Marjatan kirjat ja mietteet

Minulla oli tänään syövän puolitoistavuotiskontrolli. Ei mitään uutta, kaikki hyvin. Olin hieman hermostunut, koska vasen, huonompi keuhkoni on oireillut juuri tämän syöpähoitajakäynnin alla. Tässä tilanteessa en voi välttyä siltä, että jos jossain on jotain outoja tuntemuksia, niin alan pelätä, että syöpä on päässyt varotoimista huolimatta leviämään. Estohoito on vanhentanut minua. En tarkoita ulkonäköä, se on mitä on, vaan väsymistä ja raihnastumista. Hampaat halkeavat, hengästyttää ja väsy voittaa illalla aikaisin.

Mieheni nappasi minusta kuvan kontrolliin rahjustamassa. Tämä käytäväkuilu tuo mieleeni Hair-elokuvan loppupuolen kohtauksen, jossa pojat marssivat Vietnam-koneen kitaan, kutsun saaneet ja eräs, jonka ei pitänyt sinne mennä. Sairauksistakin ajattelee, että ne ovat jotain, jota muut kokevat, en minä terve, kunnes tauti iskee ja hoitoputki alkaa.

Henning Mankell kirjoitti muiden pohdiskelujensa ohessa paljon myös syövästä kirjassaan Juoksuhiekka.
Hän totesi tietävänsä varmuudella muutaman faktan. Ensinnä sen, että kasvaintaudit ovat olleet aina elämän seuralaisia. Jotkut syövät ovat lisääntyneet, toiset vähentyneet. Myös dinosaurusten luista on löytynyt kasvaimia.

Varhaiset ihmisetkin sairastuivat. Niin neandertalinihmiset kuin Cro-Magnonin ihmiset ja Homo habilis.
Ei se ole kovin kummallista. Elämä perustuu solujen jakautumiseen, joka jatkuu taukoamatta sikiöasteelta kuolemaan saakka. Solumme uusiutuvat miljoonia kertoja. Ei ihme, että jakautuminen menee joskus pieleen ja saa aikaan prosessin, joka johtaa hyvälaatuisten tai vaarallisten kasvainten syntyyn. Voi ajatella, että olisi pikemminkin kummallista jos näin ei kävisi. On oltava varovainen, kun puhuu luonnon täydellisyydestä.

Toinen asia minkä Mankell toteaa, on se, että kukaan ihminen ei pääse vuorenvarmasti syöpää pakoon. Jos elää vanhaksi syöpäriski kasvaa. Joissain suvuissa on isompi riski sairastua tiettyihin geneettisesti periytyviin syöpiin. Mankellin suvussa on kuoltu täysin muihin tauteihin.
Sama koskee itseäni. Isäni puolelta on kuoltu kahden sukupolven ajan hyvin vanhalla iällä lähinnä vanhuuteen. Äitini puolelta osa on kuollut nuorena sydän- ja verisuonitauteihin. Minä olen aina hyväuskoisesti ajatellut tulevani isän pitkäikäiseen sukuun. Enää en ole varma tästä. Syövän kosketus on vienyt pois ylimielisyyden.

Kolmantena syöpäfaktana Mankell toteaa, että se ei tartu. Hän ei ihmettele sitä, että jotkut kuitenkin kavahtavat. Onhan siitä hyvin vähän aikaa, kun syöpä oli parantumaton sairaus ja siihen kuoltiin kivuliaasti.
Muistan, miten oma isoäitini kävi valvomassa tuttavansa mahasyöpään menehtyvän pojan kuolinvuoteella ja kertoi sieltä tullessaan hirveästä kuolinkamppailusta. Syöpä oli ihmisruumiissa mellastava terroristi, jota vastaan ei ollut paljon muuta kuin kääre otsalle.
Tätä kauheaa tautia kutsuttiin ennen syöpä-termin käyttöönottoa nimellä ruumiinkoi.

Olemme lähdössä mieheni kanssa pienelle matkalle, neljä päivää Lissabonissa. Siellä on mahdollisuus nähdä valoilmiö nimeltään Aurinko. Aion karistaa huolet ja murheet kannoiltani. Kuljeskelemme kaupungissa ilman ennakkosuunnitelmia, katsotaan mitä vastaan tulee.

Lukemiseksi valitsen Alexandra Salmelan romaanin Antisankari - Salmela hurmasi minut esikoisellaan 27 eli kuolema tekee taiteilijan - ja Antti Leikaksen vesiaiheisen trilogian päätösosan Soutaminen. Pidin aiemmista osista Melominen ja Huopaaminen.

En ole oikein löytänyt kiinnostavaa lukemista viime aikoina. Ajatusenergiani on ollut ehkä liiaksi kiinni yhteiskunnan räyhätilanteessa. Olen samaa mieltä suomalaisten itsenäisyysrähinöinnistä kuin Heikki Aittokoski sunnuntain Helsingin Sanomien pitkässä kirjoituksessaan Samassa bussissa. Huokaisin helpotuksesta, kun luin järkevää tekstiä.

Ei ole mikään valintakysymys, haluaako kansakunta olla kansainvälinen. Talous on kansainvälinen, ilmasto on kansainvälinen, kriisit ovat kansainvälisiä, kansainvaellukset ovat luontojaan kansainvälisiä.

Ongelmien luettelointi on helppoa. Ratkaisujen etsiminen on kiinnostavampaa. Kouhottamista ei tarvita. Tarvitaan, tässä jos missä, tervettä isänmaallisuutta, sellaista asennetta, että me hoidamme homman kotiin. Kotouttaa täytyy. Kotoutua täytyy.

Pidän myös siitä, mitä amerikkalainen astronautti Karen L. Nyberg sanoo Joonas Berghällin elokuvassa Äidin toive. Hän kiersi maapallon lähes puoli vuotta kestäneellä avaruuslennollaan 2656 kertaa ja alkoi tunnistaa isompia vesistöjä ja maanosia. Hän lensi uutisissa mainittujen konfliktialueiden yli ja ajatteli, että me olemme kaikki maapallolaisia, naapureita toisillemme. Hän sanoo, että jokin naksahti hänen päässään ja hän alkoi tuntea suurta empatiaa vaikeissa olosuhteissa eläviä ihmisiä kohtaan.
Avaruuslennot saisivat yleistyä, jos niissä matkustaville syntyy oivallus yhteisestä pallosta.
Berghällin elokuvassa on yhdeksän koskettavaa tarinaa äitiydestä eri maissa. Elokuvan kansainvälisestä voitosta menee puolet UNICEFIN työhön maailman heikoimmassa asemassa olevien lasten auttamiseen.
Vauraisiin maihin kuuluva Suomi täyttää kahden vuoden kuluttua 100 vuotta. Toivon, että meillä olisi silloin parempi yhteiskuntarauha kuin nyt ja ihmiset välittäisivät toisista maapallolaisista nykyistä enemmän.

Osuimme eilen Lissabonin Marques de Pombal -aukiolla tapahtumaan, joka oli niin positiivinen ja niin meille sopiva, että siihen oli aivan pakko liittyä mukaan.

Kylteissä oli mitä osuvimpia tekstejä, mm. THERE IS NO PLANET B ja MEAT = HEAT. Lihaeläinten kasvatus todellakin nostaa myös lämpötilaa. On irvokasta, että meillä on ravintoloita, joissa yksi ihminen voi tilata itselleen puolen kilon pihvin.

Matka, lomasemme, on ollut monin tavoin antoisa. Lähtiessä olin juuri lopettanut antibioottikuurin ja olin hieman huolissani, mutta kaikki on mennyt hyvin. Nyt päivää päin! Lennämme yöllä kotiin. Kirjoitan matkalla näkemästäni ja kokemastani lisää kotoa päin.

Pähkäilin Lissabonin matkan alla, mitä otan matkalukemiseksi. Mukaan valikoitui Jean Rhysin romaani Herra Mackenzien jälkeen, josta innostuin Donna Mobile -blogin Leenan kirjoituksen luettuani ja Deadline torstaina -blogia pitävän Kyösti Salovaaran suosittelema Robert Wilsonin romaani Mitätön murha Lissabonissa.

Rhysin kirja julkaistiin 1930. Hän kirjoittaa harhailevasta, juurettomasta naisesta 20-luvulla, sivullisuudesta ja toivon katoamisesta.
Julia on elänyt koko ikänsä miesten ylläpitämänä. On tullut hetki, jolloin se ei tunnu enää kepeältä, vaan työläältä ja nöyryyttävältä, koska Julia alkaa olla epävarma ulkonäöstään ja viehätysvoimastaan.
Naisen asema on ollut kuvatulla hetkellä eri kuin nykyään. Silti henkilön kuvaus ja myös kirjailijan tyyli voisivat olla nykypäivää.

Juliaa itketti heidän laskeutuessaan portaita. Hänellä oli pala kurkussa. "En minä mitään tällaista halunnut", hän ajatteli. Hän oli toivonut miehen sanovan jotakin tai katsovan häneen sillä tavoin, ettei hänen tarvitsisi tuntea itseään näin yksinäiseksi.
Hallissa oli maljakossa liekinvärisiä tulppaaneja - kukista viehkeimpiä. Muutama työnsi päätään eteenpäin kuin käärme, muutamat olivat pystyssä - jäykkinä, neitseellisinä, suppusuina. Mutta joukossa oli pari lakastunuttakin, kuolemassaan sulokkaasti taipuneita.

Luin Rhysin kirjan jo menomatkalla lentoasemalla ja koneessa. Wilsonin tuhtia kirjaa (450 sivua) aloitin iltalukemisena hotellissa, jossa monien hotellien tapaan oli huono lukuvalo.
Paluulento oli yöllä, mikä ei estänyt Portugalin lentoyhtiötä TAPia tarjoilemasta täyttä ateriaa Suomen aikaa klo 2 yöllä. Aterian jälkeen sammutin valon ja uinahtelin, joten lukeminen jäi vähäiseksi.
Kirja on minulla vielä vähän kesken, loppuratkaisua vailla, mutta voin sanoa, että se on todella kiinnostava, eri aikatasoissa, 1940-luvulta 1990-luvun loppuun asti yltävä jännittävä rikosromaani ihmisistä historian nappuloina ja omien tunteidensa vieminä. Takakannen esittelyssä sanotaan, että historia on aina henkilökohtaista. Se pitää paikkansa. Vasta jälkimaailma määrittelee aikakauden ja sen historiaan jääneiden henkilöiden piirteet yleistäen ja yksinkertaistaen. Todellisuudessa asiat ovat aina monimutkaisempia ja rönsyävämpiä.
On ollut kiehtovaa lukea kirjaa, jossa mainitaan kaupunginosia, katuja ja rakennuksia, jotka olen kokenut samaan aikaan myös todellisuudessa. Wilsonilla näyttää olevan toinenkin Lissaboniin sijoittuva romaani Muukalaiset, joka on määritelty romanttiseksi vakoiluromaaniksi. Sekin alkoi kiinnostaa.

Lisäys 17.12.
Nyt olen lukenut Wilsonin romaanin loppuun. Kylläpä oli melkoinen historiapaketti ja koukuttava juoni loppuineen ja uusine loppuineen. Lisään vielä pari sitaattia.

"On helppoa unohtaa, ettei historia ole sitä mitä kirjoissa lukee, komisario. Se on henkilökohtainen asia ja ihmiset ovat kostonhimoisia olentoja, ja juuri siitä syystä me emme opi mitään historiasta."

" Tiedätkö miksi Lissabon on surullinen kaupunki?" minä sanoin. "Se ei ole koskaan toipunut historiastaan. Täällä tapahtui jotain hirvittävää joka merkitsi kaupungin pysyvästi. Kaikki nuo varjoiset, kapeat kujat, pimeät puutarhat, hautausmaiden sypressit, jyrkät mukulakivikadut, torien mustavalkoiset mosaiikit, näköalat punaisten kattojen yli hitaasti virtaavalle joelle ja valtamerelle ... ne eivät ole koskaan unohtaneet sitä, että maanjäristys pyyhkäisi pois melkein koko väestön vajaa 250 vuotta sitten."

"Torien mustavalkoiset mosaiikit..."
Tämä on alkukuvan joulupukin edestä.
taitavasti rakennettu optinen harha.

Tavanomaisempaa katumosaiikkia

Ulkomaan matkoilla pitää aina käydä kirjakaupoissa. Lissabonin kirjakaupoista suurin osa näytti olevan nimeltään FNAC. Se on ranskalainen ketju, jolla on kauppoja eri maissa. Etsiydyimme suurimpaan FNACiin ja sen englanninkielisten kirjojen osastolle. Harmikseni siellä oli vain ihan samoja britti- ja amerikkalaisuutuuksia kuin Suomessakin on suomennoksina ja alkuperäisinä. Yritin muistella portugalilaiskirjailijoita, mutta en muistanut kuin José Saramagon ja Fernando Pessoan, jonka museossakin kävimme. Mieheni meni kysymään infotiskiltä, löytyykö uutta portugalista englanniksi käännettyä kirjallisuutta. Kyllä sitä kuulemma on, mutta ei yhtään kappaletta heillä. Infotiskin virkailija kirjoitti lapulle nimiä, jotka ovat minulle ihan tuntemattomia.
Kuvasin lapun, ja nyt kun laitan kuvan tähän, lista säilyy. Onkohan kukaan näistä tuttu teille lukijat?

Harmittelin, ettei oman maan kirjoja ole otettu esille, ja päädyin sitten ostamaan Bukowskin On Writing. Kansikuva viestittää, että kyse on kirjoittamisen palosta ja siihen liitetty Time-lehden houkuttelulause kuulosti hauskalta "A laureate of American low life". Low life, sopii kyllä Bukowskiin!

Aloin miettiä, onko meillä Suomessa kirjakaupoissa vieraskielisten kirjojen osastoilla erikseen esiin nostettuna suomalaisia kirjoja. Tuskin, en ole huomannut. Saisi olla! Lukeva matkailija voisi siepata nopeasti hyllystä niin Kalevala-käännöksen kuin jonkun nuoren, palkitun suomalaiskirjailijan teoksen. Istanbulissa Turkissa oli ainakin tämä käytäntö; se tuntui hyvältä palvelulta.

