuksi hautajaisia. Hautajaisissa on valtavasti kukkia, kukkameri; häissä on häpeää ja kireitä suupieliä. 

Hailakoissa häätunnelmissa
                             
Eräs muistiinjäävä hahmo on Laura Birnin innokas ja odotusta täynnä oleva nuori vaimo, joka muuttuu yhä kalvakammaksi eikä tiedä seuratako isoa sutta vai tavallisenharmaata miestään.

Tuokiokuvien virta tässä näytelmässä on moninainen. Menkää katsomaan. Kevät on loppuun myyty, mutta Tavallisuuden aave on myös syksyn ohjelmistossa.

Mainitsen vielä yhden kohtauksen, joka sai minut käyttäytymään enemmistöstä poikkeavasti. Se oli tyynyillä toteutettu valtaisa joukkoraiskauskohtaus, joka alkoi unelmoivasta tanssista tyynynaisen kanssa - siinä vaiheessa vain yksi nainen, pikkutyttömäiseen kesämekkoon puettu - ja päättyi loputtomiin tyynyjen kanssa nytkyttelyihin ja ratsastamisiin, laukkaan ympäri näyttämöä tyyny jalkojen välissä, tyynyjen puukottamiseen ja höyhenten pöllyttelyyn. Minusta se oli niin hauskasti toteutettua reuhtomista, niin koomista meuhkaamista, että en voinut kuin hohottaa. Katsoin ympärilleni, muut olivat vakavia, miehenikin vain mietiskelevän näköinen. Musiikki oli onneksi tässä kohdassa niin kovaa, että en herättänyt pahennusta. (Hui, miten minä nyt noin!) Oi, miten tämä käyttäytymiseni sopiikaan teemaan! 
No, sitten tulikin taas äitihahmo kauhistelemaan "Mitä tämä nyt on?" -  "Ihan tavallista." Ja taas päädyttiin itkunsekaiseen anteeksipyyntöön, jonka kritisoija joutui esittämään tyynyjen repijälle.


Yksi kulkee matto mukana. Tarkoituksella.
Myöhemmin tarvitaan myös harjaa.

Lähtiessä vieressä istunut nainen sanoi, että eipä paljon naurattanut. Minä siihen, että olihan siinä hauskojakin  kohtauksia. Vieressä istunut selitti, että kun se kaikki oli niin kovin totta. 

Nauru ja itku olivat koko ajan lähellä tätä näytelmää katsoessa. Ja nyt on jälkijäristysten aika.

Minulla on tullut näytelmän jälkeen mieleen toinen suomalaista mielenmaisemaa käsittelevä kirjailija, Orvokki Autio. Hänen 80-luvulla ilmestyneessä romaanitrilogiassaan Pesärikko eräs tavallisuuden vartija Ilmi komentaa usein sisartaan " Hillitte ittes Laimi!", ja kyläyhteisön moraalin mittapuu löytyy lauseesta "Mitä ihmisekki sanoo".

Onhan meillä näitä kansallisia jäykistelyjä. Ei voi kieltää.

Viime aikoina ominaisuuspiirteitämme on kuvittanut  Karoliina Korhonen Suomalaisten painajaisia/Finnish Nightmares-sarjakuvissaan, joissa Matti poloinen joutuu noloihin tilanteisiin, kun häntä kehutaan, kun tuntematon alkaa tehdä tuttavuutta bussissa tai kun hänen pitäisi pitää puheenvuoro kokouksessa. 


Kotouttamisessakin käytettyä Matti-sarjakuvaa

Turunen pohtii näytelmän käsiohjelmassa, onko kansallisuudesta puhumisessa ylipäätään mitään järkeä.
Kansallisuudethan ovat oikeestaan aika valheellinen konstruktio. Ennen niitä ei ollut.

Onko Ferdinand von Wrightin maalauksessa Taistelevat metsot (1886) muka jotain erikoisen suomalaista vai onko sen karuus, jylhyys ja uhoaminen vain sovittu määrittely? Sitä löytää, mitä etsii. Sisu? Se taitaa ollakin jo unohdettu klisee. Nykyään ei etsitä uljasta suomalaisuutta vaan suomalaista ahdistuneisuutta. Kuinka paljon siinä on sovittua?

Tavallisuuden aaveen tapahtuma-aika on 80-luku. Värit ovat hailakat ja vaatteet liian isoja, kenkinä harmaat Pomarin loaferit. 
Jäykistely ja totisuus on vähentynyt noista päivistä, mutta kyllä vakavan ilmapiirin huomaa, kun palaa Suomeen etelämpää Euroopasta tai USA:sta. Presidenttiparimmekin oli niin ihastuksissaan amerikkalaisten mutkattomuudesta äskeisellä valtiovierailullaan.

Pieni pyyntö Saara Turuselle: teepä vielä toinen 'aave', joka kertoo nykyajan ilmiöistä. Mikä otsikko sillä voisi olla - Yksilöllisyyden aave? Kaikki haluavat olla nykyään yksilöllisiä ja erityisiä. Siinä näytelmässä ei kuljettaisi hailakoissa löyhissä vaatteissa vaan tiukoissa mustissa pitkissä kalsareissa, niin naiset kuin miehetkin. Legginsit, jegginsit ja megginsit. Lattemuki kädessä. Yksilöllisinä. Jos tavallisuudessa hävetään, niin yksilöllisyydessä loukkaannutaan. Ja edelleen perusilme on aika äreä.

Ferdinand von Wright, Metsoja soitimella, 1862.

P.S. Tästä on kirjoittanut muutama muukin bloggari, viimeksi luin Jassun kirjoituksen blogissa Hurja Hassu Lukija.
Jotkut jaksavat laittaa paljon näitä linkkejä, mikä on kiva, yhteisöllinen tapa. Minä en valitettavasti usein viitsi. Edellisen kirjoitukseni historiallisesta romaanista Frau löytyy mm. paljon eri bloggareiden tasokkaita kirjoituksia.

Tietohaaste

$
0
0

Sain jokin aika sitten nimimerkiltä Lukumato Klassikkojen lumoissa -blogista haasteen kirjoittaa tietokirjoista. Ehdin saada saman haasteen jo toistamiseen myös Ullalta blogista Ullan Luetut kirjat.  Anteeksi hitauteni! Täältä tullaan lopultakin. 

      Haasteen alullepanijan ohjeet:
  • Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
  • Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameksi, kveeniksi, meänkielellä jne
  • Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
  • Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoistaSiitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
  • Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin.

Olen samaa mieltä Lukumadon kanssa siitä, että kaikenlaista lasketaan nykyään tietokirjojen joukkoon värityskirjoista rukouskirjoihin ja että blogeihin ei paljon päädy tietokirjoja, vaikka niitä luetaankin. Laskin, että olen koko blogihistoriani aikana kirjoittanut alle kymmenestä tietokirjasta. Olen lukenut kuitenkin tasaisesti myös tietokirjoja. 

Eniten olen lukenut tietokirjallisuutta uskonnoista ja uskonnottomuudesta, rauhankasvatuksesta, psykologiasta (lapset, masennus ja syömähäiriöt) ja maailman tilasta.

Nappasin muutaman kirjan hyllystäni. Ne kertovat myös omaa historiaani.



Betty Friedanin kirjan The Feminine Mystique(1963) olen signeerannut Marjatta Korpelana vuonna 1972. Se oli aikansa tärkeä kirja. Tämä tausta on hyvä myös tällä hetkellä  naisten asioita ajavien tiedostaa.



Lapsi ja sota, toim. Marianne Kahnert, David Pitt ja Ilkka Taipale vuodelta 1984 kului käsissäni, kun toimin rauhan- ja kansainvälisyyskasvatuksen tehtävissä koulussa ja vähän koulun ulkopuolellakin. Kirjassa on runsaasti tilastoa ja tietoa eri maiden lasten tilanteesta. Lukumadon peräämää lähdeluetteloakin on yhdeksän tiheään painettua sivua. 



Arvot, hyveet ja tieto, toim. Pekka Elo ja Hannu Simola (1995) on elämänkatsomustiedon 10-vuotisjuhlakirja täynnä tietoa tämän upean oppiaineen taipaleelta. Kyseessä on aine, jonka sisältö on mahtava, mutta jonka toteutus kouluissa ontuu. Itse sain opettaa ET:tä yhtä aikaa uskontotuntien kanssa, ei muun koulupäivän päälle kuin jälki-istuntona, kuten monissa kouluissa on tehty. Olin hyvin innostunut tämän aineen opettaja ja opiskelija. Toinen kirjan toimittaneista, Opetushallituksen elämänkatsomustiedon ja filosofian ylitarkastaja Pekka Elo veti yksin ja innokkaana kursseja meille innokkaille ympäri Suomea.



Ben Furman, Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus (1997) sopii minulle positiivisuutensa vuoksi. Furman osoittaa kirjassaan, etteivät menneisyyden kokemukset vaikuta meihin millään suoraviivaisella tavalla, vaan näkyvät erilaisina elämän eri vaiheissa. 

Menneisyys ei ole pelkästään aikakirja, johon on kirjattu tositaphtumia aikajärjestyksessä. Se on elävä tarina, joka muuttaa muotoaan aina sen mukaan, miten tuo tarina  kerrotaan, mitä merkityksiä tapahtumat saavat, mitä selityksiä niille annetaan ja mitä seurauksia niistä uskotaan olevan. 



