Marjatan kirjat ja mietteet

Höyhen ( 2002 ) on Asko Sahlbergin varhaistuotantoon kuuluva pienoisromaani. Samaan aikaan tämän romaanin kanssa hän kirjoitti Göteborg-sarjaansa.
Sahlberg on kuvannut paljon yksinäisiä sivullisia. Hän elää itse maahanmuuttajana Ruotsissa, joten sivullisen tarkkailijan kokemus on ollut hänelle tuttu omassa elämässä.

Luin romaanin Höyhen ja Sahlbergin myöhemmin kirjoittaman romaanin Siunaus peräkkäin ja aloin kirjoittaa niistä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin pian, että ne ovat molemmat niin vahvoja teoksia, että vaativat oman postauksensa.
Yhteistä näissä romaaneissa on oman tahdon menetys. Siunaus kertoo miehestä, jota kahlitsee pakkomielle, ja Höyhen kertoo miehestä, joka on täysin puolustuskyvytön ja toisten armoilla.

Höyhen-romaanin kansi kertoo kirjan ahdistavuudesta. Se on melkein liian ahdistava. Missä on höyhen?

Ville on kehitysvammainen nuori mies. Sahlberg kuvaa hänen elämäänsä yhden päivän ajalta laitoksessa. Ville ei voi vaikuttaa mihinkään. Häntä työnnetään ja retuutetaan, seinä tulee ja häviää, sohva menee pois alta, joskus tulee suihku, mihin hän haluaisi jäädä. Ympärillä on muita, Toisia, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti. Jotkut Villeä hoitavat kädet ovat lempeitä, useimmat kovia.

Hän katsoi seinää ja näki suihkut seinän takana. Inahti, meni seinän ohi sinne missä suihkut olivat. Pysähtyi. kuuma alkoi jyskyttää hänen sisällään. Hän seisoi liikkumatta ja katsoi putkea, kun se meni pitkin seinää, ja kuuma hänessä jyskytti. Hän puristi kaksin käsin suihkukopin reunoja ja näki miten kädet tarttuivat häneen ja häntä raahattiin ja seinät kääntyivät nurin ja kovat äänet kimpoilivat hänen ympärillään ja hänet sidottiin paikalleen, ja hän tunsi kivun, sen äkillisen mustan aallon kuohahtamisen lävitseen. Kuului ääni, kun hän tönäisi itsensä irti suihkukopista. Hänen päässään tykytti, hänen suunsa oli kuiva.

Ville kokee elämää aisteillaan. Ikkunan kahva on hänelle 'kiiltävä' ja käsiin niiden pureskelemista estämään laitetut pussit ovat 'sininen'. Jos Ville on tottelematon ja repii hampaillaan pois sinisen, kun haluaisi niin kovasti pidellä paljain käsin kiiltävää, häneltä evätään hänen rakastamansa kahvi.

Villen laitoksen ulkopuolisessa elämässä on yksi rakas ihminen, sisko, jonka hän kuvittelee kaaosmaisen elämän keskelle luokseen. Sisko on auttanut häntä sellaisessa nautinnossa, mikä on häneltä kiellettyä ja minkä hänen kaipaamansa suihku palauttaa nopeina välähdyksinä mieleen.
Kehitysvammaisten seksuaalisuus on asia, joka taitaa olla edelleen tabu.

Ville yrittää viestiä lyhyillä ilmaisuilla vaatimattomia toiveitaan, mutta harva ymmärtää niitä. Harva edes yrittää ymmärtää.

Hän oli istuallaan lattialla, hän huojutti itseään. "Ei."
"Katotaan." Miehen ääni lensi ylemmäs. "Jos multa kysytään, niin toi voitas kyllä yhtä hyvin viedä nurkan taa ja lopettaa. Niinku kaikki muutki."
"Älä puhu tollasia", nainen sanoi. "Älä ainakaan niin että noi toiset kuulee."

Missä on Villen elämän arvokkuus?

Huomasin, että tänä iltana tulee televisiossa unkarilainen László Nemesin ohjaama elokuva Son of Saul. Näin sen elokuvateatterissa pari vuotta sitten ja jähmetyin katsoessa liikkumattomaksi paikalleni. Minulle tuli nyt ensimmäisenä mieleen, miten Saul Ausländerin elämä parin päivän aikana keskitysleirillä on aivan kuin Villen pitkä päivä vammaislaitoksessa. Molempia siirrellään heidän tahtonsa ohittaen tilanteesta toiseen. Molempien elämä on katastrofaalista.
Molemmat löytävät jotain, mistä pitää viimeisillä inhimillisyytensä rippeillä kiinni. Mitä se on, se selviää, kun katsot elokuvan ja kun luet Höyhenen. Välillä katoava ja välillä taas löytyvä höyhen on yksi Villelle tärkeä yksityinen asia, mutta on muutakin.
En tiedä, pystynkö sahlbergeitten jälkeen edes katsomaan Saulin poikaa. Se oli nyt TV-ohjelmissa suomalaisella nimellä, kun elokuvateatterilevityksessä sillä oli englanninkielinen nimi! Nämä ihmisen riistämistä kuvaavat aiheet kohta musertavat minut synkkyydellään.

Onko Sahlbergin kuvaus Villen tyyppisen kehitysvammaisen ihmisen elämästä todenmukainen? Sitä emme voi tietää. Tärkeintä on, että se tuntuu oikealta ja että se saa miettimään elämää.

Syvän masennuksen tai muun psyyken luhistumisen kokenut voi ehkä oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain Villen elämän pohjattomasta murheesta.

Villen kautta tulee myös perheenjäsenten ja eri hoitajien erilaiset suhtautumiset kehitysvammaiseen ihmiseen kirkkaana esiin.

Ville takertuu yksittäisiin sanoihin. Turha hänelle on asettaa ehtoja ja uhkailla vähien ilojen pois ottamisella.

"Ville kahvia", hän sanoi.
"Sulla pyyhkii huonosti"; sanoi nainen hänen vieressään. Sä jäit ilman aamukahvia ja nyt meni jälkiruoka. Eiks kannattais olla kiltisti?"
"Olla", hän sanoi.
....
"Kahvia. Älkiuoka kahvia."

Benalmádena Pueblo, syksyllä 2017

Asko Sahlbergillä on kirjoissaan lauseita, jotka muistuttavat huoneentauluja, sellaisia joita ennen näki ristipistoin kirjailtuina kotien seinillä. Niissä oli Raamatun lauseita, rohkaisuja ja ohjeita onnellisuuteen. Nykyään näiden tilalla kodeissa on englanninkielisiä Home sweet home -tekstejä, usein isoilla puisilla pölkkykirjaimilla tehtyinä ja kauas näkyvinä.
Sahlbergin mietelauseet ovat tuoreempia, mutta samalla tavalla kiteytettyjä kuin nuo vanhat huoneentaulut. Poimin joitain muistiin romaanista He.

Ihminen ei pääse menneisyydestään koskaan, hän raahailee sitä ympäriinsä kuin vanhaa takkia ja hänet tunnistaa siitä takista, sen näystä ja hajusta.

Jostain syystä ihmisen elämä on rakennettu niin, että sitä taaksepäin katsoessaan joutuu usein kopeloimaan sydänalaansa.

En tiedä Sinusta lukija, mutta minuun nuo kaksi lainausta sopivat tavattoman hyvin. Lapsena ja nuorena häpesin tiettyjä asioita taustassani, jopa eristäydyin niiden takia. Myöhemmin olen ollut vain tyytyväinen siitä, että minulle on tapahtunut kaikenlaista sellaista, mistä voi kertoa selviytymistarinoina. Yhteen aikaan ajattelin, että oli ollut hyvä kokea menetyksiä jo varhain, koska varmaan on olemassa jokin vakio ja olen turvassa, ja että jos jotain vielä sattuisikin, niin olen rokotettu vastoinkäymisten varalta. Tämä ajattelu on tietysti minun positiivisen luonteeni mukaista vaikeiden asioiden hyväksi kääntämistä. Oikeasti mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, ja joskus voi tulla 'se suurin', joka on liikaa.

Keskusteluissa niin blogimaailmassa kuin muuallakin se seikka, että ihminen raahaa mukanaan menneisyytensä takkia, aiheuttaa väärinymmärryksiä, kun ei tiedä, mistä taustasta ja kokemuksista käsin kukin keskustelee. Sanat ovat monesti kirjoitettuina painavampia kuin sanottuina, ja niiden merkitys on meille kullekin hieman erilainen. Sanonta 'toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä' on täysin totta.
Toisaalta, ne erilaiset takit juuri tekevätkin ajatustenvaihdosta kiinnostavaa.

Vauvojen syntymäasu on sama, äitiyspakkauksen varusteet ovat nekin samoja, mutta jokaisen potkupuvun sisällä on erilaisin ominaisuuksin varustettu lapsi. Joku on valmiiksi hymysuu, toinen näkee kaiken vaikeana. Me emme näin ollen saa koskaan järjestetyksi kaikille yhtä hyvää elämää, mutta voimme vaikuttaa asiaan tasa-arvoa lisäävin toimenpitein.

Taaksepäin katsoessa joutuu kopeloimaan sydänalaansa. Mitä me löydämme parinkymmenen vuoden päästä? Mikä meitä kalvaa tätä aikaa muistellessa?
Eilen presidentinvaalien tulosillassa eräs ehdokas toisteli pirteänä, miten uusisänmaallisuudesta on tulossa uusi normaali. Hän takoi tuota lausetta joka käänteessä. Me tiedämme, mitä uusisänmaallisuus pitää sisällään. Liekö valittu presidentti ajatellut tätäkin, kun sanoi, että meillä on hieno maa ja siitä me pidämme kiinni.

Kauna on huono opettaja.

Syytin pitkään joitain lapsuuteni ihmisiä asioista, joiden olisin halunnut olevan toisin. Se kaunan kantaminen loppui vasta, kun ymmärsin, että he tekivät parhaansa niissä olosuhteissa ja sillä, mitä heillä oli. 'Kantaa kaunaa' on osuva ilmaisu. Kauna on kantamus. Kun sen pudottaa pois, niin olo kevenee.

Sitä kun ei koskaan tiedä toisen ihmisen pakoista.

Sahlbergin kirjoissa on ihmisiä, joilla on omia pakkojaan. Näkökulmatekniikalla pääsemme kurkistamaan siihen, miten toiset näkevät jonkun ihmisen toimet ja miten ne sitten paljastuvatkin tämän henkilön nahkoihin siirryttäessä aivan muuksi.

He-romaanin Emäntää seurataan paheksuen. Hänen pullopiilonsa tiedetään, ja mitä hän mahtaakaan tehdä Muonamiehen luona? Emäntä itse tietää pakkonsa. Hän kertoo juomisestaan näin:"En ole koskaan valehdellut tässä itselleni: minä hotkin paloviinaa kuin merimies. Mitä muutakaan olisin tehnyt, kun likeisimpinä seuralaisinani ovat suuren osan elämääni olleet tyhjät hetket, unettomat yöt ja niistä kalpeina kohottautuvat aamut."

Romaanissa Siunaus on mies, Gustav, joka seuraa kadulla vaeltaessaan pakonomaisesti halujensa kohteita, tuossa on lauma heitä, tuossa on Hän. Gustav kammoaa satuttaa ketään, kaikki hänessä kurottaa suojelemiseen. Hän pakenee paikalta kädet vapisten omaan erakkouteensa, mutta ulkopuoliset näkevät hänessä iljettävän rikollisen.

Me emme todellakaan tiedä toisten pakoista.
On aivan liian helppoa tuomita ihmisiä jostakin mitä he haluavat, mutta joka on itselle yhdentekevää. Olisi parempi verrata toisen haluja johonkin itselle todella tärkeään. Silloin jää sanomatta, pitääkö noin ajatella ja tuota himoita ja pitääkö taas mennä ja pitääkö aikaa käyttää tuohon, eikö olisi parempi tähän.

Minunkin on "aivan pakko" kirjoittaa näitä aivoituksiani, vaikka jonkun mielestä - monenkin varmaan - ne ovat typeriä julkaistavaksi ja koko blogikirjoitteluni hyödytöntä ajanhukkaa.

Kun lapsen on pakko saada jotain aikuisen mielestä turhaa tai turhan kallista, niin ei kannata heti kieltää. Se kielletty asia voi olla, kuten Sahlbergin romaanin Henrik-pojan hevonen, suunnattomasti tärkeämpi kuin mitä lähipiirin aikuiset ymmärtävät.

Alkukuva ei liity tekstiin mitenkään. Se vain tuntui jotenkin sopivalta.
Saisipa jostain tänne Välimeren valoa!

Juhani Peltosen kirjan Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta on toimittanut Harri Haanpää postuumisti 2007.
Peltonen oli erittäin tuottelias ja laaja-alainen kirjailija 1960-luvulta 90-luvulle asti.
Haanpää kuvailee Peltosen tyyliä näin:"Kirjailijan laadultaan Peltonen oli miellerientoinen kielellä leikittelijä, pessimistinen optimisti, hetken tuokioiden ja kokonaisten maailmojen tallentaja, suurisydäminen vt. ihmisten ymmärtäjä, allapäin ja alakulottuneissa maisemissa etenevien pikareskien ja komediatragedioitten taitaja. Etc."

Selailin tätä veijarimaista teosta ja osuin kirjoitukseen Lukeminen eri paikoissa, jonka määrittelen humoristiseksi pakinaksi. Peltonen kuvaa himolukijaa, sellaista mitä monet meistä ovat. Lukemista pitää olla käden ulottuvilla siitä hetkestä asti, kun silmänsä aamulla auki saa.

Lukeva ihminen ei ole mikään tasaisesti pölyävä kone, -puima. Ei, välillä hän on syystä jos toisestakin raivon partaalla, lähes suistunut jo. Silloin hän alkaa hekumallisesti tutkia Joseph E. Smithin 768-sivuista Small Arms of The World, Valo, tiedettä kaikille -sidoksesta kuvausta "Eri aikojen rangaistustavoista" sekä Müllerin kansiota Alle Jahre wieder saus der Presslufthammer nieder oder Die Veränderung der Landschaft.
...
Soutaessa, kauppamatkoilla, paimenessa, hisseissä, kellareissa ja ruokakonttoreissa, yleensä teattereissa, viranomaisia tavoiteltaessa, sarjaotteluja seurattaessa sekä lukuisissa muissa paikoissa ja elämäntilanteissa on syytä pitää aina mukana oma asiaankuuluva, monipuolisesti kiihdyttävä, epäitsekäs lukemistonsa. Silloin ihminen ei joudu katumaan tauotta, kuten on peritty tapa.
Omituista kukaties, mutta saunaa lämmittäessä on tarjolla vain yksi kunnollinen kirja. se on Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbeth. Kun tämä pienoisromaani on lopuillaan, on myös hirmulöylyinen kylpy valmis. Tekee välittömästi mieli kiivetä lauteille, niin paleltaa Katerina Lvovnan ja Sonetkan vaipuminen Volgan mustiin, lumihiutaleita ahnehtiviin aaltoihin.

