Marjatan kirjat ja mietteet

Tämän kirjan lukemisesta minulla on jo jonkin aikaa. Ensimmäinen, paljolti unohtunut lukukertani oli joskus 80-luvun lopussa englanniksi. Toinen lukeminen, josta kuva, tapahtui pääosin pitkänmatkanbussissa välillä Kouvola - Jyväskylä kuukausi sitten. Julkaisen tämän kuvan, koska olen päättänyt, etten häpeile enää käsiäni. Jostain syystä käden arpi on paljon rumempi kuin muut, piilossa olevat arpeni, ja toiseen käteen tulee samanlainen nuora pikapuoliin. "Arvista elämä koostuu ja silmäniskuista", on Sirkka Turkka sanonut. Hän on oikeassa.

Sitäpaitsi, kyllä ihminen tällaiset arvet kestää. Mutta ajattele, että olisit saanut pysyvät arvet pieksemisestä, kun naama ei sattunut miellyttämään isäntää tai emäntä purki turhaumiaan sinuun, orjaansa. Kuvittele, että suusi olisi jäänyt kuolaimista pysyvästi leveäksi - kyllä kuolaimista, rangaistusväline - ja kun lopulta pääset vapaaksi toinen lonkkasi poissa sijoiltaan, ihosi täynnä arpia, vapaus ei tunnukaan enää miltään.

Toni Morrisonin palkittu romaani Minun kansani, minun rakkaani kysyy, kuinka paljon ihminen kestää ennen kuin murtuu.
Vastaus on: paljon.

Ihminen kestää sen, että häntä käytetään siitoseläimenä, jonka jälkeläisistä tehdään uusia orjia.
Hän kestää sen, että kukin hänen lapsistaan myydään ennen kuin hän näkee heidän kasvavan.
Hän kestää sen, ettei hänellä ole mitään omaa, ei edes nimeä.
Hän ei kestä sitä, että kun on saanut haalituksi lapsensa kokoon ja uskaltanut ryhtyä luottamaan, että saa rakastaa heitä, hän eräänä päivänä huomaa, että heitä tullaan hakemaan takaisin orjuuteen. Sellaisessa tilanteessa ihminen joskus mieluummin tappaa omansa kuin antaa heidät hirviöiden käsiin.

"Mies ei ole kuin pelkkä mies", Baby Suggs sanoi. "Mutta poika? Poika se jotain on."
Siinä oli järkeä monestakin syystä, sillä Babyn koko elämän ajan, ja samoin Sethenkin, miehiä ja naisia siirreltiin ympäriinsä kuin tammipelissä. Joka ainoa Baby Suggsin tuntema, saati sitten rakastama mies oli karannut tai hirtetty, vuokrattu pois, lainattu muualle, ostettu tuonne, tuotu tänne, pantu säilöön, annettu pantiksi, voitettu, varastettu tai pantu telkien taa.

En ymmärrä, miten tälle kirjalle on annettu niin mahtipontinen ja selittävä suomalainen nimi. Alkukielellä se on Beloved, ja kirjassa on sen niminen myyttinen henkilöhahmokin, Rakkain. Miksi ei myös suomeksi Rakkain?

Tyyli, kieli ja rakenne on tyypillistä Morrisonia, yhtä aikaa sekä realistista että runollista ja salaperäistä. Morrison menee suoraan tilanteisiin, selittämättä. Kun lukee eteenpäin, saa selville sellaista, mikä saa ymmärtämään jo luetun, mutta arvoitukseksi jääneen tai puoliksi ymmärretyn. Teksti antaa henkilöistä tietoja annostellen, palapeli täydentyy. Ajassa liikutaan edestakaisin molempiin suuntiin. Minä nautin tämäntyylisestä hitaampaa lukemista vaativasta tekstistä. Olin jopa hieman pettynyt, kun Morrisonin viimeisimmässä kirjassa God Help the Child puuttui tätä hänelle tyypillistä kerroksellisuutta. Jotkut käyttävät termejä 'helppo' ja 'vaikea'. Miksei, helpon voi lukaista yhtä päätä nopeasti, vaikeaa on maisteltava verkkaisemmin, valppaampana ja palaillen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun orjien yhteisöihin USA:ssa. Kirjan omistus kuuluu Kuusikymmentä miljoonaa ja enemmänkin. Tämä on arvioitu Atlantin yli tapahtuneessa orjaliikenteessä kuolleiden afrikkalaisten määräksi. Sana enemmänkin - more(Sixty million and more) antaa ymmärtää, että kuoleminen ei ole loppunut laivalla tukehtumiseen. Myös Baby Suggs, Sethe. Halle, Howard, Buglar, Denver, Rakkain, Paul, Kuutonen ja Leima Maksettu ovat jatkaneet kuolemista.

Eräässä kirjan kohtauksessa kuvataan koriste-esine, jonkalaisen huomasin hiljattain myös erään suomalaisen sisustuslehden kuvassa yksityiskodista. Jutussa kehuttiin, miten aito, etninen sisustuselementti onkaan kyseessä, matkoilta hankittu.
... Denver lähti, mutta sitä ennen hän ehti nähdä hyllyllä takaoven pielessä mustan pojan suu täynnä rahaa. Pojan pää oli taivutettu taaksepäin pitemmälle kuin pää voi taipua ja kädet oli tungettu taskuihin. Kahden täydenkuuun lailla pullottavat silmät olivat ainoa kasvojen piirre ammottavan punaisen suun ympärillä. Hiuksina oli joukko ulkonevia, etäällä toisistaan olevia, naulankantojen muodostamia täpliä. Ja poika oli polvillaan. Suussa joka oli leveä kuin muki oli kolikoita joita tarvittiin maksuksi tavaroiden tai jonkin muun pikkuasian toimittamisesta, mutta yhtä hyvin siinä olisi voinut pitää nappeja, neuloja tai omenamarmeladia. Jalkakäytävälle pojan polvien eteen oli maalattu sanat:"Teidän Palveluksessa."

Tänään meidän olohuoneen ikkunasta kaupoille päin avautuu näin talvinen maisema. Ystävänpäivän tienoilla vajaa pari viikkoa sitten oli nurmikko esillä.

Kuvasin myös toiseen suuntaan parvekkeelta. Joku lapsi oli hiihtänyt pihan poikki ja joku oli pohrustanut tielle, vaikka polkua ei pidetä auki talvella.

Ja tämä sama maisema alla pari viikkoa sitten. Talojen väliin muodostui iso lampi. Seurasin kauhuissani pikkupoikaa, jota vesi veti puoleensa. Hän sorkki sohjoa kepillä, hyppi yli, tutki ja tuumaili kuin tiedemies. Ajattelin, että jos hän putoaa, niin toimiiko minun äidinvaistoni niin, että hyppään lyhintä tietä kolmannesta kerroksesta alas.
Käännyn aina nopeasti julkisilla paikoilla, kun kuulen lapsen äänen huutavan:"Äiti..."

Tänään olen tähän mennessä kirjoittanut kaksi tärkeää pitkää sähköpostia, lukenut esilukijan ominaisuudessa tutun ihmisen romaanikäsikirjoitusta ja käynyt kirjastossa ja kaupassa.
Lehtiä luimme miehen kanssa aamukahvilla varmaan lähes tunnin, välillä keskustellen mielenkiinnon herättäneistä lehtijutuista. Äsken söimme lounasta, vierastelusta yli jäänyttä spagettia vihannessalaatin kera.
Mies tekee viereisessä huoneessa käännöstyötä. Ovet ovat auki, voimme kertoa toisillemme mieleen pulpahtavista asioista. Minulla pulpahtelee useammin. Mieheni kääntää matkailufirman esitettä englanniksi.
Laitoin soimaan Stingin CD:n, parhaillaan soi Englishman in New York.

Kauppa ja kirjasto ovat ylemmissä kuvissa näkyvän puistotien päässä, viiden minuutin matka. Hain kirjastosta varaamiani kirjoja, joista saatte taatusti kuulla myöhemmin. Yksi lainaamistani on David Ebershoffin romaani Tanskalainen tyttö, johon perustuva elokuva on parhaillaan levityksessä. Lainasin mieluummin kirjan, kun kuulin, että tämä Tanskaan sijoittuva elokuva on tehty englanninkielisenä. Mika Kaurismäen Ruotsin Kristiina-kuningattaresta kertova elokuva Tyttökuningas menettää paljon väärän kielen takia, englanniksi Ruotsin historiaa! Entä jos Härö olisi tehnyt Viron historiaan sijoittuvan Miekkailijan englanniksi!

Eilen kävin taas Opistokinossa, jossa oli David Cronenbergin kylmäävä Maps to the Stars. Hollywoodin elokuvamailman kieroutumiset ja tyhjä elämä saivat ihon kananlihalle. Annamme aina elokuvan jälkeen sille sekä arvosanan että kirjallista palautetta. Mies antoi kasin, koska se oli hänestä liian toivoton. Minä annoin ysin, koska elokuva sai minut eläytymään niin voimakkaasti MiaWasikowskan esittämän Agatha Weissin tunteisiin. Hänen isänsä, bluffiterapeutti, toi mieleeni erään tuntemani ihmisen, vieläpä samannimisen, joka on tuomittu puoskaroinnista. Hyvänen aika, onko Cronenberg ottanut hänet mallikseen! Miten tyytyväinen olenkaan, että minun elämäni on tällaista tavallista. Kotielämää.

Kirjasto-kauppakierrokseni varrella oli niin kauniita lumisia puita, että niistäkin piti ottaa kuvia.

Luin juuri loppuun psykoterapeutti Teemu Ollikaisen kirjan Syö mitä mielesitekee. Ehkä kirjoitankin siitä seuraavaksi. Kirjan nimi viittaa siihen, että normaalisti ihminen tietää intuitiivisesti, mitä hänen kehonsa tarvitsee ja milloin hänellä on nälkä. Nykyään on mitä ihmeellisimpiä muotidieettejä, joten kirja on ajankohtainen siltäkin osin, mutta pääasiassa se tarkastelee masennuksen ja ylipainon sekä muiden syömähäiriöiden suhdetta toisiinsa. Masennus ja syömähäiriö lietsovat toisiaan.

Nyt CD:llä on menossa Moon Over Bourbon Street, jossa myyttinen hahmo etsiytyy ulos kuutamoon eikä pysty karistamaan kirousta päältään. Surullinen laulu.
There's a moon over Bourbon Street tonight
I see faces as they pass beneath the pale lamplight
I've no choice but to follow that call
The bright lights, the people, and the moon and all

Tässä kohti seuraa päiväkahvitauko. Me nautimme joka päivä kahvin jonkin herkullisen leivonnaisen kera. Kahviaika on pian sen jälkeen, kun päiväposti on kopsahtanut postiluukusta. Nyt siitä on jo jonkin aikaa; olemme molemmat uponneet omiin hommailuihimme. Tarvitsee vahvaa kahvia ja suklaakakkua! Sellaisia itsekuritusdieettejä minä en ymmärrä ollenkaan, joissa rangaistaan itseä kieltämällä kaikki hyvältä maistuva.

Viikonlopun ohjelmassa on ulkoilua ja ehkä elokuva Carol. Mieheni lähtee huomenna mökkitalkkaritehtäviinsä tarkastamaan muualla asuvan ystävän mökin. Minä taas saatan käydä vähän kurkkimassa, olisiko Kouvolan kaupoissa jo kevätmuotia esillä.

Alkoi viehättää tämä päiväkirjatyyli. Tässä jatkoa eiliseen.

Mieheni, joka on taloyhtiön puheenjohtaja, sai illalla alakerran arvokkailta rouvilta äkäisen soiton. He ilmoittivat, että nuorisolauma oli juoksennellut käytävässä ja soittanut turhaan jonkun ovikelloa ja että nyt rikolliset olisivat pihassa napattavana. Me emme olleet kuulleet yhtään mitään. Kurkistimme ikkunasta ja olihan siellä puolentusinaa seiskaluokkalaisen oloista henkilöä. Muutama päivä sitten samaista jengiä oli moitittu siitä, että he hengailivat parkkialueella autojen ympärillä ilman syytä. Silloin mieheni otti ikkunasta heistä kuvan, ikään kuin kaiken varalta todistusaineistoksi.
No, Unto lähti ulos jututtamaan syyllisiä.

Keskustelu oli ollut suurinpiirtein seuraavanlainen:

- Terve nuoriso! On tullut vähän valituksia.

- Ei me olla mitää tehty. Eiks täs muka saa olla?

- Olette juoksennellu tuolla käytävillä ja soittanu ovikelloja. Miä olen entinen Myllykosken yhteiskoulun ope ja voin soittaa teidän koteihin, jos ette lopeta häiriköintiä. Nappasin teistä kuvanki tossa yhtenä päivänä.

- Byää byää ... älä ilmota, please. Mitä sossuki sanoo.

(tekoitkua, itkijänä pieni hento tyttönen)

- Eikö teillä ole mitään paikkaa, missä olla? Vaikka toistenne kotona?

- Ei meille voi mennä.

- Ei meillekään.
- Eikä meille.

Sitten oli seurannut perusteellinen keskustelu nuorten ajanviettopaikoista. Mieheni oli kysellyt nuokkarit ym. mahdolliset paikat ja ottanut osaa ankeuteen.

- Ei meil oo mitään paikkaa, ja tääl tulee kylmä.

- Pitäiskö mun alkaa pitämään teille kerhoa tuolla meidän kellarissa?

- JOO!

- Hei, ei me häiritä enää.

- Hyvä on. Hyvää yötä ja mukavaa viikonloppua kaikille!

Mieheni tuli sisään hyväntuulisena ja kertoi, että rouvat odottivat käytävällä ja tivasivat, että eikö ne huutanu vastaan. Mieheni oli sanonut, että ihan mukavia lapsia olivat. Ei kukaan huutanu, keskusteltiin vain.

Juttelimme juuri Unton kanssa kasvatusasioista, miten lasta pitää kuunnella eikä aina tietää itse kaikkea paremmin, kun ovikello soi vienosti. Menin avaamaan. Siellä seisoi koko poppoo, yhdellä ruusukimppu kädessä. Pienin kysyi:"Onko se - mikä se on - kotona?" Ja minä: "Unto, on se. - Hei Ume sulle on vieraita!"

Kuuntelin taustalla ovensuuseremoniaa.

- Me ostettiin sulle nämä - ja täs on tämä.

'Nämä' kuvasin alkukuvaksi ja 'tämä' on kaupan lahjapakkauspaperin toiselle puolen kirjoitettu lupaus. Tässä se on, sumensin nimet.

Liikuttavaa! Mieheni vei vielä pipareita lapsukaisille, jotka kiittelivät.

Ihailin taas kerran mieheni diplomaattisia taitoja. Hän sai taannoin talossa arvonimen Ahtisaari, kun ratkaisi neuvottelupöydässä meidän olohuoneessa aikuisten välille syntyneen kiperän tilanteen, jossa oli kyse syrjinnästä, koirista ja salaattipenkistä.