Ehdimme käydä Pessoa-museon (Casa Fernando Pessoa) lisäksi Itämaisessa museossa (Museu do Oriente), Fado-museossa (Museu de Fado) ja Oceanariossa (Oceanário de Lisboa), joka on tasokas valtameristä kertova näyttely isoine merialtaineen ja elokuvineen. Pelkäsin, että paikka olisi eläintarhamainen, mutta ei suinkaan. Se oli eläinsuojelullinen ja johdatti tiedostamaan merien arvon ja tarpeen suojella niitä. Maapallon pinnasta on 70 % valtameriä ja puolet lajeista elää merissä.

Pessoaan tutustumassa

Laajassa Itämaisessa museossa oli tietoa siirtomaa-ajasta ja taidetta idästä.
Kävimme myös tämän museon konserttisalissa orientaalibluesin ja jazzin konsertissa. Mitä ihmeellisimpiä lyömäsoittimia soitettiin lattialla tyynyillä polvillaan istuen. Joissakin kappaleissa oli ihanan unenomainen tunnelma. Soittimista pystyttiin saamaan aikaan ääniä veden solinasta etäisiltä tuntuviin värähteviin kumahduksiin. Nautin.

Varasimme matkamme ebookers-nettikaupasta, täydet neljä vuorokautta, vähän ylikin, 680 euroa kahdelta, siis lento ja halpa, mutta ihan käypä huoneistohotelli, mitä nyt lukulamppuja puuttui. Syöminen ja liikkuminen oli halpaa, samoin liput museoihin ja konserttiin, joten eipä meillä tainnut kulua kuin parisataa euroa perillä. Fado-konsertit oli yhdistetty kalliisiin ravintolaillallisiin, joten ne jätimme heti pois. Viimeisenä päivänä oltiin ostoksilla Oceanarion vieressä sijaitsevassa Vasco da Gama -ostoskekuksessa. Ostin portugalilaisten joululeivonnaisia, vaniljakreemillä täytettyjä torttuja tusinan kympillä ja peräti kolme Tiffosi-merkkistä paitaa. Kurkkasin merkkiä kotona netistä ja ohjauduin Zalandon sivuille. Teinpä hyvät ostokset, sain ne kolme neuletta yhden hinnalla.

Puolivälissä löytyy tuttu kieli, mutta kääntäjällä on ollut vaikeuksia
ilmaista, että 6 kpl:n laatikon saa 5 eurolla.

Hirtetty pukki parka!

Blogeissa kiertää nyt hauska haaste, josta Kaisa Reetta haastoi minut kirjoittamaan. Mitä kolmea lahjaa toivoisin joululahjaksi, jos voisin saada mitä vain? Oi voi, tämähän on hyvä, kuin vanhoissa saduissa.
Annan mennä. Kirjoitan siinä järjestyksessä kun toiveet nousevat mieleeni.

Toive nro 1
Minä toivoisin olevani taas nuori tyttö sillä erotuksella, että minulla olisi tämänhetkinen tasapaino ja tieto siitä, että kaikki tulee menemään hyvin. Olisi hieno kokemus olla nuoren minun kehossa ja hypähdellä kevyesti juoksuaskelin. Kiltti Joulupukki, toteuta tämä!

Toive nro 2
Olisin oopperalaulaja, uusi Maria Callas! Laulaisin mahtavalla äänelläni suurelle yleisölle, joka aplodeeraisi seisaaltaan. Minä kumartaisin ja poistuisin vain palatakseni lavalle yhä uudelleen. Yleisö ei saisi minusta tarpeekseen. Pukuhuoneessa odottaisi ritarini ja managerini, oma rakas aviomieheni, joka sanoisi: "Lähdetäänkö takaoven kautta pizzalle kulta?"

Toive nro 3
Maapallollemme valittaisiin yhteinen hallitsija, Maailmankekkonen, joka lähettäisi sotaa käyvien maiden päämiehille tulikivenkatkuisen paimenkirjeen, Kun Maailmankekkonen jyrähtäisi, niin tunarit ymmärtäisivät heti lyödä kättä päälle ja lopettaa kinastelunsa. Näin saisi Marjattakin hyvän joulun, jota hän - sivumennen sanoen - viettäisi isossa kartanossa palvelijoiden hoitaessa ruokapuolen. Ympärillä olisivat kaikki rakkaat, perheenjäsenet, ja ystävät, joista osa olisi herännyt kuolleista viettämään meidän kanssamme Kaikkien Aikojen Joulua.
Eikö muka saanut toivoa mahdottomia?
Bloggariystäviäkin voisi majoittua kartanoon joulun ajaksi. Illallisella keskustelisimme kirjoista.

Saanen pyytää, että kirjoittaisitte omista luovista toiveistanne, Elegia, Suketus ja Petra.

Kuvista ensimmäinen on omasta albumista ja kaksi muuta Googlesta.

Toivotan kaikille lukijoille mukavaa ja rauhallista juhla-aikaa!

Mentulan residensissä on kaikki valmista. Kuusi seisoo permannolla, osa koristeluista säästetään jouluvieraille. Kaupassa pitää varmaan käydä vielä pari kertaa.

Käy lämmin henkäys talvisäässä, kun joulu on. Tämä on konkreettisesti totta tänä jouluna. Jos ei tietäisi, että kyse on vaarallisesta ilmiöstä, niin minä vain nauttisin tästä. Olen kokenut ihan tarpeeksi lumisia pakkasjouluja. Lämmin joulu on parempi, voi kävellä ihailemassa jouluvaloja ja tarkenee pysähtyä juttelemaan tuttavan kanssa ulkona.

Blogi hiljenee varmaan uuteen vuoteen saakka.

Nauttikaa ja rentoutukaa kukin omalla tavallanne joulua juhlien tai vain vapaapäivistä nauttien!

Laura Lindstedtin romaani Oneiron on tämän syksyn Finlandia-voittaja. Olen lukenut kirjailijan haastattelun Suomen Kuvalehdestä, haastattelijana toimittaja Hanna Jensen. Tässä jutussa kirjailija sanoi, että teki kirjaa perfektionistisesti kahdeksan vuotta ja että nimi Oneironvälähti ”tyhjästä” hänen mieleensä jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja Sakset julkaistiin. Outo, vieraskielinen sana näyttäytyi, ja vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa. "Oneiron" on kreikkaa ja tarkoittaa unta. Tämä nimellä mystifiointi sai minut karttamaan kirjan lukemista, mutta luin sen kuitenkin uteliaisuudesta ja siksi, että pidin kovasti hänen esikoisestaan.
Kirjasta ei jäänyt minulle kovin paljon pohdiskeltavaa, varsinkin, kun se oli niin perinpohjin selitetty.

Kirjassa on kaikkea minun makuuni liikaa.

Lindstedt kertoo seitsemän naisen tarinan. Tarinan alussa heitä on kuusi, kuoleman jälkeisessä oudossa välitilassa, kun joukkoon tupsahtaa seitsemäs, teinityttö Ulrike. Naiset ovat eri maista ja yhteiskuntaluokista, he puhuvat eri kieliä ja ovat muutoinkin erilaisia. Myös heidän väkivaltaiset kuolemansa ovat erilaisia. Naiset kelluvat omituisessa olomuodossaan, joka kestää ehkä vain sekunteja, mutta ajattomuudessa sekunnit venyvät, niin että naiset, tuonpuoleissisaret, ehtivät kokoontua leiritulen ääreen tarinoimaan. Leiritulena toimii syöpää sairastavan hollantilaisen Wlbgisin punainen peruukki.

Asetelma muistuttaa Decameronea. Naisten tarinat ovat kiinnostavia, mutta en löydä yhteistä nimittäjää. Kolmen naisen tarinasta olisi tullut omia kiinnostavia romaanejaan. Lukisin mielelläni enemmän ja keskitetysti amerikanjuutalaisen Shlomithin, brasilialaisen Rosan ja senegalilaisen Maimunan elämästä.

Myös taustatietoja on kirjassa liikaa.

Kirjailija on tutustunut hyvin nälkätaitelija Shlomithin juoksulenkkiin New Yorkissa, mutta ei sen yksityiskohtaista kuvausta olisi kannattanut jättää kirjan lopulliseen versioon. Kymmenen sivun reittikuvaus herkkukauppoineen, kadunvarsirakennuksineen ja oikoteineen kyllästyttää lukijaa ja etäännyttää tarinasta.
Eri kielten käyttö, mm. portugalinkielisten naistenlehtien otsikot ja lääketieteellisten seikkojen kattava kuvaus (hengittäminen, ruumiin valmistaminen hautauskuntoon) saavat tekstin tuntumaan "tehdyltä". Oikeiden termien käyttö kuvauksissa riittäisi vakuuttamaan lukijan autenttisuudesta, ja asioitahan voi tarvittaessa aina tarkistaa tietolähteistä. Koin samalla tavalla harmistumista lukiessani Sofi Oksasen romaania Stalinin lehmät, jossa on sivukaupalla faktaa syömähäiriöistä.

En tarkoita äskeisellä kritiikilläni erilaisia tekstityyppejä, joita Oneironissa on käytetty kiinnostavalla tavalla. Perinteisen proosakerronnan ohessa on näytelmätekstiä, oodimuotoinen runo, lehtijuttuja, kuolinilmoitus ja työpaikkailmoitus. Nämä rytmittävät tekstiä ja loksahtavat siihen onnistuneesti. Tämä tyyli on viehättänyt minua monissa romaaneissa ennen Oneironia, mm. Alexandra Salmelalla, joten en ole ihan samaa mieltä Finlandiavoittajan valinneen Heikki Harman kanssa siitä, että Lindstedt uudistaa tässä kirjassaan romaanin muotoa ja rakennetta. Pirstaleinen muoto on melkeinpä yleisempää nykyään kuin perinteinen juonellinen "leiritulikertomus".

Pidän Lindstedtin kuvailevasta kielestä enimmän aikaa. Joissain kohti hän olisi siinäkin voinut malttaa karsia rönsyjä.

Maimuna oli nostanut kätensä ylös kuin sukeltaja, hän oli pusertanut päänsä pitkien käsivarsienssa väliin (korvat tukkoon!) ja oikean käden peukalon vasemman nyrkin sisään (tiukka ote!), sitten hän oli ponnistanut, ja nyt hän oli siellä. Suo-Polina tarttui käsillään johonkin (rahkasammaliin, rätvänän juuriin, vilukon varsiin, rimpileton saraheiniin?) ja nyhti itsensä vähä vähältä, välillä kellahdelleen, korkeammalle.

Hengittämistä yrittävän Ulriken keho nytkähteli kauhistuttavan näköisesti, tytön silmät laajenivat ja laajenivat, mitään ei mennyt sisään, mihinkään ei sattunut. Se ei ollut tukehtumista, ei hukkumista eikä varsinkaan loppumista, se oli puhdasta kauhua josta tislaantui viimein ulos nyyhkäyksen kaltainen kuiskaus, fysikaalisessa mielessä täysin mahdoton mutta silti, niin se vain oli, todellinen, puhe-elinten tuottama korvin kuultava lause: I can't breathe!

Minä en tiedä, mitä Oneiron haluaa minulle sanoa.
Siinä on tekstiä 439 sivua, kaunista tekstiä. Muutaman vuoden takaisessa AkiOllikaisen romaanissa Nälkävuosi on sivuja vain 139, äärimmäisen kaunista tekstiä, ja se puhuu minulle yhä. Ei ole siis sivumäärästä kiinni, viekö kirja mailmaansa ja jättääkö ajateltavaa. Ei se ole genrestäkään kiinni. Fantasia on puhutellut minua mm. Emmi Itärannan dystopiassa Teemestarin kirja.

Kauneus ilman kokoavaa teemaa tuntuu tyhjältä. Kertoisiko joku minulle, mikä on Oneironin teema? Naisten tarinoissa on kyllä vakavia aiheita ja rankkoja elämänkokemuksia, on köyhyyttä, alkoholismia, vääriä valintoja jne. mutta niitä asioita on niin kasapäin, että mikään ei erotu. Loppupäätelmä voisi olla, että elämä on vaikeaa.

Lisäys 2.1.
Olen nyt käynyt lukemassa monia tästä kirjasta kirjoitettuja blogikirjoituksia. En ollut lukenut paljon mitään ennen tuota ylläolevaa kirjoitustani, vain muutaman lehtiartikkelin. Kirjaa on luettu blogeissa eri tavoin ja siitä on löydetty eri asioita.
Jotkut pitävät runsaudesta ja eläytyvät täysillä kuvattuun fantasiamaailmaan, toiset eivät.
Monet pitävät kirjaa vaikeana, toiset taas liiankin selitettynä.
Ainakin kaksi kirjoittajaa on puuttunut alun kohtaukseen, jossa uusi tulokas otetaan vastaan tavalla, joka on itse asiassa raiskaus. Onko se tehty hätkähdyttämismielessä? Luvun nimi on Dance macabre. Minäkin pohdin lukiessani, että jos vastassa olisi ollut miesjoukko ja tehnyt nuorelle tytölle samaa, mitä tässä naiset, niin olisiko se ollut mahdollista kuitata jonkinlaisena ystävällisenä tervetulotoivotuksena.
Fyysisten toimintojen lakkaamisen hämmästely tuonpuoleismaailmassa tuntui minusta välillä hassulta ja vulgääriltä, kuten koko välitila omituisine liikkumistapoineen kierähtelyineen ja tamppaamisineen, mutta ehkä niin oli tarkoituskin. Ehkä ne sekunnit voisi otsikoida kaikki "danse macabre".

Nappasin ylläolevan runon paikallislehti Keskilaaksosta. Kiitos, nimimerkki Amalia! Pidän runostasi.

Mitä painoi se mielesi pintaan?

Se painoi mieleni pintaan pakolaiset.

