Quantcast
Channel: Marjatan kirjat ja mietteet
Viewing all 770 articles
Browse latest View live

Elena Favilli, Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille - kriittinen arvio kirjasta!

$
0
0




Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat iskeneet ajan hermoon. Nyt pitää korostaa naisten kapinointia. Se myy.

Kirjassa Iltasatuja kapinallisille naisille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on todella paljon ristiriitaa. Kirja on outo. 


Kirjan esipuheessa käy ilmi, että kirjoittajat haluavat nostaa esiin naisia, jotka ovat hyviä esikuvia tytöille.  
Toivomme jokaisen lukijan oivaltavan, että suurin saavutus on elää elämä, jossa on intohimoa, uteliaisuutta ja muiden auttamista. Muistakaamme jokainen meistä jokaisena päivänä, että meillä on oikeus olla onnellisia ja kokea mitä haluamme.

Muiden auttamista? Tämä toteutuu vain muutamalla kirjassa kuvatuista sadasta naisesta. Sen sijaan kirjassa on muita surmauttaneita hirmuhallitsijanaisia, kuten Katariina Suuri ja keisarinna Jingu
En kyllä Margaret Thatcheriäkään kovin hyvänä esikuvana pitäisi. 

Kirjoittajat ovat italialainen pariskunta, joka lähti USA:n Piilaaksoon oppimaan bisnessajattelua.  Favilli on toimittaja ja mediayrittäjä ja Cavallo on kirjailija ja teatteriohjaaja. Heillä on firma Timbuktu Labs, jonka kautta he valmistavat mediatuotteita lapsille.  

Favilli ja Cavallo aloittivat kirjansa keräämällä sen julkaisua varten joukkorahoituksella yli miljoona Yhdysvaltain dollaria. Lahjoittajia on löytynyt kymmeniätuhansia yli seitsemästäkymmenestä maasta, lähes kaikki naisia.  Kirjan kuvittajiksi he hankkivat kuusikymmentä naistaitelijaa. Tämä kerrotaan esipuheessa, jossa korostuu ennätyksen tekeminen.  
Kirjaa ei ole siis julkaistu kustannustoimiston kautta. Siksi rahankeräys. Yli miljoona dollaria? Kirjaa on käännetty monille kielille, se on niitä harvoja kirjoja, jotka rikastuttavat tekijänsä. Mihin he tarvitsivat lahjoittajia? 

Lainelautailija Maya Gabeiran tarinassa kerrotaan, että hänestä tuli maailman kovapalkkaisin isojen aaltojen surffaaja. 
Money makes the world go around... kyllä kyllä, mutta mutta... odotin muunlaisia arvoja pikkutytöille suunnatulta kirjalta.  

Onko tämä kirja edes tarkoitettu pikkutytöille? Henkilövalinnoissa ei, eikä siinä, miten yksiniitisesti asiat on kirjassa esitetty. Lapsentasoisuus on eri asia kuin lapsellisuus. Lapsethan ovat nokkelia ja kysyvät. 

Merirosvoista kerrotaan näin:
Jacquotte johti satojen merirosvojen joukkioita. Kun he olivat yhdessä merellä, he söivät savulihaa, pelasivat pelejä, työnsivät ruutia kanuunoihin ja ryöstivät espanjalaisia laivoja. Jacquottella oli jopa oma salainen saari, jolla hän ja hänen merirosvonsa asuivat.
Jacquotte Delahayesta ja hänen ystävättärestään mainitaan, että he kuuluivat Karibianmeren pelätyimpiin merirosvoihin ja että sekä nais- että miesmerirosvot kertoivat heistä tarinoita  "maatessaan riippumatoissaan tähtien alla, aaltojen keinuttamina, unelmoiden seikkailuista, jotka odottaisivat heitä aamunkoitteessa". 
Että semmoista jännittävää työtä! Entä jos lapsi, tyttö, kysyy, miksi he työnsivät ruutia kanuunoihin ja mitä he tekivät miehistölle niissä ryöstämissään laivoissa?  

Miten merirosvot sekä Marie Curie ja Maria Callas voidaan esittää kaikki rinnakkain ihailtavina henkilöinä?

Tatuoijat ja kilpa-ajajat, aina ensimmäisenä tai näkyvimpänä jossain, tuovat mieleen Guinnesin ennätysten kirjan. 
Kirjaan valittujen naisten esittelyt ovat lyhyitä ja pinnallisia. Joidenkin kohdalla syntyy jopa koominen vaikutelma, kun kokonainen elämä typistetään johonkin anekdoottiin. 
Mitä ihailtavaa on naisessa, joka matkusti USA:sta Kiinaan, sieppasi puusta pandan pennun ja onnistui tuomaan sen elävänä Chicagon eläintarhaan?
Kymmennettuhannet ihmiset näkivät, kuinka hellyttävä Su Lin oli, ja tajusivat, että villieläimet ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. 
Tajusivatko?

Arkkitehti Zaha Hadidin luonnetta kuvataan kertomalla, mitä tapahtui lentokoneessa, jonka lähdössä tapahtui viivytys. 
Zaha oli raivoissaan ja vaati, että hänet siirrettäisiin välittömästi eri lennolle. Miehistö sanoi, että se oli mahdotonta: matkatavarat olivat jo koneessa. Mutta Zaha piti päänsä - ja sai tahtonsa läpi. Kuten yleensäkin. 
Sellainen hän vain oli. 

Sellainen hän vain oli. Onko nyt niin, että kaikki huono käytös onkin kirjoittajien mielestä hyvää ja kannatettavaa käytöstä silloin kun röyhkeä tyyppi on nainen? 

Suomalaisella laulajalla, Erinillä, on ironinen biisi Älä tule hyvä tyttö. Se sopii tähän. Kappale alkaa näin:

Joo, just noin, aha
Sä osaat!
Kyllä viisvuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla.
Reippaasti sanot nyt äidilles, ettet aio edes 'ttu maistaa.
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa, 
opit siinä oikean asenteen.
Veljes ottakoot syyt niskoilleen (sä osaat)
koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia, 
Reilusti keskari pystyssä, jos ei  saadakkaan stipendiä, 
tai voiteta Henryä.
(joo, just noin, aha, sä osaat)
Älä tule hyvä tyttö, 
tule paha tyttö, tule paha tyttö!


Vielä yksi huomio, joka on ehkä tärkein kaikista. Miksi niin monen esitellyn naisen kohdalla hänen saavutuksensa pilataan korostamalla miten tässä nyt kuulkaas näytetään taas kerran miehille? 

Eikö itse asia, tieteellinen tai taiteellinen työ, tutkinto tai urheilupalkinto, olekaan naiselle itsessään tärkeä? Onko se muka tärkeää vain siksi, että sillä voi kerskailla ja päihittää jonkun miehen tai poikalauman? 
Tällainen väite naisen menestymisen kokemuksesta on naista alentavaa. 

Tennisammattilaisista Serena ja Venus Williamsista kerrotaan, miten he ohittivat erään tacomyyjä Raulin aina mennessään lapsina isänsä kanssa tenniskentälle harjoittelemaan. Heidän muutoinkin naivisti kirjoitettu tarinansa loppuhuipennus kuuluu:
He tekevät yhä Raulin, isänsä ja koko Comptonin kaupungin hyvin ylpeiksi.   

Miksi naisten tarinoita ei ole kirjoitettu arvokkaasti ja osoitettu kaikille sukupuolesta riippumatta?
Sellainen kirja odottaa vielä kirjoittajaansa. Odotin tältä liikaa. 

En pidä siis tämän kirjan tarinoiden lähestymistavasta, en tyylistä enkä arvoista. 

Kirja on omistettu kapinallisille tytöille, joita kehotetaan unelmoimaan rohkeammin, kurottamaan korkeammalle, taistelemaan kiihkeämmin ja muistamaan epäilyn hetkellä, että ovat oikeassa. 
Yletön itseluottamus ja uho ei ole hyvästä. Minusta epäilyn hetkellä pitää päinvastoin pysähtyä ja miettiä, onko sittenkään oikeassa. 

Ja kuka on antanut meille oikeuden "kokea mitä haluamme", kuten esipuheessa sanotaan. Me emme todellakaan voi kokea kaikkea mitä haluamme, koska on ne muut ihmiset. 

Hyvää kirjassa on se, että esiteltyjen sadan naisen joukossa on myös esikuvallisia naisia, kuten Uudessa Seelannissa naisten äänioikeutta ajanut naisasianainen Kate Sheppard, talibaneja vastaan asettunut nuori aktivisti Malala Yousafzai, mustien asemasta USA:ssa lauluillaan kertonut Nina Simone, kuuluisia tutkijoita ja muutama kirjailija (vain muutama!). 
Vakoojat ja muut olisi voinut jättää pois, puhumattakaan myanmarilaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyistä, josta oli keskustelua jo edellisessä postauksessani. 

Luulen, että tämä kirja on suosittu päättäjäislahjana koulutytöille. En suosittelisi. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat tätä teosta parempia lahjoja.   

Toivon, että Suomessa julkaistaisiin kirja suomalaisista suurnaisista, ei mitään uhoa ja hömppää, vaan arvokas tietoteos. 

Miina Sillanpää, Minna Canth, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen, Ellen Thesleff,  Edith Södergran, Marjatta Metsovaara, Laila Pullinen, Leena Palotie, Mathilda Wrede, Siiri Rantanen...
Ketä haluaisit tähän kirjaan?


Lisäys 17.5.  
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja blogikirjoituksia tästä kirjasta.

HS:n jutussa 29.3. kerrotaan, että kirja on käännetty yli 30 kielelle ja sitä on siihen mennessä myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta. 

Vintagentti-blogissa (klik) tiedetään, että kirjalle on jo julkaistu jatko-osa ja että syksyllä julkaistaan Suomessa kaksikin tämän kirjan inspiroimaa teosta. 
Kunpa olisivat parempia! 

Mitä luimme kerran  -blogin Laura (klik) harmittelee samaa asiaa, mitä minäkin yritin sanoittaa, "kyllä tytötkin osaa, kun vaan kauheasti yrittää" -lähtökohtaa. 
Jos me hoemme tällaista, niin mehän vain tuomme epävarmuutta tyttöihin, joilla ei ole mitään epäilyä omasta osaamisestaan ja arvostaan. 
Pitkän opettajantyöni pohjalta voin sanoa, että ainakin meillä Suomessa tytöt osaavat (ovat osanneet ja osaavat), heillä ei ole siitä mitään epävarmuutta. 
Nykynuoret eivät myöskään kauheasti jaottele toisiaan kaveripiirissä sukupuolen mukaan. On aivan turhaa tuoda näitä jakoja heidän elämäänsä ulkoapäin. 


Novellipeukuttaja suosittelee: Arja Tiainen, Talvinen tarina

$
0
0



Muistin mökkireissulla Juha Makkosen kohta vuosi sitten liikkeelle laittaman novellipeukutusprojektin (klik), johon olen osallistunut ja hyvän alun jälkeen unohtanut, vaikka novelleja on kyllä tullut luetuksi. Mitä jos ottaisi loppukirin. Poikkesin Taavetin kirjastoon lainaamaan pinon novelliteoksia.

Eniten minua viehätti vuonna 1983 julkaistu, Salme Sauren toimittama kokoelma 12novellia, jonka kirjoittajat näet yllä kansikuvassa.
Pidän sekä teksteistä, että kirjan julkaisuajankohtansa näköisestä ulkoasusta ja fontista.

Olen suositellut aiemmin novelleja niiden henkilöhahmojen, juonen, näkökulman, sävyn, tapahtumapaikan ja teeman vuoksi, mutta peukutukseni seitsemän suorasta puuttuu vielä konflikti.

Arja Tiaisen novelli Talvinen tarina on todentuntuinen kuvaus nuoresta tytöstä, joka ajautuu konfliktiin epävarmuutensa vuoksi. Epävarmuushan on melkein toinen nimi nuoruudelle, vaikka se usein näyttäytyy vastakohtanaan. 

Marita ei halua olla nynny, jollaisena hän näkee huolehtivan äitinsä ja fiksun, sovinnaisen poikaystävänsä Jorin. Hän haluaa jotain muuta, jotain sellaista särmää, mitä on työkaveri Leassa ja Tuulikki-sisaressa.  
Marita on mennyt suoraan koulusta työhön, mitä hän häpeää tavatessaan koulunkäyntiä jatkaneita kavereitaan. 
Marita ajelehtii.

Lea oli vaalea ja hoikka ja meikinteon ja vaatteiden "asiantuntija". Ajatella, Marita mietti, miten kiltisti hän oli aina tyytynyt siihen mitä äiti korttelin pukineliikeestä oli hänelle hankkinut. Ja miten fiksu Tuulikki oli, kun nauroi mutsia landepaukuksi. Tuulikki heitti muitta mutkitta pois semmoiset hameet ja puserot jotka oli torvia. Sillä oli kanttii. Isolla systerillä. Kanttii kaikkeen. Sille sattui aina kaikkee. Se tuli yöllä ovet paukkuen himaan, laukku varastettu, sukat rikki. Tuulikki oli mutsin tosi päänsärky!
Ja Jori: ilta illan jälkeen hän oli suostunut istumaan Jorin kanssa baarissa tai leffoissa. litkinyt Spriteä ja kuunnellut Jorin paasauksia. Himassa vahti kotiväki ja Jori muuten...

Marita kokee seurustelunsa alkaneen Jorin aktiivisuudesta ja omasta velttoudestaan. Hän ei edes halua mitään vakituista suhdetta. Hänestä on hauskaa esintyä sievänä ja saada ihailua, mutta siihen se saisi jäädä. Jollei olisi Joria olisi joku muu.

Styylata, mennä kihloihin, saada lapsi, auto, osake - noin asioita katsottiin, niiden tähden elettiin, käytiin töissä? Ja mitä muuta voisi tehdä? Olla yksin?