Tänään lähdimme kumpainenkin omille teillemme. Minä katsastin Kouvolan kauppoja. Valon lisääntyminen on saanut näkemään sekä kodissa että itsessä uudistustarvetta. Kävin kangaskaupassa esikatselemassa kymmeniä erilaisia pehmeänvalkoisia vaihtoehtoja olohuoneen kellastuneiden verhojen tilalle. Itselleni löysin Sokokselta hiussolkia. Pitkäntukan kasvatus on menossa, puolen vuoden päästä saattaa jo syntyä ponnari - ja entäs jos silloin on soljet loppu! Kun olin vielä käynyt Henkkamaukassa ja yhdessä toisessa nuorisokaupassa ja istuin Hesessä juustopurilaisella ja pehmisjädellä, niin päähäni pälkähti, että minähän olen kuin teini - tukankasvatus, teinikaupat ja purilaiset - minulle on tapahtumassa sama mitä Benjamin Buttonille leffassa The Curious Case of Benjamin Button, eli alan nuortua, ensin teiniksi ja sitten taaperoksi. Ihmekös, että minusta ne teinipojat ovella olivat niin suloisia. Sekin kaunis nepalilaisen sherpan näköinen poika, joka kätteli Untoa arvokkaasti läksiäisiksi.

Kävin kaupunkireissulla myös pääkirjastossa.

Minulla on nyt luettuna kolme kirjaa, joista haluaisin kirjoittaa:

Yousif Abu al Fawz: Taikalintu

Marceline Loridal-Ivens: Isä, et koskaan palannut - Minun keskitysleiritarinani

Teemu Ollikainen: Syö mitä mielesi tekee

Ja seuraaava pino on lainassa:
Bea Uusma: Naparetki - Minun rakkaustarinani

Anu Heberlein: Se ei ollut minun vikani

Niina Repo: Kompleksi

Mikaela Strömberg: Sophie

David Ebershoff, Tanskalainen tyttö

Jenny Lawson: Furiously Happy - A Funny Book About Horrible Things

J.D. Salinger: Franny ja Zooey

Moniin näistä kirjoista olen saanut vinkkejä toisilta bloggareilta. Kiitos teille!

En varmaan loppujen lopuksi lue näitä kaikkia, kunhan pidän vähän aikaa meillä lepäämässä. Voin myös innostua lukemaan jotain ihan muuta. En välitä, vaikka kirjoja - joista olen sentään maksanut varausmaksunkin - jää lukematta.

On hyvä tukea kirjastolaitosta, ja maailmahan on täynnä lukemattomia kirjoja.

Miehen työhuoneesta kuuluu kaunista musiikkia. Huutelin juuri, mitä se on. Ei tiedä, tulee radiosta, jotain balladeja.

Koko päivän mieleeni on palannut huoli eräästä rakkaasta läheisestä. Mietin kävellessäni, miten voisi auttaa läheisiä, lähimmäisiä, ja miten kauimmaisia.

Kävelykadulla soitti harmonikkaa Romanian romani. Pysähdyin, kaivelin kassin pohjalta lompakkoani ja sanoin:"I'll give you my coins!" Hän kiitteli. Vaihdoimme muutaman lauseen. Lähtiessäni hän laittoi käden sydämensä kohdalle ja sanoi:"You made my day!"

Bussissa istui nuori äiti vastapäätä noin kolmivuotiasta poikaansa. Minä istuin vähän matkan päässä toisella puolen käytävää. Äiti ei puhunut koko parinkymmenen minuutin matkalla mitään lapselleen. Tämä piirteli pikku sormellaan jotain ikkunalautaan, mutisi itsekseen ja ummisti välillä silmänsä, välillä katseli minua totisena. Hymyilin, hän vain katsoi. Miten voi lapsi olla noin hiljaa? Pääpysäkille tultua äiti ampaisi liikkeelle kovaa katsomatta yhtään, miten poika selviää perässä, vaikka bussi joutui pysähtymään lumipenkan eteen ennen laiturialuetta. Minä seurasin poikaa valmiina ottamaan kiinni, jos hän meinaa kupsahtaa bussin alle. Äiti huusi ovelta kovalla äänellä kuskille "Kiitos!" Ei ollut siis mykkä.

Kohta syömme kalasoppaa. Mies on varmaan hurjan nälkäinen. Hän oli pysähtynyt mökkireissullaan pikkupurtavalle Taavetin Satun Makiaan, josta toi myös lämpimäisiä, leposkoja.

Illalla vietämme saunailtaa. Meillä on vanhanajan talo alakerran saunoineen, johon meillä on ollut onni saada kaksi saunavuoroa juuri meille parhaaseen aikaan keskiviikkona ja lauantaina.

Tämmöistä täällä.

Tämän kirjan nimi voisi yhtä hyvin olla 'Syömisen tarkoitus on nälän karkoitus', koska kirja tarkastelee vääriä merkityksiä, joita ruokaan ja syömiseen yhdistetään. Syö mitä mielesi tekee tarkoittaa sitä, että monesti ihmiset seuraavat syömisessä kuten muussakin kuluttamisessa impulsiiivisia mielihalujaan, vaikka normaalitilantessa ihmisen mieli tietää intuitiivisesti, mitä hänen kehonsa oikeasti tarvitsee ja milloin.

Ollikainen on erikoispsykologi ja psykoterapeutti. Hänen kirjansa ei ole dieettikirja. Loppuosassa esitellään muutamia toimivia ruokavalioita, mutta korostaen, että ne ovat turhia niille, jotka vaistomaisesti syövät oikein pysyen samanpainoisina. Mitään ruokavaliota ei myöskään kannata aloittaa jos tietää, ettei pysty pitämään sitä. Jonkin valmiin mallin orjallista seuraamista parempi syömisongelmaiselle on yksilöllisesti suunniteltu, ihmisen persoonan huomioonottava ruokavalio, joka ei ole mikään kuuri, vaan jota voi noudattaa pääpiirteissään koko loppuiän.

Ihmiset syövät eri syistä liikaa.

On persoonallisuuden piirteitä, jotka altistavat ylisyömiselle, kuten levottomuus, stressialttius, nautiskelunhalu ja auktoriteettivastaisuus, mikä johtaa helposti hälläväliä-asenteeseen. Ihminen alkaa yhdistää mässyttelyn kieltämisen hauskan elämän kieltämiseen, mikä on huono tie, koska ison ylipainon kantaminen ei ole hauskaa ja johtaa usein masennukseen.
Pitää kuitenkin muistaa, etteivät kaikki nautiskelijat ole masentuneita ja että on paljon laihoja masentuneita.

Jos painon hallinta muuttuu ongelmaksi itsesyyttelyineen, ryhdistäytymisineen ja repsahtamisineen ei ole ihme, että masentuu. Masennus taas ruokkii ylipainoa. Masentuneelle syöminen saattaa olla itsehoitokeino, ainoa ilon ja lohdun hetki. Kun masennusta hoidetaan psykoterapaissa, laihtuminen on usein tyypillinen sivutuote.

Joillekin painon tarkkailu voi olla keino välttyä isompien asioiden pohtimiselta. Löytyy asia, johon voi vaikuttaa ja piiloutua muulta. Näin käy anoreksiassa, bulimiassa ja ahmimissairaudessa. Ortoreksiassa syödään pakonomaisen oikeaoppisesti, mikä typistää elämää.
Erilaisissa muotihössötyksissä keskitytään yksipuoliseen syömiseen kuin ei maailmassa muuta olisikaan, tilataan ihmeellisiä terveysmarjoja, vaikka omat metsämarjat ovat parempia. Niitä taas välitetään ulkomaalaisille ruokahifistelijöille.

Ollikaisen kirjassa on ansiokasta, selkeää ongelman tarkastelua.
Luvussa Ylipainoiset ajattelevat eri tavalla, hän toteaa, että ylipainoinen sekoittaa nälän ja haluamisen tuntematta koskaan itseään kunnolla kylläiseksi. Hänen tavoitteenaan on jatkuva kylläisyyden tila, jolloin aterian viivästyminen saa aikaan katastrofin tunteen, kun taas normaalipainoinen nauttii nälän ja kylläisyyden vaihtelusta ja voi olla pitempään ilman ruokaa, jos jokin muu asia vie mukanaan.

Ollikainen kärsi itse ylipainosta ja pettyi dieettikirjojen yksinkertaistettuun maailmaan. Siksi hän alkoi tutkia ilmiötä ja haastatella ylipainoisia.

Aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että ongelmani ei ollut oikean ruokavalion, ihmelääkkeen tai oikean liikuntamäärän löytäminen - ongelmani olin minä itse: lyhytjänteinen, helposti motivaationsa menettävä, elämästä nautiskeleva ja impulsiivinen ihminen.
... Painoindeksitaulukot, kalorisuositukset ja "helppoa ja hyvää kevyesti" -ruokaohjeet ovat kaikki sinänsä tärkeää tietoa mutta eivät auta ymmärtämään, miksi juuri minä olen lihonnut ja miksi minun on vaikea pitää ruokavaliosta kiinni.

Mitä enemmän käytämme ruokaa selviytymiskeinona, sitä köyhemmiksi muut selviytymiskeinomme rapistuvat. Suhde ruokaan ja tunteet liittyvät aina yhteen. Useat ovat oppineet haitallisen suhteen ruokaan jo lapsuudenkodissaan ja "lohturuokailu" pitää tätä yhteyttä yllä.

Kun tunnesyöjälle tulee epämääräisen levoton olo, joka voi olla pelkoa seuraavan päivän työstä, pitkästymistä tai läheisyyden kaipuuta, hän on jääkaapilla ennen kuin itsekään huomaa. Hän torjuu sen tunteen, joka oli nousemassa ja tuntee helpotusta jo syömisen ajatuksesta. Kun hän näin yhdistää syömisen mielenrauhaan, hän alkaa tehdä herkkutarjottimen valmiiksi jo ennen epämiellyttäviä aistimuksia. Ruuasta tulee itselääkintää, joka ei edes vaikuta kovin pitkään, tuopahan pienen tauon kurjuudesta.

Huuto sisimmästä-kirjan kirjoittaja Arthur Janov on pannut merkille, että eräs hotkijoiden suosikeista, vaniljakermajäätelö, muistuttaa kaikista elintarvikkeista eniten äidinmaitoa. Kehityspsykologiassa varhainen rakkauden antaja on yhtä hyvin isä tuttipulloineen eli kyse ei ole rintamaidosta vaan yhteisyydestä. Ahmiminen tyydyttää levottomuutta, kuten vanhemman antama turva on tyydyttänyt.

Ollikainen lupaa kirjassaan, että ihmisen ei tarvitse jäädä ongelmasyömisen loukkuun. Kirjassa on paljon keinoja itseymmärryksen lisäämiseksi ja ohjeita, miten välttää väärää ajattelua ja korvata itseen kohdistuva viha empatialla.

Ehdottomuus, armeijakuri, projektit, ihmedieetit, liiallinen liikkuminen, kaikki tällainen on vain pahasta.
Light-tuotteet saavat aivot hurjistumaan petoksen vuoksi, ja ne voivat aiheuttaa riehakasta ahmimista.
Lääkkeiden käyttö ilman terapiaa voi olla jopa vahingollista. Lääke ei opeta mitään, kun taas psykoterapiassa opitaan uusia ajattelun, tuntemisen, toiminnan ja suhtautumisen tapoja.
Vaaka ei kerro kovin paljon.
Selitykset epäreilusta aineenvaihdunnan erilaisuudesta ja luulo, että joku toinen saa syödä mielinmäärin, kun taas itse ei siedä katsoa herkkuihin päinkään, ovat itsepetosta.

Olen vuosien mittaan lukenut paljon kirjoja syömähäiriöistä sekä asiaa, fiktiota että elämäkerrallisia teoksia selättääkseni oman oireiluni ja selittääkseni sitä itselleni.

Aloin kärsiä anoreksiasta pian 10 vuotta täytettyäni. Me lapset olimme aina saaneet kauppa-autolta Eskimo-jätskin. Minä en enää halunnut sitä, vaan paasasin, ettei meidän talouteen pitäisi ostaa myöskään kahvia ja keksejä eikä ranskanleipää. Ajattelin lapsenaivoissani, että me saisimme säästyneillä rahoilla kotiin mukavuuksia, joiden puuttumista häpesin. En huolinut kouluun lähtiessä rahaa munkkeihin, joilla meillä linja-autoa odottavilla oppikoululaisilla oli tapana herkutella baarissa yhteisen läksyjen tekemisen ohessa. Kohta minä en enää edes kulkenut bussilla, vaan halusin polkea kouluun 12 kilometrin matkan. Kotiväki naureskeli aluksi minun touhulleni, mutta pian se oli otettava vakavasti. Paraneminen tapahtui vähitellen, loivempia ja jyrkempiä vaiheita sisältäen. Muistan, miten tuijotin avoimen inhoten meillä päivällisellä olevan serkkuni leivän voitelua. Pidin sitä voimäärää tuhon tienä.
Sama kuvio toistui myöhemmin parikymppisenä opiskelijana, kun pidin entisessä koulussani kielten kesäkurssia. Opetin seitsemän täyttä tuntia yhteen putkeen ja söin vasta neljän jälkeen evääni, omenan, ennen kuin polkaisin lapsuudesta tutulle taipaleelle. Olin hurjan tyytyväinen, kun mahduin 15-vuotiaan pikkusiskoni vaatteisiin.

Opiskeluaikana saatoin joskus järjestää hemmotteluja itselleni, useampi leivos kerralla, ja sitten tuli morkkis päälle. Nämä johtuivat luultavasti liian vähästä syömisestä ja rakkauden kaipuusta. Olin kova tyttö ohjeistamaan itseäni. Kaipasin varmaan siihen kurinalaisuuteeni pieniä lomia. Tiukkuus ja itsesyyttely johtivat ahdistukseen tietenkin, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Aikuisiälläkin kiinnitin pitkään turhan huolestuneena huomiota normaalin alarajoilla olevaan painooni.

Olen ollut ainakin parikymmentä vuotta täysin vapaa painon tarkkailusta. Se on tuonut onnea. Tiedän, milloin olen nälkäinen ja syön, mitä mieleni tekee. Mieleni toimii kuten pitääkin.

Jokaisen syömäongelmien kanssa kamppailevan on kuljettava oma tiensä, Oppaiden lukemisesta on monesti hyötyä, varsinkin, jos ne ovat niin viisaita kuin tämä Ollikaisen kirja.

Elämäkertakirjojen puolelta haluan mainita yhden, joka kuvaa anoreksian ongelmaa paremmin kuin mikään muu lukemani, Portia de Rossi:UnbearableLightness. Kirjoittaja on Ally McBeal -sarjasta tuttu suloinen nuori näyttelijä. Tuon sarjan kuvausten aikanahan (90-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa) naisnäyttelijät kilpailivat laihuudesta, jos muistatte.

Ote Ollikaisen kirjasta, 33-vuotiaan Satun kertomaa:
Mulla oli ylipainoisena tapana haukkua itseäni päivittäin. En voinut ohittaa peiliä ilman, että sisäinen koulukiusaajani sanoi läskiksi. Siitä tuli ihan automaattista. Jossakin välissä tajusin. miten hirveää vahinkoa aiheutan koko ajan itselleni tällaisella. Tämä sisäinen puhe ahdisti ja masensi minua, ja sitten taas söin liikaa niiden tunteiden takia. Tajusin, etten voi edes kuvitella laihduttavani, ellen opi ensin hyväksymään itseäni. Opettelin ajattelemaan, että nämä kilot ovat kaikki mun omia, ne on mun ruumista.

Kun teini-iässä pelkäsin syödä, kävin seuraavan keskustelun isoäitini kanssa.
- Mamma, oletteko Te ollu aina samanpainonen?
- No en mä o koskaan puntaris käyny, mutta kyllä mar mä nuarempana vähä painavampi olin, ko kaikki ruaka maistu niin hyvin.
Sillä lailla! Sääli, että elintason parantuessa näin mutkaton suhtautuminen ruokaan on monelta hämärtynyt.