Kuten huomaatte, mieleni tekee jäljentää tähän koko pakina. Jos lukujumi vaivaa, niin luulisi kaikkoavan, kun herkuttelee Peltosen runsaudella.
Olen lukenut Peltoselta paljon tuoreeltaan silloin kun ei ollut blogeja eikä koko sosiaalista mediaa. Enää ei myöskään tavoitella viranomaisia, kuten tuossa tekstissä mainitaan, vaan hoidetaan asiat koneella.

Viime päivinä on tullut mieleeni, että onko joukossamme robotteja, joihin ei ole syötetty historian- ja kulttuurintajua. Miten muuten on mahdollista, että taidemuseoita ja -gallerioita painostetaan poistamaan seiniltään maalauksia vain siksi, että niihin on kuvattu alastomia naisia.
New Yorkissa puhdistajien kohteena oli ranskalaistaiteilja Balthusin vuonna 1938 maalaama teos Thérèse Dreaming. Se olisi pitänyt poistaa tai varustaa varoituskyltillä häiritsevästä sisällöstä. Voitte googlata, kylläpä onkin häiritsevä! Metropolitan Museum of Art ei ole taipunut 11000 närkästyneen vaatimuksiin. Olivatkohan he kaikki edes nähneet maalausta? Ryhmän perässä kulkiessahan ei tarvitse nähdä eikä ajatella itse.
Englannissa Manchester Art Gallery on joidenkin muiden gallerioiden ohella jo totellut. John William Waterhousen teoksesta Hylas ja nymfit (1896) oli valitettu, siinä oli nähty pehmopornoa. Goodness, helkkari soikoon! Katsokaa ja ihmetelkää! Museo oli onneksi palauttanut teoksen, kun ihmiset olivat rientäneet kertomaan poiston aiheuttamasta tyrmistyksestään.
Toivottavasti muutkin teoksia poistaneet laitokset palauttavat ne seinille. Aiemmin katselin kuvia joistain hieman rohkeammista teoksista, joita on poistettu eri museoista. En muista nimiä. Niissäkään ei ollut mitään tuomittavaa. Taiteen eräs tehtävä on ottaa kantaa.
En näe Akseli-Gallen-Kallelan triptyykissä Aino-taru (1891) mitään paheksuttavaa!
Jättäkää hyvät ihmiset taide rauhaan! Mitä tekemistä tauluilla on seksuaalisen häirinnän tuomitsemisen kanssa! Onko kirjaroviot suunnitteilla? Pannaanko Sibeliuksen teokset pannaan, koska hän on vähän viftaillut Helsingin yössä? Joko näin on tehty?

Otsikossani on vielä muoti. Siitä vähän.

Luen tällaista kiehtovaa kirjaa kirjailijoista ja heidän vaatteistaan. Kirjan kirjoittaja Terry Newman on paitsi kirjoittanut muodista lehtiin ja televisiolle myös luennoinut siitä taideyliopistossa Englannissa.

Legendary Authors and the Clothes They Wore sisältää tekstiä kirjailijoista, joista on tullut tahtoen tai tahtomattaan tyyli-ikoneita. Jotkut heistä ovat työskennelleet muotitalojen kanssa, kuten Gertrude Stein, joka mentoroi PierreBalmainia tämän aloittaessa uransa Pariisissa. Toiset ovat vähät välittäneet muodista, mutta aloittaneet uuden tyylin, kuten teinirunoilija Arthur Rimbaud, jonka boheemia kulkurilookia monet ovat imitoineet beatnik, hippi, rock, punk ja grunge -tyyleissä.

Muodissa on paljon samaa kuin kirjallisuudessa. Siinä on vaikutteita, viittauksia ja luovuutta. Muoti on myös historiaa.

Olen lukenut vasta Samuel Beckettistä, George Sandista, John Updikesta, ArthurRimbaudista, Gertrude Steinista, Patti Smithistä ja David Foster Wallacesta. Vielä on yli neljäkymmentä kirjailijaa jäljellä Ernest Hemingwaysta Toni Morrisoniin ja Joan Didioniin, jonka kuva on kirjan kannessa. Jokaiselta kirjailijalta on lainauksia heidän teoksistaan ja haastatteluistaan ja mielenkiintoisia anekdootteja heidän tyylistään. Teos sisältää tekstin ohessa myös 80 mustavalkokuvaa, joista osa on todellisia taidevalokuvia. Ehkä palaan tähän kirjaan vielä myöhemmin jossain muodossa.

Kuvasin kirjan iltapukuni taustanaan. Kyllä vaan, pitäähän naisella iltapuku olla. Minun pukuni on pitkä, kuten Joan Didionilla kirjan kannessa, japanilaistyylinen, kapea, ihana. Puvun miehustaan on kirjailtu kirsikankukkia. Ostin sen vuosituhannen vaihteessa Millenium-juhlaan Kuhmo-talolle. Se on ollut sen jälkeen pukupussissa. Kotioloissa pukeudun Rimbaudin tyyliin mukaviin kuluneisiin rääsyihin.

Yhtenä aamuna kömmin puoliunessa olohuoneeseen ja pelästyin - kuka tuo on - minun vakioasunihan se siinä odottamassa emäntäänsä. Tuohon vielä yläosaksi kulahtanut tunika ja lämmin poncho, aitoa hobo-styleä, vai mitä.

Lukijani, miten pukeudut kotioloissa? Entä kiinnostaako muoti kirjallisuudessa? Tuleeko mieleen kirjailijaa tai kirjaa, joka olisi vaikuttanut merkittävästi pukeutumiseen ja ehkä jopa aloittanut uuden muodin?

Tämä kuva on kangaskassista, joita on myynnissä Suomen valokuvataiteen museon kaupassa Kaapelitehtaalla. Kävin siellä viikko sitten, koska halusin nähdä kaksi hyvää näyttelyä, Tuntuuko tutulta? - Valokuvia suomalaisesta arjesta ja Ohikuljetut - Erään kerjäläisperheen tarina.

Kassin teksti sopii myös elokuviin ja näytelmiin, joita olen lähiaikoina nähnyt. Kirjoitan niistä lyhyesti, mitä ajatuksia ne herättivät ja mikä oli niiden vahvin anti.

Call Me By Your Name (2017)

Kansainvälisenä yhteistyönä tehty elokuva, jonka ohjaaja on italialainen LucaGuadagnini. Elokuva perustuu André Acimanin samannimisen romaaniin vuodelta 2007 ja sen on käsikirjoittanut James Ivory.
Call Me By Your Name päättää Guadagninon Desire-trilogian. Hänen aiemmat seksuaalista halua käsittelevät elokuvansa ovat nimeltään I Am Love (2009) ja A Bigger Splash (2015).

Nuori Elio Perlman, 17v, viettää aikaansa vanhempiensa kanssa huvilalla Pohjois-Italiassa. Isä on yliopiston professori ja äiti kääntäjä. Elio soittaa klassista musikkia ja säveltää, lukee ja viettää aikaa pikkukaupungin nuorten kanssa, varsinkin tyttöystävänsä kanssa. Eliolla on hyvät välit vanhempiinsa, perheen yhdessäolossa näkyy periytynyt sivistys, oppineisuus ja avaramielisyys. Juutalaisuus on taustalla, mutta ei määritä elämää muutoin kuin joidenkin juhlapyhien vietossa. Kaunis luonto, lämpö ja yhteisöllisyys antavat Elion kasvulle hyvät puitteet.
Eräänä päivänä tutkijaisän assistentiksi saapuu komea amerikkalainen Oliver. Elio ja Oliver kokevat romanssin, joka on Eliolle huumava ja kipeä ensirakkaus.

Timothée Chalamet Elion roolissa ja Armie Hammer Oliverina ovat vakuuttavia, samoin Michael Stuhlbarg ja Amira Casar Elion vanhempien rooleissa.

Koin tämän elokuvan ilmavana ja kauniina, pienenä elokuvana. Se ei herättänyt minussa mitään suuria tunteita.
Parasta elokuvassa on perheen ilmapiiri ja isän harvinaisen hieno puhe rakkaussurua potevalle pojalleen. Vaikka aika on ahdas 80-luku ja paikka katolinen Italia, isä ei varoittele eikä väheksy, vaan puhuu Eliolle kuin toiselle aikuiselle arvostaen ja toisen tunteita kunnioittaen.

The Sea of Trees (2015)

Japanissa on itsemurhametsä, Aokigahara, puumeri. The Sea of Trees on kuvattu tässä Fuji-vuoren juurella sijaitsevassa metsässä.
Kävin elokuvan katsottuani googlailemassa kuvahausta, miltä siellä näyttää. Samalta kuin elokuvassa. Metsään johtaa ensin polku, jonka varrella on harkitsemaan kehottavia kylttejä. Pillerein tai hirttoköysin varustautunut voi vielä perääntyä. Polku päättyy kohtaan, josta alkaa varsinainen sakea, louhikkoinen metsä. Metsässä risteilee lankoja. Jotkut ovat vieläkin antaneet itselleen mahdollisuuden merkkaamalla paluureitin kuten Grimmin sadun Hannu ja Kerttu merkitsivät tien kotiin kivillä ja leivänmuruilla.

Amerikkalainen Arthur Brennan hankkii lentolipun ja matkustaa Aokigaharan metsään tositarkoituksella. Hänen näköpiiriinsä kompuroi kesken pillerien nielemisen japanilaismies, Takumi Nakamura, joka on japanilaiseen tapaan päättänyt, ettei miehellä ole enää oikeutta elää, jos on kokenut häpeän työelämässä. Arthurin masennuksen syy taas on vaimon kuolema ja siihen liittyvä syyllisyys väärin eletystä elämästä. Takumi on alkanut kesken kaiken ikävöidä perhettään ja katuu päätöstään. Hän on jo kamppaillut monta päivää kolhiutuneena eksyksissä.
Arthur luulee pystyvänsä neuvomaan reitin ja osoittelee tietä polun suuntaan, mutta Takumi ei löydä sitä ja on kohta taas samassa paikassa. Miehet lyöttäytyvät nyt yhteen, ja seuraa selviytymistaistelu niin fyysisesti kuin henkisestikin. Mystisempään ajatteluun taipuvainen Takumi sanoo käytännöllisesti suuntautuneelle kaverilleen, että metsä ei ole aivan tavallinen puumeri, vaan sillä on oma henkensä ja tahtonsa.
Lopuksi selviää, ettei Takamukaan ollut aivan tavallinen japanilaismies. Tässä tulee mukaan yliluonnollisuutta, jonka jokainen katsoja voi kohdata omalla tavallaan, psykologisella tai uskonnollisella selityksellä tulkiten tai jättäen tulkitsematta.
Kuoleman kohtaaminen on aina matka omaan itseen, se on varma. Siitä Arthurin taistelu Aokigaharassa kertoo loistavasti.

Minä koin tämän elokuvan erittäin vahvasti. Lähdin pois täynnä elämänhalua, kuten Arthur Brennan selvittyään kuolemanmatkaltaan takaisin arkiseen elämäänsä yliopiston opettajana.
Eläydyin vahvasti satuun. Vieläkin tätä kirjoittaessa nousee ihokarvat pystyyn, kun ajattelen loppua ja sen valossa kaikkea, mitä miehet metsässä keskustelivat.

Kävin katsomassa arvosteluja. Mitä, häh! The Guardian on antanut yhden tähden. Arvosteluissa toistuvat sanat "dull, maudlin, trite, fatuous" eli tylsä, typerä, tunteellinen. Senkin kyynikot! Olen huomannut ennenkin, että ammattikriitikoilta puuttuu usein heittäytymisen taito.

Call Me By Your Name on arvostelumenetys. Se vaikutti minuunkin esteettisesti, mutta The Sea of Trees vaikutti enemmän ja kokonaisvaltaisesti, katharsisesti.

The Sea of Trees on Gus Van Santin ohjaama. Pääosissa ovat Matthew McConaughey, Ken Watanabe ja Naomi Watts.

Tänään on tarkoitus mennä katsomaan Guillermo del Toron uusin leffa The Shape of Water. Jos se on yhtä hyvä kuin saman ohjaajan Pan's Labyrinth (2006), niin suuri elämys on edessä.
Pidän fantasiaelementistä mausteena elokuvissa kuten kirjoissakin, mutta en hallitsevana.

Jaahas. tämä on nyt juuri sopivan pitkä postaukseksi.
Otsikkoni loppuosa "kahdesti teatterissa" saakoon oman pakinointinsa. Siinä kirjoitan Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksestä Toinen koti ja Jyväskylän kaupunginteatterin esityksestä Mielipuolen päiväkirja.

Entä te Lukijani - onko tullut nähdyksi näitä tai muita hyviä kulttuurin tuotteita näiden pakkaspäivien viihteeksi (meinasin kirjoittaa unohtamiseksi tai kestämiseksi, mutta jotkuthan pitävät kylmästä...)?

Ladut kutsuisivat, mutta bloggaaja-parka on flunssassa eikä pääse minnekään. Minun pitäisi olla Turussa pojanpoikien hiihtolomaseurana, mutta mies saa edustaa nyt siellä meitä molempia.
Ehdin jo aloittaa hiihtokauteni kuvan maisemissa Myllykosken Koivusaaressa suksimalla lasten ladun, joka on pari kolme kilometriä. Jumppaystäväni hiihtää kerrallaan parikymmentä kilometriä, Kouvolasta Valkealaan ja takaisin. Minä en ole ikinä pystynyt tuollaiseen. No, kunhan selviän, niin lähden järven jäälle hiihteleksimään, omalla tyylilläni ja oman kuntoni rajoissa.