Tekee mieli huutaa: Marita stop, olet aivan liian nuori aikuiseksi! Mitä vikaa yksin olossa on?

Jännityksen ja jonkin epämääräisen "jotain muuta kuin tätä tylsää" -kaipuun ajamana Marita istuu hetken mielijohteesta puolituttujen autoon ja lähtee maalle bileisiin. Siellä hän juo, pelkää, sammuu ja herää, kun humalaiset pojat ovat raiskaamassa häntä.

- Jos styylaa ei lähde matkaan.
- Niin kai, Maria tuijotti kuvia, joistakin oli rajattu pää pois, mutta hänet tunnisti selvästi. Häntä kiukutti, nolotti, raivostutti, sillä hän ei voinut tehdä mitään, edes syyttää, koska oli omasta vapaasta tahdostaan lähtenyt porukan mukana. Oikusta. Silkasta oikusta. Voimattomuus ja nöyryytys aaltoilivat kuin kuume tai horkka. 




Tässä novellissa on useita konflikteja: tyttö vai nainen, teini-ikäisen tytön suhde kotiinsa, tavallinen elämä vai jotain enemmän. Naiseksi kasvaminen ja mieheksi kasvaminen. Miksi tytön pitää pelätä poikien seurassa?







Tiainen kirjoittaa selkeää proosaa, samanlaista kuin runoissaan. 
Hänen tekstinsä saa muistamaan, millaista oli kaivata teini-iässä jotain, mitä ei edes osannut pukea sanoiksi.
Muistan kun istuin aitan portailla ja haaveksin jostain muusta elämästä jossain muualla muunlaisten ihmisten kanssa. Olen itsekin Maritan tavoin hylännyt tavallisen pojan, hyvän isäntäehdokkaan, hakiessani jotain erikoisempaa. Romanttisten kirjojen lukemisellakin saattoi olla jotain osuutta tässä. Tytöillä on vaiheensa.  

No niin, pääsinpä taas kirjoitusvauhtiin! 
Pari viikkoa vierähti ilman blogipostausta, anteeksi!
No, toisaalta tämä kertoo vain, että kirjatoukalla on muutakin elämää kuin lukeminen ja lukemansa pohtiminen, ainakin näin kun kesä humahti täysillä jo toukokuun puolivälissä.
Olen ollut viikon Turussa, pojan muuttoremontissa, osin apuna, osin tiellä, ja pari kertaa mökillä järjestelemässä petipaikkoja laajenevan klaanimme tulla, kuuntelemassa lintuja ja lukemassa. Olen kaiken lisäksi aloittanut kotona perinpohjaisen kaappien siivoamisen ja tavaroiden karsimisen. Jos tämä touhuamiseni kestää ja huipentuu kirjahyllyjen järjestämiseen, olen ikionnellinen. Aakkosjärjestys olisi jotain hienoa!
  
Olen lukenut hiljattain monta hyvää kirjaa, joista suosittelen kahta. 
Florian Huberin tietoteos Lupaathan tappaa itsesi, kansan perikato kolmannesssa valtakunnassa 1945 on valaiseva teos. Ensimmäistä kertaa ymmärrän todella, miten asiat Saksassa menivät kuten menivät ja miksi. 
Minna Eväsojan omista kokemuksistaan Japanissa kahdenkymmenen vuoden ajalta kertova teos Melkein geisha, hurmaava ja hullu Japani näyttää  kulttuurin, jossa on aivan erilaiset käyttäytymissäännöt kuin meillä ja paljon sellaista, mikä tuntuu hupaisalta ja omituiselta. Kaikista ihmisryhmistä maassa pelätään ja kunnioitetaan eniten yli viisikymppisiä naisia, o- bāsaneja, täti-ihmisiä. Pitäisikö muuttaa Japaniin! 



Ritva Hellsten, Orvot

$
0
0



Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä. 

Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004). 

Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.  

Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko. 
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan. 
Orvot on muistelmakirja  perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.

Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa. 

Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.

Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu. 

Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan. 
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti  kouluaineessaan  perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."

Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta. 
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan. 
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan. 

Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen. 
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi. 

Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.

Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?

Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.

Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.  

Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota.  Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva.  Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.

Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?

Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.  

    - MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
    Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt. 



Sauli Niinistön virallisesta muotokuvasta - eeei...

$
0
0



No, nyt se on nähty. 

Kerroin aiemmin (täällä), että sain julkistamistilaisuuden lehtikuvista ja jutusta sellaisen epämiellyttävän ensivaikutelman, että tämä teos ei ole kuva presidentti Sauli Niinistöstä vaan sadan tekijän kuva itsestään. Niinistö näyttää jäävän tuonne tilkkutäkin alle, ja mistä ihmeestä nuo kuvat kertovat. 

Kävin eilen Ateneumissa katsomassa taulua. Se on todellisuudessa pahempi kuin kuvissa.

Kun ajatellaaan, että tehdään muotokuva henkilöstä, niin minusta ensimmäinen ja tärkein, itsestäänselvä vaatimus kuvalle on, että se kertoo kohteestaan. Nykyään on niin paljon  valokuvia, että muotokuvan tai patsaan ei todellakaan tarvitse olla valokuvamainen toteutus henkilöstä, mutta sen pitää kertoa hänestä. Mielestäni. 



Mitä nämä kangastilkut, puunpalat, tekstiilipinnat, kivet, pikkutytöt, söpöt bambit, ledvalo, folionpalan näköinen klöntti ohimolla ja toinen oksennuksen näköinen olkapäällä kertovat? 
Liittyvätkö nämä jotakin kautta Niinistön elämään, uraan, persoonaan  tai harrastuksiin? Epäilen, että ei. 
Kuvan alla pöydällä oli numeroitu kartta, jossa sata nelikulmiota ja lista niiden tekijöistä. Saisi olla myös tekijöiden selitys omasta palastaan.  







Osa neliöistä työntyy ulos teoksesta, kuten esim. tuo vuohen näköinen eläin presidentin korvan kohdalla, sen yllä olevat kivet ja folion näköinen materiaali, samoin valkoinen möykky. 
Kuva on paljon räikeämpi kuin minun puhelimella ottamissani kuvissa. Nenäpala esimerkiksi on voimakkaan viininpunainen. 
Pahoittelen kuvieni tasoa. Menkää katsomaan!

Seinällä on teksti, jossa kerrotaan, että tämän yhteistaideteoksen taiteilijat ovat nuoremman sukupolven kuvanveistäjiä, graafikkoja, kuva-, valokuva-, video- ja performanssitaiteilijoita ja että jokainen on saanut vapaat kädet oman osuutensa työstämiseen.   
"Muotokuva heijastaa nykytaiteen monimuotoisuutta, samalla kun teoksen mosaiikkimainen rakenne vie ajatukset digitaaliseen pikselitekniikkaan". 
Jaahas, viekö? 

Seurasin toisia kuvaa katsomaan tulleita. Huomasin hämmästeleviä ilmeitä ja keskustelua poskipalasta, joka on toisen henkilön valokuvasta. 
Itse en kyllä haluaisi omaan muotokuvaani toisen poskea, varsinkaan, jos kävisi ilmi, että sen palan tarkoitus on moittia minua. Tekijähän kertoi isosti Helsingin Sanomien haastattelussa haluavansa tällä turvapaikanhakijan posken osalla (punertava pala) näpäyttää presidenttiä siitä, ettei tämä ole tuominnut tarpeeksi rasismia. Tämä on niin tätä aikaa, huokaus. Olisinko joskus elänyt samankaltaisen vaiheen...Mistä ihmeestä tämä ulkomailla asuva taiteilija Päivi Koskinen tietää meidän presidenttimme kannanotot! Ja mistä tällainen röyhkeys. Hesarin haastattelussa hän toteaa: "Sadiq Bahroozin tarina on vähintään yhtä kiinnostava kuin presidentin oma tarina." Niin varmaan onkin, mutta tämä teos on presidentti Sauli Niinistön muotokuva, ei Bahroozin. 
Eikö muotokuvan tarkoitus ole kunnioittaa kohdettaan?

Kävin välillä katsomassa upeaa italialaisen taiteen näyttelyä Fantastico! ja palasin sitten vielä takaisin Sauli Niinistön ns. muotokuvan äärelle. 
Nyt olin jo saanut rohkeutta kysellä toisilta mielipiteitä. 
- Klovnimainen.
- Sitä sun tätä, pelleilyä.
- Tämä ei ole presidentin muotokuva.
- Vähintään tekijöiden oman hännän nostoa, mutta jopa pilkkaava.
- Ei sovi viralliseksi muotokuvaksi.
- Kokoaja ei ole ollut tehtävänsä tasalla. 
- Aikansa kuva, ei presidentin.
- Hassu. 

Toivoin, että joku olisi kehunut kuvaa ja olisin kuullut perusteluja. 
Mieheni nauroi taka-alalla, kun minä leikin toimittajaa. Sanoi, että oli niin kova pulina, että vartija kävi jo tarkistamassa, mistä on kyse. 
Ihastelin italialaisista töistä mm. alla olevaa  muotokuvaa.  


Ubaldo Oppi, Pojan kasvot, 1928

Tässä on poika ja hänen maisemansa. Jos mosaiikkia halutaan, niin tuolla taustassa voisi olla paloja pojan elämästä. Olen nähnyt näin toteutetun perhekuvan, maalauksen perheestä ja heidän elämästään Se oli kiinnostava ja kertova. 

Makuasioita...

Etsivä hakee

$
0
0

Kuva. Ume

Katselin millä hakusanoilla blogiini on viime aikoina tultu käymään kirjailijoiden ja kirjojen nimien lisäksi. 


heikki oli pikku intiaani laulunsanat

aiti poika tytto sex

juoksin kuin susi turkka


iso povi


kitara sinä valitsit minut


kammottavuus


keskinivel 


myöhemmin


hänenlaisensa 


irrallisesti 

Tämä lähtee nyt Sodankylään ystäviä tapaamaan ja elokuvia katselemaan. Irrallisesti aivan, hänenlaisensa. Mukanaan matkalukemisena Merete Mazzarellan romaani  Alma -Edelläkävijän tarina. Onnellisena kun sai särkevän hampaansa hoidetuksi; kaksi turhaa käyntiä yleisellä puolen päivystyksessä, ja sitten yksityiselle, jossa ongelma hoidettiin ja pääsee kivuttomana matkaan. 
Ei tykkää tästä tilanteesta terveydenhoidossa yhtään. 

Mukavaa loppuviikkoa, take care everybody!






Lisäys 15.6.
Uusia hakusanoja: irstailija, hempeämielinenja käsitteellisyys. Saiskohan näistä sopivassa järjestyksessä runon?
Terveiset Sodankylän filmijuhlista. Hyvä meininki!

Novellihaasteen koonti

$
0
0


Kuten kuvan tekstiosasta näkyy, niin tämä Nipvet-blogin Juhan ideoima ja isännöimä novellihaaste on jo novellihaasteena toinen (ensimmäisen järjesti Omppu Martin), ja aikaa postauksiin on ollut peräti vuosi.

Kirjoitin seuraavista kokoelmista ja tarkastelin niiden yhtä tai usempaa novellia kiittäen sitä, haasteen termillä ilmaistuna peukuttaen, jostain tietystä piirteestä. Pääset lukemaan tuumailujani novellin nimeä klikkaamalla. 

Jari Järvelä, Bambi ja muita novelleja, 9 novellia. 
Peukutin novellia Bambi sen sävyn vuoksi.

Annie Proulx, Close Range, Wyoming Stories, 11 novellia. 
Peukutin novellia Brokeback Mountain sen teemasta. 

Toinen Tuntematon, 22 novellia 22 kirjailijalta. 
Petri Tammisen novelli Teidän surkeutenne vuoksi sai minulta näkökulma-peukutuksen.
Sirpa Kähkösen novelli Kesän 1939 poutapilvet sai peukutuksen paikan kuvauksestaan. 
Tommi Kinnusen novellia Nuku Nurmelle hyvälle peukutin hahmon kuvauksesta. 

Tunnustus-aiheisessa aikakauskirja Grantassa oli monenlaisia kirjoituksia. En ole postauksessani erotellut novelleja, mutta kun postattujen novellien määrää kerätään, niin olkoon vaikka 5. 
Kirjoitin Bernard Quirinyn hauskasta novellista San Juliánin piispa ja nostin peukkua sen juonen käsittelylle. 

Lopuksi saadakseni peukutussarjaani puuttuvan konflikti-peukutuksen luin vielä SalmeSauren toimittaman novellikokoelman 12 novellia, jonka novellit ovat kahdeltatoista kirjailijalta. 
Peukutin näistä novelleista Arja Tiaisen novellia Talvinen tarina.

Yhteensä siis 59 novellia. 

Olen lukenut paljon muitakin novelleja vuoden aikana, mutta ne eivät ole näkyneet blogissani. Olen lukenut uudestaan hyviä vanhoja novelleja, mm. Timo K. Mukalta ja Rosa Liksomilta kaikki novellit. Luin myös SusuPetalin novellikirjat, joiden sävystä lumouduin, mutta en tullut kirjoittaneeksi niistä. Miranda Julyn Uimakoulun luin äskettäin, samoin Lucia Berlinin novelliteoksen A manual for Cleaning Women. 
Minulla blogi ei ole lukupäiväkirja. Luen paljon, ja joskus myös kirjoitan lukemastani.

Juhannus on meillä herttainen ... melko tuulinen. 
Toivottelen kaikille blogissa kävijöilleni onnellista ja viihtyisää juhannusviikonloppua! 


Sodankylää, ystävyyttä, retkipolkuja - ja lukemista tietenkin aina

$
0
0

Luoston maisemissa

Tänä kesänä pääsin lopultakin Sodankylän elokuvajuhlille. Tämän tapahtuman kanssa menevät osittain päällekkäin Iitin musiikkijuhlat ja Kuopio tanssii ja soi. Jos aloittaisi Iitistä ja jatkaisi Sodankylän kautta Kuopioon, niin ehtisi jotain kaikista. Samalla tavalla päällekkäin menevät heinäkuussa Pori Jazz ja Kuhmon kamarimusiikkifestivaali. Eikö jotakin voisi siirtää elokuulle, esim. tanssi ja jazz sopisivat hienosti elokuun pimeisiin, lämpimiin iltoihin? Siis, jos ovat lämpimiä, säistähän ei Suomessa koskaan tiedä. 