Georg Henrik von Wright, Ihminen kulttuurin murroksessa (1995) on kirja, jonka haluan lukea uudelleen. Von Wright näkee kulttuurimme erityispiirteinä dynaamisuuden ja muuttumisen. Hän käsittelee kirjassa monenlaisia asioita, joista kertovat mm. otsikot Suuret kulttuurit, Tolstoi ja historia, Usko ja tieto

Sellainen joka oivaltaa maapallon olosuhteiden muuttumisen välttämättömyyden - ilman, että hän sen takia omaksuu jonkinlaisen utopian muutosten laadusta ja niiden siunauksellisuudesta - hänen ei tarvitse etsiä lohtua "voimattomuuden optimismista" eikä vaipua "toivottomuuden pessimisimiin. 

Paitsi että haluan lukea tämän uudelleen, haluan lukea myös Pentti Linkolan kirjamessuilta hankkimani Unelmat paremmasta maailmasta (uusi painos 1971 julkaistusta kirjasta, jonka olen silloin aikanaan lukenut) ja viime vuoden tietokirjapalkinnoista kilpailleen Helena Telkänrannan kirjan Millaista on olla eläin


Kirjan lopussa on Linkolan itsenäisyyspäivän puhe, jonka hän piti  radiossa 6.12. 1967. Sen loppu on niin ihana, että kopioin sen tähän.

Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään, että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan.

Nyt se viiskymmentä vuotta on kohta mennyt ja me olemme kestäneet, joten kuten. Linkolakin.



Ihminen on nuori laji. Millaista on olla eläin saattaa antaa jopa vastauksia siihen, millaista on olla ihminen. 





Parhaillaan luen Anssi Leikolan emotionaalisia traumoja ja dissosiaatiota käsittelevää teosta Katkennut totuus. Sekin kertoo siitä, millaista on olla ihminen; ihminen, jolle on tehty pahaa Tämä kirja on näistä esittelemistäni kirjoista tieteellisin. 

Hups, näitä tuli enemmän kuin viisi, mutta jätän ne nettisivut. Terveyssivuilla käyn ehkä useimmin. 

Tähän on varmaan moni jo haastettu. Voi olla, että tämä tulee nyt toistamiseen, mutta eihän se haittaa,  eikä ole pakko vastata, jos ei tunnu siltä. Miten olisi...

Hyönteisdokumentin hdcanis
Jokken kirjanurkan Jokke
Mari blogista Kirjakko ruispellossa

--------------------------
Lisäys 27.5.

Uups, ohjeissa sanotaan, että kielen pitää olla jokin pohjoismaisista kielistä ja minä onneton olen esitellyt ihan ensimmäiseksi englannin kielisen teoksen. Luin nuo ohjeet huolella, vasta kommenteista hoksasin mokani. Ehkä aivoni ovat kulumaan päin. Onneksi tämä kirja on myös suomennettu, Naisellisuuden harhat, suomentajat Ritva Turunen ja Jertta Roos, 1967.

Luontoelämyksiä elikkä Marjatan keväthuumaus

$
0
0


Osa I, 28 toukokuuta

Marjatta nyt ampaisee ylös vuoteeltaan,
Aurinko on korkeella, kevättuuli lounaassa
Niityllä hän tanssii järin yöpaidassaan,
Lauluhunsa yhtyä saa kuka vaan,
Kuikkaemo uittaa jo untuvaisiaan,
Peipponenkin helskyttää riemulaulujaan,
Katso kuinka kukkaakin monta on  jo kevätniityllä.
Orvokki, lehdokki, vuokko ja moni muu.

Anttilahan se siinä laulussa oikeasti on, siinä ihanassa Tapio Rautavaaran tulkitsemassa laulussa Anttilan keväthuumaus, joka on käännös Evert Tauben kirjoittamasta, säveltämästä ja laulamasta laulusta Sjösala vals. Tauben laulussa ampaisija on Rönnerdahl.
Rönnerdahl han skuttar med ett skratt ur sin säng...

Olen ampaissut jo monesti ihailemaan kevään kukkia. 
Moni muu? Ainakin seuraavat olen bongannut orvokin (metsä-, keto- ja suo-orvokki), lehdokin ja vuokon (sini sekä valko) lisäksi: ahomansikka, metsätähti, oravanmarja, kielo, kalliokielo, kissankäpälä, mäkitervakko, niittynätkelmä, metsäkurjenpolvi, voikukka, niittyleinikki, keltano, suovilla, suopursu, koiranputki, puolukka, tuomi ja pihlaja. Männyt kukkivat hurjina ja siementävät joka paikan.




Kävelylenkkini kulkee yleensä rantareittejä pitkin Kymijoen rantaa Koivusaaren puistoalueella. Arvostan kaupunkiluontoa, jossa on hoidetut polut eikä tarvitse joka askeleella tuijottaa alas jalkoihinsa, kun joku kiltti ihminen on perannut pois pystyyn nousseet juuret ja muut ansat. Voin rauhassa vajota ajatuksiini. Ei tarvitse myöskään huiskia pois hyttysiä ja hämähäkinseittejä. 



Ajattelen yleensä  kävellessä tuntemiani ihmisiä, lähiperheestä ja tutuista blogiystävien kautta kauimmaisiin. Niin tein tänäänkin. Tunsin syvästi, että rakkaus on huolehtimista. Ajattelin lapsenlapsia, neljää rakasta ja viidettä, joka syntyy syksyllä ja jota rakastan jo nyt valmiiksi. 
Sitten ajatukseni liikehtivät aamun sanomalehtien antiin. Kuva presidentti Obamasta halaamassa vanhaa japanilaista Hiroshimasta selvinnyttä miestä nousi vahvana mieleeni. Välillä muistelin erään laukkukaupan ihanuuksia ja haaveilin tulevista matkoista. Sitten piipahdin sairauksissa. Siitä sujuvasti Välimeren aaltoihin. Veikko Huovinen on todennut, että ajatus on hiirihaukka. Niin se on, hiirihaukkapa hyvinnii.   
Kesken suunnitelmieni huomasin, että vastaan tulee kookas, vihaisen näköinen nainen sauvat huiskien. Valmistauduin nyökkäämään ja hymyilemään, ehkä jopa vaihtaamaan muutaman sanan päivän ihanuudesta, mutta hän katsoi vain suoraan silmiin suu yhteenpuristettuna viivana, kuin minä olisin ollut puu tai kivi rannalla. Minulla käväisi mielessäni sellainen pelko, että tämä nainen ryhtyy hakkaamaan minua noilla sauvoilla. Minä huudan, mutta läheisen talon pihasta kuuluva ruohonleikkuukoneen ääni estää ketään kuulemasta. Huh, nyt se ääni pysähtyi, ja nainen viuhtoi ohi. Saanen elää. Hupsu minä! 
Miksi kaikki ihmiset eivät voi osoittaa vastaantulijalle näkevänsä tämän? Minusta on mukava vähintään hymyillä ohikulkiessa. Johan tuollaisesta hampaiden yhteen puremisesta tulee halkeamia purukalustoon.

Vielä pohdiskelin tulevia blogikirjoituksia. Haluaisin kirjoittaa rakkaudesta, vanhenemisesta ja sairauksista, elokuvista ja useista lukemistani kirjoista, ja kaksi houkuttelevaa haastekirjoitusta odottaa. Kirjoittaminen on hauskaa, monesti hauskinta, mutta olen hidas. Jään kirjoittaessa ajatuksiini. 

Silmäilin kaikkea kaunista ympärilläni ja nappailin kännykällä kuvia. Miten ihana päivä! 

Palatessa pyörähdin toriaukiolla, jossa on kymmenkunta isoa tammea koristeltuna satumaisesti ihanan keväisiksi. Kadunvarsien kurttulehtiruusuista oli jo osa kukassa. Mikä tuoksu! 







Kotipihaan päästyä kävin nuuhkimassa syreenejä ja ihailin pihan kukkapenkin särkynyttä sydäntä, Se on lapsuudesta tuttu, aivan liikuttavan kaunis pihakukka.

Muutama päivä sitten yövyimme mökillämme Luumäen Kivijärvellä. Mieheni pulahteli veteen remonttipuuhiensa ohessa. Minä en tietenkään tarennut, enkä tarkene ehkä koko kesänä. Siellä aloin suunnitella äkkilähtöä Välimeren rannalle lämpöhoitoon ja omaan retriittiin jossakin sopivassa vaiheessa.




Osa II, 29. toukokuuta

Tänään kävimme mieheni kanssa kävelemässä Ahvionkoskilla villimmässä luonnossa. Ahvionkosket on Kymijokeen kuuluva toista kilometriä pitkä suojeltu koskialue. Mies kuvasi pieniä yksityiskohtia. Minä tarkastelin kasveja ja ihailin koskien hurjaa komeutta.

Älä nyt putoa hyvä mies!







Miten te rakkaat lukijat nautitte luonnosta? Kumpi miellyttää enemmän kaupunkiluonto vai kunnon korpimetsät?

Anttilan keväthuumaus tästä linkistä. Ja Sjösala vals tästä Evertin pojan Sven-Bertil Tauben esittämänä. Minusta Rautavaara esittää tämän paremmin kuin Taubet, men 'tycke och smak är olika'. Pidän Rautavaaran äärimmäisen maskuliinisesta äänestä.

Bloggaaja keväthuumauksessa

Kirjahaaste

$
0
0
Sain Ritalta Kieltenopen kotiblogista haasteen, jonka nimi on yksinkertaisesti Kirjahaaste. En tiedä, kuka on pannut sen alulle. Kiva haaste, jossa on yksinkertaiset ja selkeät kysymykset.