Sachsenhausenin keskitysleiriltä, Berliinin matkalta 2014

Kävin eilen illalla katsomassa unkarilaisen László Nemesin ohjaaman elokuvan Son of Saul (Saul fia), joka oli vaikutukseltaan minuun erilainen kuin mikään koskaan näkemäni elokuva tai lukemani kirja tästä aiheesta.

Alussa päähenkilö Saul Ausländer ilmestyy hämärästä katsojalle, kulkee ohi ja kääntyy. Sen jälkeen katsoja siirtyy näkemään ja aistimaan kaiken hänen mukanaan pariksi päiväksi. Kameramies ei siis ole käynyt kuvaamassa Saulin selän takana tapahtuvaa, vaan paukahdukset, karjumiset ja ampumiset jäävät kuulon varaan; kamerana toimivat Saulin väsyneet silmät.

Saul etenee kauheassa elämässään kivettyneenä. Ei hän enää jaksa kääntää päätään joka äänen perään. Hänet on määrätty sonderkommandoihin, vankien erikoisjoukkoihin, jotka tekevät työtä suihkuhuoneeksi naamioidun kaasutushuoneen ulkopuolella ja teloituksen jälkeen sisällä saaden näin vähän lisää elinaikaa ennen kuin joutuvat itse teloitetuiksi.
Saulin tehtävänä on kaasukammioon ajettujen ihmisten vaatteiden kerääminen, arvotavaran erottelu vaatteiden kätköistä ja jälkien peseminen teurastusten välillä. Kaikki tehdään kauhealla kiireellä, koska tapettavia on liikaa. Saul joutuu myös raahaamaan kasaan ruumiita joita kutsutaan kappaleiksi"Stücke" ja lapioimaan ihmisten tuhkaa jokeen.

Saul kuulee ympärillään sekä kovia räikeitä ääniä, komennuksia ja valitusta että hiljaista kuiskausten suhinaa, kun vangit kommunikoivat eri kielillä. Lahjonta, jotta pääsisi tapaamaan pariksi minuutiksi jotakuta toisessa ryhmässä olevaa ja paon suunnittelu vaativat kommunikaatiota, muuta keskustelua ei tässä tilanteessa paljon käydä. Välillä voimakkain ääni on Saulin oma hengitys. Taustamusiikkia ei elokuvassa ole, päälliköiden huoneesta kuuluu ohimennen vaimeasti jotain renkutusta - muistaakseni, ellen sitten kuvitellut sitä.

Juonitarina ei ole tässä elokuvassa tärkeä. Sitäkin löytyy, mutta tärkeämpää on seurata menneisyydestä ilmestyvän miehen, muukalaisen (Ausländer) kanssa hänen elämäänsä ja ymmärtää.

Luin, että elokuva on tehty pienellä budjetilla. Se on nuoren ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva. Ehkä taloudellisetkin syyt ovat muokanneet kuvauskulmat suppeiksi, mutta se sopii tähän elokuvaan täysin. Ei ole yläilmoista kuvattuja näkymiä tuhoamisleiristä eikä joukkokuvaa kuilusta, johon ihmisiä tapetaan, kun uunit eivät enää vedä. Tällaisissa spektaakkelikuvissa esim. tänä vuonna paljon Oscareita voittanut The Revenant loistaa, mutta on muutoin tyhjä.

Eletään sodan loppuvaihetta. Jotkut toivovat ehtivänsä pelastua. Saul ei enää välitä. Hän menee virran mukana. Ystävät katsovat häntä pitkään ja tutkien. Miehessä näkyy romahtamisen merkkejä. Hänen pakkomielteensä, josta elokuvan nimikin tulee, on hänelle tärkeä ihmisyyden, identiteetin ja elämän jatkumisen ripe. Aivan lopussa tulee toinen.
Jos menette katsomaan tämän, kuten toivon - menkää! - niin verratkaa alkua ja loppua.

Elokuva ei ole sankaritarina, kuten Kunniattomat paskiaiset (InglouriousBasterds), jossa historia kääntyy toiseen suuntaan ja natsit saavat katsojan riemuksi turpaan, tai komedia, kuten italialainen sadunomainen Kaunis elämä (La vita è bella), joka sai 90-luvun lopussa ulkomaisen elokuvan Oscarin sekä muita Oscareita mm. parhaasta miespääosasta kiitos loistavan Roberto Benignin. Siis keskitysleirikomedia!

Son of Saul oli minulle kuin jotain uutta genreä katsojan osallistuttamisen vuoksi. Voisi sanoa kliseisesti, että eläydyin vahvasti, mutta se oli jotain vielä enemmän.

Istuin koko elokuvan jähmettyneenä samaan asentoon. Elokuvan jälkeen on ollut jotenkin toistaitoinen olo.
Mieheni elokuva teki vihaiseksi. Hän sanoi, että se oli liian synkkä ja että hän on nyt nähnyt jo ihan liikaa keskitysleirikuvauksia. Minusta tuntuu, että hänen oli minuakin vaikeampi kestää sitä, että elokuvassa ei voitu toimia pahuutta vastaan, että Saulin painajainen oli niin lohduton.
Kun ajelimme elokuvista kotiin, uutisissa kerrottiin - sopiva ajoitus - miten terroristijärjestö Boko Haramin pari vuotta sitten Nigeriassa kaappaamia koulutyttöjä ei luultavasti saada koskaan takaisin.
Heräsin yöllä kaksi kertaa Saul mielessäni. Tiedän, että tulen muistamaan hänen hahmonsa aina.

Pysyvässä välitilassa
Poliittisen valokuvan festivaalin kuvia 2016

Kaksi bloggaajaa, Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet kulttuurioppaan, joka kohta julkaistaan. Heidän innoittamanaan kirjoitan nyt lyhyesti viimeaikaisista kulttuurielämyksistäni.

Elokuvissa olen käynyt monesti. Tässä minun paremmuusjärjestykseni muutamalle juuri teatterilevityksessä olevalle elokuvalle.

1. sija: Son of Saul
Elokuva erään miehen elämästä keskitysleirillä. Perusteluja ykkössijalle löytyy edellisessä postauksessani.

2. sija: Carol
Elokuva nostaa esiin ihmisen oikeuden omaan seksuaalisuuteensa ja sen faktan, ettei sitä noin vain muuteta.
Uljas Cate Blanchett on nappivalinta esittämään 50-luvun naista, joka ei sovi hänelle määrättyyn rooliin.

3. sija: Tanskalainen tyttö
Tämä elokuva perustuu oikeasti tapahtuneeseen. Tanskalainen maisemamaalari Einar Wegener huomaa, että hänen sisällään on nainen, Lily Elbe. Tarmokkaan vaimonsa Gerdan, taiteilija hänkin, tukemana Einar hankkiutuu 1920-luvulla vielä todella harvinaiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen ollakseen täysin Lily.
Elokuvassa parasta on suloisen Eddie Redmaynen suoritus Lilyksi muuttuvana Einarina. Alicia Vikander Gerdana on myös vakuuttava.
Katsoin elokuvan pienessä perheteatterissa. Omistaja tuli ennen elokuvan alkua varmistamaan, että kaikilla on nenäliinat mukana.
Epäröin mennä katsomaan tätä, koska etukäteen harmitti niin paljon se, että elokuva on englannin kielellä ja että tanskalaista taiteilijaa esittää englantilainen näyttelijä, mutta esityksessä se ei enää vaivannutkaan. Mika KaurismäenTyttökuningasta katsoessa en voinut unohtaa väärää kieltä; minua häiritsi koko elokuvan ajan Ruotsin hovissa puhuttu englanti.

4. sija: The Revenant
Valtavasti Oscareita saanut ja paljon kehuttu tyhjä elokuva, komea spektaakkeli kostoretkestä Amerikan erämaissa 1800-luvun alusta. Sanoma: kostaminen ei tuo tyydytystä. Mutta sehän on niin kliseinen ja itsestäänselvä asia eikä siihen tullut mitään uutta. Ei jättänyt oikein mitään jälkivaikutusta.

On ollut niin kiva kirjoitella blogiini viime aikoina. Kansalaisopistolla on ollut talvilomaviikko, joten on jäänyt paljon aikaa. Niin kuin muutamat kurssit, joilla käyn nyt muka veisivät paljon aikaa! Eläkeläisen ajankäytössä ei ole samaa ripeyttä kuin työssäkäyvällä, ei tarvitse olla. Nautin joutilaisuudesta, kirjoitan pitkään ja nautiskellen, käyn usein parantelemassa parin viimeisimmän kirjoitukseni lauseita ja vaihtamassa kuvia niihin, kunnes kirjoitan uutta. Ohho, minähän taidan pitää jo kirjoittamisesta enemmän kuin lukemisesta!
Huomasin vasta äsken, että kolme vuotta blogia tuli täyteen viime viikolla. Siispä kiitoksen sana on paikallaan.

KIITOS teille lukijat ja kommentoijat! Kommenttiosasta on tullut yhtä tärkeä, monesti pitempikin kuin varsinaisesta kirjoituksesta. Olen teidän innoittamananne saanut uusia ideoita ja näkökulmia ja kehittynyt kirjoittajana.
Käyn itsekin mielelläni toisten blogeissa keskustelemassa.
Kävisin enemmänkin, jos ehtisin äsken mainitsemaltani korjailulta ja leppoisalta ajankäytöltä.

En edelleenkään ota vastaan ilmaisia kirjoja, anteeksipyyntöni niitä tarjonneille tahoille. Olen kieltäytynyt kohteliaasti pyrkien kertomaan perusteluni: vapaus lukea ja kirjoittaa mieleni mukaan, liiallinen kirjapaljous, halu säilyttää kirja itselleni arvokkaana esineenä, ilmaisena saadun eettinen ongelma ja kirjastojen sekä (harvemmin) kirjakauppojen tukeminen.

Kongolainen pakolainen Pudasjärvellä
Laura Böökin teoskokonaisuudesta Walking on Rivers

Jatkan kulttuurivinkkaustani taidenäyttelyllä. Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla ja muutamassa muussa paikassa mm. Itäkeskuksen Kulttuurikeksus Stoassa on menossa laaja Poliittisen valokuvan festivaali, johon kuuluu paitsi näyttelyitä myös erilaisia esityksiä, elokuvia, työpajoja, tapahtumia ja puheenvuoroja.

Kävimme mieheni kanssa valokuvataiteen museon päänäyttelyssä, Kotimaa, johon kuuluu tasokkaita kuvia yhdeltätoista kuvaajalta. Stoassa ja Galleria Kontupisteellä on vielä lisää kuvia kahdelta kuvaajalta.

Tässä kaksi kuvaa Danila Tkachenkon kuvasarjasta Escape, johon hän on kuvannut Venäjän ja Ukrainan metsissä yhteiskunnan ulkopuolella eläviä miehiä ja heidän kotejaan.

Kirjoitukseni alkukuvana on still-kuva Adrian Pacin videoteoksesta Centro di Permanenza temporanea.

Muista teoksista mieleenijäivät Katja Tähkän kuvasarja Paperittomat jakarkotetut sekä Tuomo Mannisen lämminhenkinen Me - Ramallah, jonka kuvilla hän näyttää, miten terroristipääkaupungiksi kutsutussa kaupungissa eletään myös ihan tavallista elämää.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon kokoelma Valokuvilla hiljaisuutta vastaan, jossa kerrotaan jo kolmannessa sukupolvessa Saharan hiekan keskellä elävistä sahraweista, jotka Marokko on karkottanut kotoaan upeilta meren rannan kalavesiltä kapealle kaistaleelle sisämaahan. Vanhin sukupolvi muistaa meren, kaksi muuta ei ole sitä ikinä nähnyt. Täällä ei eletä tavallista elämää, vaan kulutetaan aikaa loputtomaan odotukseen.

Sahrawipojat Saharan autiomaassa

Please, Louise on tärkeä kirja. Se kertoo siitä, miten lapsi löytää kirjojen maailman. Se on myös ylistys kirjastoille.

Kirjan on kirjoittanut vuonna 2014 Nobel-kirjailija Toni Morrison yhdessä kuvataiteita ja musiikkia opiskelleen taiteilijapoikansa Sladen kanssa.

On sadepäivä, ja Louisella on tylsää sisällä. Hän lähtee kävelylle. Louise-parka pelkää kaikenlaista turhaan, koska hänellä ei ole oikein tietoa asioista.

Please, Louise, please, please.
Things are not always what they seem.
If you are sometimes lonely or sometimes sad,
know that the world is big but not so bad.

Louise pelkää puiston puita, pientä koiraa, katusoittajaa ja autiotaloa. Hän kavahtaa isoa lintua huomaamatta, että sehän voisi olla sadun kultainen kotka. Voi sinua Louise! Please Louise!

The sky is gray now but not for long.
after the rain, birds break into song.
Please, Louise, please, please.
There's nothing hiding in those trees.

Sheets of rain, black clouds, thunder.
Hurry! Find a roof to get under!
Is that a bird of prey from which you'd better run?
or an eagle of gold when touched by the sun?

Sade ajaa Louisen kirjastoon - ja lopun voitte arvata!
Louise löytää uskolliset ystävät, kirjat, eikä ole sen jälkeen enää koskaan yksin. Hän ahmii yhdellä istumalla tietoa ja satuja, jännitystä, surua ja iloa. Hän uppoutuu merirosvotarinoihin, delfiinien maailmaan, leijonan pennun eksymiseen ja emon ikävään. Hän tutkii kanavien kaupunkia, Venetsiaa, ja prinsessoiden elämää.

Kirjan alussa on kaksi omistuskirjoitusta.
Toni Morrison omistaa kirjan kaikille maailman kirjastovirkailijoille.
Kuvittaja Shadra Strickland omistaa kirjan muutamalle nimellä mainitulle henkilölle.

Shadra Strickland on menestynyt kuvittaja ja kuvataiteiden opettaja. Hän on mukana mm. vuonna 2009 julkaistussa mustan ihmisoikeusliikkeen pioneereista kertovassa kirjassa Our Children Can Soar. Mikä ihana nimi! "Soar" tarkoittaa liidellä nousta korkeuksiin kuin lintu. "Meidän lapsillamme siivet kantaa" olisi tavanomainen käännös. Voisi keksiä omaperäisemmän.
Please, Louise löytyi AdLibriksestä. Innostuin tilaamaan Amazonista tämän Our Children Can Soar sekä Morrisonin ja poikansa toisen yhteisen lastenkirjan TheBook of Mean People 1999 ja vielä Barack Obaman tyttärilleen 2005 kirjoittaman kirjemuotoisen lastenkirjan Of Thee I Sing.

Morrison on mustien kirjailija. Tämä kirja on kuitenkin kaikille lapsille. Strickland on piirtänyt Louisen viisaasti monitaustaisen näköiseksi. Hän voisi olla aasialais- afrikkalais-kaukasialais-alkuperäis-amerikkalainen tai suomalainen Liisa. Voi kun joku suomentaisi tämän ihastuttavan kirjan meidän lapsillemme!

Minä harjoittelin Louisen tarinan itselleni suomeksi niin, että pystyn lukemaan sen joka kerta samalla tavalla (lapsille tärkeä asia) lapsenlapsille, joista pieninkin on jo löytänyt lukemisen ja kirjoittamisen maailman.