Paras hiihtokokemukseni on kevättalvelta 1984 Kuhmossa. Olin äitiyslomalla kuopuksen syntymän jälkeen. Lähdin illan suussa ladulle rivitalokotimme takapihalta tarkoituksenani hiihtää pieni saunalenkki, mutta en tyytynyt siihen. Keli oli luistava, jokainen potku vei pitkälle, liike suksilla tuntui uskomattoman nautinnolliselta. Vielä vähän, käännynkin tuolle ladulle, katsotaas mitä tuon mutkan takana aukeaa, mikä ihana loiva lasku, voi miten latu vie. Pysähdyin välillä ihailemaan pieniä yksityiskohtia ympärilläni lumisessa metsässä ja hulvahdin yhtäkkiä täyteen iloa. Koin olevani maailman onnellisin ihminen. Kun lopulta maltoin kääntyä takaisin, valot alkoivatkin jo syttyä latujen varteen, loppumatkasta ei edes ollut valoja. Sivakoin kotiin pimeässä. Aikaa kului varmaan yli kaksi tuntia, matkasta en tiedä.
Kotioven avattuani kohtasin kaksi huolestunutta miestä ja kolme pikkupoikaa naamat naurussa. Mieheni kaveri oli tullut kylään, hänellä oli vauvamme sylissä, ja mieheni oli jo lähdössä minua vastaan.
Tämä hiihtolenkki oli harvinainen valaistumisen hetki. "Maniani" meni kuitenkin valitettavasti yhdessä illassa ohi. Kaipaan tuollaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu olevan harmoniassa, hyvin ja kohdallaan, niin omassa elämässä kuin maailmassakin.

Käsiohjelmasta

Kävin jokin aika sitten katsomassa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön esityksen Toinen koti. Näytelmän on ohjannut Jussi Lehtonen ja käsikirjoittanut Kati Kaartinen.
Näytelmän päärooleissa ovat Bagdadin yliopistosta valmistunut näyttelijä ja ohjaaja Bakr Hasan, joka on saanut oleskeluluvan Suomeen, näyttelijä Terhi Panula, bagdadilaisesta muusikkosuvusta tuleva laulaja Ali Saed, jota uhkaa karkotus takaisin Irakiin, dokumentaristina Irakissa toiminut, vapaaehtoistyötä kansainvälisesti tehnyt, nyt Suomeen kotoutunut Harith Raad Salih, säveltäjä, viulisti ja äänisuunnittelija Sanna Salmenkallio ja Suomeen kiintiöpakolaisena saapunut Iranin ensimmäinen rap-artisti, tuottaja, sanoittaja ja säveltäjä Soroush Seyedi. Seyedi oli aloittanut rap-uransa Iranissa aikana jolloin kaikki hiphop-henkinen oli siellä kiellettyä.
Pääesiintyjien lisäksi esityksessä on mukana kymmenkunta maahanmuuttajataustaista henkilöä teatterityöpajoista, joita on järjestetty keväästä 2017 alkaen. Heidän roolinsa näytelmässä oli huonosti suunniteltu. Heillä oli liian vähän tekemistä näyttämöllä.

Näytelmää varten oli haastateltu turvapaikanhakijoita, jotka ovat lähtömaissaan toimineet ammattitaiteilijoina. Näistä haastatteluista ja haastateltuja koskevista päätösasiakirjoista on kerätty materiaalia näytelmään.

Vertasin pakostakin esitystä joulukuussa 2016 Voimateatterin Kuusankoskella esittämään näytelmään Turvallinen maa, josta kirjoitin täällä.
Ihan kuin Kansallisteatteri olisi matkinut Kuusankosken harrastajapohjalta tehtyä näytelmää!
Erona on se, että kuusaalaisten Turvallinen maa oli paljon parempi, puhuttelevampi, ehjempi ja napakkarytmisempi.
Toinen koti on keskeneräisen oloinen, laahaava sillisalaatti, näytelmää näytelmän tekemisestä. Tiedän kyllä, että tämä on eräs tyylisuunta, joka tuottaa joskus todella herkullista taidetta. Ehkä oli ajateltu, että myös turvapaikkaa hakevan elämä on koko ajan kesken. Tämä ei kuitenkaan nyt oikein toiminut.
Mitä tekemistä tällaisessa näytelmässä on kohtauksella, jossa näyttelijät istuvat rivissä, joku sanoo lauseen, jonka toiset toistavat vuorollaan kuten kuulivat, siis vanha juoru-leikki, jota on käytetty Putouksen tapaisissa viihdeohjelmissa? Näyttelijät olivat hyviä, mutta tämä ja paljon muutakin mitä heidät pistettiin tekemään oli jossain määrin ala-arvoista.
Olen kokeellisen ystävä, mielipiteeni ei johdu siitä, että vaatisin jotain perinteistä. Teatterikaverini sanoi, että häntä nukutti ja kyllästytti, koska näytelmä ei vaikuttanut eikä vakuuttanut, eikä siinä ollut mitään uutta.
Parasta minusta tässä näytelmässä oli musiikki, niin perinteinen arabimusiikki kuin rap.

Googlen kuvapalvelusta, Jukka-Pekka Mikkonen Putkosen roolissa

Viime viikolla näin Jyväskylän kaupunginteatterissa näytelmän Mielipuolen päiväkirja. Se ei ole Gogolin novelleista valmistettu klassikkomonologi, jota mm. Vesa Vierikko ja Martti Suosalo ovat esittäneet ansioituneesti, vaan uudempi Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmä, joka myös on saanut innoituksensa Gogolin novelleista Nenä ja Hullun päiväkirja. Tämän näytelmän ensi-ilta on ollut Ryhmäteatterissa 2015.

Jyväskylän teatterin esitys on tragikomedia, jossa maailma muuttuu ja ihmiset eivät pysy perässä.
Tehostaminen ja organisaatiouudistukset aiheuttavat tilanteen, jossa entinen Excel-osaaja Putkonen etsii karannutta tukkaansa ja keskustelee konttorikoneiden kanssa. Kumpi on hullumpi, Putkonen vai maailma?
Ohjaaja Seppo Honkonen on saanut esitykseen rytmin, joka vie katsojan mukanaan Putkosen elämän monimutkaisuuteen.

Tämä näytelmä vaikutti tunteisiin ja jäi ajatuksiin. Putkosen esittäjä Jukka-Pekka Mikkonen oli aidosti rakkautta kaipaava ja sitä ilman jäävä, järjestelmän murjoma hahmo.

--------

Olen tässä flunssapotilaan rajoittuneessa elämässäni plärännyt läpi kasan vanhoja, jostain syystä säilyttämiäni lehtiä ja lehtileikkeitä.

Olin onnellinen, kun törmäsin Kirsti Wallasvaaran haastatteluun, jossa hän sanoo rehellisesti, että on vuonna 2015 tehdyn rintasyöpäoperaationsa jälkeen vanhentunut nopeasti kymmenen vuotta. Koin sen vertaistukena. Olen nimittäin juuri hoksannut, että syövän jälkihoito on romahduttanut ulkoisen olemukseni. Tuntuu vähän samalta kuin siinä Jenni Päskysaaren juontamassa tv-ohjelmassa, jossa tyypit muutetaan maskeeraamalla vuosikymmeniä eteenpäin, annetaan käteen peili ja kysytään, miltä nyt näyttää ja tuntuu.
Osuin tähän ohjelmaan, Meidän tarinaan, kanavahyppelyssä, mikä on yksinäiselle, sohvaantuneelle toipilaalle sopiva urheilulaji. Katsokaa joskus ja kertokaa, jos ette liikutu ohjelman loppupuolella, kun parit kiittävät yhdeksänkymppisinä toisiaan elossa pysymisestä.

Siis eihän syöpä yleensä pääty leikkaukseen, vaan jatkuu pitkäänkin jälkihoitoina ja kontrolleina. Hormoniperäisissä rintasyövissä, kuten minulla, on se hyvä puoli, että niitä voidaan jälkihoitaa letrotsolilla, mutta se on myös lääke, jonka haitat oikeasti toteutuvat, eivätkä ole vain muodon vuoksi listattuina lääkepaketissa.

Koen olevani hyvin positiivinen ihminen, mutta myös realisti. Minusta sellainen uho, millä monet naiset suhtautuvat rintasyöpään on outoa. Lehtien kansissa on nyt viimeksi ollut Arja Korisevan kuvia otsikolla "Selätin syövän". Olkoon Korisevan itsensä sanomaa tai toimittajan halua tehdä jutusta perinteinen sankaritarina, mutta kuulostaa falskilta ja antaa väärää tietoa.

--------

Luin juuri Rosa Liksomin romaanin Eversti. Se on yksinkertaisesti mestariteos.

--------

Joissain blogeissa on nostettu keskustelua blogin tuloista ja menoista. Joku ansaitsee blogilla, jollain siihen kuluu rahaa. Ihmisiä kiinnostaa tietää tämä asia blogista, mikä on ihan ymmärrettävää.

Minulla tässä ei liiku rahaa lainkaan kumpaankaan suuntaan.

Kaikki on henkistä saamapuolta. Saan selvitellä kirjoittaessa ajatuksiani ja usein saan keskustellakin.

Rakastan keskustelua. Tykkään myös siitä, jos kommentoimaan tulee toisinaan joku, joka alkaa väitellä. Omat mielipiteet tulee silloin testattua ja saa uutta ajateltavaa.

Aloituskuva on osa erään uutuuskirjan kantta. Kirjoitukseni lopussa on kuva koko kannesta ja selitys kuvan valinnalle.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut hämmästely-aiheisen blogikirjoituksen, jossa oli kymmenkunta kohtaa.
Silloin ajattelin, että otan uusiksi, kun siltä tuntuu. Nyt tulee koko ajan vastaan asioita, jotka saavat kysymään: miksi ihmeessä, hei älkää viittikö!

1. Helsingin Sanomissa oli pari päivää sitten toimittaja Taika Dahlbomin arvostelu Erkka Mykkäsen romaanista Something Not Good. Kirjoituksella on pitkä otsikko, joka alkaa "Something Not Good on bueno ...". Toimittaja vertaa nykyajassa 2010-luvulla elämässään haparoivan nuoren päähenkilön Veikon elämää omaan nuoruuteensa.
"Erkka Mykkäsen ensimmäistä romaania lukiessa käy ilmi, että about juuri sellaista kuin meikällä tuossa 20 vuotta sitten. Jos voidaan siis päästää irti sellaisesta sosiaalisesta konstruktiosta kuin sukupuoli, koska Something Not Good -romaanin päähenkilö on Veikko-niminen miesoletettu."

Oletettu? Kirjan päähenkilö on mies, jolla on tyttöystävä toisensa perään, eikä hän ole korjaamassa sukupuoltaan. Miksi toimittaja kyseenalaistaa hänen sukupuolensa? Se vaikuttaa vinoilulta. Onko niin, että jotkut ihan tosissaan käyttävät normaalikielessä naisesta ja miehestä sanoja naisolettu ja miesoletettu? Uskomatonta.

Ja ennen kaikkea, t ä l l a i s t a k o on tämän hetken kirjallisuusarvostelun kieli? Vietämme Kalevalan päivää ja nimipäiviään viettävät Onni ja Sisu. Kielemme kehitys on huikea. Ilari Aallon ja Elina Helkalan kirjassa Matkaopas keskiajan Suomeen kerrotaan, miten Turun piispa opetti 1400-luvulla saksalaiselle pyhiinvaeltajalle tärkeän lauseen tämän Suomen matkaa varten: "Münna tachton gernast spuho somen gelen Emÿna daÿda" (tahtoisin mielelläni puhua suomea, mutta en osaa). Tällaisesta se on lähtenyt. Ja nyt meillä on buenot ja aboutit; kirjoitettu kieli on usein samalla tavalla huolimatonta kuin puhekieli.
Kun aloin blogata, olin sitä mieltä, että ammattikriitikot ovat ammattilaisia ja kirjoittavat aina paremmin kuin me bloggaajat. Näin ei todellakaan ole enää, oliko silloinkaan. Harrastajien taso ylittää usein ammatikseen kirjoista kirjoittavien tason.
Tämä masentaa minua.

2. Eräässä toisessa lehdessä esitellään räp-duo Sofa, kaksi nuorta naista (kai), jotka istuvat usein Instagram-kuvissaan tarkoituksella jalat levällään. Asennolle on annettu nimi muijahaara, se on voimaannuttava asento ja sillä vallataan tilaa patriarkaatilta. Tämä on siis haaste miehille, joilla on ollut tapana istua noin. En kyllä ole muuten kauheasti nähnyt tuota istumistyyliä, äijähaaraa, miehilläkään.
Pitääkö etsiä kaikkea rumaa miesten kultturista ja apinoida sitä? Naiset ja miehet ovat anatomisesti erilaisia, millä myös voi olla jotain tekemistä istuma-asentojen kanssa. Itse en voimaantuisi, vaan saisin krampin, jos alkaisin istua pitemmän aikaa jalat reisistä äärimmäisen auki.
Onko sillä nyt jotain väliä tässä maailmassa, miten ihminen istuu!
Kiroilukin on joidenkin mielestä feminististä vallanottoa. Minusta se on vain rumaa, toisia huomioimatonta käyttäytymistä.
Tämäkin masentaa minua.

Amnestyn tarra

3. Uutislähetyksessä oli pitkä selostus siitä, miten jokaisen alkaa olla aika brändätä itsensä. Juupa juu... ei ole tullut mieleen. Onko ihminen siis itsensä mainos?

4. Saan tihenevässä tahdissa sähköpostissa tarjouksia ilmaisista kirjoista, tarjoajina sekä pienemmissä kustantamoissa kirjojaan julkaisseita kirjailijoita. että isojen kustantamoiden markkinointihenkilöitä.
Periaatteeni on, etten ota vastaan arvostelukappaleita. En halua joutua siihen härdelliin ja ryhtyä kirjoittamaan kirjoista, joista minulla ei ole mitään sanottavaa.
Nähdäänkö blogistit nyt yhä enemmän mahdollisina mainostajina?
Huh, tämä sekä masentaa että turhauttaa.
Joissain kirjeissä on lähestytty kehumalla, että olen suosituimpia bloggareita. En usko. Voi olla, että nimeni on löytynyt Cision-listauksista. Olin yhtenä vuonna, hämmästyttää tämäkin, Cision Top 10 -kirjablogien joukossa. Ensin innostuin ja heti perään aloin nolostella sitä mukaanpääsyä, koska päättelin, että olin ehkä saanut suosiota vääristä asioista. Minulla oli silloin sarja syöpäpostauksia. Olihan niissäkin useimmissa tarinaa myös kirjoista, mutta ei kaikissa.
Aion silti edelleen kirjoittaa sairauksista ja kaikenlaisista aiheista, jotka vaivaavat mieltäni. En välitä mistään kaupallisesta suosiosta. Kirjoittaminen sellaisenaan vetää puoleensa. Kirjoittaisin itselleni ilman blogiakin, mutta julkisessa kirjoittelussa on bonuksena yhteys muihin ja kommenttikenttä.