Naputtelen tätä aamulla mökin terassilla. Isokoskeloemo rääkyy kaislikossa, huolehtii pienistään. Metsälinnut sirkuttavat. Mustarastas konsertoi. Tällä säällä on kiva olla mökillä.  

Laiturilla alkaa jo olla houkuttelevan lämmin. Lähden kohta sinne päin rantatuoliin mukanani Joakim Zanderin jännitysromaani Lähiö. Mieheni Unto oli siirtänyt sen työhuoneensa hyllystä kirpparitavaroihini ("kuolinsiivoustakin" tehty oikein urakalla), mutta päätinkin lukea sen ensin. Kirjaa suositellaan takakannessa kiinnostavana yhteiskuntakriittisenä trillerinä ja se on jatko-osa kansainvälisesti menestyneelle Uimarille

Ennen Lähiötä luin Ritva Hellstenin oman äidin elämään perustuvan romaanin Lea. Huikea teos! En oikein syttynyt kirjailijan esikoiseen Orvot, mutta tämä on toista. Tämä on timantti! 
Mies lukee parhaillaan Leaa, mitä nyt mökkitouhuiltaan ehtii. Hän on hääräilijä, äsken pesaisi ikkunat. Kirjoitan Leasta myöhemmin, niin että pyydän siihen myös Unton mielipiteen. 



Sodankylästä jäi mieleen ohjaaja Dominik Grafin aamuhaastattelu, jossa hän kertoi lapsuudestaan, miten hänestä tuli ohjaaja, elokuvistaan ja yhteistyöstään luottonäyttelijöidensä  kanssa. 

Graf oli näyttelijävanhempien ainoa lapsi, joka oleili varhaislapsuudessaan  itsekseen vanhempiensa mukana teatterilla, oli joskus nukahtanutkin kesken yksinäisten leikkiensä jonnekin katsomon penkkien väliin. Hän kävi koulunsa sisäoppilaitoksessa ja kiitti koulua siitä, että se antoi hänelle eväät ohjaajan työhön. Sisäoppilaitoksessa hän oppi olemaan yhdessä toisten kanssa aamusta iltaan, vastaamaan kun kysytään ja ystävystymään. 
Graf sanoi, että ohjaajan ja näyttelijän suhde edellyttää molemminpuolista luottamusta ja siihen sisältyy aina jonkinlainen eroottinen lataus. Hän sanoi myös, että naisten ja miesten ohjaamisessa ei ole hänelle mitään eroa. 

Olin iloinen, että viimeaikainen häirintäkohina ei näkynyt eikä kuulunut Sodankylässä mitenkään. Sai olla rauhassa repiviltä mielenilmauksilta ja kuunnella älykästä, inspiroivaa keskustelua. 

Rupesin taas miettimään kiistoja lasten kasvatuksesta, kotihoito vanhempien (yleensä äidin) kanssa vai päiväkoti, se kestoaihe. Lapset kaipaavat toistensa seuraa ja oppivat toimimaan yhdessä, kun heille tarjotaan siihen mahdollisuus. Lapsen on mielestäni saatava kokea useita ihmissuhteita, joista hän rakentaa oman perheensä, biologisen sekä sosiaalisen. 



Sodankylän festivaaleilla elokuvia näytetään neljässä paikassa, elokuvateatteri Lapinsuussa,  perinteinen iso teatteri, jossa on todella hyvä akustiikka, Kitisenrannan koululla, jonka juhlasaliin on rakennettu nousevat istuimet ja kahdessa sirkusteltassa. Me emme Unton kanssa oikein nauti enää selkänojattomista istuimista, joten hylkäsimme telttaesitykset. Muutoinkin pääsimme vasta vähän festareiden makuun. 




Elokuva Dry Season (2006) jäi erityisesti mieleen hienosti käsitellyn kostoteemansa vuoksi. 
Ohjaaja Mahamat-Saleh Haroun on tshadilaisranskalainen ohjaaja, joka muutti Ranskaan vuonna 1982, mutta ei ole katkaissut yhteyksiä synnyinmaahansa, vaan toimi jopa viime vuoden kulttuuriministerinä Tshadissa.
Hänen elokuvansa ovat afrikkalaisia elokuvia. Ne ovat kaikki saaneet merkittäviä palkintoja, mutta niitä on näytetty Euroopassa hyvin vähän, kuten afrikkalaisia elokuvia yleensäkin. 
Haroun jäi haastateltavaksi elokuvan jälkeen. Hän sanoi, että iso teema vaatii yksinkertaisen tyylin. Hän luottaa siihen, että  katsojan mielessä tapahtuu paljon elokuvaa katsoessa.  





Toinen puoli Sodankylän reissuamme oli ystäviemme tapaaminen. Meillä oli varmaan Sodankylän mahtavin ylläpito grilli-iltoineen ja keskusteluineen. Kuka sanoo, ettei aikuisena, vielä vanhanakin,  voi ystävystyä! Lasten naimisiinmeno tai muu parisuhde esimerkiksi tuo mahdollisuuden uusiin ihmissuhteisiin. 

Dominik Graf on oikeassa, on tärkeää olla yhdessä muiden kanssa, välillä.

Mukavaa tässä mökkiterassillakin on lintujen kanssa. 

Mies lähti hakemaan Lappeenrannasta varaamaansa sohvapöytää. Minä siirryn lukemaan Lähiötä ja jatkan huomenna tätä turinaa.


... jatkuu, perjantai 29.6.

Huomenta! Tänään on toisenlainen sää. Sateinen. Jatkan kertomusta Lapin matkastamme. 

Retkeilimme yhtenä päivänä Luoston jylhissä maisemissa ja vietimme viimeisen päivän Rovaniemellä. 






Rovaniemellä vierailimme museo ja tiedekeskus Arktikumissa. Arktikumissa on laadukas ja laaja pohjoisen luonnon, kulttuurin ja historian esittely pysyvine ja muuttuvine näyttelyineen. 

Olin vaikuttunut Harmaan pöllön metsä -lyhytelokuvasta ja selällään maaten katsottavista revontulista,  ja niin oli moni muukin kansainvälisistä aah ja ooh -ääntelyistä päätellen. On hienoa, että museoihin on tullut tällaista elävää materiaalia, joka saa myös lapset viihtymään. 







Vannetaiteilija harjoittelemassa Arktikumin alakerrassa






Saamelaisten perinneasut ovat huikean kauniita. 
Arktikumista lähtiessä koin saaneeni sekä paljon tietoa että esteettistä nautintoa. 
Paljon ajateltavaa. 


P.S. Joakim Zanderin kirja osoittautui huonoksi. Joutaa kirpparille. Jos olisin 12-vuotias olisin varmaan haltioitunut, mutta paljon luettuaan ja nähtyään menettää viattomuutensa. Harkitusti myyväksi rakennettu trilleri kaikkine mausteineen, liian harkittu, liian rakennettu.  

Ritva Hellsten, Lea

$
0
0


Hänestä tuntui kuin hän olisi koko ikänsä kuurannut jotain likaa pois, kuurannut mäntysuovalla ja juuriharjalla, kuurannut itseään ja kotiaan ja lapsiaan ja elämäänsä. Kuurannut valkoiseksi, hohtavanpuhtaaaksi, tahrattomaksi, moitteettomaksi. Häntä valkoisempi ei ollut kukaan.

Lea sairastaa parantamatonta syöpää. Kun hän saa tiedon sairaudesta, hänestä ei tunnu aluksi miltään. Vanhasta tottumuksesta hän pitää langat käsissään ja on oman pienen perheensä vahvin. 
Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, Martta ja Mirja, aviomies Unto on kuollut. Tyttäret ovat etääntyneet äidistään, mutta vanhempi, Martta, alkaa käydä äitinsä luona. 

Lealle tunnusomaisesta reippaudesta huolimatta hänen mieltään hallitsee suru ja sekasorto. Hän muistaa ja muistelee. Kipeät asiat tulvivat mieleen ja syyllisyys painaa. Hän uskoutuu sairaalassa potilastoverilleen ja tuskailee, miten tietää lannistaneensa omat lapsensa. 

Ritva Hellsten tunsi esikoiskirjansa Orvot jälkeen, että äidin tarinasta voisi kirjoittaa enemmänkin ja neljän vuoden kuluttua hän julkaisi romaanin Lea (2018), jossa on samat henkilöhahmot kuin esikoiskirjassa, mutta eri nimisinä. Perheen tunnelma on myös sama. Tarkastelun kohteena on Lean elämä ja siinä ohessa Martan. Sisko ja isä jäävät vähemmälle huomiolle, mutta ovat syviä henkilöhahmoja hekin. 
Martan esikuvana on kirjailija itse ja Mirjan hahmo sisältää hänen edesmenneen kirjailijasisarensa Raija Siekkisen piirteitä. Kirjan tapahtumapaikka on Kotka, kuten myös esikuvana olleen perheen. 

Kerronta kulkee pääosin hän-muotoisena; minäkerrontaa on päiväkirjanomaisissa, lähettämättömissä kirjeissä lapsuudenystävälle sekä  luvussa 2, jossa Lea muistelee lapsuuttaan. 

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään. 

Ainoa huoleton aika Lean elämässä on nuorena ennen kuin hän menee naimisiin. Hän on työläisperheen ihanteellinen ja lahjakas tyttö, joka löytää iltakoulun työn ohessa ja sydänystävän, jonka kanssa voi mennä tansseihin. Tulevaisuus näyttää olevan mahdollisuuksia täynnä. Lapsuuden perheriidat, isän juoppokohtaukset ja pelko jäävät taakse. 

Kotiin jääminen lapsen kanssa ei sovi Lealle ollenkaan. Hän, joka oli ollut työssään konttorissa pätevä ja eloisa ihminen, tuntee itsensä avuttomaksi ja epävarmaksi vauvan kanssa.
Kun Lea ei saa päteä työssä, hän alkaa elää perheensä kautta. Hän vahtii ja ohjaa tyttäriään ja miestään kontrollifriikin lailla. Hän ajattelee, että jos vain saa pidetyksi miehensä irti alkoholista ja hienosti pukemansa tyttäret puhumaan kaunista yleiskieltä, niin he ovat turvassa. Mutta tietenkään tytöt eivät halua olla ilottoman äidin talututushihnassa, äidin, joka lukee salaa heidän päiväkirjansa ja pyrkii valitsemaan heidän ystävänsä. Murrosikä erottaa lapset vanhemmista luonnollisesti muutoinkin, mutta Lealle se on mielipahan paikka.

Nuorempi, Mirja, karkasi  kotoa kirjaimellisesti, kesken lukion. Martta karkaa kaikilla valinnoillaan, katkoo itseään minusta irti. 

Mies vetäytyy yhä enemmän verstaalleen. Tytärten lähdettyä kotoa hän masentuu ja etsii lohtua ravintolailloista. Lea menettää otteensa. 

Aika julmasti Lea suomii itseään. Liian julmasti?

Lapsen rakkaus: kaikki ne vuodet olin sen kohteena, enkä osannut ottaa vastaan. Silti se annettiin minulle, joka päivä uudelleen. 

Olen joskus luullut tietäväni, mikä elämässä on oikein ja tärkeää, nyt en enää pitkään aikaan. 

Entä, jos saisimme tietää aviomiehen näkökulman? Hän on sanonut elämänsä huippuhetken olleen se, kun tapasi Lean. Hän on leikkinyt lastensa kanssa toisin kuin muut oman aikansa miehet, Aivan varmasti hän sanoisi, että Lea teki parhaansa. Unto ei koskaan vaatinut Leaa muuttumaan, vaan kiitteli jopa laihasta lounasvellistä omaa kultaa, kullanmurua. 

Lean itseruoskinta on perfektionistin silmin havaittua todellisuutta. Hänen muistinsa kaivaa esiin hirviöäitihetket ja miehen kimppuun käymiset. 
Unen ja valveen rajamailla vaanivat oman lapsuuden pelot. 
Muistin kerrokset olivat tiukkaan tallotut mutta veistä hän ei kyennyt hallitsemaan; se tuli ja meni miten tahtoi. Hetkinä, joina häntä uhkasi tuntematon, hän näki sen aina; näki veitsen jonka terä on suunnattu häneen. 

Eräs kirjan teema on sukupolvelta toiselle siirtyvä pahoinvointi. Marttaan se ei näytä siirtyvän. Hän on rento ja nipottamaton äiti, minkä Leakin lopulta ymmärtää hyveeksi. 

Vanhemmuuden tavat ovat Lealla ja Martalla osittain persoonasta, osittain ajasta johtuvia. Lean elämää hallinnut jännitys ja ponnistelu on nuoremmalla sukupolvella vaihtunut leppoisampaan asenteeseen.


Pidän tästä kirjasta kovasti. Luin juuri ennen Leaa erään toisen vanhan naisen "kuolinsiivouksesta" Merete Mazzarellan romaanissa Alma. Hyvä teos, mutta viileämpi kuin Lea. 

Lea koskettaa. 

Mieheni luki Lean, kun huomasi, miten se vaikutti minuun. Tässä hänen vaikutelmiaan:
- saa vereslihalle
- saa muistelemaan
- herkästi ja tarkasti kuvattu 
- ahdistava 
- hyvää sekin, että kirjailija on kertonut aivan tavallisen ihmisen tarinan

Kysyin millainen ihminen Lea mieheni mielestä on. Vastaus: tosikko.
Hmm, tosikko. Näin varmaan on. Leahan otti kaiken hyvin vakavasti. Hän oli myös kova ja kolea. 
Ennen ihmiset olivat kovempia, koska elämä oli niin vaativaa. 