Olen kirjoittanut tänne blogiin muutamaan kertaan Kouvolan seudun turvapaikanhakijoista ja heidän vastaanottamisestaan. Avustustuokioni läheisessä hätämajoituskeskuksessa ovat avartaneet ja antaneet ajattelemisen aihetta. Ne ovat myös aiheuttaneet sen, että koen pakolaisiin kohdistuneet ilkivallanteot ja uhkailut henkilökohtaisemmin kuin ennen. Hätämajoituskeskus lopetettiin jokin aika sitten tilan lämpö- ja putkiongelmien vuoksi, mutta vastaanottokeskuksia perustetaan lisää.

Meillä on nyt turvapaikanhakijoita SPR:n ylläpitämissä kerrostaloissa noin 320, ja Inkeroisten keskustassa on juuri avattu yksityinen vastaanottokeskus entisen hotelli Kantrin tiloihin. Paikka on sikäli hyvä, että kaupat, koulut ja harrastusmahdollisuudet (mm. jäähalli ja uimahalli) ovat lähellä. Toiset paikalliset ottavat tulokkaat hyvin vastaan, toiset taas eivät. Heille vieraan pelko tekee elämän vaikeaksi. Joku nainen on uhitellut välttävänsä pääkatua ja kulkevansa kauppaan sivureittejä. Hänelle haluaisin sanoa: Oma kantri mansikka, turvapaikkakantri mustikka, mutta joskus välttämätön.

Joulun aikaan tuli ilmoitus raiskausyrityksestä Kuusankosken pakolaisten asuttaman talon läheisyydessä. Siihen olisi syyllistynyt pitkäpartainen ulkomaalainen mies. En ole nähnyt kenelläkään pitkää, kuvauksen mukaan vielä hoitamatontakin, partaa. Jos tällaista miestä ei löydy, kuten luulen, niin epäily ja viha jää kytemään. Tämän ilmoituksen seurauksena alkoi pakolaisten talojen pihoissa ralli, huutelu ja jopa pesäpallomailoilla huitominen. Seiniin kirjoitettiin törkeyksiä ja uudenvuodenaattona heitettiin erään perheen asuntoon raketti, joka sytytti olohuoneen maton palamaan.
Tuntui pahalta kun näin lehtikuvassa aiheesta keskustelemassa huolestuneita irakilaisia, jotka ovat tuttuja hätämajoitusajalta. Lasten pitäisi aloittaa koulu nyt lukuvuoden alkaessa. Miten heidän koulutiensä turvataan?

Kuva on opiskelutuokiosta hätämajoituskeskuksessa. Minä en toiminut opettajana. Olen tehnyt sitä tarpeeksi, joten nykyään haluan tehdä ihan muuta. Mieluummin jakelin ruokaa ja pussitin välipalapusseja aamuksi yöllä Torniosta saapuville.

Mitä viime vuodesta muistatkaan?

Muistan uutena asiana elämäntarinakurssin, jolla olen väsännyt toistakymentä kirjoitusta. Keväällä jatkamme. Olen kirjoittanut lapsuuden häpeämuistoista, suruista ja onnen hetkistä. Joulun HS:ssa oli pieni juttu meidän kurssista osana koko aukeaman artikkelia omakustanteista ja elämäkertakirjoittamisesta. Tämä kurssi innostaa minua yhtä paljon kuin bloggaaminen. Tänä vuonna aiheena on lapsuus, ensi vuonna nuoruus, sitten keski-ikä ja lopuksi vanhuus. Vanhimmat meidän kurssilla ovat kahdeksankymppisiä. Mitä muistoja! Mitä maailmoja!

Onko tekosi olleet sen arvoiset että tyytynet maksuun ja hintaan?

Tiedä häntä! Olen yrittänyt olla siivosti niin blogimaailmassa kuin reaalimaailmassakin. Paria bloggaajaa tiedän ärsyttäneeni. Itse en ole suuttunut kehenkään. En vaadi keskusteluissa samanmielisyyttä, olen innostuva ja räväkkäkin, mistä kaikki eivät pidä. Tahdon hyvää, mutta en aina onnistu siinä.

Kun vuosi vaihtuu uuteen jälleen

mieti millainen se voisi olla.

No, hyvä! Minä, optimisti, olen aikalailla varma, että siitä tulee hyvä. Jatkan kirjoitusharrastuksia ja muuta elämääni entiseen malliin.

Yksi asia, jonka olen korjannut, on kävelylenkkieni tyyli. Olen alkanut kävellä hankalassa mäkisessä maastossa, mikä on terveellistä keuhkoille ja sydämelle. Kävelimme heti vuoden alkuun pari kertaa Anjalan Junkkarinvuorelle, jossa on niin kauniit maisemat, että kohta minä juoksen ne mäet ylös päästäkseni maisemapaikoille. Kävely kaupungissa näyteikkunoita katsellen on hauskaa ja virkistävää sekin, mutta ei niin kuntouttavaa kuin kapuaminen Junkkarinvuorelle.

Nämä kuvat ovat tapaninpäivältä, jolloin meillä ei ollut lunta. Nyt on, vähäsen.

Toivon, että syöpä pysyy loitolla. Nykyinen profiilikuvani on tilanteesta, jossa olin tulossa kontrollista ja kaikki oli hyvin. Näppäsin autossa kuvan itsestäni ja huomasin, että se välittää täysin tunteeni. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa!

Oma rauhoittava, ikiaikainen mottoni kelpaa edelleen huolten yllättäessä: KAIKKI JÄRJESTYY.

Sinun työnäsi on elää elämä

että toiset sen hyvällä muistaa.

Minusta on ikävää, miten nykyään korostetaan yksilöllisyyttä ja itsensä toteuttamista ja hemmottelemista. Aikakauslehdet ovat täynnä minäminäminä -ohjeita, miten minä voisin paremmin ja miten minä loistaisin. Paremmat arvot kunniaan! Sitä toivon. Että oppisimme kunnioituksen, velvollisuuksien ja toisten palvelemisen merkityksen.

Somemaailmassa olen huomannut, että kaikki mieleen juolahtaneet päähänpistot eivät ole julkaisun arvoisia. Toisiin kohdistuva ironia ja itsensä ihailu eivät ole mukavia piirteitä, ne voisi pitää itsellään. Sen sijaan toisten arvostus ja itseironia kuulostavat kivoilta kirjoitettuina ja saavat aikaan hyväntuulisuutta ympäristössä.

Harkintaa ja suhteellisuudentajua, niin muukalaisten kohtaamisessa, somessa kuin muutoinkin elämässä. Jos nämä otetaan ohjenuoraksi tänä vuonna, niin hyvä tulee, uusi ja uljas. Vai pitäisikö käyttää konditionaalia - jos näin tekisimme, niin hyvä tulisi.

Olen aloittanut amerikkalaisen Nobel-kirjailijan Toni Morrisonin varhaisempien 70-luvun kirjojen uusintalukemisen. Sula on toinen, sitä ennen ilmestyi The Bluest Eye (Sinisimmät silmät) ja sen jälkeen Song of Solomon (Solomonin laulu)ja Tar Baby (Tervanukke).

Kohta 85 vuotta täyttävällä Morrisonilla on laaja tuotanto, jonka hän on luonut pääosin päivätyönsä ohessa. Viimeisin kaunokirjallinen teos ilmestyi viime vuonna God Help the Child (Luoja lasta auttakoon). Se on minulla vielä lukematta, ainoana hänen romaaniteoksistaan. Morrison on minulle suuri kirjailija. Hänellä on kyky vangita lukija sellaiseen imuun, että siitä irrottautuminen ei ole aivan helppoa.
Annan nyt mielelläni hänen lumota itseni, koska en ole löytänyt lukemistani uutuuksista yhtään, joka saisi minut kunnolla eläytymään.

Hyllystäni löytyy joitakin Morrisonin teoksia
muiden hyvien kirjojen keskeltä

Sula alkaa vuodesta 1919 ja päättyy vuoteen 1965. Luvut on merkitty vuosiluvuin.
Ohion osavaltion Medallionin kaupungin mustien yhteisö elää kaupunkia ympäröivällä kukkulalla, joka on saanut nimekseen The Bottom. Myöhemmin alueesta tulee valkoisten suosima esikaupunki huviloineen ja golfkenttineen. Morrisonin tarinassa siellä asuu puuhakkaita naisia lapsineen ja onnettomia miehiä, jotka vaeltavat kuin kulkukoirat, koska heille ei ole paikkaa yhteiskunnassa. He eivät saa haluamiaan miehekkäitä töitä, tien rakennusta yms, vain nöyryyttäviksi kokemiaan tarjoilijan hommia, mikä saa heidät häpeämään. Ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneista miehistä moni on masentunut ja osittain tai täysin seonnut.

Tarinan päähenkilöinä on kaksi tyttöä, Sula ja Nel, jotka tapaavat 12-vuotiaina ja muodostavat erottamattoman parivaljakon. Myöhemmät vaiheet heittävät heitä erilleen, mutta siskous säilyy heidän edes itse sitä tajuamatta. Seuraavassa sitaatissa Nel tajuaa asian. Jude on hänen miehensä, jonka Sula nappasi leikitelläkseen hetken kuten muidenkin kanssa.
'All that time, all that time, I thought I was missing Jude.' And the loss pressed down on her chest and came up into her throat. 'We was girls together', she said as though explaining something. 'O Lord, Sula', she cried, girl, girl, girlgirlgirl.'
It was a fine cry - loud and long - but it had no bottom and it had no top, just circles and circles of sorrow.

Minulla on Sula vain englanninkielisenä, mutta aion lainata sen aivan lähipäivinä suomeksi, koska minua kiinnostaa katsoa, miten kääntäjä Seppo Loponen on toiminut muutamassa kohdassa. Lisään tähän kirjoitukseeni sitten myös suomenkielisiä tekstinäytteitä. Tämä tiedoksi niille lukijoille, joille englanti ei ole vahva kieli.

Sulan kieli on sekä lyyristä että realistista. Sen maailma on rujon kaunis, raaka ja unohtumaton.
Morrisonin yksi vahvuus on se, että hän ei selitä, vaan luottaa lukijan hoksottimiin. Kirja laajenee lukijan mielikuvituksessa paljon siinä kuvatun ulkopuolelle. Esimerkiksi Sulan Plum-enon, oikealta nimeltään Ralph (lähes kaikilla on lempinimet) tragedia tämän palattua sodasta on kuvattu hyvin lyhyesti. Hän on kuin alkoholisoitunut Tar Baby, toinen sodan veteraani, paitsi että huoneesta ei löydy pulloja, vaan paljosta kärventämisestä mustunut ruokalusikka. Seuraava kuvaus onkin tilanteesta, jossa oma äiti polttaa epäkelvon poikansa. Hän ei näe muuta mahdollisuutta.
Jos kirjailija olisi ympännyt tähän jonkin pitkän selostuksen huumeista, se olisi pilannut kerronnan. Näin koin juuri Oneironia lukiessani. Olen miettinyt, että liittyykö tämä runsaus ja sirpalefaktojen runsas käyttö fiktiossa nykyään Google-aikaan. Karsittu ja tiivistetty teksti säilyttää minulle intensiteetin paremmin kuin runsas ja rönsyilevä.

Nel valitsee perinteisen mustan naisen osan. Sula haluaa kaiken. Hän lähtee Medallionista ja kulkee ympäri maata, kuuluu opiskelleenkin. Jotkut tietävät, että hänellä olisi ollut valkoihoisia miehiä, mikä on täysin yli ymmärryksen menevää. Kun hän palaa, hänestä tulee myyttinen hahmo, pahan mukanaan tuoja, noita. Yhteisö kukoistaa Sulan ansiosta, koska hänen röyhkeä riippumattomuutensa saa heidät välittämään enemmän perheistään. Naiset takertuvat miehiinsä ja hoitavat paremmin lapsiaan. Sula on heille peili.

Toinen pelätty paholainen on kylähullu Shadrack, joka perustaa itsemurhaajien vuosipäivän. Hän kulkee ympäri Bottomia aina vuoden kolmantena päivänä lehmänkelloa kalkattaen, hirttoköysi hartioillaan kutsuen ihmisiä murhaamaan. Suicide Day otetaan yhteisön normaaliin kielenkäyttöön joulun ja uudenvuoden ohella. Kukaan ei halua järjestää juhliaan 3.1., vaikka päivään liittyvä taikausko häviääkin ajan myötä.
Sulan, Nelin ja Shadrackin kohtalot risteävät traagisella tavalla.

Kolmas myyttisiä ulottuvuuksia saava henkilö on Sulan isoäidin adoptoima kolmen pojan muodostama ykseys, jonka osia kutsutaan ensin kaikkia erisnimellä Dewey ja kohta yhteisellä yleisnimellä deweyt. Tässä on eräs yksityiskohta, jonka haluan tarkistaa suomennoksesta, ovatko he edelleen deweyt vai kallet vai mitä.

Morrison nostaa kirjoissaan esiin USA:n mustien, varsinkin naisten, asemaa.
Kriitikot ovat halunneet nähdä hänen teksteissään postmodernia feminismiä, mutta Morrison itse on korostanut, että feminismi ei ole hänen agendansa, vaan hän haluaa tekstiensä olevan vapaita erilaisille määrittelyille, ei sitoutuvan johonkin tiettyyn.

Tyttöjen suhteesta tuli mieleeni Sofi Oksasen Puhdistuksen sisarukset ja rotuasioista Joyce Carol Oatesin viimeisin The Sacrifice. Eihän mustien tasa-arvoa USA:ssa ole mitenkään loppuun saatettu eikä loppuun kirjoitettu.

Kannatti lukea tämä uudestaan. Enhän silloin 70-luvulla osannut liittää lukemaani paljon mihinkään. (Hui, minähän olen lukenut aktiivisesti yli 50 vuotta!) Lukuelämys oli yhtä intensiivinen ellei jopa vaikuttavampi kuin silloin. Kirjan tunnelma viipyilee mielessäni.

Entä löytyykö muita Morrisonin fiktioon ihastuneita? Mikä romaani on suosikkinne?

Sulan lukemista lopetellessani kuului radiosta Stingin kappale Fragile. Tässä linkki, jos haluat kuunnella sen.