Kirja, jota luen juuri nyt

Sain juuri luetuksi kolme kirjaa. 
Ensimmäinen on pitkään lukemani Pekka Saurin teos Parempaa kuin seksi (2014). Olen lainannut tätä kirjaa jo aiemmassa kirjoituksessani muistamisesta ja tulen lainaamaan varmaan vielä monesti. Otin kopioita myöhempää käyttöä varten useista sivuista.



Toinen juuri nautiskelemani on Mark LevengoodinVasten auringon siltaa, juuri niin lämmin ja ystävällinen kirja kuin kaikki muukin Levengoodin tekemä, mihin olen tutustunut.



Kolmas on Salla Nazarenkon muutamien muiden kirjoittajien kanssa laatima Ihana kiihko (2016). Rohkea ja raikas ( Rosa Meriläisen kirjoitus) ja eräässä kohden jopa pysäyttävä (Matti O. Huttusen kirjoitukset). Kirja alkaa napakasti:Seksistä puhutaan väärin.



Voi minua! Tuossa vierassängyllä työtasoni vieressä on pitkä rivi kirjoja, joista hingun kirjoittaa ja minä vaan kirmailen luonnossa. Nyt pitää ruveta urakoimaan, kun sääkin kai viilenee. Minullahan pitäisi olla sihteeri! Ai niin, käsitoipilaana oleminen on hidastanut kaikkia fyysisiä toimiani. Ajatus on vikkelämpi kuin kankeat sormet. Mutta koko ajan käsi käyp vikkelämpään.


Kirja, josta pidin lapsena

Oiva Paloheimo, Tirlittan (1953)
Tyttö, joka seikkaili, meni rohkeasti eteenpäin ja selvisi tilapäisestä orpoudesta, tulipalosta ja vaikka mistä. Tirlittan kultalintu.

Vanha kulunut lapsuudenkirjani

Kun olin varhaisessa teini-iässä, veljeni antoi minulle joululahjaksi kaksi Sergeanne Golonin Angelika-kirjaa. Olin koko joululoman hurjissa romanttiseroottisissa haaveissa.

- Oi Joffrey, huokasi Angelika, minusta tuntuu, että varmasti kuolen. Miksi se on joka kerta yhä ihanampaa?

- Koska rakkaus on taidetta, missä jokainen pyrkii täydellisyyteen, kaunokaiseni, ja koska sinä olet suurenmoinen oppilas...

Olin valtavan rakastunut Angelikan kärsivälliseen rakastajaan kreivi Joffrey de Peyraciin ja olisin tietenkin halunnut hänen oppilaakseen. 
Nyt huomaan, että Angelikahan  on Tirlittan vanhempana. 
Minun kirjani olivat kauniimpia kanneltaan kuin tämä, minkä nyt omistan. Ostin tämän yli tuhatsivuisen kirjan muutama vuosi sitten muistoksi niistä kahdesta jonnekin hävinneestä. Nyt kun rupesin ensimmäistä kertaa tutkimaan kirjaa, huomasin ilokseni, että sisäkannella on kuva alkuperäisestä ensimmäisestä Angelika-kirjasta.





Se vanha, kauniimpi kansi


Kirja, joka jäi kesken

Satu Taskisen romaani Täydellinen paisti, joka sai Helsingin sanomien parhaan esikoiskirjan palkinnon 2011, tuntui minusta niin vaikealta, että keskeytin lukemisen. Mutta kuinka ollakaan ihastuin siihen kuunnellen. Kirjaa luettiin yhteen aikaan radiossa juuri silloin kun laitoin ruokaa, mikä onkin lähes ainoa aika, kun kuuntelen radiota. Höristin korviani - mitä tuo kiinnostava tajunnanvirta on, ohho Täydellisen paistin tekstiä! Pakko lukea! Tämä on siis kirja, joka jäi ensin kesken, mutta jonka löysin myöhemmin uudelleen.

Sofi Oksasen  Viron historiasta kertova romaani Kun kyyhkyset katosivat (2012) jäi kesken, enkä ole vieläkään tarttunut siihen uudestaan.   


Kirja, joka teki vaikutuksen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi 
J. M. Coetzee: Maan sydämessä
Heidi Köngäs: Luvattu

Näistä löytyvät postaukseni, tässä, tässä ja tuolla.



Kirja, johon palaan uudelleen

Five Flights Up (2006) koostuu toimittaja Toni Schlesingerin 'Shelter'-kolumneista Village Voice-lehteen. Hän laati kolumninsa vierailuistaan newyorkilaisten kodeissa. Ja minkälaisissa kodeissa! Boheemeissa, rutiköyhissä ja upporikkaissa, originellien ihmisten vieraana. Schlesinger sanoo esipuheessaan, että jokainen tapaaminen on ollut kuin astuisi elokuvaan.


Säilytän tätä kirjaa yöpöydän laatikossa ja palaan siihen yhä uudelleen. Tuossa otsikossa ei varmaan ihan tätä tarkoiteta. Kirjassa on yli 300 haastattelua kuvineen. Luen yhden haastattelun kerrallaan. Jokaisessa on sulateltavaa. Miten monenlaisia meitä on! 
Ja toden totta, iltasatuni on töytäissyt minut näkemään talounia. Olen vaihtamassa asuntoa, olen ihanassa, liiankin ylellisessä huoneistossa tai olen tullut vaihtaneeksi hyvän kotini huonompaan ja katumus on syvä. Unitulkinnoissa asunto = minä.



Salty Coffee (2007) on Budapestissä lomamatkalla 2007 ostamani kirja. Monialainen toimija Katalin Pécsi on koonnut unkarinjuutalaisten naisten kirjoittamia novelleja. Jokaisesta kirjoittajasta on myös esittely. Kannen kuva Scheerin perheen tyttäristä liittyy erään heistä, Ibolya Scheerin, tarinaan. Takakannesssa ovat samat tytöt vuonna 1981. Nämä eivät ole mitään surkukertomuksia, vaan selviäjien ilkikurisia, teräviä tarinoita. Olen kiinnostunut elämäkerrallisesta fiktiosta.
Haluan lukea näitä kirjoituksia uudestaan. 



Ja sitten haasteita:
Kysyn nöyrimmäisesti teiltä
Assyriologi Sanna?
Mummin matkassa Inna?
Kaisa Reetta T?


Pekka Sauri, Parempaa kuin seksi

$
0
0



Olen jo kahdessa kirjoituksessani viitannut Pekka Saurin kirjaan Parempaakuin seksi (2014). Nyt lisää tästä monipuolisesta teoksesta.

Kyseessä on romaani, joka kertoo sekä minä-kirjoittajan omaa historiaa että vihreän kansanliikkeen ja sittemmin Vihreät-puolueen historiaa.
Puolueen perustajäsenet ovat tunnistettavissa, vaikka heillä onkin fiktiiviset nimet. Myös omat perheenjäsenet ovat peitenimillä. Omilla nimillään kirjassa ovat mm. Kekkonen, Koivisto, Sorsa, Ahoja monet ulkomaiset poliitikot ja valtionpäämiehet.

Kirjassa on 523 numeroitua lukua. Luvut ovat hyvin eripituisia ja erilaisia tyyliltään. On  pitkiä tapahtumien kuvauksia, nasevia dialogeja, keskusteluja yöradioon soittavien kanssa, filosofisia esseepätkiä, elämäntaitojen pohdintaa ja lyhyitä lyyrisiä luontokuvia. Mukana kulkee myös pienoisromaani Viipurin menettämisestä kesällä 1944. 

Keskiössä on neljän nuoren porukka, joka tapaa toisensa 80-luvun alussa: selkeä järkityyppi Jussi, tunteita korostava Anja, rakastettava karnevalisti Tero ja  avulias, uuttera Pete. Näiden hahmojen takana näyttäisivät olevan Pekka Haavisto. Heidi Hautala, Teppo Turkki ja  itse kirjailija, nykyinen kaupunginjohtaja Pekka Sauri. 
Nuoret tapaavat toisiaan Planeetta-lehden (Suomi-lehti) toimituksessa työn touhussa ja ideologisissa keskusteluissa. He ovat kaikki älykkäitä, työteliäitä ja idealistisia nuoria, joita yhdistää vihreä maailmankatsomus ja tyytymättömyys vallitsevaan politiikkaan ja  puolueisiin. Opiskelijaelämässä 70-luvulla tarjolla ollut taistolaisuus on ollut heille luotaantyöntävää ja he kokevat itsensä ideologisiksi väliinputoajiksi. Nelikko vuodattaa näkemyksiään demokratiasta ja yksilönvapaudesta omaan lehteensä. Jutut ovat joskus yliampuvia, mikä on ymmärrettävää. 

Ymmärrätte mitä tarkoitan. Korvat helottaen saa ihminen vielä kaikkien näiden vuosien jälkeen kavahtaa omaa nimeään tällaisen purskahduksen alla. Mutta me olimme nuoria silloin, lapsia miltei, ja me elimme historiallisia aikoja, eikä meitä mikään pidellyt.

Eikä meitä mikään pidellyt - ei! Syntyy vihreä liike ja siitä vihreä puolue, jonka periaatteena on olla - ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä. Vääntö on kova. Peten ja kumppaneiden koirankuonolaisiksi kutsuma ryhmä pyrkii vetämään puoluetta autoritaariseen kapeaan linkolalaismalliin. Liberaali puoli korostaa vapautta ja parhaan argumentin periaatetta. He voittavat, ja lopun tiedämme. 