Takaisin Louisen tarinaan.
Pitkän kirjastopäivän päätteeksi Louise astuu aurinkoon, nukenrattaat täynnä kirjoja ja pari vielä kainalossa.

Fear and sadness - where did they go?
Louise doesn't care. Louise doesn't know.

She can understand what she feels,
since books can teach and please Louise.

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana.

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa. Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa.
Tekstissä näkyy runoilijan ote.
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle".

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan.
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies.
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista.
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies.

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä.

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa.

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi.

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"?
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"?
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä.

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla.

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa.

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat.
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
- Maailmassa pitää olla hellyyttä.

Kannen maalaus: Ruotsissa asuva irakilainen taiteilija
Kadhum Al Dakhil

Taikalintu, 2000, on irakilaisen Yousif Abu al Fawzin henkilökohtaisista kokemuksistaan kirjoittama kymmenen novellin kokoelma. Kunkin novellin lopussa on sen tapahtuma-aika ja paikka, Moskova, Helsinki, Viro tai Pohjois-Ruotsi. Tarinoissa liikutaan paitsi pakolaisena eri paikoissa myös muistojen kautta muualla, mm. nuoruusajan Irakissa.
Vaikka kokemukset ovat omia, kokijana tai näkijänä tarinoissa on "hän" tai "mies", kuka tahansa pakolainen. Kirjailija tarkastelee novelleissaan pakolaisuutta mielentilana.

Jo esipuhe on huikean kiinnostava. Siinä kirjan arabiasta suomeen kääntänyt Marko Juntunen kertoo, miten sai maahanmuuttajien elämäkertoja tutkivalta henkilöltä tietää, että Keravalla asuu novelleja kirjoittanut irakilaismies ja miten hän tapasi tämän miehen Helsingin rautatieasemalla. Yousuf Abu al Fawz kertoi heti ensitapaamisella Juntuselle hämmästyttävän elämäntarinansa ja antoi tälle Kyproksella 1998 arabiaksi painetun novellikokoelmansa Ta'ir al Dahsha eli Taikalintu.

Kirjan takakakannesta

Journalisti Youssuf Haddad (Yousif Abu al Fawz on kirjailijanimi) oli lähdettyään pakomatkalle Irakista paennut ensin jalan autiomaan poikki Saudi-Arabiaan ja sieltä Kuwaitiin 1979, siirtynyt Kuwaitista kurdisissien vastarintaliikkeeseen Pohjois-Irakin vuorille ja paennut vuorilta myöhemmin Venäjälle, josta pääsi salakuljettajien matkassa Viroon vuonna 1994. Virossa turvapaikanhakijoita säilytettiiin vankilassa, kuten on säilytetty myös nykyisen pakolaisaallon aikana. Al Fawz vietti vuoden Tallinnassa Biarnon vankilassa sadan muun irakilaisen kanssa, jotka kaikki saivat Suomesta oleskeluluvan humanitäärisistä syistä 1994. Suomeen tultuaan hän oli ensin sairaalassa toipumassa nälkälakosta, johon epätoivoiset vangitut ryhtyivät päästäkseen pois Biarnosta.

Kirjailija ja kääntäjä tekivät käännöstyötä yhdessä tavaten Helsingin keskustan kahviloissa lähes viikottain. Vuoden puurtamisen jälkeen Taikalintu saatiin suomen kielelle.
Käännöstyön oli tehnyt vaikeaksi novellien eri aikatasoissa liikkuva, moniääninen kerronta ja irakilaiskulttuurin vaikeasti selitettävät erityispiirteet.
Kääntäjä oli ihastunut selvennysten ja viitteiden rönsyäviin tarinoihin ja erikoisiin henkilöihin niin, että toivoisi niistä syntyvän omia tarinoitaan.

Kymmenestä novellista on vaikea löytää suosikkiaan. Novellien tyyli on vaihteleva, vakavasta ironiseen ja koomiseen, realismista runolliseen ja fantasiaan. Pidän Kaakaota Pohjolasta -novellin veijarimaisuudesta, Mitä Satu tahtoo -novellin paljastavasta asetelmasta, pakolaiselämän turhautumisen kuvauksista useassa tarinassa, Oivallus-novellin oivalluksesta, painajaisten kuvauksista ja viimeisen eli Taikalintu-niminovellin lopusta, joka on samalla kirjan loppu.

Olit kierrellyt kauan, vaellellut maita ristiin rastiin, pohjoiseen ja etelään, mongertanut useilla kielillä, kokenut vihaa ja iloa, nauranut ja itkenyt, lörpötellyt ja vaiennut, nöyristellyt ja isotellut ja...
...
Istut kirjoituspöytäsi ääreen. Ymmärrät hyvin mihin olet ryhtymässä. Kirjoitat paperille useita sanoja, valitset ne sattumalta, sitten kirjoitat joidenkin jälkeen välimerkkejä ja viivaat yli muutamia. Lopulta tajuat, että olet tietoisesti jättänyt jäljelle joitain sanoja. Alat kaikessa hiljaisuudessa muodostaa niistä kaihoisan kuuloisia lyhyitä lauseita. Samalla tunnet sieraimissasi palaneen lihan tuoksua, Joku käryää jossakin! Huone täyttyy värittömästä savusta. Sisältäsi kumpuaa huutoa, siivet hakkaavat, sormesi alkavat liikkua kiiltävällä paperilla oikealta vasemmalle ja sanojen kipinät puhdistavat yksinäisyytesi.

Kävin etsimässä Googlesta tietoa, onko Yousif Abu al Fawz kirjoittanut muuta tämän novellikokoelman jälkeen. ON!
Hyvänen aika, hänellä on 11 kirjaa, mm. kaksi laajaa romaania, joista toinen on vielä kääntämättä suomeksi! Romaanissaan Helsinginpainajaiset, 2011, hän ennusti ISISin tapaisen terroristijärjestön syntymisen. Kääntämistä odottava Pohjolan taivaan alla yhdistelee Kalevalaa ja Gilgameshia ja on ollut vuonna 2010 ehdolla arabimaailmassa arvostetulle Arab Booker -palkinnolle.

Siis meillä on Hassan Blasimin lisäksi toinenkin maineikas irakilaiskirjailija, jonka kirjoja en ole huomannut arvioitavan ja mainostettavan Suomen kirjallisessa mediassa ollenkaan.

Pari linkkiä kiinnostaviin lehtiartikkeleihin, tässä Maailman Kuvalehden juttuun, tässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttuun, jossa Yusif Haddad on perinteiseksi muodostuneella ruotsinlaivareissulla neljän irakilaiskaverinsa kanssa. Yksi seurueesta herää aamuvarhain ennen muita kirjoittamaan.

Olin lukenut dokumenttielokuvasta Tuntematon pakolainen, jossa elokuvaohjaaja Hamy Ramezan ja koomikko-juontaja Ali Jahangiri kulkevat anonyymien pakolaisten seurassa alkaen Lesboksen kumivenematkalta ja kulkien eri vaiheiden ja odotusten läpi pohjoiseen asti. Olin mielissäni, kun kuulin, että elokuva tulee tänne meille ja elokuvantekijät ovat mukana ja jäävät keskustelemaan yleisön kanssa elokuvan jälkeen.
Nyt se on nähty ja keskusteltu. Terveisiä tilaisuudesta, tuoreeltaan!

Menimme mieheni ja erään ystävän kanssa hyvissä ajoin, että saisimme varmasti hyvät paikat. Kiittelin teatterimme lipunmyyjää ja kysyin, oliko vaikeaa saada tämä elokuva. Ei ollut. Elokuvaa oli tarjottu kaikkialle, mutta vain muutamat teatterit olivat halunneet sen. Eikö tällaista dokkaria pidetty tarpeeksi myyvänä? Elokuvan ensiesitys oli Tampereen elokuvajuhlilla 10.3., jossa se palkittiin parhaana yli 30-minuuttisista dokumenteista ja myös yleisön suosikkina. Tampereelta tekijät lähtivät kiertämään elokuvan mukana Kauhavalle, Lahteen, Kuopioon, Helsinkiin ja meille Kouvolaan.

Elokuvan tekijät ovat molemmat tulleet Suomeen 10-vuotiaina pakolaisina Iranista. Heidän äidinkielensä on farsi. Viime vuoden marraskuussa he pakkasivat reppunsa ja lähtivät kahdestaan kameran kera kokemaan sen, mitä ovat jo kerran kokeneet. Molemmat sanoivat, että he alkoivat ymmärtää elokuvanteon ohessa omia vanhempiaan paremmin kuin ennen.

Elokuva alkaa kumivenematkalla pimeässä. Harva tulee ajatelleeksi, että nuo matkat täyteen ahdetuissa kumiveneissä on tehtävä pimeässä taskulampun valossa kareja vältellen. Rantautuminen on myös hankalaa, koska vesi voi olla aika syvää ja kylmää. Lapsia on kannateltava korkealla ja saatettava äkkiä lämpimään nuotion äärelle. Tekijät kuvasivat venematkaa sanoilla käsittämätön ja absurdi.

Elokuvassa on yksittäisiä tilanteita ja kohdattuja ihmisiä. Siinä ei ole myötäelävää musiikkia eikä mitään surkuttelua muutoinkaan. Ihmiset näytetään yksilöinä eikä heistä kerrota mediassa paljon käytetyillä yhdenmukaistavilla termeillä pakolaisvyöry ja ihmismassat. Kuvat on otettu läheltä ja pitkin otoksin. Näemme monenlaisia matkalaisia, avustajia ja rajavirkailijoita, kaikki tavallisia ihmisiä. Väsymys ja hätä näkyvät monen kasvoilla, mutta paljon lasketaan myös leikkiä, ja lapset jaksavat nauraa vaikeissa olosuhteissa.

Minä katsoin tämänkin elokuvan liikahtamatta kuten elokuvan Son of Saul, jossa myöskään ei maalailtu musiikilla, vaan annettiin kuvan puhua puolestaan.

En kerro sisällöstä paljoa, koska tämä on kaikkien nähtävissä maanantain Dokumenttiprojektissa TV1:llä. Kerron sen sijaan, miten monikulttuurinen yleisö otti elokuvan vastaan.

Yleisö koostui etupäässä vanhemmista suomalaisista ja nuoremmista pakolaisista. Kielinä käytettiin suomea ja englantia, vähän arabiaa. Pashtun kieli oli yleinen yleisön turvapaikanhakijoilla, mutta he osasivat hyvää englantia, joten tulkkausta ei paljon käytetty, vaan keskusteltiin vaihdellen suomeksi ja englanniksi.

Yleensä elokuvaa kiiteltiin sen ansioista.

Parikin irakilaista oli huolissaan siitä, että elokuva ei näytä, miten todella rankkaa pakomatkoilla on, matkalle kuolevia, hukkuvia jne. ja että tilanne on mennyt paljon pahemmaksi sitten marraskuun. Heille piti kertoa, että me hyvin tiedämme tilanteen, että me olemme nähneet uutislähetyksissä paljon pahaa ja että tämä yksilöiden erottaminen sieltä "pakolaismassasta" puhuttelee meitä nyt syvemmin kuin poliittinen näkökulma ja että se juuri voi myös avata silmiä, jos ei ole osannut nähdä pakolaisia yksilöinä.

Hamy Ramezan totesi, että elokuva on niin tosi kuin se vain voi olla. He kuvasivat sen, mitä silloin kokivat.

Elokuvan tekijät olivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan, mitkä kohtaukset jäivät mieleen ja miksi. Tuntui, että tilaisuus oli antoisa molemmin puolin.

Oli myös hyvä kohdata syksyllä meille saapuneita pakolaisia ja nähdä, miten he kokivat tämän elokuvan. Kaikilla nousi varmaan vaikeita muistoja mieleen. Meillä oli Kouvolassa ensin vain hätämajoituspaikka, käytöstä poistettu ammattikoulu, jossa mekin miehen kanssa kävimme vähän auttamassa. Se on nyt kiinni, mutta sen sijaan on neljä vastaanottokeskusta.

Kun lähdimme siellä otettiin ryhmäselfieitä Ramezanin ja Jahangirin kanssa.
Minä en oikein tunne tällaista omakseni, joten nyt ei ole sitten aiheeseen liittyvää kuvaa tähän postaukseen.
Pyysin mieheltäni luvan käyttää hänen Ilo irti kamerasta -kurssilla ottamaansa kuvaa.
Se on kiitoskukka elokuvan tekijöille!

On ennustettu, että seuraava iso pakolaisryhmä tulee ilmastonmuutoksen ajamana. Huomenna, lauantaina, on WWF:n järjestämä maailman yhteinen Earth Hour, jolloin sähköt sammutetaan 20.30 - 21.30. Ele on tietysti symbolinen; muistutus kaikille yhteisestä huolenaiheesta. Tänä vuonna korostetaan erityisesti suurkarjatalouden ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta.
Siis kynttilätunnelmointia huomenillalla!

Mukavaa viikonloppua kohti ystävät!

Virvon varvonko?
Se sulta kielletty on
ties rouva Terhi.
Tuoreeks terveeks loihtia
et saa häntä, Fatima.

Kauniit oksat nuo,
keltanarsissit, tiput
nekin kristityn?
Vain viha kielletty on
se haaste rouvalle mun.

Kirjoituskurssillamme laadittiin pikatehtävänä pääsiäisrunoja tankamuotoon, tavut 5 - 7 - 5 - 7 - 7. Tämä minun aikaansaannokseni ei ole järin lyyrinen, mutta nyt onkin asia tärkein.
Tartuin ajankohtaisaiheeseen, kansanedustajan avustajan ja paikallispoliitikon Terhi Kiemunkin ivapuheeseen koskien muslimilapsia virpojina. Kiemunki oli huomannut ikkunastaan muslimilapsiksi päättelemiensä lasten kulkevan virpojina ja ilkkui juhlistetaanko virpomalla muka Allahia ja pitäisikö hänen jakaa "muslimipenskoille" karkin sijaan kondomeja.
Siis Harry Potter -hahmoiksi pukeutuneet virpojatko edustavat muka jotain uskontoa, johon muualta tulleilla lapsilla ei ole osaa! Virvon varvon -lorua ei löydy Raamatusta kuten ei Koraanistakaan, vaikka niissä muutoin paljon yhteistä ainesta onkin. ´

Aiemmin on kuulunut, että Luciaa ja lukiolaisten vanhojen tanssia on pyritty kovasti joillain paikkakunnilla varjelemaan vierailta. Kiemunki laajensi tämän suhtautumisen siis myös lasten pääsiäisnoitaleikkeihin, vieläpä sopivasti rasismin vastaisella viikolla ja juuri ennen erityistä lasten rasismilta suojelemisen päivää.

Pieni Etelä-Afrikasta adoptoitu Valtteri Saarinen oli Aamu-TV:ssä kertomassa kokemastaan nimittelystä ja pahemmastakin, mm. bussien ajamisesta ohi, kun hän on yksin pysäkillä. Muutama vuosi sitten, kun Umayya Abu-Hanna muutti pois Suomesta niin ikään Etelä-Afrikasta adoptoidun Reema-tyttärensä kanssa sanoen syýksi rasismin, häntä ei oikein uskottu. Suomiko rasistinen? Kyllä, Suomi on hyvin rasistinen maa, ei rakenteiltaan, vaan ihmisten käyttäytymisessä.

Olen lueskellut viime aikoina vanhoja runoja. Aale Tynnin runo Horror vacui vetää puoleensa.