Ja tässä Fragile-sanat, jotka liittyvät mielessäni Sulan ja Nelin viimeiseen tapaamiseen:

If blood will flow when flesh and steel are one

Drying in the colour of the evening sun
Tomorrow's rain will wash the stains away
But something in our minds will always stay
Perhaps this final act was meant
To clinch a lifetime's argument
That nothing comes from violence and nothing ever could
For all those born beneath an angry star
Lest we forget how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are

On and on the rain will fall
Like tears from a star, like tears from a star
On and on the rain will say
How fragile we are, how fragile we are
How fragile we are, how fragile we are

Tässä Toni Morrisonin Sulan suomennoksen kansi, johon on otettu osa Corneillen maalausta vuodelta 1984. Tämä on paljon vaikuttavampi kuin englanninkielisen taskukirjan kruusailtu kuva.

Sula on suomennettu vasta 1995, parikymmentä vuotta julkaisustaan. Morrisonin saama Nobelin palkinto 1993 on varmaan sysännyt kustantamoja suomentamaan hänen varhaistuotantoaan.

Deweyt ovat suomennoksessakin deweyjä. Käännös on hieno - tietenkin - kääntäjänä Seppo Loponen!

Kun tuotiin kolmas ja Eva sanoi taas "Dewey", kaikki luulivat että häneltä olivat loppuneet nimet tai että hänen hengenlahjansa olivat heikenneet.
"Kuinka ne pystyy erottaan toisistaan?" Hannah kysyi häneltä.
"Mitä niitä erottelemaan. Deweyjä mitä deweyjä."

Seuraavaksi kuvaus tyttöjen heräämisestä seksuaalisuuteen.

Sitten tuli kesä. Kesä joka herpaantui kukintojen painosta. Raskaat auringonkukat tiukkuivat aitojen yli:kurjenmiekat käpristyivät ja ruskettuivat reunoistaan, kaukana purppurasydämistään; maissintähkät päästivät kullanruskeat jouhensa kiertymään varsiinsa. Ja pojat. Kauniit, kauniit pojat, jotka täplittivät maisemaa kuin jalokivet, halkoivat pelloilla huudoillaan ilmaa ja suurustivat joen kiiltävän märillä selillään. Heidän askeleensa jättivät jälkeensä savuntuoksun.
Sinä kesänä, heidän kahdentenatoista kesänään, kauniiden mustien poikien kesänä, heistä tuli keimailevia, säikkyjä ja röyhkeitä - kaikkea yhtä aikaa.

Morrison ei sievistele ja väheksy tyttöjä väittämällä näiden kaipaavan vain romanttista kädestä pitelemistä. Tytöt keikuttelevat ripakinttuisina joutilaiden miesten "silmälaakson halki" ja ovat salaa mielissään, kun nämä huutelevat "sakkolihaa" ("pig meat" ja "brown sugar"). Morrison osaa kuvata seksin kaipuunkin samalla kertaa sekä rohkeasti että hienostuneesti, mikä on minulla ehdoton tyylivaatimus silloin kun kirjoitetaan intiimeistä asioista.

Vuosia myöhemmin heidän omat silmänsä lasittuivat, kun he leuka kämmenellä muistelivat niitä mittarimatohymyjä, niitä kyykkiviä lanteita, niitä ratakiskokoipia tuolinrisojen kahta puolen. Niitä kermanvärisiä housuja, joiden pelkkä sauma ilmaisi paikan, missä se mysteeri sykerteli. Ne sileät vaniljahaarat kutsuivat heitä; ne sitruunankeltaiset gabardiinit viittoivat heille.

Päätin Toni Morrison -lukuprojektissani lukea sittenkin uusimman ennen kuin palaan takaisin vanhoihin. God Help the Child on julkaistu sekä alkuperäisenä että suomennoksena viime vuoden aikana.

Kirjan teema on lapsuus ja sen vaikutus loppuelämään. Sekä päähenkilö Bride että hänen poikaystävänsä Booker kärsivät lapsuuden traumasta. Bride yrittää unohtaa häpeänsä ja syyllisyytensä ja Booker hellii omaansa.

Alkusitaatti on Raamatusta Luukkaan evankeliumista:
Suffer little children to come unto me, and forbid them not.
Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä.

Kirja on jaettu lukuihin, joissa puhuvat minä-muodossa Briden ja Bookerin lisäksi Briden elämän kovettama äiti Sweetness, hänen valkoihoinen ystävänsä Brooklyn, lapsuuden tragediaan liittyvä opettaja Sofia ja lyhyessä omassa luvussaan sattumalta tielle osunut kaltoin kohdeltu Rain-tyttö.

Vaaleansävyisestä hipiästään ylpeä musta nainen Sweetness saa tyttären, joka on sopimattoman musta.
She was so black she scared me. Midnight black, Sudanese black.

Hän häpeää lastaan ja opettaa tämän kutsumaan itseään etunimellä, etteivät ihmiset edes pitäisi häntä äitinä. Lapsen epätoivottu väri saa isän pakenemaan ja Sweetnessin kasvattamaan tyttären ankaralla kädellä nöyryyteen ja näkymättömyyteen. Ja mitä tekee tyttö, hyljeksitty ja kiusattu Lula Ann Bridewell, jättää häpeän taakseen ja kuoriutuu parin vuoden Ann Bride -kotelovaiheen jälkeen häikäiseväksi kaunottareksi Brideksi kauneusalalle!
I became a deep dark beauty who doesn´t need Botox for kissable lips or tanning spas to hide a deathlike pallor. And I don't need silicon in my butt. I sold my elegant blackness to all those childhood ghosts and now they pay me for it. I have to say, forcing those tormentors - the real ones and others like them - to drool with envy when they see me is more than payback. It´s glory.

Täydellisyys on osin designerin aikaansaamaa nimenmuutosta myöten. Bridehan tarkoittaa morsianta, ja entinen värikäs Lula Ann alkaa käyttää pelkkiä valkoisen sävyjä.
"Not only because of your name", he told me, "but because of what it does to your licorice skin", he said. "And black is the new black. Know what I mean? Wait. You're more Hershey's syrup than licorice. Makes people think of whipped cream and chocolate soufflé every time they see you."

Musta on uusi musta - siis myös aika nostaa esiin mustien kauneuden. Sinisenmustia alkaa näkyä TV-persoonina, muotilehdissä, mainoksissa ja elokuvissa, mitä rotuerottelun tummaihoisten kesken edukseen kokenut Sweetness hämmästelee. Hänen on vaikeaa nähdä tyttärensä kauneutta ja myöntää kasvatusmetodiensa huonoutta.

Bride saa hyvityksensä ja kostonsa, mutta ei onnea. Äidin rakkauden tavoitteleminen on saanut hänet tekemään jotakin, mitä ei voi ostaa pois rahalla ja mikä ei jätä häntä rauhaan. Oma kalvava syyllisyys, poikaystävän dilemma ja pienen Rainin tarina johdattavat häntä kohtaamaan sen pienen torjutun tytön, Lula Annin, joka ei vielä osannut olla "pantteri lumessa, tummaa kahvia kermavaahdolla".

Entä Sweetness? Milloin hän uskaltaa nähdä oman rakkaudettomuutensa ja lakkaa syyttämästä olosuhteita?
Olosuhteiden luomat kovat naiset on yksi Morrisonin kirjoissa kulkeva aihe.
Voi kysyä, miten paljon olosuhteet on selittävä tekijä lapsen huonolle kohtelulle ja miten paljon tekosyy. Miten vaikeaa on myöntää elämänvalhetta ja peittelyä.

Kansi on harvinaisen kaunis. Tässä valokuva toimii maalauksen tavoin. Suomennoksen kannessa on myös valokuva, josta en pidä ollenkaan. En voisi kuvitella Bridea tämän näköiseksi ja näin avonnaista vaatetta käyttäväksi. Hänen valttinsa on klassinen tyylikkyys.

Taas englanniksi lukiessani alkoi kiinnostaa muutaman kohdan suomennos, esim. seuraava, jossa Bride tajuaa, ettei ole tiennyt poikaystävästään oikeastaan mitään.
She didn't say so, but it suddenly occurred to her that good sex was not knowledge. It was barely information.

Suomennos on vasta tilattu kirjastoihimme, mutta minun piti laittaa varaus vetämään. Haluan nähdä, miten Kaijamari Sivill kääntää Morrisonia. Kaikki aiemmat romaanit yhtä lukuunottamatta ovat Seppo Loposen suomentamia. Loponen on myös ihailemani Coetzeen kääntäjä. Minun kansani, minun rakkaani on Kaarina Sonckin kääntämä.
Hitaaksi alkaa lukemiseni käydä, jos aina pitää lukea englanniksi julkaistut kirjat toiseen kertaan suomeksi.
Minulla on niin valtava rakkaus englannin kieleen, että luen ääneen tästäkin kirjasta kauniita sanarimpsuja.
At first it was boring shopping for white-only clothes until I learned how many shades of white there were: ivory, oyster, alabaster, paper white, snow, cream. ecru, Champagne, ghost, bone.

Toni Morrisonin kuva kirjan sisäkannelta

Kävin lukemassa Ompun kirjoituksen tästä kirjasta. Hän oli halunnut lukea kirjasta juuri tämän painoksen sen kauniin kannen vuoksi ja kirjoittaa seuraavasti: Morrisonin lauseita tekee mieli lukea yhä uudestaan niiden silkan kauneuden vuoksi.
Juuri niin! Tässä linkki (klik) Ompun blogiin Reader why did I marry him?

Minä olen mahanmuuntaja. Minä tulin varastaa sun mies, Minä tulin varastaa sun sosiaalietuudet. Minä en työ.

Näin alkaa Alexandra Salmelan novelli. Suomeen muuttanut slovakialainen kotiäiti esittäytyy.

Kustannusosakeyhtiö Teos ja Euroopan kulttuurienvälisen teemavuoden 2008 toimikunta järjestivät Mikä ihmeen uussuomalainen -novellikilpailun, joka suunnattiin monien kulttuurien vaikutuspiirissä eläville kirjoittajille. Kilpailuun osallistui 108 kirjoittajaa. Heistä raati - Maarit Halmesarka, Silja Hiidenheimo, Olli Löytty ja Mikko Rimminen - valitsi parhaat 13 novellia, jotka koottiiin antologiaan.

Luin tämän kirjan heti sen ilmestyttyä tuona teemavuonna ja riemastuin useistakin kirjoituksista, mutta eritoten Alexandra Salmelan veijaritarinastasta Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Olen kirjoittanut lukupäiväkirjaani tästä novellista:" Voi mikä valloittava ote. Lupaava kirjoittaja." Ja kas, vuonna 2010 Salmela julkaisi romaanin 27 eli kuolema tekeetaiteilijan, josta olin aivan myyty. Siitä olen tiivistänyt mielipiteeni näin: "Hurmaava, kielellä leikittelevä tragikomedia." Osaisinpa vieläkin poimia olennaisen kirjasta näin vähin sanoin! Kun Salmelan kirja sai HS:n parhaan esikoisen palkinnon luin sen uudelleen ja huomioin: "Lopun nekrologi on surullisuudessaan nerokas."27 oli sitten vielä Finlandia-ehdokkaanakin. Tänä vuonna Salmelalta ilmestyi dystopia Antisankari, johon en oikein päässyt sisälle.

Kävin googlailemassa tietoja muista Mikä ihmeen uussuomalainen -antologian kirjoittajista ja kyllähän siellä löytyy kulttuurialoilla menestyneitä muitakin, esim. somalitaustainen Naima Mohamud, joka on nykyään käsikirjoittaja ja ohjaaja ja on saanut vuonna 2014 Vuoden Kasvattaja -palkinnon. Enemmistö kirjoittajista on ollut novelleja kirjoittaessaan nuoria, jopa alle kaksikymppisiä.

Novellien aiheet vaihtelevat. On kertomuksia pakolaismatkasta ja perheen yhdistämisestä, vaikeudesta elää kahden kulttuurin elämää, elämästä ulkomaalaisen puolison kanssa ja siitä, miten uussuomalainen näkee Suomen ja suomalaiset.
Syyrialaisen isän ja romanialaisen äidin Puolassa syntynyt teinityttö Maryam Hamadon, joka käy lukiota Helsingissä ja "istuu kesät Syyriassa oliivipuun alla", joutuu siellä sukulaisissa oppimaan, että ihmisten kanssa on seurusteltava ja selvittävä sosiaalisessa ruletissa. Siinä menettää yksityisyyttään, mutta ei ole pelkoa, että kuolisi yksin ja jäisi mätänemään asuntoonsa kahdeksaksi vuodeksi. Korkeissa viroissa olevat tädit vievät hänet heti loman alussa ostamaan suomalaisten käytännöllisten kenkien tilalle naisellisempia, joilla hänestä tehtäisiiin taas ihminen eikä hän nolaisi sukua häissä.
Turkkilaissuomalainen teini Noomi Schulman puolestaan miettii, millä tavalla hän olisi erilainen, jos ei olisi asunut välillä Turkissa, vaan jäänyt Suomeen. Olisiko hän edelleen poikien paras kaveri, riehakas ja uskalias? Huomaisiko hän tuntea iloa siitä, että voi lähteä yksin juoksulenkille? Ymmärtäisikö hän, milloin puhutaan vain ironisesti ja milloin totta, tajuaisiko kiroilun ja juopottelun huvitteluksi ja aidoksi tunteenilmaisuksi eikä pitäisi sitä omituisuutena? Pitäisikö hän maailmaa suurena ja Suomeen syntymistä lottovoittona?

Esipuheen raadin puolesta kirjoittanut Mikko Rimminen sanoo juuri sen, mitä itsekin ajattelin lukiessani. Novellit ovat täynnä iloa ja valoa ja suomen kieli taipuu niissä sekä tahallisesti että tahattomasti muotoihin, jotka riemastuttavat. Rimminen myös ihailee kirjoittajien rohkeutta lähteä kirjoittamaan tällä itselleen vieraalla "kummallisella ja hankalasti muotoonpuristuvalla kielellä".

Parhaaksi raati on valinnut vasta 17-vuotiaan Maryam Hamadonin novellin Seurapiirihai sen kielen ja tyylin vuoksi, minun suosikkini Alexandra Salmelan novelli on saanut toisen sijan poskettoman hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta ja kolmanneksi on valittu intialaistaustaisen nuoren miehen Nitin Soodin kaunis novelli Helsinki ja karavaanit.