5. Suomeen on rakennettu raivohuoneita. Ainakin Jyväskylässä ja Tampereella on jo sellaiset. Voi mennä maksusta hajottamaan suojavaatteet päällä erilaisia esineitä. Talo tarjoaa aseet (lekat, pesäpallomailat, lapiot ja muut) sekä hajotettavat esineet, ellet halua viedä omiasi. Siellä mäiskiessä sitten pitäisi puhdistua raivostaan.
En usko, että nuo 'rage cubet' ja 'anger roomit' menestyvät kauaa. Polttariporukat voivat pitää niitä tietysti vähän aikaa pystyssä, mutta riittääkö se?
Miten olisi metsässä samoilu? Metsä on perinteinen rauhoittumispaikka, ja sinne pääsee meillä Suomessa kaikkialla.

Tämmöisiä pohdin täällä alun kolmatta viikkoa flunssassa. Nyt sain laajakirjoisen antibiootin kahteenkin eri tulehdukseen, sellaisen paketin, joka kuulemma sekoittaa rautaisenkin mahan. Sitä vastaan on estolääke, toivottavasti tepsii.

Onneksi on hyviä kirjoja. Sain Adlibriksestä André Acimanin romaanin Call MeBy Your Name ja kirjastosta seuraavan kirjasatsin: Luiz Ruffato, Lissabonissa muistin sinut, Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, Tiina Laitila Kälvemark, Seitsemäs kevät ja Asko Sahlberg, Siunaus (luin sen juuri, mutta haluan tarkistaa jotain).

Mihin minä tarvitsen kasvavia ilmaiskirjakasoja, kun saan näin hyvin uutuuksiakin, kuten Rafael Donnerin esseekirjan, omasta lähikirjastosta? Nämä voi aina palauttaa eikä tarvitse miettiä, mitä tehdä postin tuomien kanssa, joita en ole hankkinut oman kiinnostukseni vuoksi.
Jos joku pienessä kustantamossa julkaissut tarjoaa kirjaansa arvosteltavaksi toivoen sille tunnettuutta, tarkistan aina, onko kirja kirjastossamme, ja jos ei ole, niin ehdotan sitä hankittavaksi. Olen saanut useita ehdotuksiani läpi.

Rafael Donnerin kirjalla on hieno nimi, Ihminen on herkkä eläin. Laitoin nimen takia sen aloituskuvaksi. Selasin kirjaa jo vähän, vaikuttaa viehättävästi herkältä kirjalta.
Toinen syy, miksi se sopii tämän kirjoitukseni alkuun on, että siinä kysellään.
Ote kirjan esipuheesta:
"En varmaan ole ainoa, joka on huomannut, että ajan myötä nuoruuden vallankumoukselliset ajatukset hiipuvat, että vanhetessaan viisastunut ihminen oppii, että kysymykset ovat monesti tärkeämpiä kuin vastaukset. Esitän tässä kirjassa paljon kysymyksiä mutta toivon, että se nuoruuteni ansiosta sisältää myös muutamia vastauksia."

Kirjoitan Donnerin kirjasta oman postauksensa. Alan lukea sitä tänään.

Rakas Kirjabloggaaja Marjatta!

Rohkenen lähestyä Sinua näin blogisi viisivuotispäivänä. Sinua saattaa kiinnostaa, miten näen Sinut.
Olet lukijana ja kirjoittajana yhtä aikaa sekä rento heittäytyjä että tarkka niuhottaja. Olet kirjoituksissasi tyhmänrehellinen ja naiivi, kaiken lisäksi pidät näitä hyvinä ominaisuuksina, Sinä pikku hölmöläinen. Joku on sanonut Sinua räväkäksikin, mutta tiedä tuosta...

Kirjat ovat elämäsi rakkaussuhde.

Luet laidasta laitaan, ja osasta lukemaasi kirjoitat. Usein kiihkeänä.

Toivon, että julkaisisit joskus listan "salaa" lukemistasi, niin lukijasi näkisivät koko pöytäkattauksesi ja voisivat hymyillä sinulle, höpsö, vielä hieman lisää.
Oscar Wilden kohukirja Teleny ja kansaneepos Kalevala saavat osansa samana päivänä. Siihen päälle muutama runo, pätkä tietokirjaa ja sanomalehdet. Täydellinen lukijan päivä. Illalla naapurisi saattaa vielä kopsauttaa postiluukusta Seiskan ja Suomen Kuvalehden. Nautit molemmat julkaisut unilukemiseksi hyvällä ruokahalulla.

Juuri nyt Sinua loukkaa se, että kirjoittajan integriteettiäsi edes epäillään. Pyhään kirjarakkauteesi on langennut varjo, kun jotkut ovat alkaneet puhua kirjablogikirjoittamisen(kin) yhteydessä hyödystä ja rahasta.
Sinulle lukemiseen ja kirjoittamiseen kuuluu täysi vapaus, hyödyttömyys ja pakottomuus.
Heti kun joku ehdottaa, että kirjoittaisit tilauksesta, tunnet vastenmielisyyttä ja mieleesi juolahtaa vanha sananlasku "Ei kukko käskien laula".

Kirjablogilaiselle kirjoittaminen on itse päämäärä, ei väline ansaitsemiseen, uskot. Väline yhteisöllisyyteen se kyllä on ja hyvä siinä. Miksi antoisasta harrastuksesta pitäisi hyötyä rahallisesti tai laskea nautinnollisiin hetkiin kulunutta aikaa?

Olet pitänyt blogiasi viisi vuotta. Tasan viisi vuotta sitten kirjoitit ensimmäisen lyhyen kirjoituksesi Aki Ollikaisen romaanista Nälkävuosi. Ymmärsit aloittaa hienolla kirjalla.
Lukemista olet harrastanut noin 64 vuotta, eikä hetkeä, että se olisi kyllästyttänyt sinua. Voi puhua elämänmittaisesta rakkaudesta ilman kupruja.
Hyvä Sinä!

Bloggaajana olet erityisesti iloinen siitä, että olet päässyt vierailemaan niin monenlaisissa blogeissa ja saanut vaihtaa ajatuksia upeiden ihmisten kanssa, joita et olisi ikinä tavannut reaalielämän tilanteissa. Niissä Sinulla on tapana tavata samassa elämäntilanteessa olevia, omanikäisiäsi, saman ammatin ihmisiä tai samaa harrastavia. Blogeissa rikastut ylittämällä nämä rajat.

Olen seuraillut seurapiirejäsi ja tiedän, että olet ikionnellinen joistain fantastisista ajatustenvaihdoista.

Miten paljon oletkaan nauttinut paitsi keskusteluista, niin myös toisten kirjoittamiseen paneutuvien tyyleistä. Joillakin on tunnistettava tyylinsä. Sinullakin on.

Blogia aloittaessasi ajattelit, että kirjablogin tulisi olla tiukasti vain kirjallisuusasiaa, mutta pian muutit kantasi. Sait tutustumishaasteita, joissa Sinua pyydettiin kertomaan itsestäsi ja vapauduit. Huomasit, että blogissa on kiva näkyä myös päiväkirjamaisuutta, kertomusta ja kuvia omasta elämästä. Yletön määrä maireita kuvia omasta ihanasta elämästä ei sovi tyyliisi; et halua mainostaa itseäsi, kuten et kirjojakaan, mutta kuva silloin tällöin on kiva mauste.
Laitappas taas pian jotain persoonallista, kiitos!

Pirtsakkaa synttäriä Sinulle, Rakas!

Kunnioittaen,
Sinut läheltä tunteva fanisi

P.S. Koita nyt selvitä niistä tulehduksistasi ihmisten ilmoille. Aurinko paistaa ja kevät koittaa. Keuhkotautiset kuskattiin ennen vanhaan ulos saamaan auringon voimaa. Sinne vaan vähän kerrallaan!

P.P.S. Meinasi unohtua - synttärilaulu Sinulle: The Sound of Music -musikaalin My Favorite Things Julie Andrewsin laulamana.

Raindrops on roses
And whiskers on kittens
Bright copper kettles and warm woolen mittens
Brown paper packages tied up with strings
These are a few of my favorite things

Cream-colored ponies and crisp apple strudels
Doorbells and sleigh bells
And schnitzel with noodles
Wild geese that fly with the moon on their wings
These are a few of my favorite things

Girls in white dresses with blue satin sashes
Snowflakes that stay on my nose and eyelashes
Silver-white winters that melt into springs
These are a few of my favorite things

When the dog bites
When the bee stings
When I'm feeling sad
I simply remember my favorite things
And then I don't feel so bad

Olen miettinyt muutaman päivän, miten kirjoittaa tästä kirjasta, josta pidän niin tavattoman paljon.

Miksi pidän siitä niin paljon?

Yksi vastaus on kirjoittajan asenne. Kun ajatellaan 27-vuotiasta miestä kirjoittamassa esseitä omaan elämäänsä pohjautuen, tulee helposti mieleen röyhkeä kukkoilu ja kuvien kaataminen. Tiedämme Timo Hännikäisen ja muutamat muut aikamme "ajattelijat".
Rafael Donnerin teos Ihminen on herkkä eläin tarjoaa vastakohdan räävittömille itsetehostuskirjoituksille. Se on vaatimattomalla asenteella kirjoitettu, suuria teemoja vakavasti käsittelevä esseekirja.
Kirjoittaja vähättelee ikäänsä, mutta tuo juuri nuoren ikänsä ansiosta esiin jotain aivan uutta ja raikasta. Vapaus, häpeä ja usko ovat yleisiä esseeaiheita myös vanhoilla parroilla, nuorella on niihin oman sukupolvensa sanoma.

Olen nuori, tyhmä ja naiivi, mutta toivon, että nämä ominaisuudet eivät muodostuisi lukijalle taakaksi vaan ne nähtäisiin pohjalastina tai vastapainona vanhuuden viisaalle mutta ehkä ambivalentimmalle, varovaisemmalle ja joskus myös vanhentuneelle kirjallisuudelle.

Pidän kirjasta sen pitkälle työstettyjen, rehellisesti käsiteltyjen teemojen vuoksi.

Ja lopuksi, pidän tästä kirjasta varmaan myös aivan henkilökohtaisista syistä. Olen itse saanut seurata ja ihailla kolmen pojan varttumista miehiksi.

Donner käsittelee teemoja omista kokemuksistaan lähtien. Hän on koululaisena maalaiskoulun pihassa, jossa pikkupojilla on omat elämän nyrkkisääntönsä, yksinäisenä vaihto-oppilaana australialaiskylän leirinuotiolla, hölmöyksiin ajautuvana reppureissaajana, nuorena miehenä lyhytfilmejä tekemässä, uteliaana matkailijana amerikkalaissotilaiden mukana tokiolaisella strippiklubilla ja vanhempiensa kotona Helsingissä pidättelemässä itkua oman isän kertoessa vakavasta sairaudestaan.

Jokainen luku on kiinnostava, mutta erityisesti pidän niistä, joissa aiheena on miehenä elämisen vaikeudet.

Nykyisessä kampanjassa naisten seksuaalisen häirinnän kitkemiseksi unohdetaan usein, että on miehiä ja miehiä. Suurimmalla osalla miehistä ei ole, edes piilevänä, mitään taipumusta alistaa ja esineellistää naisia. Hassua, että tällainen lause edes pitää kirjoittaa. Tämä ajatus on siis omani ja liittyy sinänsä tarpeellisen metoo-kampanjoinnin ylilyönteihin ja reunakasvustoihin (lainaan hdcanisin edellisen kirjoitukseni kommentissa aivan muussa yhteydessä käyttämää termiä). Kuka meistä ei haluaisi päästä irti seksuaalisesta häirinnästä!

Viimeiset neljä esseetä keskittyvät yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kirjoittaja tietää olevansa monella tavalla etuoikeutettu, niin maailman mittakaavassa kuin kotiympyröissäkin, osittain isänsä aseman ja omaisuuden vuoksi.
Etuoikeutettu ihminen kokee syyllisyyttä ja vaikeutta löytää motivaatio, kun elannon hankkiminen ei ole välttämättömyys vaan merkitys pitää löytää jostain muusta.

Olen tehnyt erittäin vähän töitä. En ole rakentanut taloja, kyntänyt peltoja, istunut kassalla tai asiakaspalvelupisteessä, en ole troolannut kaloja, lakaissut katuja, kiillottanut kenkiä. ... Olen totaalisen hyödytön yksilö. Loinen, juotikas. Jos katoaisin, yhteiskunnan ei tarvitsisi olla huolissaan, vaan maan talous päinvastoin pyörisi hitusen sujuvammin.

Brunein sulttaanin pojan, Alfien, kuusivuotisökyilyjuhla saa kirjoittajan kauhistelemaan tilannetta, jossa yksilö voi rakentaa dollarin seteleistä 2200 kilometriä korkean tornin samassa maailmassa, jossa toiset näkevät nälkää. Miten me olemme antaneet rakentaa maailmaamme systeemin, joka on aivan epäreilu ja järjetön?

Kun suomalainen herkkä nuori mies kuulee amerikkalaissotilaiden Dannyn, Tonyn ja Jeffin puhuvan naisista tavalla, josta presidentti Trump käyttää nimitystä 'locker room talk', hän ihmettelee, näinkö on tarkoitus puhua miesten kesken ja mille hänen oikein on tarkoitus nauraa. Kun hän näkee miesten sopeutuvan täysillä strippipaikan elämysmaailmaan, hän kavahtaa. Hän ei osaa mennä mukaan, vaan tekee ympärillä pyörivien itäeurooppalaisten tyttöjen olon vaivautuneeksi sopeutumattomuudellaan.

Amerikkalaiset istuvat suu hymyssä naiset sylissään ja flirttailevat heidän kanssaan, ostelevat heille drinkkejä, ostavat koreografian ja narratiivin, suostuvat yhteiseen valheeseen, eivät halua nähdä totuutta näistä naisista ja heidän alistetusta asemastaan.
Minun tekee pahaa.
En voi, en halua. tällainenko maailma on? Kuinka tämä voi olla hyväksyttyä, normaalia?

Itkua käsitellään kirjassa tärkeänä viestinnän ilmiönä. voimavarana ja sosiaalisena liimana. Sen pitäminen epämiehekkäänä on miesten riistoa.

Jos haluat tietää, miltä näyttää kun mies itkee, käy jonakin lämpimänä kesäyönä kävelemässä Helsingin kaduilla.
...Suomalainen mies saa olla herkkä vain täällä: alkoholin, yön nimettömissä huoneissa. Häneltä on riistetty oikeus itkeä. Se katosi jo kauan sitten, sillä koulunpihalla hän oppi, että oikeat vahvat miehet eivät itke, ja kielsi itsensä, haavoittuvuutensa ja inhimillisyytensä, kunnes eräänä päivänä tiesi, millaista on olla mies, mutta ei enää tiennyt, millaista on olla ihminen.