Pikkuinen Martta pyörii ympärillä ja yrittää pelleilyllä ilahduttaa vakavaa, ompeluun keskittynyttä (tai paennutta) äitiään, ja tämä vain hätistää lapsen pois. 
Äiti sinä et ole tänään vielä yhtään nauranut. Äiti minä yritän riehuttaa sinua, Martta sanoi. 
Lean kaikki energia menee perheen rajojen vahtimiseen. Hänessä ei ole tilaa leikille eikä ilolle. Lea on huolekas ihminen.  

Onneksi ei mitään, Lea vastasi niille, jotka kysyivät, mitä kuuluu. Kun ei kuulunut mitään, se tarkoitti, että kaikki oli hyvin. 

Lea, jota lapsena nimiteltiin punikinpennuksi ja jota oma Mirja-tytär haukkui porvariksi, on kulkenut pitkän ymmärryksen matkan elämässään. 
Ohjista kiinni pitävälle ihmiselle on suuri hetki, kun hän myöntää, että ehkä asiat sittenkin rullaavat ilman häntä. Kun Lea ei enää jaksa lähteä yhteiseen juhannuksen viettoon, hän toteaa, että jos tyttäret viettävät juhannusta yhdessä, niin silloinhan hänkin on melkein siellä.    



Margaret Craven, Kuulin pöllön kutsuvan

$
0
0



Entä mitä hän oli oppinut? Taatustikaan hän ei ollut oppinut totuutta intiaaneista. Ei ollut yhtä ainoaa totuutta. Hän oli oppinut vähäisen osan yhdessä kylässä asuvan yhden heimon totuudesta.  Hän oli nähnyt sellaisen elämäntavan surullisuuden, rikkauden, traagisen raskauden, joka vuosi vuodelta, pala palalta, vaipui yhä enemmän unholaan ja olisi pian poissa. Hetken hän oli ollut osa sitä, yksi niistä pienistä tuntemattomista ihmisistä, jotka asettuvat vastarintaan jossakin syrjäisessä kolkassa ja taistelevat taistelunsa hiljaisesti.

Ylläoleva sitaatti on pappi Mark Brianin viimeisiä mietteitä amerikkalaisen kirjailijan Margaret Cravenin romaanissa I heard the Owl Call My Name, joka julkaistiin Kanadassa vuonna 1967 ja viisi vuotta myöhemmin USA:ssa, jolloin kirjasta tuli bestseller. Suomeksi kirja ilmestyi 1979 nimellä Kuulin pöllön kutsuvan. Kirjastosta lainaamani teos on painettu 2005 ja on jo seitsemäs painos.

Kun nyt aloitin vuosiluvuilla, niin mainitsen vielä, että kirjailija syntyi 1901 ja oli kirjansa ilmestyessä 67-vuotias. 
Hän oli toiminut journalistina ja kirjoittanut parikymmentä vuotta novelleja lehtiin. Erästä novelliaan varten hän tutustui intiaaniheimoista kertoviin asiateksteihin ja kiinnostui intiaanien tavoista ja kulttuurista niin paljon, että lähti tutustumaan paremmin tsawataineuk-heimoon ja vieraili useissa alueen kylissä Brittiläisessä Kolumbiassa Kanadassa.  

Kuulin pöllön kutsuvan sijoittuu Kingcomen kylään, jonne nuori pappi Mark saa matkapapin pestin. Hänet sinne lähettävä piispa on saanut tietää, että Markilla on vain pari kolme vuotta elinaikaa. Lääkäri pyytää piispaa kertomaan diagnoosin alaiselleen, mutta sen sijaan, että kertoisi asiasta heti, piispa valitsee Markille asemapaikan, jonne itse olisi halunnut mennä nuorena miehenä vastaavassa tilanteessa.  
Niin vähän aikaa ja niin paljon opittavaa? Minulla ei sitten ole valinnanvaraa. Lähetän hänet vaikeimpaan seurakuntaani. 

Kyläläiset tarkkailevat Markia pitkään. He tekevät havaintoja ja ovat tyytyväisiä, kun tämä kunnioittaa tapoja ja osoittaa tyyneyttä vaikeissa paikoissa. Heillä on kokemusta surkeasta papista, joka ei ollut kelvannut muualle ja opettajasta, joka tuli kylään syrjäseutulisien vuoksi.
Mark kärsii aluksi yksinäisyydestä, mutta ystävystyy vähitellen kylän ihmisten kanssa, lapsista vanhuksiin. Hänet hyväksytään lopullisesti, kun hän on kärsinyt ja tuntenut surua yhdessä kyläläisten kanssa. 

Papin on oltava Kingcomessa kaikkea muutakin kuin sielunhoitaja ja kirkollisten toimitusten järjestäjä. Mark toimii rakennusmiehenä, korjaajana, hampaiden poisvetäjänä ja ruumiinpesijänä; hän hakee postin ja ruokatarpeita ja on aina valmiina kaikenlaisten hätätapausten varalta. Hän osallistuu myös miesten mukana kalastukseen ja metsästykseen. Hän auttaa muita ja saa siinä ohessa, huomaamatta, paljon itselleen. 
Mark oppii sekä sietämään yksinäisyyttä että tekemään työtä yhdessä. Hän näkee paljon kuolemaa. Se on kylässä aina läsnä, ihan siinä elämän vieressä. 

Tsawataineukit, kynttiläkalan kansa, uskovat pöllön ilmoittavan kuolemasta. Niin Mark kuin kyläkin odottavat pöllön kutsua.

Kylän ongelmana on nuorten siirtyminen valkoisten ihmisten maailmaan, jossa monet sortuvat, jotkut pärjäävät ja jotkut palaavat. Toinen iso ongelma on alkoholi.
Anteliaisuus on arvostettu hyve, jota on harjoitettu erityisissä juhlissa, potlatcheissa, joissa on kilpailtu naapuriheimon kanssa siitä, kumpi lahjoittaa enemmän omastaan. Nyt kun alkoholin käytöstä on tullut sallittua, intiaanit saattavat myydä tai lahjoittaa humalassa valkoisille miehille, jopa aivan tuntemattomille,  arvokkainta, mitä heillä on. 
Kun nuori intiaanityttö, arvostetun perheen tytär, on alkanut seurustella valkoisen miehen kanssa ja tuo tämän vieraaksi kylään, tämä juottaa kylän miehille olutta ja huijaa heiltä heidän kallisarvoisimman rituaalinaamionsa pilkkahintaan. Tytön vanhemmat tuomitsevat itsensä häpeän vuoksi eristyksiin hylättyyn paikkaan. Miehen kanssa lähtenyt tyttö joutuu kaupungissa prostituoiduksi ja kestää uudessa elämässään kolme kuukautta. Vaikka hänellä olisi ollut rahaa vuokrata lentokone paluutaan varten, hän ei saattanut tulla.
Tytön kuoleman jälkeen vanhukset palaavat numeroa tekemättä entiseen elämäänsä. 

Niin valkoisissa kuin intiaaneissakin on hyviä ja pahoja tyyppejä. Kertoja ei asetu kummankaan puolelle, vaan raportoi ja näyttää. Lukija saa tehdä itse johtopäätöksensä. 

Onnen hylkimä Sam juo ja hakkaa vaimoaan ja tytärtään. Hänen turvaton 13-vuotias tyttärensä Ellie, "pikku eksyläinen", kuluttaa aikaansa menemällä sänkyyn jokaisen miehen kanssa, joka vain kutsuu häntä ja pitää eniten niistä, jotka ovat julmia, koska se on hänelle tuttua.  

Koulua sisäoppilaitoksessa käyvien nuorten lomalle saapuminen aiheuttaa kylässä vaivautuneisuutta. 

Niin on aina, kun nuoret tulevat takaisin koulusta. Kansani on ylpeä heistä ja vierastaa heitä. He tulevat kaukaisesta maasta. He puhuvat englantia koko ajan ja unohtavat kwákwalan sanat. He ujostelevat kastaa ruokansa óolachonin öljyyn, jota me kutsumme gleenaksi. He sanovat vanhemmilleen:"Älkää tehkö tuolla tavalla. Valkoinen mies tekee tällä tavalla." He eivät muista vanhoja taruja eivätkä ymmärrä toteemien merkitystä. He haluavat valita itse vaimon tai miehen itselleen. 

Näin puhelee Ukko Peter, yksi kylän vanhoista.

Peter valvoo Markin kuoleman jälkeen yöllä talonsa rappusilla siltä varalta, että tämän sielu tulisi käymään korpin hahmossa kylässä jota oli rakastanut. Hän ei usko siihen kirjaimellisesti, mutta ei pidä korpin ilmestymistä myöskään mahdottomana. Hän istuu ja puhelee lempeästi yöeläimille:"Ukko Peter, puunleikkaaja, vain istuu tässä odottamassa, ystäväni."

Kirjan sävy on surumielinen ja harras. Keskiössä on pappi, toisena päähenkilönä kylä.  

Kylän ohi virtasi joki kuin aika, kuin itse elämä, odottaen, että uija nousisi jälleen sitä pitkin kohti seikkailujen täyttämän elämänsä huipentumaa ja loppua, jota varten se oli luotu.
(kwákwalassa lohta kutsutaan uijaksi)


P.S. Kansikuvan sulkakoriste on typerä. Katselin englanninkielisten painosten kansia, joukossa on joitain hyvin kauniita. Kaunis olisi tämäkin ilman tuota sulkaa.



Kulttuurisesta omimisesta, n-sanoista ja historian arvostamisesta

$
0
0



Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseeni. 
Minua alkoi harmittaa ja vaivata se, miten paljon nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa tapahtuva kulttuurisesta omimisesta syyttely ja kiellettyjen sanojen metsästys vaikuttaa ja saa kirjoittajan (minut, ainakin) varuilleen ja surulliseksi. 

Kun luin Margaret Cravenin romaania Kuulin pöllön kutsuvan tiesin heti, millä nöyrällä sitaatilla minun on aloitettava blogikirjoitukseni, niin etten vain joudu syytetyksi väärän kirjan vääränlaisesta esittelystä. 
Miksi minä noin tein? En haluaisi antaa tällaisten mielipiteiden vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni.  

Luin amerikkalaisten ajatuksia ko kirjasta erinäisistä blogikirjoituksista ja kommettilistoista. Löysin onneksi vain yhden kommentoijan, joka väheksyi kirjaa siksi, että kirjoittaja ei ole itse Amerikan alkuperäisväestöön kuuluva. 

Silloin kun Craven kirjoitti tsawataineuk-heimosta, 60-luvulla, heimon sisällä ei ollut vielä kirjoittajia. Tarinat kulkivat suullisena tietona ja odottivat sitä, että joku kirjoittaisi ne muistiin. Craven antoi siis kuvaamalleen heimolle äänen, ei vienyt sitä. Hän ei myöskään ominut mitään, vaan kuvasi näkemäänsä. 


Edellä mainitsemani kriittisen kommentoijan mielestä kirja on romantisoitu, kolonialistinen, holhoavan päähäntaputteleva ja kirjoittajan ennakkokäsitysten leimaama tuotos. 
Hän on lukenut eri kirjan kuin minä, tai sitten hän ei ole lukenut tätä kirjaa ollenkaan, vaan liittää tämän arvostelunsa aina tiettyihin kirjoihin kirjailijan nimen ja ihonvärin perusteella. Ennakkoluuloista, eikö vain?

Olen törmännyt kirjakeskusteluissa myös sellaiseen, että tietyt epäkorrekteiksi havaitut sanat pitää korjata vanhoihin kirjoihin. Sitä on myös tehty. Peppi Pitkätossu kuuluu kirjoitetun Ruotsissa uusiksi, ja olen lukenut erään vanhan elämäkerran uuden käännöksen (klik), jossa oli muunneltu totuutta niin, että omaa elämäänsä muistelevan natsirouvan puhuessa roduista kääntäjä sensuroikin hänet puhumaan kansoista.

Tässä välissä haluan kertoa, että olen tietenkin sitä mieltä, että ihmisistä kerrotaan heidän kansalaisuuksillaan ei ihonvärillään. Tämä on vanha juttu!
Ei kai tästä nyt enää voi olla mitään epäselvyyttä.

Mutta se, että vanhoissa kirjoissa pitäisi sensuroida historiaa, se on minusta aivan käsittämätöntä. Se on anteeksiantamatonta. 
Vilkaisepa lukija tuonne blogini alkumottoon. Menneitten aikojen sielu! Jos tässä Cravenin kirjassa pitäisi jokaisen intiaani-sanan tilalle vaihtaa alkuperäinen amerikkalainen ja adjektiiviksi alkuperäisten amerikkalaisten kulttuuriin kuuluva tms niin johan kuulostaisi hassulta. 
Sitäpaitsi kai taiteen tekijää pitää kunnioittaa myös silloin, kun hän on kuollut. 
Emmehän me mene korjailemaan Picasson viivoja "ajanmukaisemmiksi" tai jonkun arkkitehdin käden jälkeä kätevämmäksi. Kun Alvar Aallon suunnittelemaa koulua remontoitiin Inkeroisissa, niin jopa vesihanat piti säilyttää alkuperäisinä, sellaisina, joissa kylmä- ja kuumavesi on erikseen. 
Kirjallisuus on ilmeisesti taiteenlajeista sellainen, jossa tekijää kunnioitetaan vähiten. Surullista. 

Meillä on edelleen käypinä termeinä neekerijazz ja neekeriorjuus. Kun tummaihoiset jengipojat kutsuvat toisiaan jossain romaanissa nimellä niggerboy, kuten oikeassa elämässäkin, niin miksi se pitäisi vesittää ja laimentaa "kun sitä n-sanaa nyt ei vaan sanota"?  

Helsingin Sanomissa oli jokin päivä sitten juttu siitä, miten Pieni talo preerialla-kirjasarja "joutaa historiaan". Hyvänen aika, se ON historiaa. 