Kylki kyljessä töitä tehneet ystävykset erkaantuvat vallan kasvaessa toisistaan. He tapaavat enää maailman lentokentillä. Petelle sopii kaupunkitaso, Anja lähetetään kansainvälisille areenoille ja Jussi saa hoitaakseen Suomen asiat. Tero häipyy omille teilleen. Pete puhuu porukan hajaantumisesta haikeasti. Hänelle ystävyys on ollut hyvin tärkeää, jopa perhe on jäänyt joskus kakkoseksi. 


Kuva takakannen liepeestä

Petellä on perhe jo varhain, mutta toiset eivät ota sitä lukuun. Pete ajautuu lukuisten töidensä ja perhevelvollisuuksien takia (hän haluaa olla jopa huippukokki) uupumukseen. Paitsi politiikka, väitöskirjan väsääminen ja lastenhoito, hänellä on myös yötyö radiossa. Vaimo huitelee omien töidensä vuoksi ympäri maailmaa. Samassa taloudessa asustava Tero hoitaa mielellään Peten lapsia, mutta ei enää päivähoitolapsia, joita Pete keksii ottaa iltapäivähoitoon. Uupumuksen kuvaus on niin kouriintuntuvaa, että lukijalle tulee huoli ja hätä, kun Pete alkaa pitää uupumustaan normaalitilana. Psykologi painaa velvollisuudet edellä ja suhtautuu välinpitämättömästi omaan terveyteensä. 
Työjuhta, aina lojaali taustapuurtaja, sellainen on Pete.
Mutta mihinkäs koira karvoistaan pääsee. Tämä kirja on syntynyt toisten pyytäessä tai vihjatessa. Jossain lehtihaastattelussa Sauri kertoi kirjoittaneensa romaaniaan klo 4 - 6 aamuisin.

Esplanadilla kuului juuri ja juuri liikenteen jyryn yli pieni kirkas laulu. Kioskin takana pensaassa istui toden totta mitättömän kokoinen mustapääkerttu (Sylvia atricapilla) ja soi kuin ei olisi ollut ihmisten maailman sekasorrosta tietääkseenkään. Se oli suurenmoista ja täytyin ilolla ja valolla. Tuntui, että ehkä tänne murheen laaksoon oli sittenkin kannattanut syntyä. Mutta olin jo hikisesti myöhässä kaupunginhallituksen budjettiraamikokouksesta.

Alussa on sitaattina T.S. Eliotin runo: The Love Song of J. Alfred Prufrock.
Miten hyvin se sopiikaan kuvaan, jonka kirjoittaja muovaa Petestä.

No! I am not Prince Hamlet, nor was meant to be;
Am an attendant lord, one that will do
to swell a progress, start a scene or two, 
Advise the prince; no doubt, an easy tool,
Deferential, glad to be of use, 
Polite, cautious and meticulous;
Full of high sentence, but a bit obtuse;
At times, indeed, almost ridiculous -
Almost, at times, the Fool.

Paitsi avainromaani, Parempaa kuin seksi on myös kehitysromaani. 
Pete, joka nuoruuden nelikosta on ymmärtänyt eniten ystävyyden päälle, osaa myös ajan mittaan erkaantua palvelijan roolistaan ja luoda oman uransa. Melkein tekisi mieli sanoa monikossa, omat uransa. 
On viehättävää, että hän kuvaa omia saavutuksiaan niin vaatimattomasti. 

Kaikki päähenkilöt ovat menestyneitä ja paljon aikaansaaneita, kunnioitettavia tyyppejä. 

Mikä ON parempaa kuin seksi? Olisiko ystävyys ja maailmanparantaminen? 
Voi olla myös benjihyppy!

Kirjan tunnelmaa kuvaa ehkä parhaiten sana lämpö. Itseironia, komiikka ja hurja optimismi ovat mukana tarinassa kaiken aikaa. 

Pidän erityisesti Saurin todentuntuisesta dialogista.

Kieli on herkullista varsinkin Teron monologeissa, joiden uhosta minulle tulee mieleen Aleksis Kiven tyyli.


... Älykkyys on minun raastinrautani. Minä olen onnen koltiainen. Minä olen Sendero Luminoso. Minä olen Kihovauhkonen, joka pysäyttää veret. Minä olen Räpylä-Niiranen, joka menee avantoon Leppävirralla ja nousee ylös Maaningalla. Minä olen oman elämänsä Kivalteri. Minä olen Lotskoipio, Hämeen Härkätien iänikuinen vaeltaja, ehtoomyöhäinen yösijan kolkuttaja ihramahaisen talollisen ovella...
- Keräilysarjasta puuttuu enää Kylmän-Ojan lörpöittävä paara, Jussi sanoi.

- Teikäläiset ei vieläkään kykene tempautumaan mukaan elämän kammitsoimattomaan vuohon, Tero sanoi.
-  Jonakin päivänä tulette havaitsemaan, että se on jo liian myöhäistä. Nojaatte rock'n'rollaattoreihinne lepattavissa vakosamettihousuissanne ja haikailette etääntyvää taivaanrantaa.

Vielä eräs mielleyhtymä. Ajoittain Saurin kirjan laajuus ja sen koostuminen erilaisista osista tuovat mieleeni Knausgårdin vaeltelun asiasta toiseen. Samoin lämmin suhtautuminen lapsiin. 

Kirjan luettua tuntuu, että on saanut tutustua uusiin mukaviin ihmisiin, joiden kanssa haluaisi viettää enemmänkin aikaa. 

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa monta eri kirjoitusta. Ehkäpä kirjoitankin, ainakin lainaan osia myöhemmissä kirjoituksissani. 

Muutama linkki muiden ansiokkaisiin kirjoituksiin:
Elina, Luettua-elämää 
Arja, Kulttuuri kukoistaa
Kirjavuorenpeikko, Kirjavuori

Blogger Recognition Award - Miksi bloggaan ja "ohjeita" minulta uusille bloggaajille

$
0
0



Kirja vieköön! -blogin Riitta ojensi minulle kiinnostavan palkintohaasteen. Hieno pokaalirivi. Kiitos Riitta!

Ohjeet:
1. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
2. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
3. Kerro kirjoituksessasi lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
4. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

Kun vanhin poikani julkaisi ensimmäisen kirjansa vuonna 2011, huomasin että arvosteluita löytyi paitsi lehdistä myös bloggaajilta. Luin niitä kiinnostuneena. Silloin olin ensimmäistä vuotta eläkkeellä enkä kaivannut mitään älyllistä haastetta.  En ollut koskaan käynyt missään blogeissa, mutta ajatus alkoi itää. Jospa minäkin! Olin kirjoittanut usean vuoden ajan päiväkirjoja ja lukupäiväkirjoja. Tiesin nauttivani kirjoittamisesta. Olin myös lähettänyt lyhyitä kirja-arvostelujani Iiris-nimisen naistenlehden lukupiiriin. 

Mieheni osaa minua paremmin tietokoneasiat ja on hyvin avulias ihminen. Hän tarttui toiveeseeni ja kysyi koneensa äärestä eräänä päivänä maaliskuun alussa 2013: "Mikäs sille blogille pannaan nimeksi?" Olin toipunut työelämän rasituksista ja todella valmis uusiin haasteisiin. Ensimmäisenä tuli mieleeni nimi "Marjatan kirjaelämyksiä". Tavoittelin sanaa lukuelämys, mutta itse asiassa kirjaelämys on parempi, koska haluan edelleen lukea kirjani pääsääntöisesti oikeista kirjoista. Pidän kirjoista paitsi sisältönsä vuoksi myös esineinä, joiden ulkoasua voin tarkastella. 

Ensin olin tiukkana siitä, että käsittelen kirjoituksissani vain kirjoja ja muuta kirjallisuuteen liittyvää, mutta hyvin pian huomasin, että on hauska jakaa ajatuksia myös muista asioista. Muita isoja aihealueita minulla ovat olleet kulttuuritapahtumat, monikulttuurisuus ja sairauden kokeminen. Laajensin jossain vaiheessa blogini nimeä lisäämällä siihen jatkon "ja ajatuksia". 
Myös käsitykseni kuvien käytöstä osana blogikirjoitusta on muuttunut. Olen alkanut nauttia kuvien ottamisesta ja kuvien muokkaamisesta. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että teksti on tärkein kirjallisuusblogissa.

Kirjablogeissa minua ei kiinnosta kirjojen arvostelu, vaan keskustelu kirjojen ympärillä. Kritiikille on oma ammattiryhmänsä, on ainakin ollut. Kaikki bloggarit eivät ole välttämättä parhaita kriitikoina. 
Itse käsittelen kirjoista kirjoittaessani mieluiten jotain niiden esiin nostamaa, minua askarruttavaa asiaa. Joskus kirjailijan tyyli hurmaa minut niin, että siitä tulee postaukseni pääasia.

Ohjeita? Huomaattehan lainausmerkit ostikoinnissani, muka ohjeita. Ei kai blogikirjoittamiseen tarvita mitään ohjeita. Anna mennä vaan!

Bloggaaminen on pelkkää vapautta ja yksilöllisyyttä. Jos tuntee intohimoa kirjoittamiseen, niin kirjablogi on yksi vaihtoehto. 



Villiä luovuutta luovasti kallellaan!