Kirjan ulkoasu on mieleeni, suunnittelun on tehnyt Jenni Saari. Takakannen lieve on harvinaisen kaunis. Kuvassa on siitä yksityiskohta.

Rimmisen esipuheen loppu:
Kieli on alati muuttuva rakennelma; tulevaisuuden suomi ja Suomi ovat riippuvaisia kaikista niistä urheista ihmisistä, jotka jaksavat antaa panoksensa kielen ja kulttuurin kehittämiseen. Tässä antologiassa riittää toivottavasti pureksittavaa niille, jotka haluavat vannoa jonkin muuttumattoman kulttuurisysteemin nimeen.

Salmelan novellin kotiäiti on reipas ja yritteliäs. Hän tarkastelee asioita huumorin kautta.
Muta en mina kulu niihin mahanmuuntaja naisiin ja miesiin, jotka vain marisee ja valittaa koko aikaa. Minä olen optimisti, että muutin Suomeen, vaikka aina ei kaikki asiat ole pinkki. Minä yrritän sulauttaa itseni Suomeen ja sen kansaan, sen takia ahkerasti opiskelen suomalaisen kielen.

Esiteltyään itsensä kotiäiti kertoo myyttisen, polveilevan tarinan arkkityyppisestä sankarista maanmiehestään Paló Oskvarokista. Välillä hän ottaa lukijan mukaan pohtimaan tyylivalintoja. Salmela on suomen kielen ja kirjallisuuden maisteri Prahasta, hänellä ovat tyylit hallussa. Antisankari Paló luuli joutuneensa Ameriikkaan, mutta päätyykin Suomeen, jossa häntä odottavat monenlaiset seikkailut ennen kuin hän päätyy worldmusicin nousevaksi tähdeksi Kaustisille.
Soratietä pitkin
kävelin ja itkin.
Tämä on mahanmuuntajablues.

Kulttuuritietoisuus saattaa joskus jopa lisätä ennakkoluuloja, jos alamme pitää ihmisiä vain oman kulttuurinsa stereotypioina.
Tämä kirja ei lisää ennakkoluuloja, vaan avartaa. Oli mielenkiintoista lukea näitä novelleja nyt, kun tilanne on maassamme monella tavalla erilainen kuin 2008. Taloudellinen tilanne on heikompi ja pakolaisia on tullut enemmän kuin ennen. On otettu käyttöön termi vihapuhe, ja osa väestöstä vihaakin oikein olan takaa ja julkisesti mm. uskonnosta ja politiikasta eri tavoin ajattelevia ihmisiä sekä muualta Suomeen tulleita ja tänne pyrkiviä. Käytetään paljon sanaa kantasuomalainen, joka on outo termi. Minulla se tuo mieleen lapsuuden maalaisympäristöstä kantakirjakarjan .

Viimeisen sanan saa sanoa Noomi Schulman.
Kolme vuotta viimeisimmän maanvaihdoksen jälkeen asun Suomessa. Minulla on ystäviä ja monella tapaa elämä on helpompaa. Silti ajoittain kaipaan. En tiedä, minne tai mitä. En haluaisi asua Turkissa, en viihtyä Suomessa. Olen koditon ja kotini on kaikkialla. Elämä on loppujen lopuksi auringonkukkia ja sateita kaikkialla, olen saanut huomata.

Ajan hammas syö niin esinettä kuin ihmistä. Viime aikoina olen ajatellut usein vanhenemista.

Vietin loppiaisena syntymäpäiviäni ja olen nyt lähempänä seitsemää- kuin kuuttakymmentä. Ihmettelen, mitä on tapahtunut. Vasta äsken jäin eläkkeelle. Mihin ne kuusi vuotta ovat menneet? Ne tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kuin kuuden vuoden jaksot nuorempana. Olen myös törmännyt blogeissa asioihin, jotka saavat muistelemaan. Eräässä blogissa oli kuvia 70-luvulta, vuosikymmeneltä, joka muokkasi minua paljon.

Tämä kuva on vuodelta 1964. Olen kuvassa 14-vuotias. Mekon olen ommellut itse. Siskoni on kirjoittanut kuvan taakse Miss Mansikka Kesäkakka. Hän on ollut aina hyvin verbaalinen, ja skitsofrenian puhjetessa nuorena aikuisena hänen kielensä oli alkuun niin ilmaisuvoimaista, että yritin kirjoittaa hänenpuheitaan henkeä haukkoen puhelimessa muistiin. Hän ei soita enää eikä varmaan muista, miksi kävi kirjoittamassa kuvan taakse tuon tervehdyksensä.

Hän ehkä nauroi sisarensa totiselle poseerausilmeelle. Mitä tämä kuvan tyttö, eli minä, ajatteli ja mistä haaveili? Muistan hänen olleen kaipaava ja tyytymätön siihen, mitä elämä silloin tarjosi. Kirjoitin jokin aika sitten Toni Morrisonin Sula-romaanin tytöistä. Eläydyin, koska tunnistin heissä niin paljon itseäni. Tytöt ovat monimutkaisempia ja intohimoisempia olentoja kuin monesti luullaan. Aikuisena myös unohtaa millainen oli. Hyvät kirjailijat auttavat nostamaan muistoja esiin.

Entä tämä nuori nainen vuodelta 1975? Elämässä oli tapahtunut paljon traagisia asioita. Miten se ei näy enempää vai näkyykö se edes yhtään hänessä!

Eräs bloggari kirjoitti, miten näkee ympärillään omissa lähimmissään vain kauniita ihmisiä. Jonkun toisen mielestä heissä voi olla vikoja ja puutteita. Kauneushan todella on katsojan silmissä. Minä näen paitsi lähimpäni myös nuoren itseni, tuon samalla kertaa tutun ja vieraan, nyt kuvissa kauniina. Silloin, kun nuo kuvat otettiin, häpesin aina jotain kohtaa itsestäni. Lapsena luulin olevani iso ja ruma amatsoni. eikä kukaan korjannut käsitystäni.

Minun nuoruudessani ei ollut paljon peilejä. En muista, että sovituskopeissakaan olisi ollut sivupeilejä ja mahdollisuutta kauhistella tai ihailla omaa profiiliaan ja takaraivoaan.
Ei myöskään ollut sopivaa puuttua toisen ihmisen ulkonäköön, kehua tai moittia. Naapurin isokoisesta emännästä sanottiin vain, että hän on komea. Kukaan ei sanonut lihava tai läski. Sama pidättyväisyys koski ominaisuuksia. Homoisännästä sanottiin, että hän tykkää katsella mattomalleja ja semmoista, mistä yleensä emännät ovat kiinnostuneita. Minä ymmärsin silloin, että tämä isäntä on kauneudentajuinen.
Kauneudesta ei puhuttu ehkä myöskään siksi, että se oli vanhempieni sukupolvella niin nopeasti katoavaa. Raskausaika kulutti naisia niin, että heiltä putosivat hampaat. Myös liian raskas työ veti ihmisiä vänkyrään. Ihmisruumista ei ole tarkoitettu koneeksi, mutta sitä oli pakko käyttää maa- ja metsätöissä koneenomaisesti. "Hyvä tyäihminen" oli tärkeämpi arvo kuin kauneus, johon liittyi jotain pelättävää. Turhamainen, omaa erinomaisuuttaan korostava ihminen oli minun lapsuuden ympäristössäni ehkä naurettavinta, mitä voi olla.
Toinen ominaisuus, mistä ei pidetty, oli leuhkuus ja vähästä suuttuminen. "Siälä se ny menee pua pitkällä", sanottiin ihmisestä, joka suuttui pienestä ja lähti leuhkana vetämään pois paikalta. Ai mikä pua - takapuoli. Minä en melkein voi kirjoittaa tätä sanaa, koska se tuntuu yhä niin rumalta. Lapsuuden kodissani ei puhuttu rumasti eikä kiroiltu. Kuulin roisia kieltä vasta kun lähdin maailmalle. Tynnyrissä kasvanut tyttö!

Eräs koulukuvaajan ottama kuva, vuosi on 1993.
Tässä iässä ehdin kaikkea. Olin mukana monissa projekteissa sekä työssä että vapaa-aikana. Perhe oli viisihenkinen ja touhua riitti. Tämän tunikan neuloin muun menon ohessa itse. Hyvä tyäihminen!

Pääsin mummiksi vähän päälle viisikympisenä. Kuva on vuodelta 2003. Epäolennaisuudet ja itsekritiikki olivat jo alkaneet karista. Mitä siitä, jos on isot jalat ja kädet! Mitä siitä, jos sotkee sanoja puhuessaan ja muistaa väärin. Oli ihanaa päästä mummiksi. Tässä vaiheessa minulle oli jo monta monituista kertaa sanottu, että olen kaunis ja ihana.

Tässä juuri eläkkeelle jääneenä, tarmokkaana. Uusi elämä edessä, kun vain pysyisi terveenä. Kun sairauksia sitten tulee, muuttaa ajatteluaan ja päättää, että mitä pienistä krempoista, kun ei vain saisi kuolemantautia.

Vanhuus vanhentaa ja sairaus vanhentaa nykäisten, Vanheneminen on fyysisesti kuin murrosikää, mutta toisin päin. Sitä seuraa kiinnostuneena, mitä ulkoiselle olomuodolle tapahtuu, sillä erotuksella vain, että itseään ei tarkastele ahdistuneena eikä moittien. Aamulla katsoo peiliin hyväksyen ja näkee itsensä viehättävänä. Kas, kukapa se siellä, huomenta! Have a nice day!

Kaikki ikäkaudet ovat mukana vanhassa ihmisessä. Tiedän nuoren ihmisen levottomuuden, epämääräisen kaipuun ja ahdistuksen ja keski-ikäisen huolet, joista monet ovat turhia, mutta eihän sitä silloin tiennyt. Vaatimukset ja itsensä syyllistäminen ovat ominaisia kiireiselle keski-ikäiselle. Paljon rennommin olisi voinut monesti ottaa, mutta toisaalta pieni positiivinen stressi vie asioita eteenpäin.

Stressitön elämä on tyhjää. Kiirekin on vain hyväksi, jos ne asiat mitä tekee ovat mieluisia. Parhaillaan minulla on kiire kirjoittaa kirjoituskurssille koulumatkastani, joka oli kauhuja täynnä, koska pelkäsin henkimaailman olentoja. Pelkäsin, että jostain pimeästä kahahtaa polkupyörän kapeaan valokiilan koko tien valaiseva, häikäisevä enkeli tai suosta nousee sinne siunaamattomana haudatun lapsen luurankokäsi.

Henkisesti, asenteiltaan ja mielipiteiltään, ihminen muotoutuu koko elämänsä. Koko ajan tapahtuu uutta, johon on otettava kantaa. Olisi hyvä pysyä avoimena, kysellä ja kyseenalaistaa. Mutta voiko sitäkään valita! Temperamentti määrää kiihkeytemme ja tausta, aika ja ympäristö muokkaavat meitä.

HS:ssa Jaakko Lyytikäinen kirjoitti vähän aikaa sitten, että jääkiekossa menestyneet pikkuleijonat ovat saaneet pieninä iloa ja syliä ja ovat siksi niin tasapainoisia. Niin varmaan. On varmaan parempi, jos ihaillaan lapsena, mutta hyviä ihmisiä voi tulla myös niistä, joita ei paljon ihailla. Vanhempien ikäpolvien vanhemmilla ei ollut aikaa pysähtyä kehumaan ja ihailemaan lapsiaan eikä se ollut ajan tapa. Silti he antoivat hyviä eväitä elämään.

Miss Mansikka Kesäkakka haaveilemassa

Käyn torstai-iltaisin Anjalankosken Opistokinossa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin tästä pääsee katsomaan minun torstai-iltojeni sisällön. Joitain kevään elokuvista olen nähnyt, esim. ensimmäisenä ohjelmassa olleen Amyn. Toista, eli viime torstaina näkemääni elokuvaa Selma en ollut nähnyt, koska sitä ei ole ollut - outoa, miksi? - Suomessa elokuvateatterilevityksessä. Olin siis kuulkaas Suomen ensi-illassa Kouvolan lähiössä Myllykoskella eli Mylsällä.

Selma (2014) näyttää, miten Martin Luther King ja muut vapaustaistelijat saivat lopulta afroamerikkalaisille äänioikeuden. Nimi tulee kolmesta rotusortoa vastustavasta vuoden 1965 marssista, joissa oli tarkoitus marssia Selman kaupungista Alabaman pääkaupunkiin Montgomeryyn. Marsseilla kuoli paljon ihmisiä, koska jo Selman Edmund Pettus-sillalla oli vastassa liittovaltion armeija, joka hyökkäsi vakavina, hiljaa kävelevien ihmisten päälle lyöden heitä hevosten selästä mailoilla ja piiskoilla poliisin puuttumatta asiaan. Otos, jossa mailoilla hakataan järjestelmällisesti ihmisten päitä kaiken peittyessä vähitellen kyynelkaasuun, on niin vavahduttava, että katsoja haluaa paeta sen katsomista.

Liikkeen johtaja King keskeytti toisen marssin keskelle siltaa, koska ei halunut uhrata niin paljon ihmishenkiä. Radikaaleimmat moittivat häntä tästä vakuuttaen, että tämän marssin laajuus ja siihen mukaan tulleet valkoiset, joita oli jopa kolmaosa, olisivat estäneet verenvuodatuksen. Murhanhimoiset etsivät kuitenkin marssiyrityksen jälkeen illan pimeässä käsiinsä pohjoisvaltioista marssimaan saapuneen "suvakkipapin" (en malta olla käyttämättä tätä termiä - ironisesti termin keksijöitä kohtaan!) ja hakkasi hänet hengiltä.