Toivon, että tänä hyvin lyhytnäköisenä aikanamme arvostettaisiin historiaa eikä vain tätä hetkeä ja että kaikki ikävä nipotus ja yhden tai kahden kapean näkökulman vääristämä tekstien arvostelu joutaisi vähitellen historiaan.

Lukuiloa edelleen kaikille! 

Koitan päästyä yli tästä(kin) - turhastako? - huolesta. 

Luin nuortenkirjan, mietin YA-genreä ja muita lukemiani kirjoja

$
0
0



Nina LaCourin nuortenromaania Välimatkoja (2018) on kehuttu niin lehtiarvosteluissa kuin blogeissakin. Se on myös saanut jonkin nuortenkirjallisuuspalkinnon. Sisäkannessa on yksi kehu USA:n kirjastojen Booklist-sivuilta, yksi New York Timesin kirjallisuussivuilta ja kolme bloggareilta.

Kansi on kaunis, sama kuin alkuperäisessä, hyvin tyttömäinen hennon roosanpunaisine sävyineen. Kuva jatkuu takakanteen. Siinä on amerikkalaisen kampuksella asuvan opiskelijan asuntolahuone, jossa heti yöpöydän toisella puolen on kämppäkaverin sänky. Näin ahtaasti Suomessakin on asuttu opiskelijana, ennen, ei enää pitkään aikaan. 
Tyttö tähyää jaetusta huoneestaan omaan menneisyyteensä, johon liittyy meri.

Nimi on muutettu suomennokseen  aivan erityyppiseksi. Amerikkalaisen kirjan nimi We Are Okay (2017) viittaa paremmin nuortenkirjaan kuin suomalainen Välimatkoja. Mietin, eikö meillä olekin jo jokin samanniminen romaani. Ei aivan. Taina Latvalan romaanin nimi on yksikössä, Välimatka.

Aloin pohdiskella, mikä tekee kirjasta nuortenkirjan. Teen & Young Adult -genren kirjailijoita on melko paljon nykyään, ja moni aikuinenkin sanoo lukevansa mielellään nuortenkirjoja. 

Osuin YA-kirjapohdintoihin jokin aika sitten myös eräässä amerikkalaisessa blogikeskustelussa. Aiemmin nuorten hyllyille oli heidän kirjastoissaan sijoitettu jollain tavoin opettavaisia kirjoja, joiden henkilöt saattoivat olla minkä ikäisiä tahansa. Nyt nuortenkirjan päähenkilön ja usein muidenkin kirjan henkilöiden on oltava nuoria. Toisena nuortenkirjan piirteenä iän lisäksi tässä keskustelussa oli huomattu seksi, mutta ehdottomasti vain kevyen vihjaavana. 


Olen huomannut, että identiteettipohdinnat yleensäkin, muukin kuin seksuaalinen, oman tien etsintä ja ihmissuhteiden ongelmat ovat nuortenkirjojen vakioteemoja. Läheisen kuolema ja mielenterveys ovat paljon esillä.
Ennen nuortenkirjoissa oli myös paljon seikkailua. Mihin se on kadonnut? Onko se teema varattu nykyään lastenkirjoille ?

Välimatkoja -romaanissa nuori tyttö, Marin, viettää joululomaa yksin tyhjällä kampuksella. Hänelle on juuri edellisenä kesänä tapahtunut sellaista, mikä on saanut hänet eristäytymään. Suru ja häpeä ovat pahat kumppanit, ne lamauttavat ja masentavat.
Marinin rauhaa häiritsemään tulee tyttö entisestä elämästä, Mabel. Marinin on pakko keriä auki tapahtunutta ja suostua ottamaan vastaan muiden ihmisten seura.

Tämä kirja on ... no, se on okei. Se olisi voinut toimia jopa vertaistukena itselleni kauan sitten yksinäisenä opiskelijana.

Plussia: 
- todentuntuinen kuvaus yrityksestä jättää kaikki entinen ja kipeä taakse
- hyvä kieli
- kiinnostava päähenkilö, joka kaiken lisäksi harrastaa kirjallisuutta
- hyvä, että päähenkilön opiskelun kalleus tulee esille, koska kallistahan se USA:ssa on, Marinin opiskelu oli mahdollista vaarin pelivoittojen turvin 

Miinuksia:
- juonessa ennalta-arvattavuutta 
- Mabelin hahmo jää ohueksi ja liian enkelimäiseksi
- vaarin kohtalon olisi pitänyt selvitä, teinilukija haluaa aivan varmasti tietää, mitä tapahtui, pieni lisäluku olisi ollut tarpeen
- suomennoksen miinus on tuo nimi, liian osoitteleva ja kulunut symboliikka, välimatkat fyysisesti ja henkisesti

Olenkohan liian vanha lukemaan nuortenkirjoja, kun näen niin selvästi tarinan rungon ja se häiritsee minua? Onko nuortenkirjoissa selkeämmin näitä juonikuvioita kuin aikuisten romaaneissa? 
Kyllä minua monessa uudessa aikuisten romaanissakin on häirinnyt eräänlainen laskelmointi ja tekemällä tekeminen. 

Toinen asia, mikä häiritsee minua uusissa kirjoissa on kansien ylikehut! Tästä kirjasta käytetään adjektiiveja 'musertava taideteos' ja 'ällistyttävä aikaansaannos'. 
Millä sanoilla kuvataan sitten todella hyviä kirjoja?

Luin vähän aikaa sitten nigerialaisen kirjailijan Ayòbámi Adébáyòn romaaninÄlä mene pois. Sen päälliskannessa ylimpänä kirjan nimen päällä on Margaret Atwoodin lause: "Tulikuuma,mukaansatempaava, äärimmäisen hieno." Tulikuuma! Hyvin outo määritelmä tästä kirjasta. Tulikuuma, polttava aihe?  Ei se siltä tuntunut.
Sitäpaitsi, minusta kirjan kannet voisi jättää ilman mainoslauseita. Haluaisin, että ne ovat omia taideteoksiaan, eikä naistenlehtien kansien näköisiä, täynnä tekstisilppua.

Nyt luen Esko Valtaojan uusinta tietokirjaa Kohti ikuisuutta. Se on erittäin mielenkiintoinen. Suosittelen kesälukemiseksi. 

Joku päivä sitten luin Henning Mankellin kirjan Leopardin silmä, jonka olen lukenut aiemmin silloin kun se ilmestyi 2000-luvun alussa. Otin talteen sitaatteja, kuten aina Mankellia lukiessani. Ehkä ne näkyvät täällä blogissani jossain  sopivassa kohdassa.

Tällaista minä täällä, kesäflunssassa, nyt kun ne ihanat helteet tuli. Mutta vielä tässä uidaan!
Lukea voi aina. 

Onko kenelläkään mielipiteitä nuortenkirjoista, tai muusta esiin nostamastani? 

Politiikkaa

$
0
0

Kuva: Google


"Hän sanoi ymmärtävänsä, että minun on vaikea tehdä diiliä tämän hölynpölyn takia."


Näin Trump ystävälleen Fox Newsin toimittajalle Sean Hannitylle keskusteluistaan Putinin kanssa. Hölynpölyllä hän viittaa oman maansa viranomaisten suorittamaan tutkintaan, jossa selvitellään, miten eri tavoin Venäjä sekaantui presidentin vaaleihin Trumpin hyväksi. 
Mutta mitä se diilin tekeminen on? 



"Donald Trump on vain yksi ihminen. Samoin Vladimir Putin. Silti heihin kulminoituu moni asia suurvaltasuhteissa. On hyvä, jos he muistavat ison kirjan ajatuksen siitä, että siltä, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan.
Joka johtaa, johtakoon toimellisesti. Lisäisin siihen, että - kuten jo Antti Rokka opetti - tehdään asiat jären kanssa.


NHL-pelipaidan tai MM-jalkapallon lahjoitus ovat pieniä eleitä. Isompia olisi esim. Syyrian jälleenrakentaminen ja pakolaisten paluun tukeminen."
Näin Marja-Sisko Aalto blogikirjoituksessaan nimeltä Lämmin kädenpuristus.

Jotain muutakin piti kirjoittaa, mutta näyttää siltä, etten ehdi. Eiköhän tämä riitä. 

Eläköön kirjarakkaus!

$
0
0



Rakas Kirjabloggaaja Marjatta!

Rohkenen lähestyä Sinua näin blogisi viisivuotispäivänä. Sinua saattaa kiinnostaa, miten näen Sinut. 
Olet lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa sekä rento heittäytyjä että tarkka niuhottaja. Olet kirjoituksissasi tyhmänrehellinen ja naiivi, kaiken lisäksi pidät näitä hyvinä ominaisuuksina, Sinä pikku hölmöläinen. Joku on sanonut Sinua räväkäksikin, mutta tiedä tuosta...

Kirjat ovat elämäsi rakkaussuhde.

Luet laidasta laitaan, ja osasta lukemaasi kirjoitat. Usein kiihkeänä.

Toivon, että julkaisisit joskus listan "salaa" lukemistasi, niin lukijasi näkisivät koko pöytäkattauksesi ja voisivat hymyillä sinulle, höpsö, vielä hieman lisää.
Oscar Wilden kohukirja Teleny ja kansaneepos Kalevala saavat osansa samana päivänä. Siihen päälle muutama runo, pätkä tietokirjaa ja sanomalehdet. Täydellinen lukijan päivä. Illalla naapurisi saattaa vielä kopsauttaa postiluukusta Seiskan ja Suomen Kuvalehden. Nautit molemmat julkaisut unilukemiseksi hyvällä ruokahalulla.

Juuri nyt Sinua loukkaa se, että kirjoittajan integriteettiäsi edes epäillään. Pyhään kirjarakkauteesi on langennut varjo, kun jotkut ovat alkaneet puhua kirjablogikirjoittamisen(kin) yhteydessä hyödystä ja rahasta.
Sinulle lukemiseen ja kirjoittamiseen kuuluu täysi vapaus, hyödyttömyys  ja pakottomuus.
Heti kun joku ehdottaa, että kirjoittaisit tilauksesta, tunnet vastenmielisyyttä ja mieleesi juolahtaa vanha sananlasku "Ei kukko käskien laula".

Kirjablogilaiselle kirjoittaminen on itse päämäärä, ei väline ansaitsemiseen, uskot. Väline yhteisöllisyyteen se kyllä on ja hyvä siinä. Miksi antoisasta harrastuksesta pitäisi hyötyä rahallisesti tai laskea nautinnollisiin hetkiin kulunutta aikaa?

Olet pitänyt blogiasi viisi vuotta. Tasan viisi vuotta sitten kirjoitit ensimmäisen lyhyen kirjoituksesi Aki Ollikaisen romaanista Nälkävuosi. Ymmärsit aloittaa hienolla kirjalla.
Lukemista olet harrastanut noin 64 vuotta, eikä hetkeä, että se olisi kyllästyttänyt sinua. Voi puhua elämänmittaisesta rakkaudesta ilman kupruja.
Hyvä Sinä!

Bloggaajana olet erityisesti iloinen siitä, että olet päässyt vierailemaan niin monenlaisissa blogeissa  ja saanut vaihtaa ajatuksia upeiden ihmisten kanssa, joita et olisi ikinä tavannut reaalielämän tilanteissa. Niissä Sinulla on tapana tavata samassa elämäntilanteessa olevia, omanikäisiäsi, saman ammatin ihmisiä tai samaa harrastavia. Blogeissa rikastut ylittämällä nämä rajat. 

Olen seuraillut seurapiirejäsi ja tiedän, että olet ikionnellinen joistain fantastisista ajatustenvaihdoista. 

Miten paljon oletkaan nauttinut paitsi keskusteluista, niin myös toisten kirjoittamiseen paneutuvien tyyleistä. Joillakin on  tunnistettava tyylinsä. Sinullakin on.

Blogia aloittaessasi ajattelit, että kirjablogin tulisi olla tiukasti vain kirjallisuusasiaa, mutta pian muutit kantasi. Sait tutustumishaasteita, joissa Sinua pyydettiin kertomaan itsestäsi ja vapauduit. Huomasit, että blogissa on kiva näkyä myös päiväkirjamaisuutta, kertomusta ja kuvia omasta elämästä. Yletön määrä maireita kuvia omasta ihanasta elämästä ei sovi tyyliisi; et halua mainostaa itseäsi, kuten et kirjojakaan, mutta kuva silloin tällöin on kiva mauste. 
Laitappas taas pian jotain persoonallista, kiitos!

Pirtsakkaa synttäriä Sinulle, Rakas!

Kunnioittaen,
Sinut läheltä tunteva fanisi

P.S. Koita nyt selvitä niistä tulehduksistasi ihmisten ilmoille. Aurinko paistaa ja kevät koittaa. Keuhkotautiset kuskattiin ennen vanhaan ulos saamaan auringon voimaa. Sinne vaan vähän kerrallaan!

P.P.S. Meinasi unohtua - synttärilaulu Sinulle: The Sound of Music -musikaalin My Favorite Things Julie Andrewsin laulamana.


Raindrops on roses
And whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things
Cream-colored ponies and crisp apple strudels
Doorbells and sleigh bells
And schnitzel with noodles
Wild geese that fly with the moon on their wings
These are a few of my favorite things
Girls in white dresses with blue satin sashes
Snowflakes that stay on my nose and eyelashes
Silver-white winters that melt into springs
These are a few of my favorite things
When the dog bites
When the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Ihmisoikeudet ja diilit

$
0
0

Kuva: Google

"Hän sanoi, että minun on vaikea tehdä diiliä tämän hölynpölyn takia."

Näin USA:n presidentti Trump ystävälleen Fox Newsin toimittajalle Sean Hannitylle keskusteluistaan Venäjän presidentti Putinin kanssa. 
Hölynpölyllä Trump viittaa oman maansa viranomaisten suorittamaan tutkintaan, jossa selvitellään Venäjän sekaantumista presidentin vaaleihin USA:ssa Trumpin hyväksi.