Donner luettelee naisten ongelmia, jotka ovat muutoinkin hyvin tiedossa, mutta hän luettelee myös miesten ongelmia, jotka usein ohitetaan miesten omana syynä. Itsemurhat, naisia alhaisempi eliniän odote, väkivallan uhka, pitemmät vankeusrangaistukset kuin naisilla, väärät pedofiliasyytökset, isäksi puijaaminen, syrjäytyminen, ulkonäköpaineet, oikeus paeta sotaa, väärät miehisyyteen liitetyt odotukset.

Naisten ongelmien pitäisi olla miesten ongelmia, mutta miesten ongelmien pitäisi niin ikään olla naisten ongelmia.

Nostan esiin vielä yhden epäortodoksisen ajatuksen: huono itseluottamus on myös hyvä asia. Ihmisen paisunut ylimielisyys ja piittaamattomuus on saanut ja saa aikaan paljon pahaa.

Suomen kaltaisissa maissa ei sodita eikä tehdä kansanmurhia. Suomalaiset voivat olla ylpeitä, mutta emme missään nimessä ole röyhkeitä, ja siitä saamme kiittää vajavaista itseluottamustamme. Olen kiitollinen myös henkilökohtaisista jarruistani, sillä ne auttavat minua näkemään asioita toisten näkökulmasta. Näen omat puutteeni ja heikkouteni ja pystyn siksi helpommin samastumaan toisten puutteisiin ja heikkouksiin. Yritän - ainakin uskon niin, ainakin toivon niin - antaa toisten näkemyksille yhtä suuren arvon kuin omilleni ja antaa toisille yhtä paljon tilaa ja kunnioitusta kuin itse vaadin.

Kuvasin Rafael Donnerin kirjan hänen isänsä Jörn Donnerin tuoreen romaanin päällä. Jörn Donnerin kirja on nimeltään Vesi on verta sakeampaa. Se on löydettyihin kirjeisiin perustuva rakkauskertomus. Haluan kuvallani ilmaista, että meidän on ehkä hyvä antaa maailma uuden osaavan, nohevan, moraalisen ja nykyaikaa osaavan sukupolven haltuun.
Rafael Donnerin kirja ei ole mikään yksityinen isänmurhakirja. Se sisältää sukupolvien eron ja kysymyksen, miten olla katkeroitumatta, kun maailma ympärillä muuttuu eikä itse pysy siinä muutoksessa enää mukana.
Isästään Rafael Donner toteaa:"Kuinka jokin niin valtava voi olla samaan aikaan niin heikko, niin hauras?"

Kun katsoin elokuvan Call Me By Your Name ja tiesin, että se pohjautuu romaaniin, alkoi heti mietityttää, millainen romaani elokuvan taustalta mahtaa löytyä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta ja voitti parhan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Käsikirjoittaja on James Ivory, kaikkien aikojen vanhin Oscar-palkittu, 89 vuotta!
Jos joku nyt muistelee, että olisin kirjoittanut elokuvasta jo aiemmin, niin olen kyllä (klik).

Kirjassa, ja elokuvassa, kuvataan lyhyt kesäromanssi kahden miehen välillä, joista toinen on oikeastaan poika vielä, 17-vuotias Elio, ikäisekseen hyvin oppinut nuori mies, mutta tunne-elämältään tietenkin vielä raakile. Elion vauraalla amerikkalaisitalialaisella perheellä on kesähuvila Italian Rivieralla idyllisessä miljöössä. Isällä, joka on antiikin kulttuurin tutkija, on tapana kutsua joka kesä joku tohtoriopiskelija USA:sta työskentelemään ja lomailemaan vieraaksi kotiinsa. Tänä käänteentekevänä kesänä 80-luvun alussa vieraaksi saapuu komea Oliver, jota Elion äiti kutsuu nimillä la muvi star ja il cauboi ja jonka nimen paikalliset ääntävät Ulliva. Oliver tapaa paikallisia tyttöjä ja auttaa talon puutarhuria. Hän on aina menossa, kaikkien seurassa viihtyvä, kaikkien rakastama hurmuri. Elio rakastuu häneen vimmaisesti ja epätoivoisesti. Hän pelkää vanhempiensa ja palvelusväen näkevän lävitseen. Hän haluaa kipeästi tutustua Oliveriin, mutta ei osaa. Elio kärsii.

I didn't know what I was afraid of, nor why I worried so much, nor why the things that could so easily cause panic felt like hope sometimes and, like hope in the darkest moments, brought such joy, unreal joy, joy with a noose tied around it. The thud my heart gave when I saw him unannounced both terrified and thrilled me. I was afraid when he showed up, afraid when he failed to, afraid when he looked at me, more frightened yet when he didn't.
(En tiennyt, mitä pelkäsin enkä sitä, miksi olin niin huolissani tai miksi se mikä aiheutti paniikkia tuntui välillä toivolta ja synkimpinä hetkinä koetun toivon tavoin toi mukanaan niin paljon iloa, epätoivoista iloa, iloa hirttosilmukka ympärillään. Sydämeni jysähdys joka kerta kun hän tuli odottamatta paikalle sekä kauhistutti että innoitti minua. Pelkäsin hänen saapumistaan, pelkäsin, ettei hän tulisi, pelkäsin kun hän katsoi minua ja vielä enemmän pelkäsin sitä, että hän ei katsoisi.)

Elio uupuu ja nukahtelee sohvalle. Hän seurailee pakkomielteisesti Oliveria ja on niin syyllisyyden ja salatun rakkauden riivaama, että alkaa synkistyä ja eristäytyä muista yhteisön nuorista, minkä seuralliset vanhemmatkin huomaavat.
Näin siis kirjassa. Elokuvassa kaikki tuntui kevyemmältä.

Kun Elio lopulta uskaltaa kertoa tunteistaan, käy ilmi, että Oliver tuntee samoin, mutta ei haluaisi tehdä mitään väärää, onhan hän kokenut, aikuinen mies. Ensimmäinen yö yhdessä aiheuttaa Eliolle ensin valtavan katumuksen, mutta intohimo vie mukanaan ja ainoa mitä Elio ja Oliver enää katuvat on, miksi he hukkasivat niin paljon aikaa tunteensa kieltämiseen.
Tässä osassa kertomusta kirja on paljon hurjempi, raaempi, naturalistisempi ja rohkeampi kuin siitä sovitettu elokuva. Rohkeatkaan kohtaukset eivät tunnu kuitenkaan lukijasta kiusallisilta.

Oliverin lähtöpäivä koittaa. Hän haluaa ennen kotiinpaluutaan viettää kolme päivää Roomassa, tavata italialaista kustantajaansa ja katsella nähtävyyksiä. Hän haluaa Elion mukaansa, mutta tämä ei ehdi edes kysyä lupaa, kun isä jo ilmoittaa kustantavansa heille huoneen Rooman parhaasta hotellista.
Seuraa fellinimäinen, unenomainen seikkailu boheemien ihmisten seurassa Rooman vapaassa, paheellisessa yöelämässä, jossa on myös vaaransa. Elio on haltioitunut. Hän kokee olevansa arvostettu ja nuoruudestaan huolimatta omiensa joukossa. Rakastavaiset voivat suurkaupungissa myös kulkea julkisesti rakastavaisina.
Se l´amore. If this is love, then...
Rooma-osuus oli kirjan minulle luomissa mielikuvissa loisteliaampi kuin se, mitä koin elokuvaa katsoessa.

Ihmettelen isän roolia. Isä tiesi suhteesta. Miten hän uskalsi lähettää nuoren poikansa kokemaan "Fellinin Rooman" aikuisten joukossa?
Isä ihaili antiikin patsaiden miesvartaloita, ja antiikissahan homorakkaus on ollut hyvin arvostettu rakkauden muoto. Halusiko hän pojan saavan kokea sellaista, mitä olisi itsekin halunnut?
Isän puhe pojalle on elokuvassa sanasta sanaan sama kuin kirjassa. Se on hieno puhe, mutta mutta, poika on vasta 17! Vapaamielinen asenne johtuu varmaan osin siitä, että perhe eli omassa kuplassaan maallistuneina juutalaisina katolisessa Italiassa ja myös tiede- ja taidemaailman kosmopoliittisuus antoi laajemman ja avaramman kuvan maailmasta kuin mikä ympäristössä vallitsi. Elion paikallinen tyttöystävä Marzia ei näytä huomaavan mitään, ihmettelee vain Elion etääntymistä. Elio on tiennyt seksuaalisesta suuntautumisestaan jo nelisen vuotta, mutta kukaan ennen Oliveria ei ole sytyttänyt häntä, vienyt kotiin, kuten hän asian ilmaisee.
Elio päättelee, että Rooma on juhlan jatkot ja siirtymäriitti, hänellä edessä kouluun meno, Oliverilla omaan elämäänsä USA:ssa.
Perhaps it was my father's gift to the two of us. (Ehkä se oli isäni lahja meille.)

Elokuvassa Oliver soittaa hanukkahina (juutalaisten joulun aikaan viettämä juhla) ja kertoo, että on menossa naimisiin, mikä on ollut tekeillä jo pari vuotta. Tämä saa Elion tuntemaan suunnatonta kaipausta ja menetystä.
Kirjassa Oliver tulee käymään ja kertoo siinä yhteydessä saman totuuden. Nuoret miehet eivät tavoita enää yhteyttä, mikä heillä oli kesällä.

Elokuvan tarina loppuu tähän, kirjassa se jatkuu vielä. Elio ja Oliver tapaavat muutaman kerran, viimeisen kerran parikymmentä vuotta myöhemmin. Oliverilla on perhe, Eliolla ei. Elio muistaa kaiken. Hän toivoo Oliverin sanovan edes erotessa, muistamisen merkiksi "call me by your name". Oliver on unohtanut. Vai onko sittenkään?

Myös elokuva olisi saanut syvyyttä ja painoa aikasiirtymästä. Rakkauden kesä vaikuttaa kauniilta muistolta, haihtuvalta unelmalta, kasvamiselta aikuisuuteen, jolloin tunteet laimenevat.
Kyseessä ei ole kirjailijan omakohtainen muistelu, vaan fiktio. Aciman on syntynyt Egyptissä ja kokenut itsensä lapsena ranskalaiseksi. Juurettomuus lienee siirtynyt kirjaan.
Kirjassa muistelu on kipeämpää kuin elokuvassa.

Kirjan nimi viittaa intiimiyteen, jota rakastavaiset kokevat tuntiessaan olevansa yhtä, "call me by your name and I'll call you by mine".
Jotkut rakastuneet käyttävät toistensa vaatteita ja hellivät toiselle kuuluvia esineitä ollakseen mahdollisimman lähellä. Elio hiippailee Oliverin huoneeseen ja sujauttaa tämän shortsit hupuksi päähänsä ja haluaa Oliverin jättävän muistoksi vaatekappaleitaan.
Koko ajan hän kärsii syyllisyydestä.
Was our intimacy paid for in the wrong currency? (Maksoimmeko me suhteestamme väärällä valuutalla?)

Miksi nykyään elokuville ei enää anneta suomalaisia nimiä? Call Me By Your Name on vaikea pala. Hmm, mietitääs...
Ehdotan tässä sillä välin nimiä muille palkituille.
The Shape of Water - Veden muoto ( 4 Oscaria - ansaitusti - lavastus, musiikki, ohjaus ja paras elokuva)
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri - Kolme tienvarsikylttiä Ebbingin tiellä (paras naispääosa Frances Dormand, tätä en ole vielä nähnyt)
Get Out - Pakene (paras alkuperäiskäsikirjoitus - kyllä, olen samaa mieltä!)
... Ei, en osaa muotoilla suomalaista nimeä elokuvalle Call Me By Your Name.
Elio-Oliver, Minä olen sinä ... eeei. Jään kehittelemään. Hyviä ehdotuksia?

Katsoin nelituntisen koosteen Oscar -gaalasta. Ihailen amerikkalaisten tapaa yhdistää juhlavuus ja rentous. Oscar-gaaloista välittyy aina kodikas tunnelma.

Parasta minusta oli paitsi Jimmy Kimmelin säkenöivä, lämpimän humoristinen juonto, niin The Shape of Water -elokuvan ohjanneen Guillaume del Toron kiitospuhe. Pysäyttelin tallennustani ja käänsin sen. Kas tässä!
"Olen maahanmuuttaja, kuten ystäväni Alfonso ja Alejandro, Gael, Salma ja moni muu teistä, mutta 25 viime vuotta olen asunut meidän aivan omassa maassamme. Siitä osa on täällä, osa Euroopassa ja osa kaikkialla. Ajattelen, että taiteen ja tämän oman alamme hienoin aikaansaannos on se, että se pyyhkii viivoja hiekasta, kun muu maailma pyrkii syventämään niitä."

Loppuun pari kuvaa tästä äärimmäisen kauniista sadusta The Shape of Water, jossa mykkä tyttö lähestyy piiloteltua löytöä ja valtiosalaisuutta, sammakkokuningasta. Kimmel lohkaisi tästä, että kun miehet ovat tyrineet pahasti, niin naiset alkavat rakastua kaloihin.

Kuva Googlesta

Kuva: Veera Aaltonen, ET-lehden artikkeli

No niin, nyt se tuli elokuvateattereihin. Suomen hauskin mies, vakavanhauska elokuva taiteen voimasta ja inhimillisyydestä pahan keskellä.

Suomen hauskin mies on Heikki Kujanpään ja Mikko Reitalan käsikirjoittama ja Kujanpään ohjaama elokuva, pääroolissa Toivo Parikkana loistaa Martti Suosalo.
Ollaan Iso-Mjölön saarella punavankien leirillä. Leirille tuodaan työväenteatterin ohjaaja, joka saa mahdollisuuden pelastaa itsensä ja ryhmän vankeja teloitukselta valmistamalla niin hyvän näytelmän, että sillä onnistutaan viihdyttämään vieraiksi tulevia saksalaisia.