Suoraan sanoen, minun on vaikea kestää tätä aikaa. Yritän niin kovasti olla välittämättä vihan purskahduksista, mutta juuri kun olen vähän unohtanut edellistä, tulee uutta, tällä kertaa kiitos Kiemunkin ja terroristien Brysselissä.

Oli tarkoitus kirjoittaa aivan muuta pääsiäiseksi, mutta voiko tällaisia tapahtumia ohittaa?

Horror vacui

Kohussa öisen tuulen
ääniä kuuntelen:
runojen särkyvän kuulen
siivet helisten.
Vihaan aikaa tätä,
raakaa ja hirveää.
Ihmisen murhe ja hätä
sydämen piirittää.

Kerran, kun aika on toinen,
jos näen päivän sen,
niin miten koskaan voinen
olla iloinen?
Jäämmekö uskoa vaille,
tyhjin sydämin?
Ken unen armaan maille
löytää takaisin?

Kauhistuttavien terrori-iskujen jälkeen muutamat poliitikot, meppi Jussi Halla-Aho ja kansanedustaja Juho Eerola ensimmäisinä, ilkamoivat asialla. Terroristi-iskut Brysselissä, joita Eerola kutsui rasisminvastaisen päivän after partyksi, todistavat ilmeisesti heidän kummallisessa ajatusmaailmassaan, että he ovat olleet oikeassa ja että rasismi olisi parasta terrorismintorjuntaa, mutta sitä vain eivät kaikki ymmärrä. Apologeetaksi ja demagogiksi itsensä Facebook-sivuillaan määrittelevän James Hirvisaaren, myöskin lausunnoillaan kunnostautuneen, mielestä varsinkaan suvakkihuorat eivät ymmärrä. Hirvisaaresta on kätevää, kun voi määritellä näin yhdellä sanalla kaikki SPR:ssä ja muissa turvapaikka-asioihin liittyvissä viroissa työskentelevät ja pakolaisiin ystävällisesti (eli normaaalisti) suhtautuvat naiset.

Minä näen ISIS-terroristit ja suomalaiset vihan lietsojat samanlaisina rasisteina molemmat. Valtterille ja Reemalle ilkkuminen ei vähennä terrorismia millään tavalla, vaan lisää sitä eristämällä ja demonisoimalla ihmisiä.

Loppuun pieni iloinen pääsiäismuisto muutaman vuoden takaa.
Olin valinnut töihin neulepuserooni sopivan Kalevalakorun Rakkaus-sarjan riipuksen. Oli menossa englannin tunti seiskaluokalla. Kuuntelimme nauhalta oppikirjan tekstiä. Huomasin Ellin tuijottavan lumoutuneena säihkyvää koruani. Yhtäkkiä hän sanoi kovalla äänellä:"Onks tua pääsiäismunasta?"
Seurasi paheksuntaa ympärillä ja naureskelua. Pysäytin kuuntelun. "No ei ole, kyllä tää on ihan oikea koru, oikein Kalevalakoru." Sitten taas jatkettiin, kelasin nauhaa vähän taaksepäin. Tekstin käsittelyn jälkeen keräsimme ryhmissä pääsiäissanastoa. Selitimme mämmin englanniksi ym. tarpeellista siltä varalta, että joskus tarjoutuisi tilaisuus kertoa ulkomaalaisille suomalaisista pääsiäistavoista. Eräs koulun tavoitteista kun on kasvatus kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen. Kaikki eivät tätä tiedä. Eivät esimerkiksi ne ns. katupartiolaiset, jotka lähtivät patsastelemaan koulupihan viereen täällä eräällä yläkoululla, kun kouluun oli muiden koulujen tapaan kutsuttu irakilaisia turvapaikanhakijoita puhumaan ja oppilaiden haastateltaviksi. Rehtori kävi ajamassa jengin pois. Irakilaiset olivat sanoneet, että he olisivat mielellään jutelleet noiden kavereitten kanssa.

Onneksi saan viettää pääsiäistä lasten tervehdyttävässä seurassa, kuten viime vuonnakin, jolloin pienin koristeli luovasti meidän olohuonetta pääsiäiskoristein. Silloin oli aivan kevyt ja iloinen olo. Jospa se ilo tänäkin pääsiäisenä vielä löytyy.

Tommi Kinnusen romaani Lopotti karkoitti minut ensin nimellään. Päätin päästä sen yli ja lukea kirjan. Olen kirjan luettuani vielä enemmän sitä mieltä, että otsikko on huono. Se on liian kikkaileva ja ylimääräinen lisä tarinaan. Itse olisin laittanut tämän kirjan nimeksi "Hän on laisensa" tai "Laisensa" tai jotain muuta ytimekästä tekstistä löytyvää. Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka.

Lopotin ansio on toiseuden kuvaaminen kahden henkilön kautta, varhain sokeutuneen Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen, joka on syntynyt homoseksuaaliksi. Molemmissa henkilöissä tulee näkyväksi se tosiasia, että kukaan ei ole vain yksi ominaisuutensa, vaikka ympäristö haluaa näin nähdä.

Helena on urhea nainen. Hänellä on sisukkaan ihmisen mottoja: Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan, ihminen tekee mitä tahtoo. Myös Tuomas on oppinut suvun matriarkalta, mummulta, samoja viisauksia. Äidin paetessa ukkosta kellariin, Tuomas uhmaa sitä mummun kanssa vintin ikkunasta tuijottaen. Mummu opastaa: Ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vaiko ei.
Ohjeista huolimatta Tuomaksella ei ole helppoa, kun hän huomaa, että kotikylässä ei ole ketään hänen kaltaistaan.

Kinnusen viisauksia viljelevät naiset tuovat mielen Orvokki Aution ja Eeva Joenpellon voimanaiset.

Lopotti on sukuromaani, jossa on iso määrä ihmisiä monessa sukupolvessa. Minusta tässä on myös kirjan heikkous. Pitäisin siitä enemmän karsitumpana.
Jotkut luvut tuntuvat kokonaisuuden kannalta turhilta rönsyiltä. Tuomas tapaa monia ihmisiä, mutta kaikki tapaamiset eivät tuo tarinaan mitään uutta.
Jossain kohti minua häiritsi opettavainen tendenssiromaanin sävy, esim. Tuomaksen neuvoessa verovirkailijaa, joka puhuu 'rekisteröidystä parisuhteesta'. Sehän on se termi, valitettavasti. Tuomas voisi pahoitella omassa mielessään, miten autoja ja rotukoiria rekisteröidään, mutta ei tunnu hänen tyyliseltään ja luontevalta, että hän huomauttaa siitä siinä tilanteessa virkailijalle.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa on lyhyitä lukuja. Jokainen luku on otsikoitu jostain iskelmästä, pop-musiikin kappaleesta, virrestä, maakuntalaulusta tai muusta lainatulla otteella: Tulta polttavaa, Yön vaipan alle on jo jäänyt maa, Kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä, Ja koko elämä räjähtää. Näitä on liikaa; ne hajottavat ja tekevät kokonaisuudesta levottoman. Olisin laittanut värssynpätkän vain niihin kolmeen kohtaan, jos mihinkään, jotka on otsikoitu Ensimmäinen osa, Toinen osa ja Kolmas osa.

Alun kirje syntymättömälle lapselle on huikean hieno. Hellä lapsikuvaus on muutoinkin kirjan parasta antia. Kun lukee kirjeen uudelleen päästyään kirjan loppuun, voi vain huokaista, miksi kylmä ja jaotteleva yhteiskuntamme ei soisi samoja oikeuksia kaikille lapsia haluaville. Miksi lapsen läheisyys, rakastaminen ja kasvattaminen halutaan edelleen kieltää osalta ihmisiä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi?

Paitsi tätä kaunista kirjettä kirjan alussa on myös erikoinen, vitsikäs kertomus Kusikosken kartanosta. Myöhemmin selviää, että tätä tarinaa kertovat ja jatkavat vielä muutaman kerran toisensa toiseudessaan löytäneet Helena ja Tuomas. Minusta tämäkään ei liity oikein mihinkään ja menee välillä eritelohkaisuineen alatyyliseksi.
Tuntuu, että kirjailijalla on ollut paljon tavaraa, jota ei ole raaskittu jättää pois. Olen monesti harmitellut samaa esim. Jari Tervolla. Kirjailija voi rakastua joihinkin teksteihinsä, mutta ainahan niitä voi säästää tuleviin kirjoihin.

Eräässä luvussa Kinnunen pohtii lähteviä ja jääviä. Tämä tuo mieleeni jonkun toisen tekstin, jossa on mietitty samaa. Nyt minua häiritsee, mikä teksti ja kenen. Kumpi on rohkeampi, se joka jää vai se joka lähtee... Ainakin Tove Jansson on laittanut Muumi-hahmonsa pohtimaan asiaa, mutta myös joku muu. Kuka muistaa?

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, eteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole.

Saara Turusen Rakkaudenhirviössä on samaa tematiikkaa. Se koko kirja käsittelee lähtemistä. Mutta aihetta on käsitelty myös jossain vanhemmassa kirjassa, ehkä useammassakin. Onhan tämä paljon pohdittu klassikkoaihe.

Tilanteiden kuvaus on Lopotissa koukuttavaa. Kinnunen osaa viedä lukijan mukaan henkilöidensä elämään, varsinkin lasten elämään ja Helenan myös aikuisena. Minä taisin nähdä untakin lattianalaisista.

  - Tule tänne! minä kuiskaan.
Se ei vastaa.
- Juokse äkkiä ennen kuin lattianalainen tulee!
Salissa äiti ulvoo kuin koira. Johannes vastaa, että ei tule. Se vetää henkeä sanojen välissä.
- Juokse vaan, minä houkuttelen, ja sänky nitisee, kun se nousee.
Yhtäkkiä kuulen äidin huudon takaa liikkeen, tumman ja kylmän. Lattialankut alkavat täristä. Käsken Johannesta tulemaan nopeasti. Se loikkaa sängystä ja ryntää minua kohti. Ehtiikö se? Kuuntelen, missä kohtaa se on. Nyt se on päässyt matolle, nyt tullut maton yli.
- Juokse! Varo lattianalaista!

Loppupääätelmä: Karsimalla ja keskittämällä Lopotista (ja todellakin, myös nimeä vaihtamalla) olisi tullut tyylikkäämpi. Tässä on tällaisenaan minun makuuni jonkin verran turhaa höpötystä, "lopotusta".
Kinnusen esikoinen Neljäntuulentie oli viimeistellympi.

Kirjan kannen ja liepeen valokuvat ovat Kuusamon valokuvaamon arkistosta. Liepeen kuva on kaunis. Kansikuva voisi olla selkeämpi ja pojallakin voisi näkyä kasvot. Vai kuvataanko ylivalottuneilla kasvoilla sitä, että Helena ei koskaan nähnyt veljensä Johanneksen kasvoja?
Hienoa, että kannen alalaidassa on nimi myös pistekirjoituksella. Ei koholla, mutta kuitenkin muistutuksena siitä, että kirjoitus, jolla me näkevät luemme Helenasta ei olisi Helenan itsensä luettavissa.

Onnellinen muovailija pari kesää sitten

Blogeissa on menossa haastekirjoittelu, jossa kerrotaan sellaisista asioista, jotka tekevät kirjoittajan onnelliseksi. Voi kertoa muutamasta tai monesta, pienistä tai suurista asioista. Haasteen liikkeelle laittaneen Iltatähden syttyessä -blogia kirjoittavan Pearl Coverin tekstissä on mainittu, että onnea tuottavia asioita voi mainita viisi tai vaikka sataviisi.

Sain haasteen Kaisa Reetalta, joka oli kuullut kiurun liverryksen ja nauranut monta kertaa ja Leenalta, joka on onnellinen keskittyessään maalaamaan toisten taiteen harrastajien kanssa.

Olen käynyt lukemassa muidenkin kirjoituksia. Voi miten me olemme erilaisia! Ja mikä rikkaus se erilaisuus onkaan. Tässähän tulikin jo minun ensimmäinen onnen aiheeni: toiset ihmiset ja heidän erilaisuutensa.

Olen tyytyväinen elämääni. Olen tyytyväinen siihen, että siinä on ollut ääriä: vaikeuksia ja onnistumisia, alakuloa ja iloa, lamaannusta ja innostusta. Nykyään olen enimmäkseen tasaisen iloinen.
Syviä onnellisuuden hetkiä, sellaisia joissa kokee tyyneyttä ja rauhaa, ei voi olla koko ajan. Niitä olen kokenut mm. luonnossa ja taide-elämyksistä, pieni vauva sylissä ja kun olen löytänyt yhteyden toiseen ihmiseen.

Kuuntelen lähes 500-vuotiasta Isoa Puuta
Pyhä-Häkin kansallispuistossa

Oma perheeni on jatkuva ja pysyvä ilon aihe. Sekä mieheni että poikamme ja heidän perheidensä jäsenet lukevat ja kirjoittavat. Meillä on aina keskusteltavaa.
Olen iloinen siskoistani.
Olen iloinen uusista sukulaisista, joita olemme saaneet poikien avioliiittojen kautta.
Olen iloinen vanhoista ystävistäni, sydänystävistä, joihin yhteys säilyy, vaikka ei niin usein tavatakaan.
Olen iloinen kirjoituskurssini ihmisistä ja idearikkaasta ohjaajasta Ritvasta.
Olen iloinen pilatesryhmän tutuiksi tulleista naisista ja reippaasta vetäjästämme Marjosta.
Olen iloinen Tyttökullat-ryhmästämme, käymme silloin tällöin yhdessä lounastamassa ja päivittämässä kuulumisia.
Olen iloinen kerrostalomme tuttavista. Keppijumppa tyrehtyi, mutta voimmehan me jutella muutoin pihassa tavatessa.
On hyvä olla kouvolalain ja myllykoskelain eli mylsäläin - ja maapallolain.
On virkistävää, että meille Suomeen tulee uussuomalaisia. Saamme uusia näkökulmia asioihin ja ehkä tautiperimämme paranee. Eräs ystäväni (terveiset Leenalle Rixuun!) muistuttaa aina, että perinteinen ruumiinrakenteemme (Mma Ramotswelta lainattu mainio termi) voisi myös hyötyä muutoksesta.

Jokapäiväisiin ilon aiheisiini kuuluvat ehdottomasti blogien kautta saadut ystävät. Joskus syntyy pitkä, innostava pohdiskelu jossain ja joskus taas jossain toisaalla.
Olen käynyt paljon Juha Saari kirjoittaa -blogissa. Juha on kirjoittanut inspiroitumisesta onnellistumisena täällä ja on luvannut kirjoittaa myös uuden kirjoituksen onnellisuudesta.

Isot veljet ihmeen äärellä 1983,
kun pienin pääsi keskolasta kotiin

Äsken kävin kävelyllä. Iloitsin puron solinasta, lintujen laulusta, Kymijoen rantojen kauneudesta ja ajatuksistani. Katselin tikan pontevaa naputusta. Minulla on rikas sisäinen elämä. Nolottaa sanoa näin, mutta totta se on.

Olen tyytyväinen siihen, että olen karaistunut elämässäni ja saanut vahvat geenit ja hyvän mallin suhtautumisessa vaikeuksiin.