Mutta mitä se diilin tekeminen on? Voiko presidentin tehtävistä puhua diilin tekemisenä? 

"Donald Trump on vain yksi ihminen. Samoin Vladimir Putin. Silti heihin kulminoituu moni asia suurvaltasuhteissa. On hyvä, jos he muistavat ison kirjan ajatuksen siitä, että siltä, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan.
Joka johtaa, johtakoon toimellisesti. Lisäisin siihen, että  - kuten jo Antti Rokka opetti - tehdään asiat jären kanssa. 

NHL-pelipaidan tai MM-jalkapallon lahjoitus ovat pieniä eleitä. Isompia olisi esim. Syyrian jälleenrakentaminen ja pakolaisten paluun tukeminen."

Näin Marja-Sisko Aalto blogikirjoituksessaan nimeltä "Lämmin kädenpuristus". 

-----
Jos joku ihmetteli, mihin yllä oleva jo pari päivää sitten ensimmäisen kerran julkaisemani teksti hävisi, niin selitys on, että poistin sen, koska olin kirjoittanut niin kiireisessä tilanteessa ja halusin vielä pohtia lisää. Meille oli tulossa Pikkuinen hoitoon. 
Varsinkin hän sai miettimään, miten tällaista kerta kaikkiaan voi olla!

Olen ajatellut, että politiikka olisi yhteisten asioiden hoitoa ihmisten hyväksi ja että suurvaltapolitiikassa katsottaisiin isoja linjoja, ei vain omaa maata tai omaa itseä.  
Suurvaltapolitiikka vaikuttaa meihin kaikkiin. Mitä me olemme tehneet ansaitaksemme tämän tilanteen maailmassa? 
Käsi ylös, kuka on sitä mieltä, että olisi pystynyt kuvittelemaan joitain nykyisiä valtioiden päämiehiä edes fiktiivisinä hahmoina. 

Amnestyn iskulause 'Make Human Rights Great Again' on peruslause, jonka pitäisi olla lähtökohtana  kaikessa politiikassa. Diileihin se ei aivan varmasti kuulu. Diileihin kuuluu kauppa, kaikenlainen kauppa, esim. vaihtokauppa ihmisillä. Lehmänkaupat.

Tämä kirjoitukseni on köykäinen ja turha, kevyt kuin lapsen poimima höyhen. Julkaisen sen silti, niin voin joskus käydä lukemassa, miten epätoivoinen ja turhautunut olin.  



25.7.2018 - ikääntymisestä, rakkaudesta ja taannustamisesta (Esko Valtaojan termi)

$
0
0


Kuva on Kreetalta viisitoista vuotta sitten, jolloin juhlimme mieheni kanssa silloista hääpäivää, itselaukaisijalla näpätty, kamera jossain rantatuolilla.
Tänään on yhteisiä vuosia takana 43 plus yksi vuosi ennen naimisiin menoa. 
Me olemme tässä kuvassa jo muutaman vuoden päälle viisikymppisiä isovanhempia. Minusta me näytämme kakaroilta, ihan kuin ne viattomat teinit elokuvassa The Blue Lagoon. 
Mihin ne vuodet menivät?

Minulla on kuvassa päällä tuollainen hassu balettimekon näköinen uimapuku, tätiuimapuku, jota käytin joskus aamu- ja iltauinneilla tällä matkalla, koska se oli mieheni mielestä niin söpö. Yleensä pidän aina rannalla bikineitä ja vain uimahallissa kokouimapukua. 


Eeva Kilvellä on hieno runo Laulu rakkaudesta vuodelta 1972. Jäljennän tähän otteita siitä. 

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena, 
minun mahahaavani sinun noidannuoltasi vasten, 
emme erkane konsana ei. 
...

Herra, opeta meitä hyväksymään vanhojen rakkaus, 
rumien rakkaus, lihavien rakkaus, köyhien rakkaus, 
huonosti puettujen rakkaus
ja yksinäisten rakkaus,
me niin pelkäämme sitä.
....

ja kaihi silmissäsi sinä sairaspaikkaa odotellessasi
hapuilet sokeana luokseni, 
tunnustelet minua käsimielin.
Tunnustele vaan:
Kaikkien näitten ryppyjen alla olen se minä, 
tähän valepukuun elämä meidät viimein pakotti,
mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun. 

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun kuoppiisi, 
sinun ryppysi minun uurteisiini 
ja kärsimysten äärellä minä rukoilen
hiljaa kuolemaasi.
on kirkkaana päivä ja ilta. 


Käsimielin - mikä kaunis ilmaus. 

Runon loppuhan on hyvin traaginen. Runon kirjoittajan rakastettu on niin lopussa, että toinen toivoo hänen kuolevan pois kärsimästä. Vanhoilla pareilla tällainen tilanne on joskus edessä. 
En nyt halua ajatella sitä. Aurinko paistaa. Taas on yksi keuhkotulehdus voitettu - minähän olen meistä se raihnaisempi, arpikeuhko - ja elämä hymyilee. 

Kuvan kesänä kummallakaan meistä ei ollut vielä syöpää. Minulla oikea lonkka aristi. Pidin sitä hieman töröllään, viiden vuoden päästä sain uuden nivelen ja pilateksessa asento korjautui.  
Lääkedosettia ei ollut käytössä, en edes tiennyt sellaisista. Joskus unohdin ottaa ainoat lääkkeeni, kilpirauhashormonit, mukaan matkalle, viikko ilman ei haitannut mitään. Aurinko taisi korvata kaiken. Nyt lääkkeitä on matkoilla mukana yhtä paljon kuin kauneustarvikkeita, joita tietysti pitää aina olla. Huulipuna on välttämättömyys.

Juhlimme hääpäivää käymällä illalla elokuvissa. Sain valita ja valitsin kauhuelokuvan Hereditary - Pahan Perintö. Mikä hääpäiväleffa! Hyvä yhdessä laitettu lounas on syöty ja leivoskahvit juotu, kuten yleensä muinakin päivinä, ei sen erikoisempaa.  
Meidän hääpäivässämme on sellainen kiva erikoisuus, että vanhimman pojan vaimo on syntynyt samana päivänä kun me menimme naimisiin. Vähänpä tiesimme silloin, että meillä on koskaan poikia saati miniöitä. Saati nyt jo itseämme pitemmiksi kasvaneita lapsenlapsia. 

Huomenna tulee nuorta väkeä. Vietämme tulevia hellepäiviä kolmen sukupolven kesken, kahdeksan henkeä kaikkiaan, puolet lapsia. 
Olen jo valmistanut pakastimeen pari kiloa lihapullia ja täyttänyt kaksi jääkaappia ruokatarvikkeilla. Lapsilla on hämmästyttävän iso ruokahalu. Suurin se on kokoonsa nähden pienimmällä klaanimme jäsenellä, joka opettelee puhumaan, aivotyö kuluttaa energiaa. Ei ihme, että yksi mielisanoista on 'ruoka-aika'.  

Luin juuri loppuun Esko Valtaojan kirjan Täältä ikuisuuteen
Siitä maistiainen: 
Kun synnyin esihistoriallisena vuonna 1951, noin kolme neljäsosaa ihmisistä eli kädestä suuhun absoluuttisessa köyhyydessä: elämää, jonka ainoa visio oli saada huomennakin jotain syödäkseen. Vaikka maailman väkiluku on lähes kolminkertaistunut, enää yksi kahdeksasta ihmisestä sinnittelee köyhässä luontaistaloudessa, alle eurolla päivässä.

Olen syntynyt vuotta aiemmin kuin Valtaoja. Olen todennut saman olojen ja onnellisuuden paranemisen, enkä voi mitenkään ymmärtää nykyistä pessimismin aaltoa. Maailmanloppua on ennustettu kyllä monesti ennenkin ja aina jouduttu perumaan. 

Valtaojan kirjassa on kiehtovaa juttua mahdollisuuksien tulevaisuudesta, energian valmistamisesta, nanoteknologiasta, avaruudesta ja taannustamisesta, joka on Valtaojan oma termi ja tarkoittaa aktiivisempaa valmistautumista tulevaan kuin mitä ennustaminen on. Taannustamisessa katsotaan, missä pitää jonkin tietyn ajan kuluttua olla ja sitten etsitään uusia menetelmiä tavoitteen saavuttamiseksi. Taannustamisessa ei jäädä päivittelemään lyhytnäköisesti  tämän hetken tilastojen ja vanhentuneiden keinojen kanssa vaikeroiden.  

Onni yksillä, KESÄ kaikilla. Hei, nyt on ihana sää, nautitaan!

Saatan pitää pientä taukoa, riippuen siitä, tuleeko lisää kesävieraita ja haluanko keskittyä säilömään marjoja, löhöämään veden ääressä vai mikä minua houkuttaa. Ennustan, että kirjat kuitenkin. 

Olen niin iloinen siitä, että elän aikakaudella, jolloin keuhkotulehdukset eivät johda kuolemaan. 
Valtaoja luettelee tulenkantajia, jotka kuolivat nuorina tuberkuloosiin: Uuno Kailas (31 v), Edith Södergran (34 v), Kaarlo Sarkia (43 v), Katri Vala (42 v) ja Saima Harmaja (23 v). Vuosikymmen myöhemmin heidän sairauteensa oli jo kehitetty tepsivä lääke. 

Mahdollisuuksien tulevaisuus on aina edessämme, koska keksinnöt johtavat toisiin. Ei niistä voi tällä hetkellä tietää; tiedämme kokemuksesta vain sen, että tulevaisuus on ihmeellisempää kuin osaamme kuvitella. 

Myös henkilökohtaisessa elämässä pitää taannustaa... 

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä. 
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa, 
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa, 
niinkuin  ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!  
- Edith Södergran

---------------
Saman päivän iltana
Ilta on aamua viisaampi: oli kyllä maailman huonoin elokuva. Siis hoh hoijaa! Luulin, että kyseessä olisi jokin Roman Polanskin Rosemaryn painajaisen tyylinen psykologinen ja älykäs kauhuelokuva. Aivan ylimainostettu leffa. 


Kiitosta muutamille kirjoille, varsinkin Olli Jalosen Taivaanpallolle

$
0
0


Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo (2018) on tasokkainta kaunokirjallisuutta, mitä olen lukenut pitkään aikaan. 
Jos tämä kirja ei saa syksyn Finlandia-palkintoa, niin johan on ihme. 
Taivaanpallo kertoo Angus-nimisen pojan elämästä 1600-luvun loppupuoliskolla. Hänen muutaman vuoden aikana kokemansa kautta saamme nähdä, millaista elämä oli siihen aikaan Saint Helenan saarella, orjalaivassa ja Lontoossa. 
Angus tutustuu saarella kahteen kehityksensä kannalta tärkeään mieheen, herra pastoriin ja herra Hawleyhin, kuten paikalliset hänen nimensä ääntävät. Hän on tiedemies Edmond Halley. Valistuksen aika on alkamassa, ja tiede nousee varoen haastamaan uskonnon ja kuninkaan. 
Halley on ajan tavan mukaan yleisluonnontieteilijä, myöhemmin astronomina tunnettu. Hän siirtää tiedonnälän oppipoikaansa Angusiin. 

Lukeminen ja kirjoittaminen eivät ole tietämistä vaan niin kuin tie tai hevoskyyti että niitä pitkin ja niitten mukana. Niitten kautta tulee tietäminen jota on kahdenlaista. Ympärillä on näkyvää ja mitattavaa mutta ajatuksissa on näkymätöntä jota ei voi vielä mitata. Uuden keksiminen on sellaista minkä voi mitata sitten kun löytää mittaamisen tavan. Sillä lailla tietäminen kasvaa pelkistä ajatuksista kokeitten tekemiseen ja laskemiseen numeroilla ja laskumerkeillä paperille. 

Kuolleenpuun-Angus on kuin sukua Jalosen Poikakirja-romaanin Ollille 60-luvun suomalaisella maaseudulla, samanlainen mietiskelevä lapsukainen molemmissa.
Vaikka Angus on ikäistään älykkäämpi, hän on kuitenkin tunne- ja kokemusmaailmaltaan lapsi. Lukija päättelee hänen kertomastaan enemmän kuin se mitä hän itse ymmärtää, mikä tuo lukemistapahtumaan oman viehätyksensä. 

Jalosen kieli on se, mistä hänellä kaikkein eniten pidän ja mikä tekee hänestä erityisen. Siinä on ajattelun rytmi ilman turhia välimerkkejä. 
Ja ne lukujen nimet, ne ovat runoutta: Sinä et enää ole, Kuukaudet ovat köysiä, Ei kukaan huuda kaarelle itseään, Ihmisparka voi tahtoa toisin, Yö on iso, Jähmettyneen helvetin, Voi kai näinkin elää, Mikä on tosin tosi, Voihan komeetta merkki olla.  

Taivaanpallossa on juonellinen ihmissuhdekertomus, historiaa, taikauskoa, uskontokiistoja, tieteen kehitystä, kolonialismia, tutkimusmatkailua, valistuksenajan alun ajankuvaa, herkkiä tunnelmia, mukaansatempaavuutta. 
Olen aivan täpinöissäni lukemaan lisää Jaloselta, vasta tämä ja Poikakirja luettuna. 




Sarjakuvapiirtäjä Timo Mäkelä on piirtänyt ja kirjoittanut kauniin omaelämäkerrallisen kirjan Lapsen kengissä (2018). 
Kuten Jalonen niin Mäkeläkin on taitava luomaan tunnelmia.  Hän kuvaa muutamia jännittävyytensä vuoksi mieleen jääneitä varhaislapsuuden episodeja ja lopettaa erääseen, joka vanhentaa pikkupojan mielen.  





Miten lapsuus sitten loppuu?
Se loppuu kun viattomuus loppuu.
Kun teet sen väärän teon jonka muistat.
Sen kanssa on sitten elettävä loppuelämä. 
...
Kun se ehtii kotiin asti, sillä on jo aikuisen miehen murheet. 