Luen parhaillaan esseekirjaa Bon Sauvage, Luovuuden synty, jossa henkilöt eri aloilta kertovat, miksi ovat kiinnostuneita omasta alastaan. 
Näin Anna Kortelainen kirjoittamisesta esseessään Ollapa
   Ideoista seuraa pakahduttava tarve päästä kirjoittamaan. Kirjoittaessani olen syvästi onnellinen. Olen rikkumattomassa onnen tilassa. Juonen taluttaminen eteenpäin askel askelelta antaa elettyyn päivään riemua ja iltaan levollista tyydytystä. Sanattomia vaikutelmia vastaavien virkkeiden ja yksittäisten sanojen etsiminen on yksinkertaisesti hauskaa. Saatan olla hetkittäin suoranaisessa euforiassa. Yllättävää kyllä, se ei ole narsistista euforiaa, niin kuin voisi kuvitella. Se tuntuu ennemminkin uimaan opettelun ratkaisevalta hetkeltä. Uimisen periatteen kirkastuttua vesi yhtäkkiä kantaa. Se oikeasti kantaa. Uimaliikkeet eivät tunnu raskailta, jos ne malttaa pitää tarpeeksi verkkaisina ja luottavaisina. Kantavuus ei ole uimarin ansio vaan uimarin oivallus ja kokemus.

Minä - pieni bloggaaja vain - tunnen samaa onnen tunnetta omista kirjoitteluistani. Luulen, että moni muukin harrastelijakirjoittaja tuntee. Miksi me muuten viitsisisimme tätä tehdä? 

Designmuseossa Helsingissä  on muotoilija Eero Aarnion näyttely. Aarnio sanoo luovuutensa pohjana olevan uteliaisuus ja leikkisyys, huumori ja hulluttelu. Nämä sopivat mielestäni hyvin myös bloggaamiseen. 

Väkisin ei kannata kirjoittaa, ei pakonomaisesti eikä kiireellä. 


Aarnion Pony-istuimia

Olen nauttinut paljon blogikeskusteluista. 
Kannattaa heittäytyä keskusteluihin mukaan, mitä erilaisempien ihmisten kanssa sitä antoisempaa. Pidän väittelystä ja haastetuksi tulemisesta. Joku toinen haluaa taas pitäytyä omanlaistensa ja samanmielisten kanssa keskustelemisessa. Tämän voi itse päättää. 

Löydät oman linjasi bloggaajana ajan mittaan.

Uudella bloggaajalla ei tarvitse olla mitään valmista, vain intoa. Toisten blogien lukemiset ja keskustelut, kaikki mitä Sinulle itsellesi ja maailmassa tapahtuu innoittaa Sinua ja tuo niin paljon aiheita, ettet ikinä ehdi niistä kirjoittaa. Näin on ainakin minulla käynyt.

Jos pelkäät innostuksen loppumista, siirrä se pelko sivuun. Aina voit lopettaa tai jättää blogisi lomalle, kunnes uutta intoa tai aikaa taas löytyy. Minä esimerkiksi en ole runsaan kolmen vuoden aikana kyllästynyt vielä kertaakaan. 
Blogi on antanut minulle sellaista mielihyvää, mitä en saa muualta.

Niinpä vain ryhdyinkin antamaan ohjeita, oikein sinä-muodossa. 
Ehkäpä mahdollisten kommenttien yhteydessä, tulee vielä jotain muutakin mieleen. 

Tervetuloa kirjoittamaan ja vaihtamaan mielipiteitä uudet bloggaajat!

Ja lopuksi, keitä haluan kiittää panoksestaan blogimaailmassa tällä haasteella. Hmm, no, jospa ojentaisin pystit teille:
Heidi, Ei saa mennä ulos saunaiholla
Juha Makkonen, Nipvet
Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie
Niina T, Yöpöydän kirjat

P.S. Heti ensimmäinen kommentoija, haastajani Riitta, huomasi aiemman postaukseni "Bloggaamisesta kevyesti ..." Kävin lukemassa. Onpas se kiva kirjoitus, ja tähän sopiva! Tässä linkki siihen. 

Juhannusruusuisin myrskyterveisin, 
Marjatta




Kouvolan XX Dekkaripäivät, hajamietteitä

$
0
0

Kaksipäiväinen kirjallisuustapahtuma on takana. En aio ruotia sitä isosti, vaan mainitsen vain ne asiat, jotka jäivät minulla tärkeimpinä mieleen. 

Oikeus- ja työministeri Jari Lindström ja presidentti Tarja Halonen pitivät lyhyemmät puheet kuin mitä ohjelmaan oli merkitty ja jäivät sen sijaan lavalle istumaan haastateltaviksi. Tämä oli hyvin ajateltu; yleisö virkistyi. Kysymyksiä tuli runsaasti, ja ne olivat tasokkaita. Lindström mietti seuraamusten vaikutusta ja oikeudenmukaisuutta eri rikoksista tuomittaessa. Halonen korosti sitä, että rangaistusten koventaminen ja ruumiillisen kärsimyksen lisääminen ei ole koskaan auttanut rikosten torjunnassa. 
Ihailin Halosen laajaa kokemusta ja tietoa. 
Lindström on dekkarien lukija, Halonen ei ole, mutta mukana ollut miehensä tohtori Pentti Arajärvi on. Halosen mielestä Arajärvi käyttää dekkarien lukemiseen jopa raivostuttavan paljon aikaa.  

Matti Rönkä piti erittäin hyvin jäsennellyn puheenvuoron siitä, miten rakennetaan hyvä kirja. 

1. Kirjan hahmojen, myös pahojen, on oltava rakastettavia. Heissä on oltava säröä. Rönkä otti esimerkiksi rakastettavasta pahiksesta The Sopranos -sarjan Tony Sopranon. Hän mainitsi myös, että sarjojen käsikirjoitukset ovat parasta kirjallisuutta tällä hetkellä. 
2. Maisema, taphtumien näyttämö on tärkeä.
3. Juoni ei ole niinkään tärkeä. Raymond Chandler on sanonut, että kirjan pitää toimia vaikka siitä poistettaisiin viimeiset 30 sivua. Sivuepisodit ja elämän pohdinta ovat tärkeämpiä kuin suoraviivainen juoni.
4. Kirjassa on oltava jokin kosketus nykyelämään.
5. Huumori kuuluu elämään. Se on ihmisten selviytymiskeino. Kirjassa se näkyy katselukulmana maailmaan.
6. Kirjailijan oma kieli on tärkeä. Kieli on tapa havainnoida ja ajatella. 

Pienoisromaanikilpailuun oli tullut 60 käsikirjoitusta eri puolilta Suomea ja Eurooppaa. Raati oli karsinut ne seitsemään, joista Rönkä päätuomarina valitsi voittajan, joka sai 3000 euron palkinnon. Kaksi muuta palkittiin 1000 euron tunnustuspalkinnolla, toinen raadin ja toinen Röngän suosikkina. 

Rönkä pahoitteli skandinaavisten dekkarien hymyttömyyttä ja totesi, että naurattaminen on vaikeampaa kuin  järkyttäminen ja liikuttaminen.
Hän totesi myös, että nykyään julkaistaan liikaa ja liian huonoja rikoskirjoja. Kynnys pitäisi nostaa korkeammalle. 

Annamari Marttisen romaani Vapaa kiinnostaa minua aiheensa vuoksi. Kirja kuvaa irakilaisen Mahdin elämää välitilassa Joutsenon vastaanottokeskuksessa, joka on entinen Konnunsuon vankila. Kirja kysyy, kuka on vapaa. 

Jari Järvelän graffitisarjassa, Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta ja Tyttö ja seinä on paljon Röngän peräämää huumoria. Järvelä on myös hauska esiintyjä. 

Toisen päivän ohjelmassa oli joitain kirjailijoita jotka kertoivat pitkästi kirjojensa sisällöstä. Sellainen kyllästyttää sekä nämä kirjat lukeneita että niitä, jotka haluavat lukea kirjansa tuoreena, ei selitettynä. Mieluummin teemoista, kiitos!

Pauliina Susi kertoi, että ajan ilmiöt alkavat vaivata häntä ja vaativat kannanottoa. Hänen tuore vainoharhatrillerinsä Takaikkuna sai alkunsa vihapuheen hämmästelemisestä. Mistä se tulee?

Outi Pakkanen kertoi, että sosiaalisen median kehujen ei saisi antaa turruttaa. Positiivista palautetta lukee mielellään, mutta negatiivinen palaute on kirjailijalle paljon hyödyllisempää. "Ai, noinkin voi ajatella!" Kirjoittaessa ei saa sensuroida itseään. Pitää unohtaa, mitä äiti sanoo tai  - nykyään - mitä some sanoo!

Eräässä yleisöpuheenvuorossa nostettiin esiin dekkarikirjallisuuden merkitys mielenterveyskirjallisuutena, aikuisten satuina, joissa paha saa palkkansa, Ehkä kannattaisi jatkaa näin eikä modernisoida tämän genren kirjoja liian kauas perinteisestä mallista.

Joku, olikohan presidentti Halonen mainitsi, että kaikissa lajeissa kirjallisuutta on sekä hyvää että huonoa. Genre ei kerro laatua. Tämä toi mieleeni taannoin blogeissa käydyn keskustelun lukuromaaneista ja kirjojen arvottamisesta. Kyllähän dekkaritkin monesti nähdään - siis minä en näe - huonompaan kastiin kuuluvina. 

Lopussa kuvat voittajaromaanin kannesta ja takasivulta. Uusi kilpailu on julistettu. Nyt haetaan lyhyttä, tasan 100 sanan novellia. En ole moisesta ennen kuullutkaaan ja siksi muutin sen ensin mielessäni sadaksi sivuksi. Tällaisella lyhytnovellila on oma termikin, raapale. Jos asia kiinnostaa, niin tästä voit klikata ohjeet siihen ja muuta kiinnostavaa. 