Kun isäni ryöstettiin lähes yhdeksänkymppisenä vanhuksena, uhkaillen ja häpäisten, hän ei vauhkoontunut. Sisareni soitti, että nyt on kuule tapahtunut kauheita ja antoi puhelimen isälle. Tämä sanoi ujosti ja huvittuneella äänellä:"Mut on ny sitte ryästettyki." Ryöstön aikana nulikat (isän termi) olivat sitoneet isän kädet, mätkineet häntä tyynyllä, vetäneet housut alas etsiessään suulin ja auton avaimia, kuristaneet isääni vyöllä kaulasta, uhanneet sähköpiiskalla ja ilkkuneet: "Eikös äijä pelkää." Ja mitä oli sanonut isäni: "Kyllä mä poijat peloon tiärän. Olen mä ollu Vuasalmellaki." Oikeudessa isäni ei vaatinut mitään kivusta ja särystä, vaan sanoi, ettei niillä kuitenkaan mitään ole ja: "Ei mulle kuinkaan käyny." Tästä oli juttuja lehdissäkin. Sain vasta niistä tietää kaikki yksityiskohdat.

Myös isän pahasti reuman runtelema sisko suhtautui vaikeuksiinsa urheasti. Kun isä kuoli ennen häntä, hän totesi:"Ranssi meni, vaikka mun se olis kuulunu mennä, ko mulla on pääki enää pystys vaan rauran avulla."

Nämä ovat voimaannuttavia muistoja.

Eräs iso hymyn aihe on terveydenhoito.

Välillä minun on pitänyt tehdä lenkki yksityisen kautta päästäkseni hoitoon, kun yleisellä puolen on tulkittu väärin tai säästetty, mutta itsepäisenä, änkiottona tyyppinä olen osannut luovia ja päässyt kuin päässytkin niin lonkka- kuin peukalonivelten leikkauksiin. Työterveyslääkärin mukaan olin liian nuori lonkkapotilaaksi, nilkutin muuten vain, ja omalääkärin mukaan luultavasti liian vanha korjauttamaan tuhoutuneita käsiniveliäni toimintakelpoisiksi. Parin viikon päästä korjataan oikea käsi, yleisellä puolen yksityisen käsikirurgin lähetteellä. Kaiken huipuksi kroonistuvasta yskästäkin piti tehdä syrjähyppy yksityiselle keuhkolääkärille, joka ei väheksynyt tupakoimattoman tupakkiyskää, vaan osasi määrätä tepsivät astmalääkkeet ja jatkoseurannan taas yleiselle puolen.

Voi, nyt tuli krymppyjä, vaikka piti olla hymyjä. Olen siis hyvin terve, kiitos terveydenhoidon!

Tämä neuvoksi teille, joilla on huolta terveydestä. Käykää hakemassa vauhtia yksityiseltä terveysasemalta.

Ponteva kuopus

Pikkuhymyjä vielä, hymynkareita:

- kirjastot

- elokuvakerhomme Anjalankosken Opistokino

- elokuvateatterit

- kulttuuritapahtumat

- televisio-ohjelmat

- kauniit vaatteet

- matkat, kaupunkilomat ja rantalomat

- se että paikallisesta vaateliikkeestä löytyi ompelija, joka tekee proteesitaskun yksirintaiselle mihin tahansa hemaiseviin liiveihin

- se että hiukseni kasvavat huimaa kyytiä ja ovat kauniit harmaina

- pastaruuat ja vahva kahvi

- suklaa ja hyvät kahvileivät

- aamuinen sanomalehtien luku

- aikakauslehdet

- päiväunet kirja mahan päällä

- eläkkeellä olo - kunnon loma vihdoin

- muistot opettajan työstä

Rakkaus, sieluni hymyistä tärkein!

Äitini ja minä kotipihassa 1950

Ai niin, pitäisi vielä haastaa toisia. Juhan olen jo haastanut, hänen uusin kirjoituksensa onnellisesta vanhemmuudesta löytyy tästä. No, miten olisi Petra siellä Izmirissä, jossa on jo kesä ja Sannabanana aussien maassa? Kaikki muutkin - vaikka teitä ei olisi hoksattu vielä houkutella tähän - kirjoittakaa onnellisuudesta. Se lisää onnea!

Tämä on meidän keittiön ikkuna eilen valoa päin katsottuna.
Eei... ei meillä ole satanut lunta. Miten niin?

Ajattelin aloittaa Kuva kertoo -sarjan. Saa nähdä, tuleeko siihen koskaan muuta kuin tämä ikkuna.

Onhan minulla myös sarja Hämmästelyä, josta siitäkin on ilmestynyt vasta ensimmäinen osa. Pitää ensin saada jokin erikoisempi hämmästelyn aihe, niin innostun kirjoittamaan. Veroparatiisit ei edes hämmästytä. Journalistien kansainvälinen yhteistyö verovehkeilyn selvittämisessä kyllä sekä hämmästyttää että ihastuttaa.
Tänä aamuna kauhistuin taas rasismiuutisia sanomalehdissä. Se on niin hämmästyttävää, etten sanotuksi saa. Enkä oikein jaksaisi enää sitä vihaa.

Edellisessä kirjoituksessani en kyllin kiittänyt blogien pitäjiä ja niiden kommentoijia.
Aamulla jumpassa ajattelin koko ajan, miten paljon olen saanut rikastuttavaa ajateltavaa blogikeskusteluista ja miten erilaisiin ihmisiin olen tutustunut. Jumppaliikkeet tuli tehdyksi hyvin loppuun saakka, kun mieleni askarteli tämän aiheen parissa enkä huomannut lihasväsymystä.
Jos en olisi seikkaillut blogeissa, en olisi ehkä koskaan tutustunut transnuoreen, psykoosissa käyneeseen sivupersoonia rakentavaan ihmiseen, kirjailijoihin ja tutkijoihin, rikollisten parissa työskentelevään henkilöön, masennuksistaan kertoviin, ulkomailla asuviin suomalaisiin jne jne.

Olen poikkeillut jonkin verran myös englanninkielisissä, brittien ja amerikkalaisten blogeissa, liitinpä seurattavien listaani kirjailija Jenny Lawsonin blogin The Bloggess. Hänellä oli jokin aika sitten maanmainio kirjoitus, jossa hän listasi omat sosiaalisen median sääntönsä, "social media etiquette", huumorilla tietysti.

Klikkasin äsken Katsojat, ketä minulla käy. Siis kymmenestä eri maasta juuri nyt tutkimassa Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia! Kuka sieltä Burkina Fasostakin eksyy minun blogiini? Tuleeko hän jonkin kuvan houkuttamana vai tutkimaan eksoottiselta näyttävää kieltä?

Voitko katsoa tätä nauramatta?

Minusta on epäreilua viitata johonkin, josta ei sitten kerrokaan. Siispä tässä tulee Lawsonin etiketin parhaita paloja suomennettuina ja blogimaailmaan sovitettuina (alkuperäisessä on mukana facet, tviitit ja muut).
Lawson toivoo, että hänen sääntöjään levitettäisiin (kun Oprah Winfrey ei kerran niitä huolinut), itse asiassa hän uhkaa, että jollet jaa niitä, niin 20 enkeliä kuolee.

1. Laita kirjoitukseesi niin vetävä otsikko, että sitä on pakko tulla lukemaan. Ei sen tarvitse olla totta. Lawsonin otsikko oli Rejected by Oprah. Hän antoi ymmärtää, että Oprah Winfrey hylkäsi hänen etikettijuttunsa tylysti. Minä olisin voinut laittaa tähän omaani vaikka Ruben hylkäsi, en olekaan Pressiklubissa. No, onhan minulla sentään huutomerkit houkuttelemassa!

2. Pidä lukijasi varuillaan ja hämmentyneinä. Vihjaa, että kaikki kommentoijat eivät ole oikeita ystäviä.

3. Raivostu ainakin kerran päivässä toisten mielipiteistä. Älä hyväksy kommentoijiltasi mitään oman mielipiteesi vastaista tai kyseenalaistavaa.

3. Jaa superseksikkäitä omakuviasi blogissa. Mitä siitä, jos äiti ja jotkut tuntemattomat, yhdentekevät tyypit näkevät, pääasia että se yksi tietty näkee tai ne tietyt näkevät!

4. Lue tahallaan väärin sarkastiseksi tarkoitettu kommentti. Pyydä myötätuntoa, ja kun toisetkin ovat sitä mieltä, että kyseessä on harmiton huumori, poista nämä ihmiset ystävistäsi.

5. Levitä jalot periaatteesi netissä ja saa toiset syyllistymään, vaikka et itsekään noudata sääntöjäsi.

Tähän etikettipostaukseen on tullut tähän mennessä lähes 200 kommenttia.

Eräs Dwayne oli kirjoittanut tosi nasevia lisäyksiä.

Tässä muutama ohje Dwayneltä.

* Huokaile usein, miten mahtava oma sukupolvesi onkaan ja kuinka paljon muilla olisi sinulta ja ikätovereiltasi opittavaa.

* Muokkaa aiheitasi ja tyyliäsi sen mukaisesti, mitä käydään eniten katsomassa.

* Mäkätä poliittisesta korrektiudesta ja kirjoita samaan juttuun jotain rasistista, seksististä tai homofobista.

* Älä koskaan tutki mitään asiaa sen tarkemmin, kaikkihan on netissä totta.

* Älä kerro kaikkea blogipostauksessasi, vaan lupaa, että kerrot tosiystäville loput sähköpostilla tai faceryhmässä.

Hei Lukija, mitä olet mieltä näistä ja keksitkö lisää ohjeita blogietikettiin?

-------------------------------------------------
Lisäys 8.4.

Tällainen tämä meidän köökin akkuna on silloin kun valo ei osu siihen noin paljastavasti. Rupesi nolottamaan tuo alkukuva - siksi tämä uusi tämänpäiväinen.

Tähän sopisi jokin sellainen someohje, että julkaise aina kaunisteltuja kuvia - tai rumisteltuja, jos se on se vaikutelma, mihin pyrit.

Likakin voi loistaa milloin aurinko siihen sattuu.- Goethe

Yksi vuoden kauneimmista kirjoista? Voiko muistelma keskitysleiriltä olla sellainen? Vastaukseni: kyllä voi.

Ranskalainen Marceline Rozenberg on juuri täyttänyt 16 vuotta joutuessaan isänsä kanssa natsien keskitysleirille talvella 1944. Hänet viedään Birkenauhun ja isä Salomon (Shloime) viereiseen Auschwitziin. Isä katoaa, kun natsit pyrkivät hävittämään kiireellä tuhoamisleirit ennen venäläisten tuloa ja ajavat vangit niistä pois kuolemanmarsseille. Marcelinella on parempi onni. Hänet siirretään Birkenausta Bergen-Belseniin, jossa ei ole kaasukammioita ja sieltä edelleen sotakalustoa valmistavaan tehtaaseen, vaikka sota on jo hävitty. Isä jää jonnekin matkan varrelle, kenties ammutaan tai vain tuupertuu väsymyksestä. Marceline palautetaan kotiväkensä luo.

Marceline Loridan-Ivens on elänyt pitkän elämän, menestynyt tv-työssä ja elokuvaohjaajana. Vanhoilla päivillään hän palaa siihen vuoteen elämässään, joka muutti kaiken. Hän kirjoittaa pitkän kirjeen isälleen.

Tiedätkö, olen ollut iloinen ihminen huolimatta siitä, mitä meille tapahtui. Iloinen meidän tavallamme, kostoksi surullisista ajoista, olen halunnut kuitenkin nauraa. Siitä piirteestä muut minussa pitivät. Mutta minä muutun. En katkeroidu. ei tämä sitä ole. Ikään kuin en olisi enää olemassa. Kuuntelen radiota, uutisia, tiedän mitä tapahtuu ja usein pelkään. Minulle ei ole enää paikkaa täällä. Ehkä vähitellen hyväksyn kuoleman tai minulta on kadonnut elämänhalu. Hidastan vauhtia. Ja ajattelen sinua.

Kun Marceline palaa kotiinsa, hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kukaan ei ole häntä vastassa, vaan hän joutuu matkustamaan yksin junalla kotiin. Hän toivoo, että voisi jäädä orpotyttöjen kanssa parantolaan toipumaan. Siellä hän saisi rakkautta ja tukea toisilta saman kokeneilta. Hän kammoaa palata kotiin, jossa ei ole isää. Äiti vaatii pikaista toipumista. Myös yhteiskunnassa pahat muistot halutaan haudata ja mennä kovaa eteenpäin.
Asenne nuorten tyttöjen kohtaloon on sen aikaisessa maailmassa julma.

Hyvin pian äiti kysyi minulta matalalla äänellä oliko minua raiskattu. Olinko vielä puhdas? Kelpasinko vielä naitettavaksi? Sitä hän kysyi. Sillä kertaa suutuin oikeasti. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään. Emme olleet leirillä enää naisia tai miehiä. Olimme likaista juutalaista rotua, Stücke, haisevia elukoita. Meidät pantiin riisuutumaan vain silloin kun haluttiin arvioida milloin oli aika tappaa meidät.

Rozenbergin perhe ei toivu isän poissaolosta koskaan. Äiti pärjää kovuudella. Perheen poika Michel sairastuu henkisesti ja päätyy itsemurhaan, kuten myös vastarintaliikkeessä toiminut sisar Henriette vanhoilla päivillään. Marceline kokee, että kaikki hänen perheensä jäsenet sairastavat keskitysleirien tähden ja hän ainoana sen kauhut kokeneena potee selviytyjän traumaa. Isän olisi pitänyt palata ja hänen jäädä. Hän, joka keskitysleirillä piti kaikin voimin kiinni elämästä, on nyt vähällä luopua siitä.

Loridan-Ivens on harvoja viimeisiä itse keskitysleirin kokeneita muistelijoita. Hän on 87-vuotias. Hän syö kerran kuussa päivällistä eloonjääneiden ystäviensä kanssa. Eräs heistä, ministerinä toiminut menestynyt nainen, pihistää pikkulusikoita, ettei joutuisi latkimaan Birkenaun surkeaa lientä ilman lusikkaa.
Tietäisivätpä kaikki, joka iikka, miten pysyvästi leiri on meissä. Se on meidän mielessämme kuolemaamme saakka.

Kirjan lopussa Loridan-Ivens kirjoittaa nykypäivästä. Hän yrittää kuvata isälleen aikaa, jolloin antisemitismi taas nostaa päätään. Hän näkee, että maailmassa on muitakin äärimmäisyyksiin vietyjä ajatusmalleja, outoja yhteisöjä ja uskontoja, mutta juutalaisvastaisuus ei katoa koskaan. Se näyttäytyy eri aikakausina eri tavoin, ja kullakin ajalla on sille hirviönsä.

Ei ole ihme, että Loridan-Ivensiä väsyttää.
Hän on itse ollut aina ihmisten puolella olkoot he sitten minkätaustaisia tahansa. Hän ei usko kuolemanjälkeiseen elämään vaan tähän maanpäälliseen ja ihmisten yhteiseloon. Hän on tehnyt dokumenttielokuvia Vietnamin sodasta ja Kiinasta yrittäen rakentaa siltaa idän ja lännen välille. Hän on tehnyt myös keskitysleiristä elokuvan, jossa Anouk Aimée asettuu Birkenaussa hänen laverilleen muistelemaan. Hän on kannattanut sekä Israelin että Palestiinan valtiota.
Kun hän nyt näkee kotikaupungissaan poliiseja synagogan edustalla, hänen ensimmäinen ajatuksensa on, ettei hän halua olla sellainen ihminen jota täytyy suojella.

Vein tämän kauniin pienen kirjan tänään mukanani luontoon, josta löytyi sekä kevään ensimmäisiä sinivuokkoja että talven yli säilyneitä puolukoita.