Jokin aika sitten kirjoitin nuorten aikuisten kirjasta, Nina Lacourin kirjasta Välimatkoja. Tässä toinen nuorten elämästä kertova, John Greenin romaani Looking forAlaska (2005), joka on paljon voimakkaampi. 



Yksinään viihtynyt teinipoika Miles Halter lähtee suorittamaan lukiota sisäoppilaitokseen, jossa tutustuu muutamiin kiinnostaviin henkilöihin ja rakastuu mielenterveydeltään horjuvaan Alaska-nimiseen tyttöön. Kirja on kasvukertomus ja paljon muuta.
Pidän tässä kirjassa erityisesti Alaskan hahmon kuvauksesta. Hän on monimutkaisempi, salaperäisempi ja paljon kiinnostavampi kuin muu tarinan nuoret. 
Kävin äsken vilkaisemassa, mitä USA:ssa on tästä kirjasta tuumattu. No, joissain high schooleissa ovat koululautakunnat ja vanhemmat rientäneet paheksumaan kirjan sisältämää seksiin tutustumisen ja päihteiden käytön kuvausta. Kirjailija on puolustautunut sillä, että hän kuvaa kyllä ihan omaa nuoruuttaan ja kysynyt, pitävätkö vanhemmat nuoria tyhmempinä kuin mitä he todellisuudessa ovat. Myös kansikuvaa on syynätty paheksuen. Amerikkalaisissa kansissa on palava savuke tai savukkeen savu, mutta joihinkin painoksiin on sen savun alle lisätty tekopyhästi kynttilä, vaikka eihän kynttilästä sellaista röyhyä synny.


Lopuksi mieheni lukusuosituksia. Nappasin kuvat riippukeinusta, johon hän välillä malttaa heittäytyä mökkipuuhasteluiltaan. 


Aleksandr Puškinin romaani vuodelta 1836 Kapteenin tytär (suomalainen kirjamme on divarista hankittu 5. painos vuodelta 1990) on hänen mielestään yllättävän moderni rakkauskertomus. Tarina sijoittuu 1700-luvulle ja kuvaa myös aikaansa hyvin.
En ole lukenut tätä vielä, aion lukea. Pidän vanhoista kirjoista ja niiden kielestä.  Kirjan on suomentanut venäjästä Samuli Suomalainen. Mieheni mielestä käännös toimi hyvin, koska hän ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.



Antti Tuurin romaani Tangopojat (2016) on kuvaus pohjalaismiehistä siirtolaisina Ruotsissa. Heidän tarinaansa liittyy myös soittoa ja rakkaussuhteita. 

Ruotsin teollisuudessa oli pulaa työläisistä 1960-luvulla. Värvärit kävivät houkuttelemassa porukkaa Suomesta Volvon ja Maraboun tehtaisiin. Rohkeimmat lähtivät. Maaseutu tyhjeni. Sopeutuminen ei aina sujunut, eikä kaikilta samalla tavalla. 
Kotoutuminen on sana, joka on nykyäänkin ajankohtainen. On hyvä ymmärtää, että ihminen ei ole voinut eikä voi nykyäänkään aina asua siellä mihin on syntynyt. 

En ole lukenut toistaiseksi mitään Tuurilta. Anteeksi. Tämä alkoi aiheensa vuoksi kiinnostaa. 


Taivaanpallosta tekee kovasti mieli kirjoittaa lisää. Haluaisin jäljentää pitkiä otteita kirjasta, se on hyvän kirjan merkki.
Angusin lukemisen jaottelut, sanomisten ja vertausten pohdinta ovat huikeita. Vertauksia hän on oppinut ymmärtämään Raamatusta. 

Kun äiti sanoo että kohta ei pata räjähtämättä kestä, ei se tarkoita tulen päällä olevaa saippuapataa vaan sitä millä mielellä kaikki ovat. 

Ihmisten väliset asiat eivät laskemisella selviä, herra Halley on sanonut minulle kesken saneluharjoitusten. Kuka voi mitata tarkasti ahneen ja ilkeän vahingonilon määrät? hän on kysynyt mutta olen jo oppinut että kysymyksiäkin on kahdenlaisia. Toisiin on tarkoitus vastata mutta toiset vain sanotaan sanomisen vuoksi. 




Hyviä lukemisia ja uimisia kaikille teille, jotka luitte tänne asti! Eihän ne vielä tähän lopu, siis helteet, eihän? Lukeminen ei tietenkään lopu ikinä!

Nawal El Saadawi, Nainen nollapisteessä

$
0
0
Egyptiläinen Nawal El Saadawi on tehnyt mittavan elämäntyön psykiatrina, yhteiskunnallisena vaikuttajana ja kirjailijana. 
Hän syntyi pienessä kylässä, jossa sai kouluopetuksen kotonaan yhdessä sisarustensa kanssa ja opiskeli sen jälkeen Kairon yliopistossa, josta valmistui lääkäriksi 1955.
Lääkärinä Saadawi hakeutui töihin maaseudun köyhien pariin ja kaupunkislummeihin. Hän alkoi myös samantien kirjoittaa työnsä ohessa yhteiskunnallisista epäkohdista, ja varsinkin siitä epäoikeudenmukaisuudesta, mitä näki naisten kokevan omassa yhteiskunnassaan. 
Hyvin pian tämä toimelias nainen nousi urallaan maan hallitukseen, ministeriön terveyskasvatusosaston päälliköksi ja perusti lehden Health. 
Kun Saadawin kirjoitukset muuttuivat radikaalimmiksi, hän menetti työnsä, lehti lopetettiin ja myös hänen kirjansa, joita Euroopassa palkittiin, joutuivat pannaan kotimaassa.

Saadawin tunnetuin teos on Eevan kätketyt kasvot, joka ilmestyi juuri ennen YK:n Kööpenhaminan Naiskonferenssia vuonna 1980. Sitä pidetään arabinaisen asemaa käsittelevän kirjallisuuden klassikkona. 

Nawal El Saadawi on ollut paitsi valtion myös terroristijärjestöjen vainoama ja oli tappouhkausten vuoksi kahdeksan vuotta paossa Yhdysvalloissa, jossa opetti kahdessa eri yliopistossa. 

Saadawi ei lannistunut, vaan pyrki presidenttiehdokkaaksi 2004 vaaliteemoinaan ihmisoikeudet, demokratia ja naisten vapaus, mutta joutui luovuttamaan hallituksen järjestämän vainon vuoksi.   

Nyt jo lähes yhdeksänkymppinen Saadawi kirjoittaa ja esitelmöi edelleen kansainvälisissä kokouksissa. Hän on sanonut elämänsä kohokohdaksi sen, kun tyttöjen sukuelinten silpominen, jonka lopettamisen puolesta hän oli kampanjoinut koko ikänsä, vihdoin kriminalisoitiin vuonna 2007.
Silti edelleen silloin tällöin uutisoidaan oikeudenkäynneistä tyttöjen kuoltua perheiden järjestämiin laittomiin silpomisiin. 



Nainen nollapisteessä ilmestyi arabiaksi 1975 ja sen on suomentanut Kaija Anttonen englanninkielisestä käännöksestä vuonna 1988.

Kirjan alussa on Saadawin vuonna 1983 englanninkieliseen laitokseen kirjoittama esipuhe. Hän kertoo, miten sai idean haastatella miehen taposta kuolemaan tuomittua naisvankia. 
Saadawi oli juuri menettänyt työnsä hallituksessa feminististen kirjojensa vuoksi, joten hänellä oli aikaa paneutua vankila-aiheeseen. Vankila oli tuolloin vielä kirjailijalle itselleen outo ympäristö, vaikka moni tunnettu intellektuelli oli viettänyt useita pitkiä kausia vankiloissa poliittisten mielipiteidensä vuoksi, oma aviomieskin 13 vuotta. 
Muutaman vuoden kuluttua kirjansa päähenkilön, kuolemaantuomitun Firdausin hirttämisen jälkeen Saadawi itse vietiin samaan vankilaan yhtenä presidentti Anwar Sadatin säätämän lain nojalla vangitusta 1036 ihmisestä. Hänet vapautettiin Sadatin murhan jälkeen. 

Nainen nollapisteessä on tosikertomus, pamfletinomainen kaunokirjallinen teos. Se kertoo umpikujasta, johon lahjakas, köyhä arabityttö joutuu.

Firdaus saa maansa seitsemänneksi parhaan ylioppilastodistuksen, mutta sen sijaan että pääsisi jatkamaan opintoja yliopistoon, kuten oli haaveillut, hänet naitetaan eläkeläismiehelle, joka vahtii hänen syömisiään, raiskaa ja hakkaa säännöllisesti. Kun hän kysyy neuvoa sedältään, tämä sanoo, että kaikki aviomiehet lyövät vaimoaan, eikä hyveellisen naisen pidä valittaa miehestään vaan totella tätä kaikessa. Tilanne kärjistyy siihen, että Firdausin on paettava säilyttääkseen henkensä. Sharifa-niminen prostituoitu  pelastaa hänet kadulta, ja hän saa kokea elämänsä lyhyen hyvän jakson.
Kun avasin silmäni ja katsoin peiliin, tajusin, että synnyin juuri uudelleen, uuteen ruumiiseen joka oli yhtä samettinen ja herkkä kuin ruusun terälehti. Vaatteeni eivät olleet enää karkeat ja likaiset vaan pehmeät ja puhtaat. Talo kiilsi puhtauttaan, ja jopa ilma oli raikas. 

Sharifa opettaa Firdausin näkemään oman arvonsa ja hinnoittelemaan itsensä sen mukaisesti. Firdaus tajuaa, että prostituoituna hän voi valita ne miehet joille myy oikeuden käyttää vartaloaan. Hän saavuttaa aseman, jossa hänellä on kotiapulainen ja sihteeri. Hänellä on ensimmäisen kerran elämässään vapaa-aikaa ja olisi myös rahaa irrottautua huoran ammatista, jos se vain olisi sen arvoista. 
Hän joutuu kuitenkin pettymään toimistotyössä, joka tuntuu enemmän riistolta kuin entinen työ. Avioliitosta Firdaus on huomannut, että siinä nainen myy itsensä kaikkein halvimmalla.  
Kaikki naiset ovat petkutuksen uhreja. Miehet petkuttavat naisia ja rankaisevat heitä sitten siitä, että he ovat antaneet petkuttaa itseään; miehet pakottavat naiset maan tasalle ja rankaisevat heitä siitä, että he ovat vajonneet niin alas; miehet sitovat naiset avioliittoon ja kurittavat heitä sitten toisarvoisilla tehtävillä, loukkauksilla tai nyrkiniskuilla. 
Nyt tajusin että kaikista naisista oli prostituoitua petkutettu kaikkein vähiten.

Firdaus huomaa myös, että rahalla voi ostaa kaikkea, myös mainetta ja kunniallisuutta.
Eräänä päivänä kun lahjoitin rahaa hyväntekeväisyysjärjestölle, päivälehdet julkaisivat kuvani ja ylistivät minut maasta taivaaseen mallikansalaisena, joka kantoi vastuunsa muista. 

Juuri kun Firdaus on tyytynyt koleaan elämäänsä, jossa on yllin kyllin kaikkea muuta paitsi hänen ikävöimäänsä rakkautta, hän joutuu sutenöörimiehen ahdistelemaksi ja saa kokea että miehillä on verkosto. 
Poliisikin on sutenöörin puolella.

"Mitä sinä minusta oikein haluat?" kysyin.
"Haluan suojella sinua muilta miehiltä", hän vastasi.
"Mutta  minua ei uhkaile kukaan muu kuin sinä." 
"Ellen minä ryhdy suojelijaksesi joku muu ryhtyy. Parittajia on joka puolella. Jos haluat, olen täysin valmis menemään kanssasi naimisiin. "
" En käsitä, miksi sinun tulisi myös mennä kanssani naimisiin. Riittää, kun viet ansioni. Ruumiini ainakin on minun."

Kun Firdaus on lähdössä aloittamaan taas kerran uutta elämää pienen matkalaukun ja ylioppilastodistuksensa kanssa, hän saa kokea, ettei isäntä noin vain luovu orjastaan. Syntyy tappelu, jossa sutenööri vetää esiin veitsen, mutta Firdaus on nopeampi. 

Kun minä tapoin, tapoin totuudella, en suinkaan veitsellä. Siksi he pelkäävät ja haluavat teloittaa minut mahdollisimman pian. Eivät he minun veistäni pelkää: he pelkäävät minun totuuttani. 

Kirjan alussa, lyhyessä 1. luvussa, naisvartija kivahtaa:"Murhaaja tai ei, hän on syytön nainen, joka ei ansaitse tulla hirtetyksi. Heidät tässä pitäisi hirteen ripustaa." Saadawin ihmetellessä keitä ovat 'he' vartija mutisee:"Miten voi olla olemassa joku, joka ei tunne heitä?"
Luvussa 2 Firdaus pyytää saada kertoa keskeyttämättä, koska aikaa on vain saman päivän iltaan. Pitkän monologin jälkeen on selvää, keitä 'he' ovat. He ovat isiä ja setiä, sheikkejä ja prinssejä, imaameja, poliiseja ja parittajia, ja heillä on nimiä kuten Mahmoud, Bayomi, Di'aa ja Ibrahim.
He hallitsevat molempia maailmoja, sitä mikä on maan päällä ja sitä, minkä he selittävät olevan taivaissa.

Huh huh! Melkoinen lukuelämys.
Kirjoitan tätä tasa-arvoisen yhteiskunnan jäsenenä, miesten arvostamana, avioliitossani hemmoteltuna länsimaisena naisena. Minun on vaikea kuvitella Firdausin elämää. 
Tunnen häpeää monista meidän länsimaisen feminismimme tämän hetken ilmiöistä. En mene nyt niihin yksityiskohtaisemmin, vaan totean vain, että tasa-arvon saavuttamisessa maailmanlaajuisesti on vielä paljon työtä ja on hyvä erottaa, mikä on tärkeää ja mikä turhanpäiväistä, jopa vahingollista toimintaa tasa-arvon kannalta. 