Toni Morrison, The Book of Mean People, lasten kokema pahuus ja ihmisoikeudet

$
0
0



Nobelkirjailija Toni Morrison on USA:n mustien elämästä kertovan romaanituotantonsa ohella tehnyt tasokkaita lastenkirjoja yhdessä poikansa Slade Morrisonin kanssa.

Kirjassa The Book of Mean People (2002) on myös erinomaisen kertova kuvitus, kiitos kuvittaja Pascal Lemaîtren.

Kirja pahoista ihmisistä kertoo ensin, millaisia pahat ovat. Jotkut heistä ovat isoja ja jotkut pieniä. Jotkut hymyilevät tehdessään pahaa, useimmat rypistelevät naamaansa tai huutavat, mutta monet pahimmista kuiskivat.



Pahuuden tunnusmerkkien kuvaamisen jälkeen kirja esittelee pikku pupun pahat ihmiset. 
Isovanhemmat ovat hämmentäviä.
My grandparents are mean. My grandmother tells me to sit down. My grandfather tells me to sit up.HOW can I sit DOWN and UP at the same time?
Äiti on paha huutaessaan omiin tekemisiinsä uponneelle pupuselle.
Isoveli on paha, kun ei anna pupun yhtään joustaa säännöistä sakkipelissä.
Opettaja on paha, kun vaatii kirjaimia pysymään viivojen välissä.
Paha babysitteri huutaa kiirehtimään:"Hurry up. You are wasting time!" Ja pupu ihmettelee, miten aikaa voi hukata silloin kun sitä käyttää, unelmointiin.

Tästä osuudesta tulee mieleen, miten lapsille pitää selittää asiat, koska kaikki - aivan kaikki - on heille uutta. Monesti lasten kysymyksille nauretaan, mutta ne ovat hyviä kysymyksiä. Samoja kysymyksiä pitäisi aikuistenkin kysyä.

How can I waste time if I use it?

Seuraavaksi pupu päättelee, että isot pienenevät, kun ovat pahoja ja pienet eivät yhtään suurene pahuuden töissä. Hekin pienenevät.

Lopuksi pupu päättää, että niin paljon kuin nuo samalla kertaa otsaansa rypistelevät ja hymyilevät isot häntä pelottavatkin, niin hän ei välitä, vaan hymyilee ja pinkoo omille hauskoille poluilleen.



Suloinen kirja. Yksinkertainen noin äkkiä ajatellen, ja rohkaiseva, kuten lastenkirjan pitää ollakin. Mutta tällä kirjalla on myös syvempi taso.

Mitä pahuus on? 

Me aikuiset lukijat tiedämme, että nämä pupun kokemat vääryydet eivät ole pahimpia vääryyksiä. Pitäisikö lasta kirjaa lukiessa, iästä riippuen tietenkin, varoittaa pahemmasta.
Miten varoittaa lasta pedofiileistä? 
Kuka lukisi tämän kirjan niille lapsille, jotka kärsivät kotiväkivallasta ja luulevat, että heidän kokemansa on normaalia?

Lapsihan kärsii mitä vain, koska ei tiedä, mitä muuta voisi olla? Lapsi voi luulla, että isän, äidin tai muun läheisen kuuluu tehdä hänen kanssaan jotain, minkä tämä sanoo olevan salaisuus ja mikä tekee kipeää. Ei hänellä ole sille asialle sanaa seksuaalinen hyväksikäyttö.



Äskettäin HS:ssa oli artikkeli lasten kurittamisesta (23.5. Jenni Virtanen, Lapset eivät opi tottelemaan luunapeilla). Euroopassa on vielä muutama maa, joissa on laillista läpsäytellä ja tukistella lasta ja kopauttaa hänelle otsaan kipeitä luunappeja. Tällaista lapsen häpäisemistä tapahtuu noissa maissa julkisilla paikoilla.  Ai missähän takapajuisissa maissa tällaista vielä tapahtuu? Vastaus: Ranskassa, Italiassa ja Britanniassa.
Lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin ensimmäisenä Ruotsissa 1979 ja Suomessa 1984. Eihän tämä tietenkään sitä tarkoita, että ennen vuotta 1984 kaikki olisivat hakanneet lapsiaan meillä tai nyt hakkaisivat Ranskassa. Minä en ole lyönyt lapsiani, jotka kaikki ovat syntyneet ennen tuota vuotta, eikä minua ole lyöty lapsena 50-luvulla, mikä ikätovereista kuulostaa oudolta. Tiesin silti hyvin, mikä on "Koivuniemen herra". Se on itse haettu vitsa, siis kidutusväline, jolla monet vanhemmat hakkasivat lapsiaan paljaalle pyllylle, jonka jälkeen lapsen piti pyytää anteeksi pahantekijältään. Joissain perheissä vitsaa säilytettiin oven päällä, niin ettei ihan joka kerta tarvinnut hakea uutta. 
Näin uusia ovat lapsen ihmisoikeudet.

HS:n artikkelissa ranskalaisisä kertoo, miten joutui nöyryyttävään tilanteeseen lomamatkalla Espanjassa, kun oli läpsinyt poikaansa leikkikentällä ja joku nuori nainen oli soittanut paikalle poliisit. Miten monesti lapsi oli mahtanut jo tätä ennen joutua nöyryttävään tilanteeseen! Isä sanoo kaiken lisäksi edelleen läpsivänsä lastaan, koska se on hänellä "spontaani reaktio". 
Ranskassa ei haluta lakien kontrolloivan yksityiselämää. Siellä ollaan myös ylpeitä tottelevista lapsista. Tottelevista - millä hinnalla? Ja mitä muuta siellä yksityisyydessä tapahtuu?



Hankin tämän kirjan käytettynä nettikauppa Amazonin kautta. Kirjan alussa on suloinen amerikkalaisella kaartuvalla isolenkkisellä kaunolla kirjoitettu omistuskirjoitus Grandma Springeriltä Reillylle vuonna 2004. Mummi toivottaa hyvää syntymäpäivää ja toivoo, että Reilly rakastaisi aina elämässään lukemista. 
Minäpäs pistän pienen viestin Grandma Springerille:
Grandma Springer, if you happen to see this, I'd like You to know that even though Reilly has given the book away it is in good hands. I love this book and will read it to my grandchildren.  

Tietokirjoja

$
0
0



Nyt kun blogeissa on ollut menossa kirjoituksia ja keskustelua tietokirjoista, katselin Helsingin Akateemisessa Kirjakaupassa käydessäni tietokirjatarjontaa. 
Kovin näytti olevan monipuolista tietoa! 
Kahdessa kolmesta tuolla alemmalla hyllyllä ei ainakaan näkynyt lähdeluetteloa. Vilkaisin kirjojen sisäpuolelle. Ahaa, ne ovatkin itse täytettäviä, otsikot vain valmiina. Kun listaat ikimuistettavat dokusi ja panosi, niin 'a vot' tietokirja on valmis ja voit kutsua itseäsi tietokirjailijaksi. 
Samalla periaatteella toimivat aikuisten värityskirjat. Niissä on ääriviivat valmiina, ja lukija, ei kun siis katselija, saa tuntea luomisen iloa, kun värittää onnistuneesti. Ne ovat olleet jo pitkään eniten myytyjä TIETOKIRJOJA. 

Unpopular Bookish Opinions

$
0
0
Kirjahyllyni reunalta - popular books

Tämä Leenalta saamani haaste on pyörinyt mielessäni pitkään eikä ole tullut sen valmiimmaksi. Otsikko viittaa siihen, että kirjoittajalla olisi jotain erikoisia omia mieltymyksiä tai antipatioita. Epäsuosittuja (yleisestä poikkeavia, harvinaisia !) kirjallisia mielipiteitä, onko minulla sellaisia? En usko, että on, mutta käyn rehellisesti haasteen kimppuun.

Säännöt:
1. Linkkaaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät, mikä on homman nimi.


1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.

Ei tule mieleen mitään sellaista. On kyllä monia uutuuskirjoja, joihin olen pettynyt ja ihmetellyt niiden saamaa valtavaa mainoskampanjaa ja kehuja, mutta aina on löytynyt muitakin pettyneitä. 


2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.

Eei, voiko tällaista olla! Jos minulla olisi pöytälaatikossa romaanin käsikirjoitus, jota rakastan niin paljon, että en halua lähettää sitä kritiikin raadeltavaksi, niin silloin olisi kanttia sanoa, että minä yksin pidän omasta pikku kirjastani.


3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.

Tämä on paljon käytetty juonikuvio. Oi, miksi Tuulen viemää -romaanin ihana tuittupää  Scarlett O'Haramenee yhteen pliisun AshleyWilkisin kanssa ja jättää oikean rakkautensa Rhett Butlerin rannalle! Miksi Bridget Jones tapailee pomoaan Danielia, kun lähellä on Mark Darcy? Ja miksi ihmeessä The Affair -sarjan Noah jättää hauskimman, reiluimman kivoimman naisen mitä on, vaimonsa Helenin, ja ottaa omakseen kieroilevan lapsukaisen Allisonin! Siinä voi vielä käydä miten vaan, mutta vielä enemmän kiukustun, jos Helen ottaa takaisin sen rentun Noahin. 


4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.