Olen lukenut kirjan viikkoja sitten. Olen sen jälkeen miettinyt traumaattisia kokemuksia. Mitä ne tekevät ihmiselle? Nuoret pojat sodan kauhuissa, terroristijärjestö Boko Haramin sieppaamat koulutytöt Nigeriassa (missä hekin ovat?) lapsisotilaat, kahdeksan vuotta kaapattuna ollut itävaltalaistyttö Natascha Kampusch, joka on ulkoisesti menestynyt vapauduttuaan, Syyriaan keskelle sotaa jääneet, nälänhädän kokeneet.

Oma, viisi vuotta nuoruudestaan sodassa viettänyt isäni hakeutui mielellään sotaveteraanien seuraan. Hän tunsi, että siellä häntä ymmärrettiin parhaiten.

Entä selvinneen trauma? Se on raskas kantaa.
On syyllinen olo, jos itse pärjää ja toinen uupuu. Jos perheessä muille sisaruksille tapahtuu pahaa, selviäjä tuntee, ettei hänellä ole oikeutta nauttia elämästä. Jos pystyy pelastautumaan avannosta ja kaveri jää sinne, pelastunut kokee epämääräistä syyllisyyttä lopun elämäänsä.

Minun paluuni merkitsi samalla sinun poissaoloasi, Yhtälö oli niin vaikea, että halusin vetää henkselit paluuni ylle, ja kadota, minäkin.

Kun haluan hymyn suupieleen ilman sarkasmia, katselen perhe-elämää käsitteleviä sarjakuvia ja muistelen vastaavia tilanteita omien lasten ja lastenlasten kanssa. Joskus jokin onnistunut sarjakuvastrippi saa nauramaan ääneen pitkään ja remakasti ja jokin toinen tuntemaan hiljaista, kuplivaa onnea.

Amerikkalaisten Rick Kirkmanin ja Jerry Scottin yhdessä kirjoittamat ja piirtämät Baby Blues -kirjat tarjoavat oikeita herkkupaloja. Miehet ovat olleet tuotteliaita, 45 albumia 24 vuodessa. Näistä Vesa Anttonen on toimittanut ja suomentanut taidokkaasti kaikkiaan 19 kirjaa.
Anttonen on sovittanut nimetkin hienosti suomenkielisiksi: Alaston salissa (2005), Pikkuveli valvoo (2008), Pieni Yösyöttö (2009).
Myös alkuperäiset nimet ovat kielellä kikkailevia, esim. Night of The Living Dad (1996).

Muutama strippi kokoelmasta Irtiottoja:
(Klikkaa kuvat isommiksi)

Suomalainen lastenkirjailijapariskunta Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat muun laajan tuotantonsa ohessa myös tehneet sarjakuvia perhearjesta. Heidän sarjallaan on nimi Himaset. Himasissa on julkaistu Juustoon ei saa piirtää (2008), Keijut ei juo kahvia (2009) ja Kaikki kotona 2015.

Pari näytettä kokoelmasta Juustoon ei saa piirtää:
(Klikkaa isommiksi)

Tuovatko nämä mieleen samantyyppisiä tilanteita lasten kanssa?

Lasten suusta kuulee usein mitä upeimpia viisauksia.
Erään 4-vuotiaan Vilma-Lotan päätelmä, josta voisi olla osviittaa vaikka verokeinottelijoille:
Lahalla ei likastu, pitää löytää aalteita.

Vilma-Lotan lause tuo mieleeni Olli-Pekka Tennilän tekstisirut runokokoelmassa Yksinkeltainen on kaksinkeltaista, muutoinkin kuin
l-kirjaimen osalta.

Kieli on harmaanhohtava.

Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkii
eloon toisistaan.

Hän totesi, että olemme muodostaneet valopiirin pimeään,
joka ei ala mistään eikä lopu. Pimeä tarkoittaa ainoastaan,
että joku katselee meitä. Tai oliko se kastelee.

Jossain kohtaa multuu elon kehä.
Maan kieltoliike on hidas
käännös.

Pienet ovat aina kiehtoneet,
Heidän syvyyksiin jatkuva tarkkuutensa.
Heidän eleensä lukutaidon rajoilla.
Että kaikki heissä viittaa vielä pienempiin.

Tiks! Omasta perhealbumista 70-luvun lopulta

Nyt polttelisi kirjoittamaan. Paljon hyviä kirjoja on luettuna, mutta on vaikea kirjoittaa, koska oikea käsi on muhkeassa kipsissä toissapäiväisen peukalon tyvinivelen korjausleikkauksen, resektioartroplastian, jäljiltä. En tiedä, laitettiinko tämä kipsi näin pulleaksi varmuudeksi, koska tuli häikkää ja käsi jouduttiin leikkaamaan kahdesti peräkkäin. Ensimmäisen operaation jälkeen alkoi syöksyä verta kipsin läpi, ja ei kun uudestaan leikkauspöydälle nukutukseen. Ompelukset purettiin ja huomattiin, että valtimoon oli tullut vaurio, joka korjattiin ja käsi pantiin uudestaan pakettiin. Sormia saa liikutella, mutta korkealta näppäily tuntuu hassulta. Tekisi mieli vuolla kipsiä matalammaksi. No, aikansa kutakin. Eiköhän minusta vielä kädellinen saada!

Laitan tähän nyt edes kuvia niistä kirjoista, joista kirjoitan heti kun turvotukset laskevat, ja viimeistään kahden viikon päästä, kun tuo murikka otetaan pois ja pääsen käyttämään kevyempää tukea.

Luen parhaillaan tietokirjaa mielen häiriöistä Error. Tämä tulee olemaan yksi niistä kirjoista, joista kirjoitan tietokirjahaasteeseen. Muut ovat ehkä uskontoja ja uskonnottomuutta sekä luontoa käsitteleviä.

Toni Morrisonin 70-luvun esikoinen Sinisimmät silmät ansaitsee oman kirjoituksensa. Siinä on tyttöjä, jotka ovat kuin Sula-romaanin tytöt pienempinä, hieno rakenne ja kieli. En ole vielä keksinyt, miksi nimi on alkukielessä, englannissa yksikössä.

Modin tarinan luin loppuun sairaalassa leikkausten välissä puristusside vuotavassa kädessä. Syyrialainen kirurgi vääntää kidutusten välissä luitaan paikoilleen. Ei tuntunut omat vastoinkäymiset miltään. Tämä pitäisi lukea niiden, jotka yhä edelleen puhuvat kummallisuuksia siitä, että pakolaisella ei saisi olla kännykkää.

Viime viikolla sain nettikauppa Amazonista ihanan lähetyksen lastenkirjoja. Tämä on kirppiskirja, jossa on myös sisäkannessa syntymäpäiväonnittelut mummilta Reilly-nimiselle pikkukaverille.

Amerikan mustien historiaa merkittävien ihmisten kautta. Rosa Park istui bussissa eikä suostunut antamaan paikkaansa valkoiselle miehelle. Hän ja monet muut ovat tehneet mahdolliseksi sen, että Barack Obamasta tuli presidentti. Englannin kielessä tämä voidaan kertoa kielileikin avulla. Rosa sat so that Barack could run. (run a presidential campaign = käydä presidenttikampanja)

Ja onnistuneen kampanjan jälkeen presidentti Obama on kirjoittanut kirjemuotoisen kirjan tyttärilleen. Kirja on täynnä amerikkalaista optimismia, itsetunnon kohotusta ja hyviä roolimalleja. Sitä mille amerikkalaisuudessa usein ivanauretaan. Mutta juuri niin lapsille pitääkin puhua. Ja aikuisille.
Have I told you that you are smart?
Have I told you that you are strong?
Have I told you that I love you?

Vielä kansalaisopiston kirjoituspiirimme antologia, jossa on kirjoituksia 66 kirjoittajalta viiden vuosikymmenen tapahtumista, 1930-luvulta 1970-luvulle. Meillä on Kouvolassa elämäntarinakirjoittajia kuudessa ryhmässä, seitsemäs on suunnitteilla ensi syksyksi, ja lisäksi runopiiri sekä useita luovan kirjoittamisen ja novellikirjoittamisen verkkokursseja, joille yhdelle olen kerran osallistunut. Harrastuskirjoittaminen on kivaa. Me jatkamme ensi vuonna nuoruusvuosien muistelemisella. Sinne on tulossa rajuja juttuja.

Palasin juuri elävistä kuvista, kävin katsomassa Michael Mooren uutukaisen, komediallisen dokumentin Where to Invade Next. Menkää katsomaan. Please! Kannattaa mennä.

Moore kulkee ympäri Eurooppaa ja yhdessä Pohjois-Afrikan valtiossa, Tunisiassa. Hän käy katsomassa, missä amerikkalainen unelma on toteutunut - USA:ssa se ei ole toteutunut - ja mistä maista kannattaisi kaapata jotain mukaan kotimaahan.

Koin elokuvaa katsoessa seuraavia tunteita: iloa, huvittumista, oivaltamista, surua ja liikuttumista. Monista maista se mitä tiesin ennestään vahvistui, mutta sain tietää myös paljon uutta.

Tyylilaji on komedia, senhän takaa jo Mooren peikkomainen hahmo, mutta välillä elokuva on puhdasta asiaa paljastavine kaavioineen ja välillä hyvin, hyvin vakavaa.

Älykäs, oivaltava, hauska, velmu, lämmin, koskettava, feministinen, optimistinen, Yes we can -vilpitön, yksinkertaistava, ajatuksia herättävä, elähdyttävä, innostava ...

Ai missä USA voisi ottaa oppia Tunisiasta? Tunisiassa naisten oikeudet on kirjattu lakiin. Abortti on ollut laillinen vuodesta 1973, ja ehkäisyklinikoita on runsaasti.

Saksan vierailussa Moore kiinnittää huomiota siihen, miten tunnollisesti maa muistaa historiansa. Natsien aika on esillä kouluissa vuosittain, ja joka paikassa on museoita ja muistomerkkejä. Entä miten USA:ssa muistetaan sitä, että valtio sai alkunsa kansanmurhasta ja rikastui orjuudella? Eipä paljon mitenkään.
Nokkela huomio oli se, että 2000-luvulla on keksitty uusi orjuuden muoto, vankilat, joihin on suljettu valtavasti värillisiä etelävaltioissa. Vankiloissa tehdään firmoille ilmaista työtä, mm. hampurilaisia, ja vangit eivät saa äänestää. Näinkö taataan republikaaneille voitto etelässä!

Ranskalainen sukupuoliopetus on ihanaa.

Suomalainen koulu on tasokas. Tosikot sanovat luultavasti, että ei se nyt ihan niin ole kuin Moore näyttää. On se - kun vertaa muihin, uskokaa minua. Vähän läksyjä on täyttä totta. Olen nähnyt venäläislapsen läksyt, niitä oli paljon ja tylsiä. Paras koulu on lähin koulu - kyllä! Olen nähnyt tämänkin ja tiedän, että USA:ssa (ja monessa muussa maassa) on eliittikoulut ja slummikoulut erikseen.

Kaikkialla Euroopassa ihmisillä on paremmat lomat kuin amerikkalaisilla.

Islantilaisten naisten haastattelu on rautaa.

Lähdin elokuvista vaikuttuneena, kyyneleitä pyyhkien. Komedia nauratti ja itketti.

Kukkia Moorelle!

Lotta Nuotio on Istanbulissa asuva toimittaja, joka on seurannut syyrialaispakolaisten tilannetta vuodesta 2011 alkaen. Hän on kirjoittanut tänä vuonna julkaistun valaisevan kirjan Yksi miljoonista.

Modi on suorittamassa kirurgiopintoihinsa liittyvää työharjoitteluaan Pohjois-Syyriassa Latakian rantakaupungissa, kun arabikevään mielenosoitukset leviävät Syyriaan ja loukkaantuneita aletaan tuoda sairaalaan siinä määrin, että hän ei ehdi enää työltään kotiin. Paitsi että leikkaa mukiloituja, hän yrittää suojella heitä sotilailta, joita majoittuu valtava määrä muutoinkin ahtaisiin oloihin sairaalaan. Modi on demokratian kannattaja ja VapaaSyyria -liikkeen tukija. Hän kytkee potilaita takaisin hoitokojeisiin, joista presidentti Bashar-al-Assadin hallinnon puolella olevat tai sotilaita pelkäävät hoitajat heitä irroittavat.

Tästä tilanteesta vuonna 2011 alkaa nuoren Modin tragedia. Kutsumusammattiinsa pian valmistuva, rock-bändissä soittava, amerikkalaisten elokuvien harrastaja päätyy monimutkaisten vaiheiden kautta pakolaiseksi Ruotsiin.

Modin perhe on varakas. He omistavat asuntoja eri kaupungeissa ja pystyvät aluksi muuttamaan asunnoista toisiin sisällissotaa pakoon. Sukulaisen ottamasta kuvasta he näkevät, miten juuri taakse jätetty hulppea talo ja perheen kolme autoa on tuhottu kaupunkisodassa. Lopulta he päätyvät Modin pieneen asuntoon.
Modi elää vain sairaalalle. Hän menettää tyttöystävänsä, jolle hänellä ei ole aikaa.

"Perheestämme oli tullut pakolaisia, maan sisäisesti sotaa pakoon lähteneitä ihmisiä. Koimme jotakin, mitä yleensä seuraamme uutisista muualta maailmasta tai jopa Syyrian naapurimaista mutta nyt tämä kaikki oikeasti tapahtui meille, minulle."

Alkuvuodesta 2013 Modi kuulee ryhmästä nimellä Isis (Islamic State of Irak and Syria), joka alkaa houkutella opposition kannattajia riveihinsä. Myös Modia suostutellaan viisinkertaisella palkalla, jopa uhkaillaan.
Modi ei ymmärrä, mitä tekemistä näillä tyypeillä on Syyrian sisällissodassa. Häntä ei todellakaan kiinnosta vanhoillinen uskonnon tulkinta. Hänen ystäväpiiriinsä kuuluu eri uskontojen edustajia eikä hän itse ole enää edes tapauskovainen, vaan elää vapaamielistä opiskelijaelämää.

Modin opiskelukaverit ja kollegat lähtevät suurin joukoin maasta. Modi sinnittelee. Hän uhmaa sotilaita ja pyrkii hoitamaan potilaitaan lääkärin etiikan mukaisesti.
Eräänä yönä Modi kiskotaan sairaalapunkasta ja viedään kidutettavaksi vankilaan. Kun hänet muutaman kuukauden kuluttua vapautetaan, hän on laihtunut lähes 40 kiloa, menettänyt suurimman osan hampaistaan ja osan kuulostaan. Hän ontuu, ja osa murretuista luista on luutunut huonoon asentoon. Rikosraporttia ei tehdä. Oikeudenkäyntiin pääsemisestä perhe on joutunut maksamaan sievoiset summat.

Vaikka Modilla ei ole vankilassa ihmisarvoa, hänet kuitenkin pannaan äänestämään. Vangit, joita Modin vankilassa on noin 2000, tökkivät kaikki samalla neulalla haavan sormeensa ja painavat jonossa peukalonjälkensä Assadille. Hallitus saa äänistä 89 prosenttia. Vaalitarkkailijat ovat Pohjois-Koreasta ja Venäjältä.