Heli Laaksonen, Ykköne

$
0
0


Heli Laaksosen kirja numeroista Ykköne on hurmaava teos. Se näyttää lastenkirjalta, mutta ei oikeastaan ole sitä, tai on osittain sitä. Laaksonen itse määrittelee kohderyhmän näin: "Vallaton numerorunokirja mummuil ja mukulil, papoil ja poikasil, parillisil ja parittomil!"

Kirjassa on runo nimeltä Alkuluku, numeroille yhdestä kymmeneen oma runonsa ja joitain muita, kuten veikeä 1/2 Pual, hauska Kertun kertomataulu ja nokkela Numerokialto.


Numerokialto-runossa pystytään kaikki numerot ilmaisemaan kiertoteitse mainiosti. Kai ymmärrätte, mikä on ääretön pystys ja mikä tiu. (Vastaus postauksen lopussa.) 

Laaksosen runous on maanläheistä, hyväntuulista, kodikasta, lämmintä ja näennäisen naiivia, mutta ytimeltään vakavaa, kuten Mark Levengoodin tekstien tyyli. 



1 Yks

Ykköne
tartte vaa yhre suka.
Yks sukka tartte vaa yhren pyykpoja.
Yks pyykpoik tartte vaa yhre naru.

Mut ihmine,
yks miäs,
yks nainen,
o yksnäine!

Ykköselt käyn kysymäs:
ryhtyissiks mun ystäväks,
käytäis joskus yäkyläs?

Tulissit mun ainoaks,
oltais mailmas vaa me kaks?



Jotkut pitävät Laaksosen lounaismurretta vaikeana ymmärtää. Olen kotoisin Länsi-Suomesta, murre on minulle tuttua sekä sanastoltaan että rytmiltään. Puhuttunahan kaikki murteet ovat helpompia ymmärtää ja kuulostavat vähemmän murteelta kuin kirjoitettuna.

Lopussa olevan kiinnostavaa tietoa sisältävän yleiskielisen esseen Lukusanfundeerauksi elikkä yhrelaine numeroessee jälkeen Laaksonen on vielä kirjoittanut niinikään yleiskielisen tietopaketin sanastoineen (vain otsikot murteella) Iha lyhkäsest tästlyhkäsest murttest. 
Hän kuvaa käyttämäänsä murretta mustaviinimarjatiivisteeksi, josta kaikki liika on likistetty pois ja jäljellä on sakea, makea ydinmehu.

Itselleni tiiviin kielen alueelta lähteneenä ja eri murrealueilla asuneena tuntui savokainuulainen monisanainen venkoilu alkuun hieman rasittavalta.
Kaikki murteet ovat rikkaus. Kunpa säilyisivät! Heli Laaksonen tekee hyvän työn lounaismurteiden säilyttäjänä.

Numeroesseen luku Numeroitte viihrekäyttö kertoo hauskasti vanhoista ja uusista numeroihin liitetyistä symbolisista merkityksistä, esim. seitsemällä on erityistä voimaa. Ei ole sattumaa, että Kiven tarinassa on juuri seitsemän veljestä. Saduissa on kolmesti sanomisen taika ja ihmiselämässä nähdään kolmijakoja: menneisys, nykyisyys, tulevaisuus; ajatukset, sanat, teot. 
Uudesta lukusanojen käytöstä  on hyvä esimerkki angloamerikkalainen laina 24/7, kakskytneljäseitsemän eli aina, läpi vuorokauden. 
Kaikilla meillä on onnennumero, vai mitä? Minun on 6.

Kertun kertomataulu on sellainen, että hän piirtää ja kertoo:"Täsä taulus on kuus ja talo ja..." En tiedä, mikä siinä on, mutta minua tämäkin naurattaa hurjasti.

Kirjan kuvittaja Anne Vasko on oivallisesti sisällä Laaksosen maailmassa. Hänen kuvissaan on kirkkaat värit ja yltäkylläisesti iloa.

Tekijöiden kiitokset heti alkulehdellä, paraatipaikalla, saavat lukijan valmiiksi hyvälle mielelle. Niistä on pönötys kaukana. Helin laajaan kiitoksen saajien joukkoon ovat päässeet niin valosilmäiset opettajat ja runomukulat kuin yliopiston tähtipäät, etymologit ja entusiastit sekä tietysti"yks Ruskiasilmäne miäs". 
Sanoinko jo, että Heli Laaksonen osaa luoda kodikkuutta!

Jos olet allapäin, ota ja lue tämä valoa tuikkiva kirja. Lääkkeeksi!

Ääretön pystys = 8 ja tiu = 20. 

Syksyä kohti: liikuntasuunnitelmia, putkiremonttia, matkoja ja luettuja kirjoja

$
0
0
Syksy tulee hiljalleen. Vielä tänäänkin on ihanan lämmin päivä. 

Aion polkaista tämän tekstin kirjoittamisen ohessa "polje henkesi edestä" -pyörälenkille. Vaihdoin maisemapyöräilyni tällaiseen kehittelemääni lajiin, kun aloin ottaa todesta sen minulle monesti tolkutetun tosiasian, että ihmisen on hyvä rasittaa keuhkojaan ja sydäntään hengästymällä säännöllisesti. 

Ilmoittauduin talviajaksi kansalaisopiston vesijumppaan ja pilatekseen, jota olen harjoittanut jo noin kaksitoista vuotta (hengästyyhän näissäkin vähemmässä määrin). Kaksi kertaa viikossa siis ohjattua liikuntaa, siinä välissä leppoisaa kävelyä yksin tai ystävän kanssa keskustellen (EN muuta sitä miksikään viuhtomiseksi) ja noita vauhtikiitoja pyörällä. Jospa tällä ohjelmalla pysyisin hengissä ja virkeänä.

Syyskuussa on rintasyöpäkontrolli, 4 vuotta. Kasvainarvo on se, mitä seurataan. Siinä saa olla pieniä muutoksia, kuten muissakin ihmisestä mitatuissa arvoissa, mutta se ei saisi lähteä nousemaan. Jos niin käy, niin aletaan tutkia.  

Syksyymme kuuluu myös putkiremonttia ja matkoja. Suunniteltua ohjelmaa on itse asiassa paljon. Kun katsoo kalenteria, niin - hups, kohta on joulu!

Olen lukenut paljon. Aloin pitää luonnoksissa listaa "Salaa luetut" (vrt julkkisten salaa naimisiin jne.) koska yksityinen lukupäiväkirjani on blogin myötä hiipunut. Kaikista kirjoista ei jaksa tai ehdi kirjoittaa blogipostausta eikä kaikista tietenkään ole paljon kirjoitettavaakaan.  

Nyt teen niin, että palautan mieleeni muutaman viime aikoina lukemani hyvän kirjan, ja kerron, mikä kirjasta jäi päällimmäiseksi mieleen.  



Alexandr Puškinin romaani Kapteenin tytär vuodelta 1836 on hauska kirja. Se perustuu fiktiivisen henkilön Pjotr Aleksandrejevitš Grinevin muistelmiin 1700-luvun Venäjältä, jolloin valekeisari Pugatšev nousi kasakoineen kapinaan ja nuori, kokematon, miespalvelijansa passaamana upseerielämää viettävä päähenkilö koki paitsi sotaa myös palavan rakkauden kapteenin tyttäreen Maria Ivanovnaan.

Kirjasta jäi mieleeni kerronnan veijarimaisuus ja itseironia (joka mielestäni on toimivin muistelmien sävy), yläluokkaisen elämän oblomivilaisuus, väkivalta ja romantiikka. 

Eräs yksityiskohta, mitä lukiessa kavahdin, oli pyövelin pihdeillä typistetyt vankien kasvot.
Kidutus ja kuolema, sekä väkivallan seurauksena että sairauksien vuoksi, sairauksiinhan ei juuri ollut hoitoa, oli elämässä läsnä siinä missä romantiikkakin. 

Katsellessaan erästä oikeudenkäynnissä runneltua, kielettömänä mökeltävää vankia Pjotr Aleksenrdrejevitš toteaa, että ei melkein voi uskoa tällaista tapahtuneen omalla vuosisadallaan nyt kun sivistys etenee ja ihmisrakkauden lait leviävät. 
Nuorukainen, jos muistelmani sattuvat sinun käsiisi, muista, että parhaimpia ja hyödyllisimpiä muutoksia ovat ne, jotka johtuvat tapojen parannuksesta, ilman mitään ulkonaisia väkivaltaisuuksia. 

Ja pieni näyte romantiikasta:
Herättyäni kutsuin Saveljitšia, mutta sen sijaan näin edessäni Maria Ivanovnan; hänen enkelimäinen äänensä tervehti minua. En osaa kuvalla sitä suloista tunnetta, joka minut tässä silmänräpäyksessä valtasi. Tartuin hänen käteensä ja nostin sen huulilleni, vuodattaen liikutuksen kyyneliä. Maša ei ottanut kättään pois .... ja äkkiä hänen huulensa kajosivat poskeeni, niin että tunsin niiden palavan, raikkaan suudelman. Suoneni kohahtivat. 
Saveljitš on miespalvelija ja tilanne on se, että Pjotr Aleksandrejevitš on juuri herännyt tajuttomuudesta haavoituttuaan miekanpistosta Maria Ivanovnan vuoksi käymässään kaksintaistelussa. Nuoret eivät oikeastaan edes tunne vielä toisiaan, mutta tunteet ovat isot. 




Toinen lukemani vanha kirja on Aino Kallaksen novellikirja Vieras veri, jokaon julkaistu vuonna 1921. 

Mutta nuori Odele, tallinnalaisen raatiherran ja P. Johanneksen sairaalan johtajan Jürgen Schutten vihitty vaimo, kaukaa vihreitten pyökkimetsäin mailta tullut, pakeni kiireesti puutarhaan, sydämessä sekasorto ja outo riutumus, hiuksissa kultainen, hunajasta huumaantunut mehiläinen, valmiina pistämään. 

Tämä ensimmäisen novellin loppu on hyvä tyylinäyte Kallaksen arkaaisesta kielestä. Novellin nimi on Legenda nuoresta Odelesta ja pitaalisesta

Sain kimmokkeen tämän kirjan lukemiseen Tahaton lueskelija -blogista (klik). Siellä on enemmän kirjan seitsemästä novellista, joissa jokaisessa on aiheena rakkaus.


Pidän eniten uljaasta loppunovellista Gerdruta Carponai, joka kertoo ruton tuhoista Suuren Pohjan sodan aikaan 1710 Saarenmaalla ja saaren ainoista eloon jääneistä, aatelisesta Gerdruta Carponaista ja maarahvaaseen kuuluvasta Kadariku-Laesista jotka kokevat yhdessä jonkin aikaa paratiisin "maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari" ja aloittavat uuden vahvan suvun. 
 


Olli Jalosen romaani Miehiä ja ihmisiä (2014) on seitsemäntoistavuotiaan pojan elämäntilanteen kuvaus 70-luvun alun Hämeessä.

Minäkertojalla on kehitysvammainen kaveri, Rekku, joka lukee SteinbeckinHiiriäja ihmisiä, otsikon väärin lukeneena, ja on itse kuin  kirjan Lennie. Vastuuntuntoinen päähenkilö taas on kuin vastine Steinbeckin kertomuksen Georgelle. 
Nuoren pojan kesässä tapahtuu monenlaista, paljon vastuun ottamista ja kasvamista, rakkauttakin. 

Pidän tässä kirjassa eniten päähenkilön  elämän tarkkailusta - sama tyyppihän se tässä on kuin Poikakirjassa, kasvaneena. 
Pidän myös taiten kuvatuista miesten piirteistä ja arvostuksista. Niitä on viime aikoina tarkasteltu kirjallisuuskeskusteluissakin enimmäkseen vain negatiivisesti ja korjauksen tarpeessa olevina asioina. 
Rehellisyys, vastuullisuus, huolenpito, vaatimattomuus, tällaisia piirteitä Jalosen poikahahmoille kotona opetetaan. He näkevät paljon muutakin, mutta se hyvä on vahvana perustana hyvälle elämälle.
Mitä pahaa on muuten vaatimattomuudessa? Sille naureskellaan usein suomalaisuudessa ja erityisesti suomalaisen miehen ominaisuutena, vaikka se on hienoimpia luonteenpiirteitä ja ehkä harvinaistumassa. 
Sitten menen noloksi kun olen puhunut niin pitkään ja kehunut itseäni. .... 
Ei miehen pidä kehua miten hyvä on ja miten on osannut ja kestänyt iskun, ei pidä mitään sellaista ääneen muille. 

Pidän Jalosen kielen tajunnanvirtaisuudesta (sitä on enemmän mm. kirjassa Elämä, ja elämä, jonka myös juuri luin) ja lauserakenteesta, joka noudattaa puhekielen rytmiä. 

Täkyksi lukijalle kirjan loppu:
Menemme ulos odottamaan siksi aikaa kun alastomana tarkenee ja saunaan ehtii nousta lämpöä vähän. Karina on laittanut illaksi hajuvettä kaulaansa ja hiusten alle niskakuopaan. Vaikka ympärillä on yö ja sinisenviolettia, enemmän on muita värejä. 

... enemmän on muita värejä. Äärettömän kaunis loppu kirjalle. 

P.S.
Tästä on kirjoitettu paljon blogeissa, mm Elina blogissaan Luettua elämää (klik).
Elinan postauksen lopussa on linkkejä muiden kirjoituksiin. 

Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä

$
0
0


Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.

Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi. 
Hän on yksi mieliohjaajiani. 

Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.

Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen. 

Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullman, Ingrid Thulin, Max von Sydow...

Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein. 

Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.  
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.  

Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen. 

Kysymys 1: Onko Bergman tuttu? 
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?
Viewing all 770 articles
Browse latest View live