Näytelmä perustuu väljästi tositapahtumiin. Toivo Parikan esikuva on pitkän teatteriuran työväenteattereissa ja muualla tehnyt Jalmari Parikka.
Mielenkiintoinen yhtymäkohta tosielämään syntyy siitä, että Suosalon isoisä, hänkin Martti nimeltään, on ollut Jalmari Parikan sotaorvoille nuorille 20-luvulla järjestämällä teatterikurssilla. Isoisän isä Kalle Suosalo, Sdp:n kansanedustaja ja pasifisti, oli teloitettu sisällissodassa tekaistuin syin, ilmeisesti vain siitä syystä, että hän oli kirjoittanut aatteensa mukaisesti artikkelin, jossa vaati hyvää kohtelua venäläisille sotavangeille.

Joku on saattanut nähdä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Suomen hauskin mies. Kyseessä on saman sadan vuoden takaisen vankileiriepisodin kuvaus, sama ohjaaja ja sama päänäyttelijä. En ole nähnyt teatteriesitystä, mutta olen lukenut arvosteluista, että näytelmä ja elokuva ovat aivan itsenäisiä, hieman eri tavoin painotettuja teoksia ja että elokuva on väkevämpi.

Suomen hauskin mies on kuvattu pääosin Kotkassa ja Haminassa, meidän naapurikaupungeissamme, mikä lisäsi kiinnostustani.
Seutukunnalta ilmoittautui joukkokohtauksiin vapaaehtoisia. Miehenikin kiinnostui ja sai pienroolin kesken työnsä vangittuna kansanedustajana. Jännitimme, onko koko kohtaus leikattu pois, mutta ei - siellä se on - viisi sekuntia. Kun Parikka saapuu leirille ja katselee ympäri kuraista kenttää, hän näkee sen yhdessä nurkassa kolmen miehen ryhmän nuotion ääressä, ja kohta kamera keskittyykin siihen mitä vangit paistavat. Voitte kuvitella, että tikkujen päässä ei ole pihvejä eikä nuotiomakkaraa, ollaanhan keskitysleiriolosuhteissa. Miehet paistavat kissanraatoa.

Sitä paistamista oli tapahtunut elokuvaa tehtäessä koko heinäkuisen päivän. Puvustajat olivat välillä käyneet sutimassa lisää aurinkorasvaa ja nokea miesten naamaan.
Mieheni oli hyvin kiinnostunut näkemään, miten elokuvaa tehdään.
Minäkin olin meidän kesävieraidemme, pojanpoikien, kanssa katsomassa vaatesovituksia Kotkan Kyminlinnan parakissa. Kylläpä oli valtava määrä vanhoja vaatteita, ja puvustajilla sen tuhannen kiire. Poikien mielestä vaari oli hassun näköinen entisajan asussa. Sovituksen jälkeen pukua tietenkin kulutettiin ja liattiin, koska arvon kansanedustaja oli ollut siinä samassa puvussa vankina jo jonkin aikaa yötä päivää.

Kävimme katsomassa elokuvan eilen. Mies oli Kotkassa ennakkonäytöksessä ja sen yhteydessä järjestetyssä tilaisuudessa jo maanantaina. Kutsussa luki juhlava asu ja - voihan minkä tekivät - EI avec. Ja niin kuin minä olin jo katsellut millenniumjuhliin ostamaani iltapukua sillä silmällä. Unto pani päälleen mustan puvun ja punaisen solmion, tietysti. Ei siis Hollywoodia vielä meidän nousevalle tähdelle, eikä minulle edustamista Linnan juhlissa muusana ja avecina. Sinne tietysti hankkisin uuden asun, teettäisin, sametista. Voi harmi!

Miten koin elokuvan? Vahvasti.

Toivo Parikan rooli on kirjoitettu Suosalolle, ja se istuu hänelle. Hänen kasvoillaan näkyvät kaikki tunnetilat. Hänen esittämänsä Toivo Parikka oli laajalti tunnettu Suomen hauskimpana miehenä, ja nyt vankina on hauskuttajan taito kaikkine nyansseineen tarpeen monessa tilanteessa.

Näytelmäharjoituksista tulee mieleen vanha shakespearelainen tyyli ja Dario Fon Mysterio Buffo.

Toinen hyvä suoritus elokuvassa on herkällä vartijoiden päälliköllä, jota esittää sävykkäästi Paavo Kinnunen.
Jani Volasen roolihahmo on muuttumattomampi kovana ja huumorintajuttomana leirin komendanttina, ja hänen vaimoaan esittävä Leena Pöysti ilmentää hyvin naisellista empaattisuutta. Hänessä tapahtuu kasvua kuten Paavo Kinnusen vartijassakin.

Elokuvassa ei mässäillä kiduttamisilla. Ruokajonossa purnaava saa kiväärinperästä iskun mahaansa ja miehiä ammutaan, mutta tilanteista ei oteta lähikuvaa. Pidän tästä, ei kaikkea tarvitse elokuvassa jankata, kuten ei kirjoissakaan. Katsojalla ja lukijalla on mielikuvitus.

Tämä elokuva on saanut hyviä arvosteluja. HS:n toimittaja Leena Virtanen lopettaa neljän tähden arvionsa näin: "Suomen hauskin mies on vaivihkaa valmistunut elokuva, jolle soisi samanlaisia massayleisöjä kuin Tuntemattomalle sotilaalle. Se sopii kaikille."

----------------
Lisäys myöhemmin samana päivänä

Luin Suomen Kuvalehden Kalle Kinnusen arvostelun Suomen hauskimmasta miehestä. Kinnunen muistuttaa, että keskitysleiri ja huumori eivät ole uusi yhdistelmä elokuvassa. Italialaisen Roberto Benignin elokuvassa Kaunis elämä isä onnistuu salaamaan pieneltä pojaltaan sen tosiasian, että he ovat natsien tuhoamisleirillä naamioimalla pojalle kaiken kauheuden peliksi, johon he vapaaehtoisesti osallistuvat.

Meillä on ollut tuo ihana elokuva, mutta olemme ilmeisesti antaneet sen jollekin, koska sitä ei enää löydy hyllystä. Muistan, kun Benigni voitti elokuvallaan vuonna 1999 parhaan ulkomaisen elokuvan, parhaan elokuvamusiikin ja parhaan miespääosan (hän itse) Oscarit. Hän hyppi ja pomppi, itki ja nauroi ja puhui erittäin vuolaasti erittäin vahvalla ja hauskalla italialaisella aksentilla puheaikansa reilusti ylittäen. Sitä iloa oli kiva katsella.
Kaunis elämä jakautuu kahteen osaan. Alku on ruusuista satua ja loppu selviämistaistelua, jossa isän rakkaus kannattelee poikaa.

Toisista välittäminen on eräs teema myös Suomen hauskimmassa miehessä. Parikan ohje näyttelemiseen on hengittää ja ajatella muita.

Eikös tämä ole hyvä ohje elämälle muutoinkin: HENGITÄ JA AJATTELE MUITA.

Tämä teos Väsynyt kirjoja, 2016, on Ulla Sinkkosen kokoelmasta Mustassa onkaikki, joka oli esillä Kouvolan Kouta-galleriassa jokin aika sitten.

Olin lääkärillä vuositarkastuksessa mukanani laatimani "Ihan romuna" -lista.
Listassa ensimmäisenä oli pitkään kytenyt ja nyt taas pahentunut olkavartta jäytävä kipu. Todettiin kiertäjäkalvosinoireyhtymä.
Olen joskus ennenkin ollut saman oireilun vuoksi aikeissa jäädä tauolle blogin pitämisestä, mutta kortisonipiikin tuoma helpotus veti minut silloin heti kiihkeänä takaisin koneen ääreen. Nyt en tee sitä virhettä. Jos aion säästyä krooniselta vaivalta, niin käden on saatava lepoa. Ei liikaa laitteiden näpyttelyä, eikä myöskään ohjattuja jumppia, vaan lepoa ja fysikaalista hoitoa.

Tykkään niin kovasti kirjoittaa blogipakinoitani, ja myös ne muistelmat läheisille ovat edelleen suunnitelmissa. Kaiken aikaa mieleen pulpahtelee herkullisia tilanteita ja lapsuuden kieltä, satakuntalaisuuksia. Aamulla herätessä muistelin, miten kotipuolessa kylään lähtiessä lapsia muistutettiin pesemään posket - posket, ei kasvoja. Piti olla 'puhtaat posket ja käret', sitten kelpasi näyttäytymään kodin ulkopuolella.

Kirjoitustauko tuntuu omituiselta.

Särkylääkepöhnässä järki on juossut hitaasti. Edelliseen postaukseenikin kirjoitin ihan ääliömäisiä epäloogisuksia, joita korjailin päivien päästä.
Tauko on siis enemmän kuin paikallaan.

Kun palaan, niin kerron, tuliko vieroitusoireita ja mitä sain tilalle. "Onnellisena suomalaisena" tiedän, että aina jos jotain jää pois, niin jotain uutta ja antoisaa tulee tilalle. Olen kiitollinen, että kaikki muu on terveydessä tällä haavaa kunnossa niveliä lukuunottamatta.

Niin kivaa kuin bloginpito onkin, niin onhan sitä elämässä muutakin. Kirjan sivuja saan kääntää, jumpat jää, mutta kävely onnistuu, voin tavata ihmisiä ja käydä tapahtumissa.
Olen illalla menossa Kouvolaan rasisminvastaisen viikon tilaisuuteen ja viikonlopulla Helsinkiin Amnestyn kevätseminaariin. Tiedän, että näistä tekisi mieli postata kuvien kera, mutta maltan mieleni.
Luen Lena Anderssonin kirjaa Enpä usko: ajatuksia ja kannanottoja. Siitä tekisi jo nyt mieli kirjoittaa ja keskustella kanssanne.
Olen päättänyt katsoa kännykkäviestinikin vain muutaman kerran päivässä nykyisen ehkä parinkymmenen katsomiskerran sijasta.
Digilaitteet sivuun ja käsi kuntoon!

Juttelin vanhenemisesta hyvän ystäväni kanssa puhelimessa. Molemmilla meillä on liikkumista haittaavia vaivoja. Hän kertoi vanhan sananparren "Koha hää tälleenkii mänis, sano Muolaan mies ko hevone ol polvillaa."

Palailen huhtikuun aikana. Ehkä lyhyemmin postauksin, mikä saattaa olla minulle vaikeaa. Katsotaan nyt, mitä fysikaalisessa hoidossa sanotaan.
Käyn lukemassa toisten blogeja ja kommentoinkin, lyhyesti, ei mitään ehdottomuutta tässä.
Pysykää kuulolla.

Kirjoittamisiin ja aurinkoista kevättä teille kaikille blogini lukijoille!

Lena Anderssonin kirja Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja (2016) sisältää hänen Dagens Nyheteriin kirjoittamiaan kolumneja. Tekstit ovat ToukoSiltalan valitsemia.
Esipuheessaan Andersson kirjoittaa, että kolumnit perustuvat hänen havaintoihinsa ja että hän toivoo niiden olevan pätevää pohdintaa siitä, millaista on olla ihminen näinä aikoina.

Enpä usko sisältää lähemmäs neljäkymmentä selkeää ja kiinnostavaa kolumnia yhteiskunnasta, muuttoliikkeestä, integraatiosta, uskonnosta, koulusta, ihmiskäsityksestä, perheestä, parisuhteesta ja sukupuolesta.

Kolumnissa 'Uusi värioppi' Andersson toteaa, että vaikka tulli ja muut viranomaiset eivät saa harjoittaa profilointia ihmisten ihonvärin ja muiden ominaisuuksien perusteella ja poliitikkoja erotetaan helposti varomattomien tyypittelyjen vuoksi, niin samaan aikaan samanlaisesta ja vielä pitemmälle menevästä jaottelusta onkin tullut kulttuuriväen, feministien ja joidenkin poliittisten ryhmien suorittamana edistyksellistä uusinta uutta!

Sosiaalisen nuorisoliiton SSU:n julkaisemassa raportissa Fyra nyanser av vitt ("Neljä valkoisen sävyä") on emopuolueen edustajien nimien perusteella määritelty ihmisille väri ja siten myös sisältö. Kirjoittajista kerrotaan yhä useammin, ovatko he valkoisia vai eivät. Loukkaantuneita valkoisia miehiä kohdellaan kuin likasankoja. Osa tiedotusvälineistä ja tiedeyhteisöstä tulkitsee tiettyjä kysymyksiä koskevat lausunnot käytännössä kokonaan puhujan värin, syntyperän ja sukupuolen perusteella.

Mitä? Siis pitkään on yritetty häivyttää rajoja ja nähdä ihmiset saman puun lehtinä. Olen pitänyt tätä erittäin hyvänä ja edistettävänä asiana.

Nyt tulee ihmisiä, jotka ahtavat vähänkään erilaiset ihmiset omiin erityisiin, usein ihannoituihin ryhmiinsä (eksotismi), nimeävät näitä mitä oudoimmilla nimillä ja ehdottavat, että jos luulemme tietävämme jotain muista, niin me suoritamme kulttuurista omimista.
Kun ihmiset aletaan nähdä yhä enemmän oman kulttuurinsa tuotteina (kulttuurirelativismi) eikö tämä johdakin sellaisiin kauheuksiin kuin Ruotsin sosiaalihallituksen äskettäin laatima opaskirjanen lapsen kanssa naimisissa oleville Information till dig som är gift med ett barn. Opas vedettiin pois sen herättämän kohun vuoksi, mutta jo se, että jotkut ovat ahertaneet tämän materiaalin kanssa vakuuttaen itselleen toisten toiseutta kertoo ajastamme sellaista, mikä saa minut epätoivoiseksi. Oppaassa ei ole ollut mitään siitä, että avioliitto lapsen kanssa on rikos.

On erikoista, jos rasismia vastaan taistellaan niin, että kiinnitetään entistä enemmän huomiota eroihin ihmisten ulkoisissa tuntomerkeissä.
Minä näen tämän edistyksellisyyden vastakohtana, taantumuksellisuutena.
Eihän sama asia voi olla sekä rasismia että rasisminvastaisuutta.
Vanha sananparsi sanoo tosin, että tauti paranee sillä, millä se on tullutkin, mutta en oikein usko siihen tässä yhteydessä.

Erilaisuusajattelu on erilaisuusajattelua riippumatta siitä, kuka sitä tekee.

Yllä oleva teksti on Anderssonin Enpä usko -kirjan esipuheesta. Tallensin sen siksi, että oma kirjoitteluni on paljolti samaa.

Kiva taas kirjoittaa! Fysioterapeutti totesi, että muun häikän lisäksi hartia oli aivan jumissa. Sain hierontaa ja käsi pelaa taas. Pitää vain muistaa rentouttaa sitä välillä taukojumpalla.
Olen lukenut paljon. Nyt olisi vaikka kuinka paljon "selvitystyötä". Valitsen tärkeimpiä.