King käy keskustelemassa Lyndon B, Johnsonin kanssa vedoten tähän, haluaako tämä todellakin jäädä muistiin presidenttinä, joka lähetti miehiä Vietnamiin, mutta ei suojaamaan omia kansalaisia etelävaltioihin. Presidentti on kahden tulen välissä. Keskustelu sekayhteiskuntaa jyrkästi vastustavan Alabaman kuvernöörin George Wallacen kanssa, saa hänet näkemään selvimmin oman puolensa. Wallace on sitä mieltä, että jos "neekereille" nyt annetaan äänioikeus, niin sittenhän "ne" kohta jo haluavat puistoihin ja kouluihin ja jopa sosiaalihuollon piiriin.
King toteaa eräässä hienoista puheistaan, että Amerikan mustia on vääristetty ihonvärin takia koko heidän elämänsä ajan.

Kolmatta marssia turvaamaan lähetetään armeija ja kansalliskaarti. Mukaan lähtee myös laulajia ja bändejä, mm. Peter, Paul and Mary ja Joan Baez. Tästä marssista, johon jotkut liittyvät matkan varrella ja jossa jotkut ovat mukana koko 85 kilometrin matkan, tulee suuri, iloinen, äänekäs tapahtuma. Neljän päivän kuluttua marssi päättyy Alabama State Capitolille, jossa Martin Luther King puhuu, välillä huutaa, sydämensä pohjasta kuuluisan puheensa How Long, Not Long. Loppukuvissa ja teksteissä on lyhyesti tiedot, mitä elokuvan päähenkilöille tapahtui myöhemmin. Aika moni oli pian mukana hallinnossa ja hyvissä viroissa. Todellakaan pelkkä äänioikeus ei riittänyt, haluttiin myös puistoihin.

Pidin kovasti elokuvasta. Se on historiaa kuvittava, jännittävä, kuvaukseltaan kaunis ja näyttelijätyöltään tasokas laatuelokuva. Kingiä esittävä David Oyelowo oli amerikkalaisen lehtijutun mukaan odottanut vuosia saavansa näytellä tämän roolin.

Ohjaaja Ava DuVernay kasvoi Kaliforniassa, mutta hänen liikemiesisänsä on kotoisin Alabamasta ja on nähnyt Selma-marssit nuorena. DuVernay on tehnyt ennen Selmaa muutaman dokumentin ja kaksi fiktioelokuvaa. En ole nähnyt keneltäkään naisohjaajalta Selman kaltaista elokuvaa. Englantilaisen käsikirjoittajan David Denbyn käsikirjoitus oli odottanut toteutustaan vuodesta 2007. Filmi pystyttiin toteuttamaan, kun rahoitus saatiin kuntoon ja tuottajiksi tulivat mm. Oprah Winfrey ja Brad Pitt ja levittäjäksi Paramount. Oprah näyttelee itse elokuvassa innolla aktivisti Annie Lee Cooperia, joka tulee hakatuksi, mutta nousee joka kerta entistä vahvempana mukaan taisteluun epätasa-arvoa vastaan.
Mustien vapaustaistelu USA:ssa on kestoaihe kuten natsit ja holokausti. Ihmisen äärimmäinen pahuus kiinnostaa aina.

Elokuvaa oli suunniteltu pitkään, mutta ajoitushan oli hyvä, vuosi ennen Selman marssien 50-vuotisjuhlaa ja äänetysoikeuslakien hyväksymistä.

Elokuva-arvioita ei löydy suomalaisista lehdistä, koska sitä ei todellakaan ole esitetty meillä. The New Yorkerin toimittaja David Denby toteaa, että jos King eläisi meidän aikanamme ja seuraisi republikaanien yrityksiä rajoittaa kansalaisoikeuksia ja viedä yhteiskuntaa eriarvoisuuden tilaan, hän toteaisi, että meillä on vielä kauas matkaa, ryhdytään töihin.
Tästä tulee kaikenlaista mieleen myös tämän hetken Suomesta.

Klaus Härön Miekkailija huomioitiin hyvin maamme ulkopuolella. Se oli ehdokkaana sekä Golden Globe että Oscar -palkinnoille.
Täällä meillä elokuva sai Anjalankosken elokuvapalkinnon (4000 euroa) viime vuonna parhaiten kotimaista elokuvakulttuuria edistäneenä ja rikastaneena elokuvana.

Olin nähnyt Miekkailijan aiemmin, mutta halusin katsoa sen uudelleen Kinosunnuntain palkintojuhlan yhteydessä, johon ohjaaja itse saapui paikalle.
Hyvä elokuva kuten kirjakin vain paranee, kun sen kokee uudelleen. Nyt kun en kiinnittänyt huomiota juoneen, saatoin keskittyä täysin elokuvan esteettisyyteen, pääosan esittäjän kärsivään olemukseen, lasten kirkassilmäiseen luottamukseen, musiikkiin ja kaikkiin nyansseihin hienossa kertomuksessa ihmisyydestä.
Härö luottaa elokuvissaan kuvan ja musiikin voimaan ja jättää vuorosanat pois aina kun voi. Tämä tuo hänen elokuviinsa rauhallisen ja arvokkaan tunnelman.
Miekkailijassa on monta tasoa. Se on yhteiskunnallinen draama, kehityskertomus, klassinen rakkauskertomus ja siinä on myös viitteitä trillerin suuntaan.

Elokuvan päähenkilö on uransa menettänyt miekkailija Endel Nelis, joka joutuu pakenemaan poliittista vainoa paikasta toiseen. Hän päätyy opettajaksi syrjäiseen, takapajuiseen paikkaan, jossa monelta lapselta on isä kuollut tai viety vankileireille. Aika on 50-luvun alku ja paikka on neuvostovirolainen Haapsalun kaupunki.
Tarinan taustalla on oikea henkilö Endel Nelis, jonka tytär on kertonut julkisuudessa isänsä tarinan. Sekä Nelisin tytär Helen että poika Peter ovat miekkailuvalmentajia ja heidän lapsensa alan harrastajia.

Tarkoituksena oli alunperin ollut kuvata vain sitä, miten erillisyyteen tuomittu ihminen pääsee toisten yhteyteen, mutta kesken kuvausten tullut uutinen Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan toi tarinaan David - Goljat -asetelman, pikkuruinen vasta-alkaja Marta Haapsalusta vastassaan iso kokenut miekkailijapoika Moskovasta.

Klaus Härö on energinen ja puhelias henkilö. Hän kertoi arvostavansa sitä, että saa tässä palkinnossa tunnustusta niiltä tahoilta, joille elokuva on alun perin tehty. Hän on saanut Kinosunnuntai-palkinnon myös aiemmin, vuonna 2004 elokuvasta Näkymätön Elina. Palkintoraadin puheenjohtaja, Antero Peräkasari vakuutti, että sen voi saada kolmannenkin kerran.

Härö kertoi tilaisuudessa elokuvanteon prosessista käsikirjoituksesta viimeistelyihin asti, suomalais-virolais-saksalaisesta yhteistyöstä, paikkojen lavastamisesta näyttämään vanhoilta, roolittamisesta ja säveltäjän etsimisestä. Hän kiitteli erityisesti käsikirjoittaja Anna Heinämaata. Käsikirjoittaja työskentelee yksin, kun koko muu elokuvaporukka tekee työtä yhdessä.

Suunnitelmia Häröllä on useampaan elokuvaan. Joskus käsikirjoitus tuntuu hyvältä, mutta jossain vaiheessa suunnitelma vain lässähtää ja filmiä ei synnykään. Siksi ei kannata puhua paljon keskeneräisistä töistä. Hän mainitsi, että seuraavaksi on tulossa Suomen kuningas, joka on myös Anna Heinämaan käsikirjoittama.

Te, jotka olette nähneet Härön elokuvia - Näkymätön Elina, Postia pappi Jaakobille ja muita - niin voitteko kuvitella, että hän haluaisi tehdä toimintaelokuvan! Hänen elokuvansa ovat sijoittuneet menneisiin aikoihin, mutta hän tekisi erittäin mielellään myös nykyaikaan sijoittuvan filmin, jonka lavastaminen ei olisi niin suuri urakka kuin esim. Miekkailijan. Joka kerta kun oli löytynyt hyvä kuvauspaikka ja sinne mentiin kuvaamaan, niin eikös vanhan talon viereen ollut ilmestynyt jotain aivan modernia ja värikästä.

Nautin paljon 47. Kinosunnuntaista. Itse Opistokino on toiminut vuodesta 1969 jokaviikkoisine elokuvanäytäntöineen. Elokuvakerhoissa on perinteisesti katsottu klassikoita, meidän kerhossamme katsotaan etupäässä uusia elokuvia.

Laitan tähän loppuun vielä listan palkituista elokuvista vuodesta 1985 alkaen. Olen nähnyt muutamaa lukuunottamatta nämä leffat ja olisin itsekin palkinnut ne. Vain yhdestä olen eri mieltä. Matti Ijäksen Haaveiden kehä ei ollut minun mieleiseni elokuva. Siinä on varmaan jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt. ainakaan silloin kun sen näin. Täytyyhän sen olla hyvä, koska tämä raati on sen palkinnut. Pitää ehkä katsoa joskus uudelleen.

Sain Leenalta viiden kirjan haasteen, jonka koen kirjoittamaan houkuttavaksi.

Valmistin tämän kirjoituksen kuvaksi kansikuvan kirjasta, johon Hannu Mäkelä on valinnut kestävimpiä runoja Eino Leinon suurista runokokoelmista. Jos, tai kun (tietysti kun), luet tämän kirjoitukseni loppuun selviää miksi kuvasin tämän.

1. Kirja, jota luen parhaillaan

Juuri nyt en mitään. Luin peräkkäin Toni Morrisonin romaanit Armolahja ja Minun kansani, minun rakkaani. Nyt on menossa sulatteluvaihe, jolloin luen sanoma- ja aikakauslehtiä. Noista kahdesta kirjoitettuani luen Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö.

2. Kirja, josta pidin lapsena

Minä en saanut lapsena käsiini paljon lastenkirjoja. Luin kotonani poikkeilevan kiertävän kulkukauppiaan minulle lahjoittamia aikuisten kirjoja, jotka hän oli hankkinut huutokaupoista, Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Ihan kaikkea en ymmärtänyt. Ahon Papin rouva jätti haaveellisen ja romanttisen olon. Ymmärsin että aikuisten elämässä rakastutaan kipeästi. Canthin Anna-Liisa ja Roinilan talossa tartuttivat voimakkaan halun olla oikeudenmukaisuuden puolella. Oiva Paloheimon tyttökirja Tirlittan on jäänyt lastenkirjoista mieleeni siksi, että siinä oli neuvokas kultakutrinen tyttö.

3. Kirja, joka jäi kesken

Voi anteeksi Alexandra Salmela! Minulla jäi Antisankari kesken. Rakastin edellistä romaaniasi 27 eli kuolema tekee taiteilijan ja sitä ennen lukemaani pitkää novelliasi Se oikea, aito maahanmuuttajablues. Sijoittaisitko, olisitko niin kiltti, seuraavan novellisi enemmän arkitodellisuuteen, ei niin täysin fantasiamaailmaan, niin se sopisi minulle paremmin.
Olin jättää kesken Laura LindstedtinOneironin, koska sen lukeminen oli puoleen väliin asti tervanjuontia. Luin sen kuitenkin loppuun ymmärtääkseni, miksi kirjaa kehutaan.
Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille. Sanonta kuuluu, että makuasioista on turha kiistellä. Niistä on kuitenkin hauska kiistellä - tai miten kukin nyt tuonkin verbin ymmärtää - keskustella, väitellä.
Yksi paksu uutuuskirja, jota olin jo palauttamassa kirjastoon, on edellä mainitsemani Saara Turusen Rakkaudenhirviö. Kirjoituskurssini ohjaaja luki tästä kirjasta sellaisen otteen, että kun tulin kurssilta kotiin, siirsin ensi töikseni Rakkaudenhirviön eteispöydän palautuspinosta takaisin lainakirjahyllylle.

4. Kirja, joka tei vaikutuksen

Olen kirjoittanut blogissa paljon John Maxwell Coetzeestä. Rakastuin hänen kirjoihinsa, kun sain käsiini romaanin Maan sydämessä ja luin sitä läpi kesäyön. Minua kiehtoo sortajien ja sorrettujen asetelma, sen pysyvyys ja se tilanne, kun roolit alkavat vaihtua.
Blogiaikana lukemistani suomalaisista kirjoista tulee mieleen kaksi suuren vaikutuksen tehnyttä ohutta kirjaa, Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Heidi Köngäksen Luvattu. Molemmissa on hiottu, loppuun asti mietitty tyyli ja pitävä rakenne.
Nälkävuosi on kirja jolla aloitin bloggaamisen maaliskuussa 2013 vähän isäni kuoleman jälkeen. Kirja toi mieleen, miten isäni liikuttui kertoessaan oman isoäitinsä tapaamista nälkäisten laumoista, jotka olivat poikenneet taloon ja menneet laskiämpärille haromaan sieltä sotkun joukosta perunankuoria ja muita vähiä tähteitä, jotka oli kaavittu lautasilta sianruuaksi.
Luvattu on huikean eroottinen kirja, sillä hienovaraisella tavalla, josta minä pidän. Nyt tulee mieleeni, että Luvattua lukiessani pääsin varmaan samaan tunnelmaan kuin pienenä lukiessani Papin rouvaa. Ja Luvatun Maijan uljuus oli samaa päättäväisyyttä kuin Tirlittanilla. Varhaiset lukukokemukset saattavat vaikuttaa pitkälle.

Haastajani Leenan tapaan luen paljon esseitä. Pidän myös "essehtivistä" elämäkerroista tyyliin Claes Andersson, Merete Mazzarella, Pirkko Saisio, Karl Ove Knausgård. Ajoittain uppoudun kirjoitusoppaisiin.

Runoilijoista Eino Leino on minulle ehdoton kuningas. Siksi kuvana on hänen runoistaan kootun kirjan kansi. Elämän koreus on myös hänen 1915 julkaistun kokoelmansa nimi. Leinon kokoelmien nimetkin ovat runoutta, Painuva päivä, Halla, Sata ja yksi laulua.

5. Kirja, johon palaan uudestaan

Olen palannut aika moneenkin kirjaan uudestaan. Uusia kirjoja lukiessa palailen myös jo luettujen tiettyihin kohtiin. Siksikin on hyvä omistaa jonkin verran kirjoja ja juuri paperikirjamuodossa. Voi levittää useamman teoksen rinnakkain pöydälle ja katsoa, mitä niillä on sanottavaa toisilleen.