No, sotakirjat, siis teknisesti sodasta kertovat eivät vedä puoleensa. Sama koskee eräkirjallisuutta. Kaikista muista lajeista saattaisi löytyä minulle luettavaa. Ai niin mutta suosittu - onko nuo genret nyt niin suosittuja - eivät ole.
Nämä ovat kyllä kinkkisimpiä kysymyksiä, mitä olen koskaan nähnyt.
Puolivillaiset, banaalisti kuvatut seksikohtaukset ärsyttävät minua. Ne ovat sellaista, mistä en pidä enkä haluakaan pitää. Pidän kauniista ja vihjaavasta tyylistä erotiikassa, kuten Heidi Köngäksellä tai suorasta tyylistä, kuten Henry Millerillä ja Charles Bukowskilla. Sama koskee elokuvia ja tv-sarjoja. The Affair -sarjassakin häiritsee tarkkaan lasketuin väliajoin toistuvat aina samanlaiset tylsät sänkykohtaukset.


5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.

No, Mielensäpahoittaja oli aluksi tuore ja hyvä, mutta pitkitettynä kyllästyttävä. Jos Veikko Huovinen olisi jatkanut Havukka-ahon ajattelijaa aina vain uusilla kirjoilla ja tuotteilla, niin pilallehan sekin olisi mennyt. Pitää osata lopettaa.


6. Kirjailija,josta monet pitävät, mutta sinä et.

Ranskalainen Michel Houellebecq. Pidän hänen ulkonäöstään ja ilmeestään kuvissa, koska hän on niin ylenpalttisen murheellinen, että alkaa aina välittömästi naurattaa. Hänen kirjojensa sisältö taas on liian musta, ei sellaista jaksa.


7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.

Kalle Päätalon Iijoki-sarja ei houkuta yhtään.


8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.

En muista yhtään. Yleensä menee toisin päin. Lukukokemus on niin voimakas, että elokuva vaikuttaa sen jälkeen huonolta. Elokuvaan ei myöskään saada kirjan esseemäisyyttä, vaan yleensä vain juonikuvio, mikä tekee siitä elokuvaa pinnallisemman. 


En haasta ketään. Toivon silti, että tähän tarttuisi joku, joka ei ole vielä osallistunut ja jolla on jotain erikoisia kirjamieltymyksiä. Olisi kiva kuulla!


Juuri lukaisemiani

Mark Levengood, Vasten auringon siltaa

$
0
0


Minulle on aina tullut Mark Levengoodista mieleen hymypoika, siis sellainen jolle annetaan koulussa palkinnoksi kipsipää, koska hän on hyvä kaveri, iloinen, sovitteleva ja viisas.
Levengood on mies, joka katsoo vaikeuksia huumorin läpi. Vasten auringon siltaa -kirja (2015) on saanut takakannessa määrittelyn "kepeästi vakavia tarinoita". 

Olen lukenut kaikki Levengoodin aiemmat pienet proosakirjat, joiden nimet hän on ottanut suomalaisista tangolauluista. Olen lopultakin herännyt laittamaan tagit tuohon blogin sivuun, joten siitä löytyy, ja voin palvella teitä näinkin - tässä klik

Olen Levengood-fani. Muutama vuosi sitten Levengoodilla oli oma haastatteluohjelma TV1:llä Levengood Suomesta. Katsoin sitä ihastuneena. Miten joku voi olla niin ystävällinen! Levengood pitää Suomesta ja halusi tehdä ohjelman juuri suomen kielellä, vaikka se on hänellä ruotsia ja englantia heikommin hallussa. 
Levengood on syntynyt USA:ssa, ja hänellä on amerikkalainen isä. Lapsuutensa hän asui Suomessa suomenruotsalaisena ja muutti 80-luvulla Ruotsiin, jossa hänet tunnetaan myös toimittajana ja juontajana. Hän on haastatellut usein kuninkaallisia ja on hovin luottotoimittaja.
Levengood on naimisissa kirjailija, koomikko, muusikko Jonas Gardellin kanssa. He ovat olleet yhdessä kolmisenkymmentä vuotta, ja heillä on kaksi lasta. 

Kirja alkaa muistoilla ensimmäisistä kokemuksista työssä Tukholmassa sairaala-apulaisena. Silloin Ruotsissa oli suomalaisnuoria kesätöissä ja suomalaisia maahanmuuttajia tehtaissa. Myös moni puliukko oli suomalainen. 
Muita aiheita hymypoikamme tarinoissa ovat lapsuus ja nuoruus, opiskelu Dramatiska Institutetissa, omituiset sukulaiset, vanhuus, kirjainyhdistelmälapset (ADD jne, siis erityislapset), tekniikan kehitys. kokemukset Unicefin lähettiläänä, kouluvierailut, juontajana oleminen, julkkiksien elämä, suomalaiset naiset (ihania!). Ainakin nämä ja siinä sivussa paljon muuta. 

Kaiken kivan ja kevyen ohessa käy selväksi, että kirjailijan lapsuus ja nuoruus oli ongelmallista aikaa ja että myös Ruotsissa on yhä edelleen sukupuolisia vähemmistöjä vihaavia henkilöitä. Levengood ei anna näiden asioiden musertaa itseään, vaan löytää niistäkin positiivisen puolen.

Vastoinkäymiset ovat hirveän kiinnostavia. Harvat asiat ovat yhtä kekseliäitä kuin vastoinkäymisten ottamat muodot elämässämme.

Juuri vioista ja säröistä näemme toisemme. 

    Suomalaisesta äidistä selviäminen karaisee elämää varten.  On yleisesti tiedossa, että äiti imetti meitä ja tupakoi samaan aikaan, ja jos häneltä sattui putoamaan tuhkaa lapsen päälle, hän puhalsi sen iloisesti ja huoletta pois tupakansavulla. Yhtä hyvin tunnetaan tarina siitä, kuinka hän kyllästyi meihin ja sanoi:"Leikitään piilosta. Menkää piiloon."
    Ja me kaikki juoksimme piiloon ja istuimme vaatekaapissa ja hihitimme. Ja odotimme. Ja lakkasimme hihittämästä. Ja odotimme.
    Hän ei tullut koskaan. 

Kun äiti ei oikein osaa olla äiti, niin siitäkin löytyy hyvä puoli: oppii selviytymään, sillä eihän myöhemminkään elämässä kukaan etsi, vaan ihan itse pitää löytää itsensä.  

Harva sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva laskee leikkiä seksuaalisesta suuntautumisestaan. Levengoodilla on varaa siihenkin. 
Hän tapaa kuntosalin pukuhuoneessa miehen, jonka stereotyyppinen homovinoilu suututtaisi aika monta sen kohteeksi joutunutta ja jopa sivusta seurannutta, mutta ei Levengoodia.

"Vai niin", hän sanoo ja kietaisee pyyhkeen ympärilleen, "sinä olet täällä. Sittenpä ei kannatakaan pudottaa saippuaa suihkussa." Hän hymyilee lupsakasti ja tallustelee suihkuhuoneeseen.

Levengood päättelee, että tuo nyt on taas tuota tiettyä ronskia ystävällistä miehistä puheenpartta ja tarkoittaa ilmeisesti sitä, että tästä ihraisesta lihapallerosta olisi hauskaa tulla nähdyksi halun kohteena.

Jos päädyn suihkussa hänen viereensä, kai minun pitää sitten luoda muutamia kohteliaan himokkaita katseita, vaikka se epäilemättä korventaakin silmiäni, koska minulla on niin sairaan hyvä miesmaku. 

Levengoodin tapa tarkastella asioita yksinkertaisesti on älykästä ja viehättävää. Hän pohtii tuttuja väittämiä ja on tarpeen tullen valmis kumoamaan ne. 

Joku reipas ihminen on sanonut, ettei koskaan ole liian myöhäistä saada hyvää lapsuutta. Kaikkea sitä kuulee. 

Levengood näkee, että ovi lapsuuteen on vääjäämättä lukossa, se pysyy sinä, mitä se oli, mutta lapsuuden kauhuihin on mahdollista oppia suhtautumaan vähemmän kipeää tekevästi. 

Minun pitää aikuisena päästä vapaaksi lapsuuden tuskasta ja pelosta, silloin sillä pilkallisesti irvistävällä karjulla ei ole mitään saumaa. Yritäpäs kiusata minua, helvetin sika, niin katsotaan kuka soittaa teurastajalle. 

Aina on liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. 
Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen aikuiselämä.

Tälle ajatukselle skoolaamme mansikkamehulla Muumipappa-kesämukissa, joka on niin juhannusta ja niin Levengoodia. 

Ilon Wiklandin  kuvituksen harmaampia sävyjä;
tukholmalaisia puliukkoja, jotka auttoivat Markia
tärkeässä asiassa.

Mark Levengood, Suomessa Markku, tuot mieleeni Tove Janssonin. Tyylissäsi on myös samaa jutustelua ja essehdintää kuin Merete Mazzarellalla. 
Olet valoisa ihminen. Olet oikeaa juhannuspoika! En sano juhannusmies, koska se tuo mieleen grillaamisen ja muun arkitouhun. Juhannuspoika sen sijaan kerää metsämansikoita heinänkorteen apilaseppele päässä. Juhannustyttökään ei häärää hikkisenä keittiössä vaan uittaa varpaitaan rantavedessä ja lukee kirjaa laiturilla. Tämä selitykseksi siltä varalta, että joku syyttäisi minua pojuttelusta. Sellaiselle Sinä Mark nauraisit hyväntuulisesti ja sanoisit, että kaikkea sitä kuulee.  