Olen pitänyt aina Arja Tiaisen runoista alkaen hänen ensimmäisestä kokoelmastaan Nukun silmät auki 1971.
Tiaisen runoissa on särmää, intohimoa, raivoa, hellyyttä ja koomisuutta.

Kirjeitä karkailevalla puolisolle -kokoelman (2017) rakastettu 'tavallinen mies' kulkee välillä omia polkujaan unohtaen sovitut asiat, mutta nainen ei jää huokailemaan ja uhriutumaan. Ei koskaan.

Tämä viikonloppu minun kanssa.
Oletko palolaitos poliisi?
Ainut elossa oleva aivokirurgi?
Presidentti pääministeri punainen risti?
Palveleva puhelin ilmaisapua kaikille?
Kai joku muukin voi hoitaa tuon
muuttokuorman kuin sinä?
Paiskaa jorpakkoon tuo kännykkä.
Viiden pennin Hamlet.

Ei voi vaatia naiselta realismia
jos mies ei realisoidu
aineellistu tähän avaruusalukseen
jäänyt apinoitten planeetalle nähtävästi.

Odottamisen ikävän nostama viha vaihtuu leikkimielisyyteen.

Jätkä lupaa tulla eikä ikinä tule
kosto elää.

Enste tiskaat sit imuroit
peset ikkunat ja viet pyykit pesutuvalle
hakkaat portin luota jäisen kynnyksen
hiekoitat mulle polun postilaatikolle.

Sitten mennään mun sukulaisten luo.

Runon loppu tuo usein mukaan uuden koomisen tason : 'nähtävästi' ja 'sitten mennään mun sukulaisten luo'.

Miehen hautajaisiassa, 'peijaisissa', nainen ymmärtää, että mies ei enää tule. Mutta hänpä ilmaantuu vielä eräänä yönä kertomaan, miten hänellä menee.

"Teen siellä samaa rauhantyötä.
Ei mitään lorvailua, sain luvan pistäytyä
sun luona." Ja sitten lähestyi minua ja halasi.
Niin tuttua, väkevää. Enkelit ovat rentoja,
istuvat samalla sohvalla ja katselevat
Bumtsibumia.

Kaiken ronskin ja reipasotteisen ohessa, siitä ihmeemmin elämöimättä, on rakkaus.

Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta.

Miten sanoitkaan? Me kaksi
selät vastakkain olemme väkivahvat.
Voittamattomat. Entäs
kun käännytään kasvotusten?
sinä ja sinun miekkasi,
minä ja minun jalkajouseni.

Paitsi rakkausrunoja tässä kokoelmassa on runoja menneestä ja nykyajasta, maailman muuttumisesta, politiikasta, vähän feminismistäkin, omasta elämänkulusta, perhe-elämästä, taiteilijuudesta, ikääntymisestä ja kuolemaan valmistautumisen ironisuudesta, kun luulemme senkin tilanteen hallitsevamme 'lemmenkyky ja karisma' tallella.
....
porskuttelemme iäti
lumoavina lavatähtinä
glitterit ohimoilla revityt farkut
ja jengi ottaa vastaan
kun heittäydyt lavalta.

Koen sielunsukulaisuutta Arja Tiaiseen, samoin kuin Lena Anderssoniin, jonka kirjasta kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni.
Arvostan näiden naisten tyylissä selkeyttä, maanläheisyyttä, kriittisyyttä ja oman elämänsä ohjissa olemista.

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi,
noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäks.

Arja Tiaisen runot ovat helposti aukeavia, uskoisin että kaiken ikäisille.
itse olen hänen ikätoverinsa, ns. suuria ikäluokkia. Koen hyvin omakseni runon, jossa hän sanoo:
Vai ei Shakespeare anna enää mitään nykyihmiselle? Moista kun aamutuimaan lukee Hesarista - menee kahvit pöydälle.

Saara Turusen romaani Sivuhenkilö (2018) jättää sujuvasta ja koukuttavasta kerronnastaan huolimatta lukijalle ja varsinkin bloggaavalle lukijalle hieman ristiriitaisen ja huolestuneen olon.

Kirja kertoo nuoresta kirjailijasta, joka kokee vierautta niin kirjailijana kuin muussakin elämässään. Hän kirjoittaa esikoisromaaniaan, ja kun se on julkaistu, hän alkaa odottaa "maamme huomattavimman sanomalehden" kritiikkiä. Kun arvostelu ilmestyy, hän kauhistuu. Kriitikko ei ole ymmärtänyt hänen kirjansa teemaa, kuten hän sen tarkoitti. Bloggaajatkaan eivät ymmärrä. He toistelevat kriitikon näkemystä ja pitävät kirjaa melko mitättömänä ja harmittomana nuoren naisen kasvukertomuksena. Kirjailija miettii, olisiko hänen pitänyt laatia kirjan takakanteen lukuohje.

Arvosteluihin pettynyt kirjailija on nainen. Hän alkaa tuntea, että miehet hallitsevat kirjallisuusalaa ja ovat osaltaan aiheuttamassa hänelle sivullisuuden tunnetta.
Hänen on pakko kirjoittaa tuntemuksensa ulos, ja näin syntyy kirja kirjoittamisesta ja sivuhenkilönä olemisesta.

Uuden kirjan takakanteen kirjailija pettymyksestään oppineena kirjoittaa osviitan sille, miten kirja on tulkittava.
"Sivuhenkiö on kirpeä ja suorasukainen romaani yhdestä vuodesta kirjoittajansa elämässä. Se käsittelee taiteilijuutta ja tunnustuksen kaipuuta, tappion hetkiä ja voittamisen kummallisuutta, odotuksia ja todellisuutta, jotka kulkevat alati omia teitään."

Sivuhenkilö jakautuu päähenkilön esittelyn sisältävän alkuluvun jälkeen neljään osaan vuodenaikojen mukaan, kuten tunnetun autofiktiokirjailija Karl Ove Knausgårdin kirjasarja.

Kevät alkaa kirjailijan järjestämästä esikoiskirjansa julkaisemistilaisuudesta, jossa vallitsee apea ja kiusaantunut tunnelma, niin kirjailija sen kokee.
Hän on järjestänyt tilaisuuden, koska ajattelee, että sellainen kuuluu asiaan. Tunnelma ei kohoa. Vieraat alkavat lähteä kotiin jo kymmeneltä, perhe odottaa. Kirjailija on itse perheetön ja tuntee siitäkin syyllisyyttä.

Olin kai toivonut, että elämäni huippuhetki kulminoituisi hauskanpitoon, että ilta olisi kuin jonkinlaiset häät, joita en koskaan päässyt viettämään, tai jos ei häitä, niin ainakin jotain sellaista, niin kuin parikymppisenä, että sekoillaan aamunkoittoon eikä mitään syitä tarvita.

Elämä jatkuu ulkopuolisuutta tuntien. Kirjailija ei pääse oikein kiinni mihinkään, lannistava arvostelu piinaa eikä hän löydä kiinnostavaa aihetta uuteen kirjaan.

Kesä kertoo yksinäisyydestä kesäisessä Helsingissä. "Kuuluisa ystävä" muuttaa ulkomaille, toinen ystävä ja siskot matkaavat maalle. Kirjailija tarkkailee itseään ja muistelee nuoruutensa yksinäisyyttä. Lukeminen ja kirjoittaminen kumpikaan eivät maistu.
Lukijaankin alkaa tässä vaiheessa jo tarttua iloton tunnelma ja huoli kirjailijan jaksamisesta.

Syksy vie kirjailijan kustantamon syysjuhlaan ja kirjamessuille, jotka ovat nekin pettymyksiä. Kirjailija ei saa koskaan sanotuksi kunnolla sitä, mitä haluaa, että hänestä vain henkilökohtaisella on itse asiassa merkitystä. (Olen seurannut esikoiskirjapaneelia, jossa Saara Turunen oli mukana - Sivuhenkilössähän on melko paljon autofiktiota - ja koin, että näinhän siinä kävi. Turunen vaikutti paneelissa epävarmalta ja hätääntyneeltä. )
Kirjailija on levoton. Pitkään luvun alla ollut Rikosja rangaistus kyllästyttää. Koko elämä kyllästyttää.
Ulkomailla asuessa on ollut erilaista, värikästä, helppoa ja sosiaalista, joten ei mikään ihme, että kirjailijaa Suomeen seurannut "komea mies" on palannut lämpimään kotimaahansa mylvimään kadunkulmiin kuulumisia muiden miesten kanssa. Kirjailija itse on päättänyt, että haluaa asua omassa maassaan.

Täällä sijaitsee kaikki sellainen, josta haluaisin kirjoittaa. Ja täällä minä nyt olen, näissä juhlissa, ulkopuolisena muiden kaltaisteni seurassa.

Talvi tuo yllätyksen. Sama kriitikko, jonka arviosta kirjailija on kärsinyt ja lamautunut, soittaa hänelle. Hän on voittanut maamme huomattavimman sanomalehden kirjallisuuspalkinnon, nyt olisi syytä olla iloinen!
Kirjailija pääsee lopulta kertomaan kirjansa yhteiskunnallisesta sanomasta, jota ei ole kritiikeissä tajuttu.

Havahdun sylissäni kaksi valtavaa kukkakimppua. Minusta otetaan valokuvia. Myöhemmin näen ne Facebookissa ja kurkkuani kuristaa. Näytän pinnalliselta, tytön heitukalta, en kirjailijalta vaan typerykseltä.

Kirjapalkinto saa aikaan sen, että kirjailijaa pyydetään lukuisiin kirjamaailman tapahtumiin, joissa käyminen saa hänet ahdistumaan ja häpeämään itseään.
Vasta uuden kevään aurinko saa kirjailijan vapautumaan esikoiskirjan jälkeisestä jumista. Kävelyllä Kaivopuistossa tapahtuu käänne.

Ja samassa selkeä ja kirkas ajatus lävistää mieleni. Minun olisi kirjoitettava näistä asioista, kirjastani ja kirjoittamisesta, siitä, että olen kadottanut itseni. Se olisi ainut keino, jolla voisin saada elämäni takaisin.

Kun teksti lähtee liikkeelle, kirjailija vapautuu ja voimaantuu. Hän saa jo pyöränsä ketjutkin paikalleen. Aiemmin hän on aina pyytänyt siskojensa miehiä apuun.

Nyt pyydän anteeksi Saara Turuselta, jos arvioni on "väärä", mutta kyllä minä luen tämän kirjan vahvasti kasvukertomuksena.

Esikoisteoksen, Rakkaudenhirviön, toivon lukeneeni kirjailijan hyväksymällä tavalla. Luin siinä muun ohessa myös normaaliuden käsittelyä, joka kyllä selveni paremmin vasta romaanin pohjalta tehdyssä näytelmässä Tavallisuuden aave.

Mutta, mutta... eikö lukija lue aina oikein? Kirjalla on yhtä monta tulkintaa kuin on lukijaakin.
Jos kirjan sanomaa ei helposti löydetä, niin olisiko kirjailijan mietittävä myös sitä vaihtoehtoa, että hän ei oikein onnistunut nostamaan teemaansa esiin?

Pidän hyvin paljon Turusen itseironisesta tyylistä. Turunen hallitsee komiikan ja osaa olla pureva. Hän pelkistää ja yksinkertaistaa asioita ja saa näin aikaan naiivin tunnelman. Voin tunnistaa hänen tekstinsä juuri tästä piirteestä.

Tulee kirjoittaa oikeista ihmisistä, siivoojista, metsureista ja ojan kaivajista, kyllä minä sen tiedän, en kai muuten olisi taiteen maisteri. Mutta vaikka kuinka pinnistelen, en löydä yhtään tunnetta, joka liittyisi metsureihin, ellei sitten välinpitämättömyyttä lasketa.

Kirjan päähenkilö löytää syypääksi epävarmuudelleen miehet, nuo klassikkolistojen jyrääjät. Tämä on mielestäni kyllä hieman tarkoitushakuinen, muodikas ratkaisu.

Kirjailija miettii naiseutta ja toteaa, että kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. Mitä, eikö tämä olekin kauhea yleistys! Masentuneen mielen harha?
On surullista, jos nuoret naiset tuntevat laajemminkin näin.

Myös Helsingin Sanomien parhaan esikoisen palkinnon vuonna 2012 voittanut Aki Ollikainen on kertonut haastatteluissa, ja kirjoittanut sanomalehtiesseenkin, kirjan julkaisun jälkeisen vuoden masennuksesta ja saamattomuudesta. Turunen sai tämän palkinnon Rakkaudenhirviöllään vuonna 2015, samoin hänen Sivuhenkilö-romaaninsa päähenkilö.
Esikoiskirjan julkaisun jälkeinen tyhjyyden tunne on ymmärrettävä ja tunnettu ilmiö.

Haluaisin sanoa Turuselle, että anna palaa. Älä syyttele ketään, vaan kirjoita!
Kyllä Knausgårdin koskettava Kevät on kirja, jota olisi kiitelty yhtä paljon myös naisen kirjoittamana.
Sukupuoli ei kirjoita, vaan ihminen! Sukupuoli ei myöskään lue, ihminen lukee.

Olen samaa mieltä kirjan päähenkilön ja varmaan Turusen itsensäkin kanssa siitä, että henkilökohtainen on tärkeää. On kiinnostavaa lukea yksittäisen ihmisen tuntemuksista. Niistä kasvaa aina myös jotain yleistä.

Monet bloggarit ovat kirjoittaneet tästä kirjasta, mm. Kirja Vieköön -blogin Riitta
(klik).

Kolmivuotiaana,
rekvisiittana kuvaajan kameralaukku

Ihmiset ovat aina halunneet katsella kuvia itsestään, maalauksina ennen valokuvaa ja kameran keksimisen jälkeen ensin juhlavina mustavalkokuvina ja myöhemmin laitteiden kehityttyä monipuolisina otoksina arjessa ja juhlassa.

Kuka olisi arvannut, että nykyään jotkut ottavat tai otattavat jopa useita omakuvia päivässä yhteisesti katseltavaksi sosiaaliseen mediaan!

Selfie - miksei omakuva käy? Eikö se nyt ole ihan sama ottaako sen kuvan joku toinen, vai itse käsivarren mitan päästä tai kepin päästä tai itselaukaisijalla kameran ollessa jossain tasolla?
Ero on siinä, että vanhat omakuvat olivat tarkkaan harkittuja hetkiä, katoavan tallentamista valokuva-albumiin, kuvattiin Amerikkaan siirtolaiseksi lähtevä tai vainaja arkussaan, kun taas selfie kuuluu somekulttuuriin ja kertakäyttöisyyteen.