Coetzeet olen lukenut uudestaan ja nyt luen Morrisoneja. Varsinkin sellaiset hyvät kirjat, joita olen lukenut kauan sitten opiskeluaikoina, avautuvat nyt eri tavalla ja enemmän kuin silloin.

Jaahas, sitten on haasteen heittämisen aika. Haastan samoihin viiteen kysymykseen vastaamaan Liisun, Jaanan, Lukijattaren ja Hennin.

Valon päivän kynttilä

Ajattelin ryhtyä silloin tällöin kirjoittamaan lyhyesti otsikon "Hämmästelyä" alle asioita, joista kuultuani olen jäänyt toljottamaan suu auki epäuskoisena. Ainahan minä olen hämmästelemässä. Nyt näitä on kertynyt niin paljon, että on pakko jo listata, vaikka lukemani suurenmoiset kirjat odottavat myös malttamattomina postaukseen pääsemistään.

Olen siis hämmästellyt viime aikoina seuraavia asioita:

1. Turvattomuutta aiheuttavat kodinturvajoukot, ns, katupartiot
Järjestin työaikana kaikenlaisia tilaisuuksia oppilaitteni kanssa, mm. lasten diskoja. Jopa niissä piti pienellä rauhallisella paikkakunnalla olla valvojilla järjestysmieskortit. Nyt meitä suojaamaan on useissa kaupungeissa ilmoittautunut moottoripyöräjengiä muistuttavan järjestön jäseniä, joiden periaatteena on puolustaa osaa suomalaisista, valkoista Suomea, ja joiden johtajilla on rikostuomioita. Voiko kuka tahansa siis ilmoittautua yleiseksi järjestysmieheksi?

2. Miehet, jotka solvaavat ja uhkailevat maahanmuuttotyössä työskenteleviänaisia
Eräs vastaanottokeskuksen johtaja, seitsenkymppinen nainen on saanut mm. seuraavia viestejä: löyhäpäinen kukkahattutäti, mamufanaatikko, Suomi Afrikaksi -hankkeen veteraani, rikas eläkeläinen, irakilaisista nuorista miehistä märkiä unia näkevä suvakkihuora.
Itse korjasin eräässä blogissa feikkimedioissa vääristeltyjä käännöksiä, siis ihan selviä, tarkoitushakuisesti tehtyjä käännösvirheitä videohaastatteluista ja teksteistä. Kerroin, että jokainen englannin kielen taitoinen kuulee asian toisin kuin keskustelussa yritettiin väittää ja arabiankielisen tekstin voi aina tarkistaa. Sain kuulla olevani hyysääjä.
Juuri äskettäin oli joku porukka marssimassa Helsingissä naisrauhan puolesta. Hyvä, jospa nämä hyvikset tuntevat näitä pahoja nimittelijöitä ja puuttuvat näkyvästi heidän vihapuheisiinsa! En ole vielä kuullut.

3. Vieraan pelko ja viha
Miksi pienen pojan isä huudahtelee yleisessä tiedotustilaisuudessa ulkomaalaisia ihmisiä demonisoivia parjauksia poikansa vieressään? Haluaako hän antaa pojalle tällaisen kuvan itsestään?
Miksi joku kirjoittaa yleisönosastoon, että häntä pelottaa, kun ulkomaalaisia kävelee kylänraitilla isoissa ryhmissä? Eikö suomalaisia sitten kävele ulkomailla isoissa porukoissa? Näinkö pelottavaa on toisten yhteisöllisyys?

Kotialbumista, pieniä poikia

4. Feikkimedioiden ns. tiedotus
Tästä esimerkkinä seuraava keskustelu, jonka toinen osapuoli oli juuri saanut sitä ainoaa, oikeaa tietoa eräältä sivustolta, jonka nimeä ei normaalikäytöksinen ihminen voi sanoa.
- Ne turvapaikanhakijat, ne on tuonu tänne jo tautejaki vaikka millä mitalla. Nytki on joku uus tauti.
- Ai, se zika. Se on Malediiveilla lomailleen suomalaisturistin tuoma, kuten moni muukin eksoottisempi tauti.
- No juu, niinhän sää sanot.

5. Upottavat pelastusrenkaat
Turkissa on katukauppiaita, jotka myyvät pakolaisille ja varmaan siinä ohessa muillekin aitojen pelastusrenkaiden näköisiä renkaita, jotka veteen joutuessaan muuttuvat painaviksi ja hukuttavat.

6. Kasvava kuilu maailman köyhien ja rikkaiden välillä
Ensi vuonna rikkain prosentti ihmisistä omistaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä. ? !

7. Omaisuus pois ja pienemmät sosiaaliedut osalle ihmisistä
Eräät tahot Tanskassa sekä viime aikoina myös Suomessa ajavat sellaista käytäntöä, että niiltä turvapaikanhakijoilta, joiden kaikki rahat eivät ole menneet salakuljettajille, otettaisiin heidän omaisuutensa pois. Kysyn, entä sitten, jos he eivät saa turvapaikkaa? Lähtevätkö he kynittyinä, tyhjätaskuina eteenpäin? Hehän eivät ole turvapaikanhakijavaiheessa samalla viivalla meidän työttömiemme kanssa, joilla on pysyvä kotimaa ja sen sosiaalipalvelut. Tällaiseen byrokratiaanko meillä halutaan käyttää tässä tilanteessa resursseja? Kyllä nyt tulee vahvasti mieleen eräs tilanne lähihistoriassa, jolloin osalta ihmisistä vietiin kultahampaatkin suusta valtiolle - "kansan" hyväksi.
On myös ehdotettu, että taustasta riippuen tuettavat ihmiset saisivat eri määrän toimeentulotukea. Siis leipä maksaa kaupassa saman, mutta toinen saisi sitä varten vähemmän rahaa kuin toinen. Näin ajateltiin myös USA:ssa ennen kuin rotulait purettiin. Tummaihoisilla ei ollut sosiaaliturvaa ollenkaan, koska heidän piti kehittyä "rotunsa puitteissa".

8. The World, koko maailma, Dubain edustalla
Arabiemiirikunnissa Dubain edustalla siirtotyöläiset rakentavat kolmeasataa hiekkasaarta maailmankartan muotoon. Intialaisen miljonäärin omistama Suomen saari on vielä autio, mutta Ruotsin saarella on 12 miljoonaa euroa maksava luksushuvila, jossa voi hyppiä saunasta lumihankeen ja siirtyä sitten Abba-diskoon. Saaret sijaitsevat noin sadan metrin päässä toisistaan. Joillain saarilla sataa lunta ja toisilla ollaan trooppisilla hiekkarannoilla, joiden lämpötila on tekniikan avulla pudotettu 50 asteesta miellyttävään 27 asteeseen. Rakennuttaja on varma, että ihmiset haluavat tulla kätevästi ja kompaktisti valloittamaan maailman tänne Dubain rannikolle. Miksiköhän tämä ei houkuttele minua yhtään?

9. Oma klooni kaverina
Singaporelaisen yliopiston tutkija Nadia Thalman kehitti itsensä näköisen robotin, Nadinen, joka muistaa kohtaamansa henkilön ja sen, mistä viimeksi keskusteli tämän kanssa, hymyilee ja katsoo silmiin. Hyvänen aika, tietokonesisälmykset omaavat robotit alkavat peitota älylaitteisiinsa uponneet lihaa ja verta olevat humanot mennen tullen!

10. Aikainen kevät
Eilen tuntui aivan keväältä. Tule vaan tänne jo kevät ja kesä! Tämä talvi kangistaa ihmisten kropat ja mielet. Tarvitaan kesää!
Kesä voisi sulattaa ne, jotka eivät tunnusta ihmisarvoa, ääri-islamistit ja äärinationalistit. Kesä voisi lämmittää myös rähinöivät anarkistit.
Pitää muistaa, että ihmisten ehdoton, suuri enemmistö on maltillisia realisteja ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ehkä heidänkin on hyvä valon lisääntyessä tuoda esiin mielipiteitään ja näyttää vääräksi yleisesti jankutettu väite, että Suomen kansa olisi jakautunut. Ei se ole mihinkään jakautunut.

Kevään tulppaaneja

Niinhän sää sanot.

Seuraaviin sanomisiin,
terv. Hämmästelijä

P.S. Mitä sinä Lukijani olet hämmästellyt? Löytyykö samoja aiheita vai ihan erilaisia?

Toni Morrison kirjoitti Armolahjan (A Mercy) vuonna 2008 ja Minun kansani, minun rakkaani (Beloved) 21 vuotta aiemmin vuonna 1987. Huolimatta järjestyksestä Armolahjan voi tulkita aiemman teoksen esipuheeksi. Se tapahtuu 200 vuotta ennen Beloved -romaanin tapahtumia, aikana, jolloin orjuus oli lempeämpää ja orjilla ei muun muassa vielä käytetty kuolaimia. Molemmissa kirjoissa kysytään, mitä on olla vapaa ihminen.

Kuulen jotakin takaani ja kun käännyn, näen uroshirven nousevan ylös kallionkylkeä. Se on valtava. Ja ylväs. Kun seison siellä kutsuvan tuoksumuurin ja hirven välissä minä mietin, mitähän muuta maailma minulle vielä näyttääkään. On kuin voisin kaikesta irrallaan päättää mitä teen, hirven, kukkamuurin. Minua vähän pelottaa tämä irrallisuus. Tältäkö tuntuu olla vapaa? Minä en pidä siitä. Minä en halua olla vapaa sinusta, koska olen elossa vain sinun kanssasi. Kun päätän toivottaa hyvää huomenta, hirvi loikkii pois.

Armolahjan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopun sekavaan Amerikkaan. Maanomistukset ovat häilyviä. Mikä tahansa alue saattaa päätyä jonkin kirkkokunnan haltuun tai yksityisomistukseen jonkun kuninkaallisen lahjana suosikilleen. Paikkojen nimet vaihtuvat, kun kukin omistaja nimeää tienoon uudelleen. Vanhat alkuasukasnimet ovat muistissa ja käytössäkin, ja kätevimpiä reittejä ovat intiaanien polut. Euroopasta lähteneet lahkolaiset kilpailevat uskontojensa herruudesta. Orjuus ja taikausko ovat vallitsevia. Erotuksena myöhempään orjuuteen orjana voi olla kuka tahansa, afrikkalainen, valkoinen eurooppalainen, puoliverinen tai intiaani. Musta mies voi olla vapaa, varakas yksityisyrittäjä, ja valkoinen tilanomistaja voi olla rutiköyhä.

Tarinassa seurataan Vaarkin tilan väkeä ja erityisesti 16-vuotiasta Florensia, joka on erotettu äidistään 7-vuotiaana. Afrikasta tuoduilla orjilla ei katsota olevan ihmeempiä perhetunteita. Heitä siitetään ja myydään tarpeen mukaan. Florensin äiti on huomannut eläimellisen isäntänsä himon lastaan kohtaan ja haluaa pelastaa tämän. Tilaisuus tulee, kun vieras, hyvältä ihmiseltä vaikuttava isäntä, Jacob Vaark, on tullut perimään velkojaan ja Senhorilla ei ole antaa muuta kuin orjia. Kun Florensin äiti polvistuu ja tarjoaa maksuksi pientä rääpälettä, ihme tapahtuu. Vaark heltyy. Hän, jonka omat lapset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet tauteihin, näkee Florensissa ihmislapsen eikä pesoja tai seksilelua. Florens ei koskaan saa tietää äitinsä tarkoitusperiä. Vaarkin talossa köyhä isäntäväki on lähes tasavertaista orjien ja apumiesten kanssa. Emäntä on itsekin vapaaksi ostettu siirtolainen ja hollantilaistaustainen isäntä on ollut orpolapsena.

Pelätty rokko, rutto, raivoaa ja tappaa talon väkeä. Isännän kuoltua naisväki jää keskenään, mikä siihen aikaan tarkoittaa heitteille jäämistä. Emäntä Rebekka, velan maksuna saatu Florens, heimonsa ainoana rokkotaudista selvinnyt Lina ja mystinen, meren tuoma löytölapsi Suru yrittävät selvitä sopimustyöläisten - eräänlaisia orjia hekin - Scullyn ja Willardin avulla.
Paitsi orjuutta, Morrison tarkastelee Armolahjassa äitiyttä ja naisten välistä ystävyyttä.
Kirja on myös kehityskertomus. Florensin matka metsien läpi on henkinen matka ja kypsyminen. Mãe, nyt voit iloita, koska jalkapohjani ovat kovat kuin sypressi.

Kirjan rakenne on selkeä - jälkeenpäin tarkasteltuna. Joka toisessa luvussa Florens puhuu minä-muodossa, joka toisesssa kerrotaan asioista hän-muodossa toisten silmin. Florensin tarina keriytyy esiin hänen vaelluksellaan yksinään etsimään seppää, johon hän on rakastunut. Viimeisen luvun kertojana on ensimmäisen ja ainoan kerran Florensin äiti.

Morrisonilla on kiehtova tyyli avata tarinaa vähän kerrallaan. Hän menee suoraan keskelle tarinaa esittelemättä henkilöitä. Lukijalla on koko ajan pähkinää purtavaksi: kuka puhuu ja missä vaiheessa elämäänsä. Kokonaisuus rakentuu kerros kerrokselta, ja kun päästään loppulauseeseen, olen syvällä kirjan kaikkien henkilöiden kohtalossa ja haluan ehdottomasti lukea kirjan uudestaan, mikä ei ole vaikeaa, koska Morrisonin kirjat ovat lyhyitä. Armolahja, tässä muodossa missä minä sen nyt luin, on 189 sivua. Loppuun päästyäni tiedän, mihin Florens viittaa kirjan ensimmäisessä lauseessa, lopussa vasta.