En yhtään ihmettele, että eräs tuntematon miljonääri testamenttasi hulppean merenrantahuvilansa Sinulle ja pienelle perheellesi, koska oli saanut niin paljon iloa aurinkoisuudestasi tv-shown isäntänä. Siellä te asutte Jonas, lapset ja Sinä, lahjatalossa, koska olette sen ansainneet.  
Ihmeitä tapahtuu sille joka hymyilee!

--------

Lähden jo nyt juhannusreissuun, muuttoapulaiseksi.  Palailen juhannuksen jälkeen ja silloin pistän liikkeelle haasteen, jonka nimeksi tulee Eläköön essee! Alkakaa jo miettiä, minkä esseekirjan haluatte esitellä. 
Juhannusiloja!




Eläköön essee!

$
0
0

Esseekirjallisuus on ollut hieman sivussa kirjablogeissa. Nyt korjataan asia ja nostetaan hyviä esseekirjoja esille. Tästä lähtee siis haaste - minun blogini rakas ensimmäinen.

Säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
4. Esittele 1 - 2  hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää. 
5. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta. 

Essee on lähellä kaunokirjallisuutta olevaa asiakirjallisuutta.  Essee voi olla tieteellinen tai enemmän omaa henkilökohtaista ainesta sisältävä kirjoitus, jossa pohditaan asioita. Joidenkin seuraamieni bloggaajien jokainen kirjoitus on pienoisessee.

Itse tunnen yhä enemmän vetoa esseekirjallisuuteen, niin kirjallisuusaiheisiin kuin muihinkin. Huomaan, etten ole kirjoittanut blogiaikanani kuin muutamasta esseekirjasta, mutta lukenut olen kyllä paljon enemmän. Välillä tulee myös luetuksi essee sieltä toinen täältä lehdistä ja kokoelmista. 
Entä te, toivottavasti lukuisat bloggaajat, jotka vastaatte tähän haasteeseen, kun se lähtee kiertämään? Onko esseellä merkitystä elämässänne?


Kannen piirros Sirkku Ketolan

Bon Sauvage, Luovuuden synty on pieni, tiivis kirja, joka sai alkunsa, kun kolme kuvataiteilijaa Heini Aho, Sirkku Ketola ja Tamara Piilola saivat idean pyytää arvostamiaan henkilöitä kirjoittamaan esseitä luovuudesta. Kirja on julkaistu näiden taiteilijoiden yhteisnäyttelyn Sydänpuoli ylöspäin yhteydessä vuonna 2014. He pohtivat näyttelyssään samoja kysymyksiä, joilla evästivät kirjoittajia. Miksi olet peräänantamattoman kiinnostunut omasta alastasi, mitkä ovat tällä hetkellä työsi tärkeimpiä kysymyksiä, mitä saat palkinnoksi paneutumisestasi? Esseet ovat yhtä erilaisia kuin kirjoittajansa, mutta niistä löytyy myös paljon yhteistä.

Kirjoittajat ovat Tuomas Nevanlinna, Mikael Granvik, Markus Kåhre, David Rothenberg, Kari Astala, Anna Eriksson, Silja Rantanen, Joose Keskitalo, Marianne Kurtto ja Anna Kortelainen.

Edellisen kirjoitukseni Mark Levengoodin kirjassa Vasten auringon siltaa, joka ei ole varsinaisesti esseekirja, on eräs hyvä luovuuden määritelmä.
Pieni koululainen Mark on jäänyt siivoamaan luokan edessä pitämänsä teatteriesityksen jälkiä, ja kun hän luo ujon katseensa opettaja Juliniin, hän oppii koko kouluaikansa merkityksellisimmän asian.
"Mark", hän sanoi yllättävän lempeään sävyyn, "tuo sinun kekseliäisyytesi, tuo iloinen kupla joka sinussa on - sinun on hyvä tietää, että sekin on lahja. Sitä kutsutaan luovuudeksi."




Kekseliäisyys ja kärsivällisyys ovat yhteistä kaikille Bon Sauvage -kirjan kirjoittajille, olkoon hän filosofi kuten Tuomas Nevanlinna tai matemaatikko kuten Kari Astala. 

Tähtitieteilijä Mikael Granvik kokee ratkaisevansa isoa palapeliä maailmankaikkeudesta ja elämän tarkoituksesta yhdessä toisten tiedeihmisten kanssa. Ongelman ratkaiseminen on eräänlaista riippuvuutta ja jokainen osaoivallus saa aikaan mielihyvän purskahduksen. Jonkin tutkimuksen tai taiteellisen teoksen merkittävyys saatetaan ymmärtää vasta 100 vuoden kuluttua sen julkaisemisesta, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on intohimo työhön. 

Markus Kåhre, joka määrittelee itsensä termeillä ihminen, isä ja kuvataitelija, toteaa esseessään Välitilinpäätös seuraavaa:
Pohjimmiltaan on kyse löytämisen ilosta. Päinvastoin kuin yleisesti väitetään, niin kaikkea ei ole löydetty. Väite siitä, että kaikki on tehty, on vanha ja lähinnä merkki älyllisestä laiskuudesta.

Muusikko ja filosofi David Rothenbergin esseestä Kysyä vai tehdä?:
Jos taideteos vaatii selityksen, se on jo alunperin vajavainen. 

Eniten teoksen kymmenestä esseestä nautin Tuomas Nevanlinnan pitkästä esseestä Suunnitelma napakaksi luovuusaiheiseksi jutuksi ja Anna Kortelaisen esseestä Ollapa. Molemmat erittelevät ja punnitsevat asioita monipuolisesti ja nautittavalla tavalla. 

Nevanlinna nostaa esiin aivotutkimuksen. Tiedepalstoilla etsitään yleensä selityksiä sukupuolieroihin ja rikollisuuteen. Jos aiheena on luovuus, nostetaan esiin "flow" ja erikoislaatuiset aivot.  
Flow, jonka tavallisen ihmisen tulkitaan saavan lenkillä endorfiinien vaikutuksesta ja taiteilijan työssään, on Nevanlinnan mielestä pseudokäsite ja puolitotuus eikä kenenkään aivoissa ole mitään "luovuusaluetta". Sen sijaan luovilla ihmisillä on tavallista enemmän taipumusta maanis-depressiivisyyteen. Nevanlinna toteaa, että kaikista mielenterveyden ongelmista on sopivasti annosteltuina hyötyä luovassa työssä. Hulluus ei kuitenkaan ole luovuuden edellytys eikä normaalius luomisen este. 

Normaalius on sitä, että mielenterveysongelmat pysyvät arkielämän kannalta sietorajoissa. Terveiksi kutsutut ovat hekin maanis-depressiivisiä ja neuroottisia, vain lievemmin. Jos ei-äärimmäiset mielenterveysongelmat ja luovuus kytkeytyvät olennaisesti yhteen niin tästä tuntuisi seuraavan, että liki jokainen on myös jossain määrin luova. 

Anna Kortelainen kertoo seikkaperäisesti omista työskentelytavoistaan, joista eräs on Kajaani-metodi. Siinä asetutaan mukavasti hiljaiseen aikaan päivästä Kajaanin junaan Helsingissä, kasvot menosuuntaan, mukana kesken oleva työ, villasukat ja mukavat vaatteet. Kirjailija istuu seitsemän tuntia kuin pikkulapsi rattaissa maisemien vaihtuessa. Bistrokärry tuo ruokaa. Työ sujuu leppoisasti minkään häiritsemättä. Perillä kirjailija majoittuu Kajaaninjoen rannan hotelliin, jossa syö hyvin, ottaa nokkaunet ja kirjoittaa vielä pitkälle iltaan. Aamuisen torilla käynnin jälkeen sama junamatka toisinpäin.
Olen kuullut Kortelaista luennoimassa. Hän on yhtä ihailtavan selkeä ja yhtä hyvin asiansa valmistellut puhuessaan kuin kirjoituksissaankin. 

Kirjoittamisella kurottelen kohti lukijaa ja tavoittelen yhteyttä toiseen ihmiseen. Kirjoitustyön yksinäisys on siis näennäistä. Asioiden, kokemusten ja tunteiden muovaaminen koherenteiksi kertomuksiksi on ihmiskunnan vanhin tapa viedä tietoa eteenpäin. Se perustuu hyvin inhimilliseen kontaktin ja ymmärtämisen tarpeeseen. 

Levengood kertoo kirjassaan koulukaverista nimeltä Tom, joka ei pystynyt toiminaan ryhmässä, mutta oli kahdestaan leikkiessä taianomainen. 
"Tule", Tom sanoi "astutaan sisään."Ja minä astuin, maailmaan toisensa jälkeen. .... Tomin maailmassa kaikki oli tarkkaa ja yksityiskohtaista ja ihmeellistä. Tomin maailma ei ollut ongelma, vaan maailma sen ulkopuolella.
Kun Tom selvisi lapsuudestaan, hänestä tuli fysiikan ja kemian kaksinkertainen tohtori, jonka laboratoriosta puhutaan joka vuosi Nobelin palkintojen yhteydessä.





Tämä haastamiskohta on aina hankala. Kenelle? Haluaisin lähettää niin monelle!
Kysyn teitä:
Juha Makkonen, Nipvet
Omppu, Reader why did I marry him
Leena, Donna Mobilen kirjat
Sanna,  Elämän krestomatia, Assyriologin lifestyle-blogi
Ulla, Ullan Luetut kirjat
Riitta, Kirja vieköön
Viewing all 770 articles
Browse latest View live