Modin vapauduttua häntä tarkkaillaan eikä hän pääse enää työpaikalleen. Ei jää muuta mahdollisuutta kuin lähteä monen muun syyrialaisen tavoin naapurimaahan Turkkiin ja koettaa löytää töitä sieltä. Äitinsä saattelemana hän selviää bussimatkan kymmenien tarkastuspisteiden ja pelätyn kalifaatin eli IS:n (Islamic State) pääkaupungin Raqqan läpi Turkin rajalle.
Koomista on, että Modin joutuessa jättämään kotimaansa hänellä on perässään, paitsi Assadin hallinto ja Isis, myös Vapaan Syyrian armeija, joka ei voi uskoa, että hän on selvinnyt tarkastuspisteistä olematta Assadin rotta tai Isisin jäsen.

Äiti, joka on nuorena liikkunut minihameissa, lähtee pojan saateltuaan paluumatkalle käärien itsensä huiveihin kalifaatin läpi ajettaessa.

YK:n pakolaisjärjestössä Istanbulissa on vuoden jono pakolaiseksi rekisteröitymisessä. Modi ei suunnittele pakolaisuutta, vaan hakee kaiken aikaa töitä käymällä klinikoilla ja lähettämällä kännykällä työhakemuksia. Hän alentaa vaatimuksiaan ja on jo pääsemässä pöytien pyyhkijäksi ravintolaan, mutta kun omistaja kuulee Modin koulutuksesta, hän ei haluakaan tohtorismiestä alaisekseen.

Kun elämä Turkissa ei suju, Modi yrittää päästä laillisesti jatko-opiskelijaksi Eurooppaan. Suunnitelma ei onnistu.
Jossain vaiheessa Modin vaiheisiin tutustunut, tämän kirjan myöhemmin kirjoittava Lotta Nuotio, yrittää järjestää Modille opiskelupaikan Suomeen erityiskiintiön kautta, kidutuksen uhrina. Yritys tyssää byrokratiaan.

Ainoa keino, mitä Modille jää, on hankkiutua "kuolemanlaivalla" Eurooppaan.
Salakuljetusbisneksessä on monentasoista yrittäjää. Paremmasta henkiinjäämisen mahdollisuudesta on maksettava enemmän.
Modin ensimmäinen pakoyritys ei onnistu, ja tuhansia euroja menee hukkaan. Odotus rantahotellissa lomailijoiden joukossa on hermostuttavaa.
Lopulta hän pääsee lähtemään hylätyllä kalastuspaatilla Rodokselle. Osa lähtöä suunnitelleista jää rannalle nähtyään lahoamaan jätetyn rötiskön. Lapsia varotetaan ottamasta matkaan, kuitenkin heitä on tässäkin matkassa. Miehistö häipyy salaa kesken kaiken, ja laiva ajaa karille Rodoksen edustalla. Ihmisten on pakko heittäytyä aaltoihin, osa hukkuu ja osa ruhjoutuu rantakiviin.
Modia haastatellaan rannalla, ja video leviää uutissivustoille. Hän lukee hämmentyneenä kommentteja.
"Katsokaa nyt tuotakin englantia puhuvaa tyyppiä! Muka syyrialainen pakolainen, niin varmaan!"
Millainen hänen olisi pitänyt olla!

Eurooppa alkaa näihin aikoihin herätä siihen, että sen alueelle pyrkivien määrä on räjähtämässä.
Brittituristit Kosilla tekevät valituksia pilalle menneistä lomistaan, kun pakolaiset häiritsevät lomatunnelmaa.

Kun Modi yli kymmenentuhatta euroa pakomatkoistaan maksaneena lopulta pääsee lentämään Ateenasta Tukholmaan herra Papadakisina, hän ei ole uskoa onneaan. Kentällä ei ole edes poliiseja, joille ilmoittautua. Hän löytää vartijan, joka toteaa ystävällisesti, että nythän on yö ja poliisit ovat kotona nukkumassa.

"Pelkäsin aina virkavaltaa, jopa Turkissa. Täällä sensijaan kaiken yllä leijui tunne, että mitään pahaa ei tapahdu, ei tarvita poliisia öisellä kentällä, ei turvajärjestelyjä, koska ei ole poliittisia taisteluita, ei sotaa. Se on niin erilaista kuin Syyriassa, jossa voidaan viedä mielivaltaisesti ja kiduttaa, vaikka kertoisi totuuden. Toivon, että jonakin päivänä voin palata kotimaahani ja tuntea samanlaista luottamusta ja turvaa."

------------------------------------

Muutama kysymys liittyen ns. maahanmuuttokriittiseen ajatteluun:

1. Miltä Modin, pitkälle koulutetun, hyvin pukeutumaan tottuneen pakolaisen olisi pitänyt näyttää? Miksi hänellä ei saisi olla kännykkää ja hyviä vaatteita?

2. Miten hän olisi voinut jäädä urheasti puolustamaan kotimaataan?
Kuten suomalaiset talvisodassa, niinkö? Mihin armeijaan hän olisi liittynyt? Diktatuuria puolustavan maan virallisen armeijan lisäksi maassa toimi oppositiossa Vapaan Syyrian armeija, Isis ja kaksi muuta terroristijärjestöä, al-Qaidaan löyhästi kuuluva Jabhat al-Nusra ja Ahrar ash Sham. Eivät edes Syyriassa sähläävät ulkomaat ole päässeet yhteisymmärrykseen siitä, ketä tukea.

3. Miten Modia voi syyttää elintasosurffariksi?
Hän on hyvin toimeentuleva, varakkaan perheen poika. Hän sanoo, että olisi mieluummin maksanut koko ensimmäisen vuotensa turvapaikkamaassa samalla rahalla, minkä nyt joutui tuhlaamaan rikollisten osin huonosti järjestämään vaaralliseen matkaan - kun hänet vain olisi haettu turvaan.

4. Miksi väitetään, että ei turvapaikanhakijoille ole työtä ja että he eivät edes sovi mihinkään töihin, ehkä risusavottaan?
Suomessa on lääkäripula. Ruotsissa, jonne Modi päätyi, se on niin kova, että suuria sairaaloita on jouduttu väliaikaisesti sulkemaan. Syyriasta on lähtenyt niin paljon lääkäreitä, farmaseutteja ja hammaslääkäreitä, että heillä on Ruotsissa oma yli tuhannen jäsenen Facebook-ryhmänsä.
Minun käteni leikkasi viikko sitten saksalainen kirurgi ja tänä aamuna kävin espanjalaisella hammaslääkärillä. Ehkä tulevaisuudessa heidän rinnallaan on myös syyrialaisia.

Tämä ruusu on Välimereen hukkuneille sisällissotien, ahneiden salakuljettajien ja EU:n huonosti hoitaman pakolaispolitiikan uhreille.

Error on tärkeä kirja aiheesta, joka koskettaa meitä kaikkia. Kuten fyysinen, niin myös psyykkinen terveytemme vaihtelee. Voiko olla ihmistä, jolla ei ole aavistustakaan siitä, millaista on olla ahdistunut?
Puolet suomalaisista sairastuu psyykkisesti jossain elämänsä vaiheessa, mutta välillisesti mielenterveyden ongelmat koskevat meitä kaikkia. Mietin tuota, että puolet ... varmaan enemmän, koska eivät kaikki tule ehkä kirjatuiksi.

Toimittajat Elina Järvi ja Tiina Hotti ovat haastatelleet ja kirjoittaneet 15 ihmisen elämäntarinan lapsuudesta nykyhetkeen. Kullakin näistä henkilöistä on jokin elämäänsä vaikuttava ja sitä vaikeuttava mielen häiriö. Henkilöt esitellään, niin että kerrotaan etunimi, ikä ja diagnoosi. Jotkut heistä ovat julkisuudesta tuttuja, tunnistin mm. muusikkoja, mutta sillä ei ole tässä merkitystä.

Mainos- ja muotokuvaaja Olga Poppius ja itseoppineeksi valokuvaajaksi esitelty Pasi Murto ovat ottaneet kirjaan tyylikkäät, kauniit valokuvat haastatelluista. Ajattelin monen kuvan kohdalla, että eipä kyllä varsinkaan nuoresta ihmisestä voi ulkomuodon perustella päätellä mitään hänen sisällään majaa pitävästä tuskasta. Kuvassa niin sädehtivän kaunis nainen kärsii dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä siirtäen ahdistustaan sivupersoonille, ja valloittavasti hymyilevä mies käy välillä tuskallisessa maniassa, jossa on vaarassa itselleen. Elina Järvi sanoo esipuheessa näin: Kirjan kertomuksissa kuvataan ajoittain esiin nousevaa tahtoa kuolla, mutta ennen kaikea lujaa tahtoa elää.

Tarinoiden jälkeen kirjassa on Järven asiantuntijahaastatteluihin perustuva kooste mielenterveyden hoidon historiasta Lobotomiasta lääkehypeen. Mielenterveyden käsite otettiin maamme lakiin vuonna 1991. Siihen asti oli säädetty vain mielisairaiden hoidosta.

Edelleen voidaan kysyä, missä kohtaa ihmisestä tulee sairas.

Oma mielipiteeni on, että erikoinenkaan persoonallisuus ei ole error ennen kuin siitä tulee myös terror, eli jos persoona aiheuttaa itselle tai ympäristölle erityistä hankaluutta, niin onhan sitä hoidettava. Se on sama kuin nivelvaiva. Nivelrikon aiheuttamat epäesteettiset muutokset eivät haittaa, mutta jos niihin tulee häiritsevää kipua ja ne vaikeuttavat elämää, niin hoito on tarpeen. (Kokemusta on, kirjoitan tätä pääosin vasemmalla, minulle huonommalla kädellä, oikea kipsissä.)

Hotti on koonnut kirjan loppuun listan Tietoa diagnooseista, jossa on selitetty 23 häiriötä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta paniikkihäiriöön. Monet mielen häiriöistä menevät päällekkäin. Sivupersoonia rakentavan ihmisen psyyke on yleensä myös masentunut ja taipuvainen psykoottisuuteen. Trikotillomaniasta eli pakonomaisesta karvojen nyppimisestä kärsivä on myös ahdistushäiriöinen.
Joskus henkilö diagnosoidaan väärin, mikä saattaa olla jopa kohtalokasta, kuten bipolaaarisen henkilön lääkitseminen pelkillä masennuslääkkeillä.

Error on hyvä tietokirja. Se on sopivasti popularisoitu, mutta myös tieteellinen teos lähdeluetteloineen, asiantuntijalausuntoineen ja tilastoineen.

Lainaan muutamia muistiin merkitsemiäni kohtia.

"Minulle ei voi ostaa hyvää oloa, mutta oloani voi parantaa välittämällä minusta." (Anni, 30, vaikea masennus, ahdistusneisuushäiriö)

"Alun perin traumani oli niin iso, ettei se ole mahtunut yhteen persoonaan. Joillain persoonilla ei ole traumaa kannettavanaan, vaan ne ovat syntyneet suojellakseen minua." (Anne, 31, dissosiatiivinen identiteettihäiriö)

"Ulkopuolisten silmin olin iloinen ja pärjäävä. Niin normaali." (Liisa, 31, synnytyksen jälkeinen masennus, keskivaikea masennus)

"Nykyään olen onnellisempi kuin silloin, kun olin papereiden mukaan terve."
"Helposti yli voimiensa venyvän on tärkeää tiedostaa rajojensa murtumisvaara." (Jere, 39, skitsofrenia)

"Ihminen oppii hallitsemaan riippuvuuksiaan, kun oppii ymmärtämään niitä. Siinäkin mielessä diagnoosi on tärkeä saada." (Jukka, 62, riippuvainen persoonallisuushäiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö)

Kun Riikka on kertonut läheisilleen juttuja nuoruudestaan, reaktio on ollut hämmentynyt. Hän itse on opetellut pitämään kamalia asioita "mukahauskoina", sillä se on yksi keino käsitellä traumoja.
(Riikka, 35, epävakaa persoonallisuushäiriö)

Kertomukset osoittavat syy-seuraus-suhteita, vaikka niissä ei syytetä ketään. Lapsuus on tärkeää aikaa.
Kuntouttaminen pienestä kuprusta on helpompaa kuin kaikesta pudonneen ihmisen nostaminen jaloilleen.
Sairaala ja avohoidosta säästäminen ei ole järkevää, ja viime aikoina lisätty avohoitoon siirtäminen on silloin epäonnistunut, jos se tarkoittaa yksinäisyyteen tuomitsemista, pelkkää avoa ilman hoitoa.

Itse olen aina ollut tietoinen psyyken hauraudesta, omani ja muiden. Sisareni sairastaa skitsofreniaa. Olen potenut nuorempana ahdistusta ja syömähäiriötä, ja olisi melkoinen ihme, jos ei mitään "erroria" olisi koskaan ollut. Nyt on häikkiä kehon puolella, mikä on paljon helpompaa.

On tärkeää muistaa, että ihminen on paljon muuta kuin sairautensa, olkoon se sitten huonoja niveliä tai herkempää mieltä.

Väitän, että jos olemme rehellisiä, niin pystymme ymmärtämään kaikkia mielen häiriöitä, koska olemme ihmisiä. Vaikka en ole mennyt maniaan asti, niin olen ollut joskus äärimmäisen innostunut ja käynyt ylikierroksilla niin, että en olisi malttanut nukkua. Ja vaikka en ole nyppinyt kaljua paikkaa päähäni, minulla oli kerran pitkään käsivarressa kutiseva alue, jota piti raapia. Lääkäri sanoi, että me voimme hoitaa kyllä tuon pois, mutta sitten sinä keksit ehkä jotain muuta. Jossain vaiheessa vain unohdin koko läiskän, mutta olisi voinut käydä toisinkin.

Olen ollut tilanteissa, joissa joku on röhönauranut skitsofreenikoille, miten hulluja ne ovat, kun keksivät kaikenlaista olematonta. Hoo hoo ja haa haa, että muka kuunnellaan sähköjohtojen kautta. Olen ollut hiljaa ja ajatellut siskoni mitä mielikuvituksellisimpia puheita ja omaperäisiä ilmaisuja ja ajatellut, että ehkä "hulluille" nauraja puolustautuu naurullaan. Ehkä hänelle on tarpeen tehdä selvä raja sinne missä oikeasti raja on hämärä.

Toni Morrison, Minun kansani, minun rakkaani

Meillä täällä tänään

Voi noita nuoria, ihailen miestäni ja epäilen, että olen muuttumassa teiniksi!

Syömähäiriöt. miksi syöminen on niin vaikeaa!

Kaikkien aikojen vaikuttavin elokuva keskitysleirielämästä

Kulttuurivinkkejä ja vähän blogikirjoittamisesta sekä isot kiitokset lukijoille

Toni Morrison & Slade Morrison: Please, Louise - Nobel-kirjailija kirjoittaa lapsille

Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Millaista on olla pakolainen: Yousif Abu al Fawz, Taikalintu

Elokuvissa - Hamy Ramezan ja Ali Jahangiri, Tuntematon pakolainen

Huolestuneita ajatuksia Kiirastorstaina 2016

Tommi Kinnunen, Lopotti

Sieluni hymyjä

Kuva kertoo - KEVÄT! Ja blogimaailman etiketti!

Marceline Loridan-Ivens, Isä, et koskaan palannut - minun keskitysleiritarinani

Lapsi tietää - sarjakuvia perheestä ja lasten sekä Olli-Pekka Tennilän viisautta

Näistä lupaan kirjoittaa

Thank you, Michael Moore!

Pakolaisena - Lotta Nuotio, Yksi miljoonista, Modin pako Syyriasta

Järvi, Hotti, Poppius, Murto: ERROR - Mielen häiriöitä