Näytteeksi Morrisonin tyylistä seuraavaksi kohta, joka muistuttaa yllättäen minua Heidi Köngäksen tavasta kuvata rakastumista. Florens ihastuu suinpäin taloon sepän hommissa saapuvaan vapaaseen mustaan mieheen, yhtä vahvasti kuin Luvatun Maija ihastuu Joeliin. Sepän nimeä ei mainita, Joelin nimi paljastuu vasta aivan lopussa.
Sinulla ei ole varmaan aavistustakaan, miltä selkäsi näyttää kaikissa taivaan antimissa: auringonpaisteessa, kuutamolla. Minä lepään siinä. Käteni, silmäni, suuni. Kun näen sen ensi kertaa, sinä kohennat tulta palkeilla. Veden välke valuu selkäpiitäsi pitkin ja kauhistelen itseäni, kun haluan nuolaista sieltä. Minä karkaan navettaan pysäyttämään tämän jonkin joka tapahtuu sisässäni. Sitä ei pysäytä mikään. On vain sinä. Ei mitään muuta kuin sinä. Nälkä ei ole enää mahassani vaan silmissäni. Minä en ikinä kyllästy katselemaan sinun liikkumistasi. Kätesi kohoaa kalauttamaan rautaa. Laskeudut toiselle polvelle. Kumarrut. Pysähdyt kaatamaan vettä ensin raudalle sitten kurkkuusi. Ennen kuin edes tiedät että minä olen maailmassa, sinä jo huumaat minut. Suuni on auki, polviani heikottaa ja sydämeni takoo haljetakseen.

Kun Emäntä on henkihieverissä ja tarvitsee monilahjakkaan Sepän parantajan taitoja, hän tietää, kenet kannattaa lähettää hakemaan apua. Florens tietää, että hänen rakkautensa ei voi toteutua virallisesti. Hän haluaa vain olla Sepän oma. Hän ei voi muuta.
Sitä minä en mieti. En silloin enkä ikinä. Tiedän kyllä, ettet sinä voi varastaa minua etkä viedä vihille. Kumpikaan ei ole laillista. Mutta tiedän myös, että minä kuihdun kun sinä menet pois ja kohennun kun Emäntä lähettää minut luoksesi. Asioilla käyminen ei ole karkaamista.

Mitä Florens ei osaa ottaa lukuun on se, ettei hän olisikaan toiselle mitään. Hänet on kerran hylätty. Kuinka paljon ihminen kestää? Tämä on ehkä koko Morrisonin tuotannon avainkysymys.

Raadollisia asioita, hyväksikäyttöä, vahingoittamista ja hylkäämistä. Silti olen aivan lumoutunut kirjan kauneudesta.

Pidän myös tietynlaisesta vaikeudesta, siitä, että saan itse päätellä ja yhdistellä, että kirjailija luottaa minun hoksottimiini. Olen monesti kertonut pitäväni yksinkertaisesta, selkeästä tyylistä. Toisaalta pidän myös juuri päinvastaisesta, monimutkaisesta ja arvoituksellisesta. Ainoa tyyli, luulisin, josta en kerta kaikkia pidä, on sellainen, jossa kaikki selitetään monisanaisesti puhki.

Kääntäjä Seppo Loposelle kiitos! Hän on kääntänyt lähes kaikki Morrisonin kirjat. Armolahja soi kuin Rakkauden korkea veisu kristittyjen sekä juutalaisten pyhissä kirjoissa.
Äiti ajattelee Florensia:Voi Florens. Rakkaani. Kuule a tua mãeta.

Viime aikoina on ollut mediassa paljon puhetta somevihasta.
Twitter-vaino on joillekin kollektiivista viihdettä, jossa joku henkilö ahdistetaan harmittoman kommenttinsa vuoksi nurkkaan kuin saaliseläin.
HS:ssa haastateltiin menestyvää liikemiestä, mukavaa seuramiestä ja perheenisää, joka harrastaa vihaviestien lähettämistä toimittajille ja muille julkisuudesta tutuille.
Toimittajat saavat juttujensa hännäksi usein kommenttiketjun, jossa voi olla vaikka mitä epäasiallista, henkilökohtaista ja inhottavaa. Kotipuhelinkaan ei ole turvassa.
TV1:n uudessa keskusteluohjelmassa Perjantai kotikaupungissaan Barcelonassa tavattu MV-nettilehden perustaja ja toimittaja Ilja Janitskin sanoi, että MV-lehti ja muut sen kaltaiset foorumit ovat vessan seinä, johon on harmitonta purkaa tunteitaan esim. nimittelemällä ja uhkailemalla ihmisiä ja että näin aggressio yhteiskunnassa vähenee. Siis - vähenee.

Minäpä tein tutkimuksen kaupunkireissullani. Uhrasin 1 euron, menin assan vessaan ja kuvasin seinältä kaikki kauheat törkyviestit. Kas tässä valikoima
vessanseinävihaa:

Mä ♥ Jare Jimi ♥ :( Mun rakas ♥ V---u miä oon ihana! Jade on paras ♥

Älä kyynisty, rakkaus odottaa! Sari & Tuomas was here ♥

Rakkaus on ihanaa. ♥ Virve on paras ♥

Kouvolan kuumimmat was here...

Vaikeinta on unohtaa se ihminen
jota oikeasti rakastaa

Kaikki syvimmätkin haavat parannetaan

Muistatko sen päivän,
kun äitisi laski sinut alas
eikä enää koskaan nostanut syliin?

If you can't sleep
well, you can't dream

If you give up trying now
what were you even fighting for

You ask what happened to the kid we raised
Well, what happened to the father who swore he'd stay?

SOITA BEIBI! Soita numeroon 020202
jos tarviit apuu

♥ ♥ ♥

Tämä on Positiivarit-kortista ja ehkä paras yhteisöllisen elämän ohje. Tällä pärjää aika pitkälle porukoissa.

Toinen ystävyyteen liittyvä miete, mistä pidän ja minkä olen kokenut todeksi, on lainaus Armi Ratialta.

Ystäviä ei hankita.
He liukuvat elämäämme miltei huomaamatta
ja vähitellen he jäävät siihen.
Elämän suurimpana lahjana.

Eräs tutkija jaotteli lehtihaastattelussa ystävyyden kolmeen lajiin: lapsuudenystävyys, oikea ystävyys ja tilanneystävyys.
Lapsuudenystävyys syntyy sen kanssa kuka on saatavilla, asuu naapurissa tai kulkee samaa koulumatkaa, ja se saattaa jatkua läpi koko elämän, vaikka ystävyksillä ei olisi paljonkaan muuta yhdistävää kuin se yhteinen lapsuus.
Oikea ystävyys on sielunkumppanuutta.
Tilanneystävyyttä syntyy tilanteissa: kursseilla, synnytyslaitoksella, hiekkalaatikon reunalla, työpaikalla, matkoilla.
Sekä lapsuudentutusta että jumppakaverista voi tulla myös oikeita ystäviä.

Tällaisia jaotteluja voi tietenkin tehdä monella tavalla. Tärkeintä on, että kokee ystävyyttä ja tietää olevansa tärkeä jonkun mielessä.

Ystävänpäivä on tullut meille muunneltuna amerikkalaisesta Valentine's Day -perinteestä. Se on siis USA:ssa ja muissa anglosaksisissa maissa romanttisen rakkauden päivä. Sitä se oli myös jo ennen Amerikkaan rantautumistaan antiikin Roomassa ja keskiajan Euroopassa.
Amerikan kautta uudelleen Eurooppaan tuotuna (kaupallisena tuotteena, mutta voimmehan me tehdä siitä ei-kaupallisen!) päivä pysyi osassa maita edelleen rakastavaisten päivänä, mutta mm. Suomessa se muuntui ystävyyden päiväksi. Meillä Ystävänpäivää alettiin viettää 80-luvulla. Ruotsissa on Alla Hjärtans Dag, jota juhlitaan kuten Suomessa sekä ystävien että rakastavaisten kesken.

Odotamme viikonloppuvieraiksi kahta 13-vuotiasta rakasta. Käymme taidenäyttelyissä ja teatterissa, päivitämme kuulumisia. Eläköön sukupolvien välinen ystävyys!

Eläköön myös blogiystävyys! Blogiystävät ovat juuri sellaisia ystäviä, jotka liukuvat elämäämme vähitellen blogikirjoitusten ja kommenttien muodossa.

Malja blogiystävyydelle!

Saara Turusen esikoiskirja Rakkaudenhirviö on juuri sellainen romaani, josta pidän.
Se on selkeä, sekä pisteliäällä että lempeällä sarkasmilla itseä ja ympäristöä tarkkaileva, satumaisia ja koomisia aineksia sisältävä, surullinen elämäntilanteen kuvaus.

Tyyli on lakonista, sujuvaa ja viehättävän lapsenomaista myös aikuisen elämän kuvauksissa.

Kirjan aloittaa ja lopettaa luku Rakkaudenhirviö, joka on osittain täysin sama. Lopussa sen jäljessä on vielä luku Kylä kaukana täältä, jonka haikeus iskee minuun niin, että sitä on lähes vaikea lukea.

... Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä.

... Haluan kirjoittaa kotimaasta ja ulkomaistakin, sillä kai ne liittyvät tähän. Haluan pahan poistuvan, haluan, että huoneeseeen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin.
Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän. Tässä lopetan.
Annan kirjoitukselle nimen,
Rakkaudenhirviö.

Kirjoittaja-minä nimeää itsensä rakkaudenhirviöksi, joka juoksee etsimässä täytettä tyhjään kohtaan sydämessään, paikkaa tai ihmistä. Mitä kauemmas hän juoksee, sitä suuremmaksi reikä kasvaa. Ulkopuolisuus tuntuu kotona, kouluissa ja ulkomailla.

Voi kysyä myös, onko tarinassa toista tai toisia rakkaudenhirviöitä. Minulle lukijana niitä löytyy.

Tarina alkaa isovanhemmista ja siirtyy omiin vanhempiin, lapsuudenperheeseen, opiskelijamaailmaan ja ulkomaille ja sieltä takaisin.
Äitisuhteen selvittely on raastavaa.
Sivullisuuden kokemus ja maalaisuuden jättämä alemmuudentunto seuraavat tyttöä minne hän meneekin.
Naisen asema ennen ja nyt nousee esiin eri sukupolvien naisten kokemuksissa ja varsinkin varovaisen, tavallisuutta tavoittelevan äidin ohjeissa, jotka eivät sovi nykyelämään ollenkaan.

Kyllä osaa olla erikoinen tyttö. Noin erikoista tyttöä ei kukaan huoli, sanoo äitini. Sinä jäät yksin, sen verran erikoinen olet, hän sanoo kerta toisensa jälkeen. Ja niin minä saan seisoa nurkassa ja hävetä tekojani. Jyystän kynteni verille ja päähäni kasvavat aasinkorvat. Äitini sanat jäävät kasvamaan mieleeni kuin kirous. Ne nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen.

Meillä saattaa olla itsekullakin joitain tilanteita ja vanhempien sanoja, jotka ovat jääneet traumatisoimaan. Sanomishetkellä vanhempi saattoi olla väsynyt ja poissa tolaltaan. Turunen kuvaa hyvin, miten tällaisista muistoista on vaikea päästä eroon ja miten paljon ne haittaavat.

Eräs mielenkiintoinen teema on tarkkanäköinen ja hauska suomalaisuuden vertailu espanjalaisuuteen. Synkkä suomalaisuus, jossa häitä ei aina paljon erota hautajaisista, saa ihan aiheellista kritiikkiä.

Tytön mielestä aurinkoisten espanjalaisten toistensa päälle puhuminen ja puheensorina kuulostavat huutamiselta. Hänen sivuun vetäytymistään ei pidetä poikakaverin kotona kohteliaana vaatimattomuutena vaan sulkeutuneisuutena.
Tai sitten tiedetään, että hän on kotoisin jostain kaukaisesta maasta, jonne sivistys ei ole vielä ehtinyt, ja niinpä häntä suvaitaan, vaikka ei voidakaan olla ajattelematta, että toisinaan hänen käytöksesä tuo mieleen jäätyneen kivenlohkareen tavat. Etunani on kuitenkin se, että olen miehen tyttöystävä. Tyttöystävän mykkyys ei ole niin vakavaa.

Poikakaverin kokemukset Suomessa antavat kylmäävän kuvan maastamme. Vitun neekeri sanoo sikaniskainen bussikuski miehelle, kun tämä astelee sisään keskiovista. Miestä huvittaa. Hän soittaa kavereilleen Espanjaan ja nauraa. Kuvitelkaa, minua kutsuttiin täällä neekeriksi, hän kertoo kuin hyvääkin vitsiä, mutta tapahtuneen jälkeen hän alkaa kuitenkin kävellä paikkoihin. Saan raitista ilmaa, hän sanoo ja esittää huoletonta.

Turusen kuvaus on paitsi sukupolviromaani, myös ajaton kuvaus nuoruudesta ja kodista irtautumisesta. Tunnistin nuoren itseni monessa kohtaa, vaikka oma lähtöni kotoa maalta tapahtui jo 60-luvun lopussa.

Turunen on ennen kirjailijan uraansa menestynyt näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Hänen näytelmiään Puputyttö ja Broken Heart Story on esitetty ympäri maailmaa.
Rakkaudenhirviö sai viime vuoden HS:n parhaan esikoiskirjan palkinnon.
Toivon, että kirjoja tulisi lisää.

Tilannekatsaus terveyteen, lukemisiin ja murehtimisiin

Iloa Pariisin ilmastosopimuksesta Lissabonissa

Matkalukemisia ja muita matkajuttuja

Kolme ÄLYTÖNTÄ lahjatoivetta

Season's Greetings

Laura Lindstedt, Oneiron - kirjan teema ja tarkoitus?

2016, Uusi ja uljas?

Toni Morrison, Sula

Hieman lisää edelliseen kirjoitukseeni Morrisonin Sulasta

Toni Morrison, God Help the Child

Mikä ihmeen uussuomalainen?

Ajan hammas, elämänkaari, jana, kehrä vai kaikkiko samaa hetkeä?

Elokuvissa, osa 1, Selma

Elokuvissa, osa 2, Miekkailija

Viiden kirjan haaste

Hämmästelyä, ajatuksia jakamattomasta ihmisarvosta ja roboteista

Toni Morrison, Armolahja

Someviha ja vessan seinä

Ystävyydestä

Saara Turunen, Rakkaudenhirviö