Pikkusiskon kanssa

Mitä ajatella tiuhasta omakuvien lataamisesta Twitteriin ja Instagrammiin, miksei kirjablogiinkin? Onko se osoitus itseihailusta (ooh, look at me!) vai osoitus epävarmuudesta (olenko ookoo?) vai vain yhteisöllistä leikkiä (tältä näytän tänään, how about you?). Ehkä kaikkea tätä, eri sekoituksina, usein vain kevyttä lörpöttelevää ajankulua.

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti taannoin Apu-lehteen kolumnin, jossa kutsui selfieitä feminismivallankumouksen välineiksi. Hän kirjoitti, että tytöt ovat ottaneet omakuvat haltuunsa ja vieneet vallan pois sediltä. Minusta tämä kuulostaa sekä selfiekuvien merkitystä että "setien valtaa" tässä asiassa liioittelevalta.
Ottavathan pojatkin niitä selfiekuvia, ja ketkä sedät muka ovat tähän asti määränneet, miltä tytöt näyttävät kuvissa? Koulukuvaajinakin olen tavannut enimmäkseen naisia.
Enbuske toteaa myös, että mitä tytöt aloittavat sitä kohta kaikki tekevät. Näinhän se on: somessa pyöriminen, revityt farkut, legginsit housuina...
Jos poistetaan yliampuvuus ja turha sukupuolen korostaminen, niin Enbuske on oikeassa. On tärkeää, että saa itse valita kuvansa ja että julkaistut kuvat ovat sellaisia, missä kokee olevansa hyvän näköinen. Hyvät omakuvat saattavat voimaannuttaa ihmistä.

Valokuvaaja Miina Savolainen oli töissä lastenkodissa kesällä 1998. Suuri osa henkilökunnasta ja lapsistakin oli lomilla. Savolainen halusi antaa laitokseen jääneille tytöille jotain kodikasta ja jännittävää ja keksi viedä heidät retkelle metsään, jossa kuvasi heitä. Kuvia ottaessaan hän saattoi tapittaa tyttöjä ystävällisesti suoraan silmiin ja siirtää heille näin voimaa kuuntelevalla katseellaan. Kuvista tuli kauniita, mutta se, että tytöt olisivat nähneet itsensä niissä kauniina ei noin vain heti toteutunut.
Kuvausprojekti jatkui kymmenen vuotta, vuonna 2008 ilmestyi upea valokuvakirja Maailman ihanin tyttö. Tytöt on kuvattu satuhahmoina luonnossa. Savolaisen näyttely on kiertänyt ympäri Suomea ja ulkomailla taidegallerioissa. Kirja on myydyimpiä valokuvakirjoja.
Tyttöjä kuvatessaan Savolainen tuli kehittäneeksi voimauttavan valokuvaamisen. Hän on kouluttanut hoitotyön ammattilaisia ja amatöörikuvaajia käyttämään valokuvaa terapian välineenä.
Myös työpaikoilla on käytetty voimauttavan kuvaamisen menetelmiä yhteishengen luomiseen.
Vinkki: miten olisi taidealojen oppilaitokset ja muut seksuaalisesta häirinnästä tai muutoin huonosta ilmapiiristä kiinni jääneet työpaikat?

Eikö muuten kaltoin kohdelluista tai muusta syystä huonosti elämässään viihtyvistä pojistakin syntyisi todella hyvä valokuvaprojekti, Maailman parhaat pojat? Kuka tarttuu ideaan? Savolainen?

Seitsenvuotias harvahammas

Luulen, että someen ladatuissa kuvissa on joskus paljonkin samaa kuin Savolaisen lastenkodin projektissa.
Toisen kuvista kuuluu tykätä. Kääntäen, on myös helppo kiusata sillä, että väheksyy toisen kuvaa. Oman kuvansa esille pannut on altis ja haavoittuva. Hän odottaa hyväksymistä.
Tähän sopii Kaapelitehtaan eräästä näyttelystä nappaamani runo:

(Olen vuoden vanha vasikka, polveni tutisevat, kun saan vastaanottaa vaikka epärehellisenkin kohteliaisuuden.)
Mietin tuota 'last year's calf'. Vasikkahan on hontelo vain hetken, jo toisena päivänä se seisoo vankasti. Pitäisikö 'last year's calf' suomentaa päivän vanhaksi vasikaksi. Mutta miksi se on englanniksi noin?

Kuvissa halutaan tietenkin olla mahdollisimman hyvän näköisiä, ja jos laitetaan esille kuvia tyyliin 'minä rumana', niin niissäkin ollaan yleensä kivalla tavalla rumia, söpön pöllämystyneitä tai hassulla tavalla rähjäisiä.

Lukiolainen

Kuvitan tätä postaustani omakuvillani eri ikäisenä. Mietin näiden kuvien kautta, millainen olen mahtanut olla, mitä tuon tytön päässä on liikkunut?
Näinkin kuvia voi käyttää, itsetuntemukseen, oman historian läpikäymiseen.

Kuvassa pikkusiskoni kanssa peräkamarin keinutuolissa näytän tomeralta. Sellainen kai minä olin.

Seitsenvuotiaana otetussa kuvassa poseeraan jo täysillä. Olen levittänyt hameeni viuhkaksi ja tavoittelen hymyä. Olen aika samannäköinen nykyään.
Katselin koulukuvia ja huomasin, että tokaluokan ryhmäkuvassa olen nostanut jalkani omituisesti ylös avokastyyppisestä kengästä. Minä höpsö ajattelin, että näin kenkä näyttää korkokengältä. Olin niin pikku nainen.

Teini-iän kuvassa olen synkkä ja epävarma. Tunsin oloni hyvin orvoksi ja pelokkaaksi silloin. Olen letittänyt hiukseni, olisin varmaan halunnut olla vielä pikkutyttö, jolle joku sanoisi, mitä kuuluu tehdä.

Tunisiassa 2009

Yllä on kuva aikuisemmasta minusta, poikkeuksellisesti sivukuva.
Yleensä katson kuvissa suoraan kameraan ja hymyilen kuin Naantalin aurinko. Epämuodikasta. Eikö nykyään kuvissa pidäkin olla välinpitämättömän ja kyynisen näköinen, cool?
Pidän tästä kuvasta eniten asuni vuoksi, paita ja silkkihuivi, chic. Kuva on viimeiseltä kesältä työssä ollessa, jäin seuraavassa tammikuussa eläkkeelle. Pidän yleensäkin matkoilla otetuista kuvista. Irtiotto arjesta rentouttaa, silittää otsan rypyt ja saa aikaan tunnun vapaudesta.

Juttelin lomamielialasta mieheni kanssa. Olemme lähdössä viikon kuluttua pikku matkalle Nizzaan, lomaselle. Minä olen vain innoissani, ja mieheni kokee innostuksen lisäksi myös huolta lähtöön ja itse matkaan liittyvistä asioista. Hän tuntee itsensä vapaaksi ja huolettomaksi luonnossa. Hänestä saakin parhaat kuvat mökillä.

Valitsen aina huolella, mitä kuvia julkaisen. En halua edes säilyttää sellaisia, missä olen ruma, deletoin ne heti pois. Onnistunut kuva saa olla mieluusti hieman kohdettaan parempi, se ei haittaa. Tällä en tarkoita mitään kuvankäsittelyjippoja, vaan kuvakulmia, valoja yms. Rajaan usein nivelrikkoiset käteni kuvan ulkopuolelle tai asettelen ne jo kuvatessa niin, etteivät herätä huomiota. Se ei ole mitään häpeilyä, vaan silkkaa estetiikkaa. Jacqueline Kennedy käytti julkisissa tilaisuuksissa hansikkaita, koska piti käsiään kömpelön näköisinä.

Lukija, missä haluat tulla kuvatuksi?
Missä ja milloin olet parhaimmillasi?
Onnistuvatko kuvasi usein? (Minulla on nykyään niin, että ehkä joka kymmenes läpäisee kriittisen katseeni, niissä olen parempi kuin luonnossa.)

Asetutko mielelläsi kuvattavaksi? Koetko kuvattavana olemisen voimaannuttavana vai voimia vievänä?

Loppuun laitan, en enää omakuvaa, vaan sinivuokon kuvan. Bongasin pyöräretkeni varrella myös leskenlehtiä ja ilahduin lintujen konsertista kuvauspaikan ympäristölssä. Kevät tulee ja sen perään on luvassa kauan kaivattu KESÄ.
Selätimme taas pimeän talven ja pääsemme valon ja lämmön aikaan, me sisukkaat. Jos suomalaisten onnellisuutta mitataan nyt, niin luulen, että tulee paremmat tulokset kuin marraskuussa kyseltäessä.

Lainaan tässä kirjoituksessani ponnahduslaudaksi otteita toisten sanomisista tai kirjoittamisista. Niinhän se menee. Hyvin, hyvin harva ajatus on kenelläkään ikioma ja harvinaisuutena varjeltava. Kaikki virtaa ja muuttuu vuorovaikutusten virrassa.

Taide ei roiku kiinni tässä ajassa, sillä sen perustava luokka on konditionaali; tähän taas tarvitaan mielikuvitusta, jossa ei lopun perin ole kysymys nokkeluudesta, omaperäisyydestä tai - taivas varjele - innovatiivisuudesta, vaan kyvystä ja tahdosta asettua "muualle" ja "toiseen".
Ylläolevaa verrattomasti terävämmin asian on muotoillut Italo Calvino, joka puhuu mielikuvituksesta "mahdollisuuksien ja olettamuksien varastona, johon sisältyy sekä se, mitä ei koskaan ole ollut olemassa että se, mitä ei koskaan tule olemaan, mutta joka olisi voinut olla olemassa".

Ylläoleva on lainaus Mikko Rimmisen kolumnista Helsingin Sanomista 29.3. 2016. Kolumnin nimi on Mielikuvituksen tuote.

Olen tallentanut työhuoneeni työtason alle isoon arkkuun usean vuoden ajan lehtileikkeitä, jotka ovat jääneet jostain syystä askarruttamaan mieltäni tai joista olen viehätttynyt. Perkasin niitä - huh huh, meni aikaa - paljon jouti roskakoriin ja paljon jäi. Erottelin aiheittain ne, jotka saivat vielä jäädä aarrearkkuuni. Tärkeiksi aihealueiksi "arkistoinnissani" muodostuivat kirjoittaminen ja lukeminen, suomentaminen, digiaika, turvapaikanhakijat, #metoo, sekalaista, hauskaa, lue ja mieti.
Tässä "kuolinsiivouksessa" (eikös sellaiset ole muotia nyt!) löytyi siis Rimmisen kolumni.

Silloin kun Rimminen kirjoitti kolumninsa, pari vuotta sitten, ei vielä ainakaan kovin laajalti puhuttu termistä kulttuurinen appropriaatio. En huomannut kenenkään liittävän sitä kirjoittamiseen.
Rimminen kirjoittaa mielikuvituksen voimasta. Hän on eläytynyt milloin mihinkin, "muualle" ja "toiseen". Vuonna 2010 kirjoittamassaan Nenäpäivässä hän eläytyi keski-ikäisen Irman elämään niin hyvin, että voitti romaanillaan Finlandia-palkinnon.

Jos Rimminen julkaisisi Nenäpäivän nyt, nostaisiko joku arvostelija epäilyksen alle nuoren miehen valinnan eläytyä vanhemmanpuoleisen naisen mielen maisemaan? Luulen, että näin kävisi, koska joillakin arvostelijoilla on aina tämä 'et voi tietää tästä ihmisryhmästä' -asenne tarkastelunsa ytimenä.
Miksi on niin vaikea luottaa kirjoittajan taustatöihin, myötäelämisen kykyyn ja mielikuvitukseen?
Sitäpaitsi, myös ryhmän sisällä jokainen on oma kulttuurinsa, Irma on erilainen kuin Salme. Jos omimisessa mennään neuroottisuuteen, niin kukaan ei voi kirjoittaa mistään muusta kuin itsestään. Ja - apua - oma itse se vasta arvoitus onkin - siis kukaan ei saa kirjoittaa mistään mitään!

Pidän fiktion lukemisessa itsestäänselvänä lähtökohtana sitä, että lukija heittäytyy tarinan vietäväksi ja eläytyy siihen, mitä kirjailija kuvaa, vaikka se olisikin joku muu kuin kirjailija itse tai joku hänenlaisensa.
En todellakaan ymmärrä, miksi kirjailijan pitäisi kirjoittaa vain sellaisesta minkä hän tuntee. Ja miksi ihmeessä lukijan pitäisi pahoitella olevansa jäävi lukemaan ja ymmärtämään lukemaansa, jos siinä kuvataan jotain hänen kokemuspiirinsä ulkopuolelta?

Seuratkaapa kritiikkejä. Huomaatte että joskus kirja saa huonot arviot vain tai suurelta osin siksi, että kirjailijalla on ollut otsaa kirjoittaa ihmisryhmästä, johon ei itse kuulu, toisen etnisen taustan omaavista, eri sukupuolesta kuin mitä itse edustaa jne. Tämä on minusta tukahduttavaa puritanismia.

Kulttuurisen omimisen -käsite on mielestäni itse asiassa aivan turha yhtään missään. Päinvastoin, kulttuurinen vaihto on tärkeää.
Mitä sillä nyt on väliä, jos joku käyttää perulaismyssyä tietäen tai tietämättä, että sellainen on kotoisin Perusta tai ripustaa koristeeksi sänkynsä päälle Pohjois-Amerikan intiaanien, alkuperäisten amerikkalaisten, aikoinaan käyttämän unisiepparin näköisen koristeen? Oman kokemukseni mukaan ihmiset ilahtuvat, jos heidän kulttuurinsa tuotteet kelpaavat.
Itse olen ilahtunut mm. siitä, että suomalainen 30-luvun kansanlaulu Ievan polkka on päässyt japanilaiseen videopeliin. Ensin joku teki Youtubeen videon, jossa söpö animehahmo heiluttaa purjoa Loituma-yhtyeen laulun tahtiin, siitä meidän polkkamme on sitten omittu (!) laajemmalle. Löydät hakusanoilla Loituma Girl tai Leek Girl satoja videoita.

Ainoa missä näen toisesta kulttuurista lainaamisen sopimattomana on aitojen uskonnollisten symboliesineiden käyttö, esim. juutalaismiesten kipat kuuluvat vain heidän päähänsä, ei muilla arkipäähineeksi.

Mutta kipaa käyttävästä juutalaismiehestä saa kyllä kirjoittaa kuka vain.

Monet kirjabloggarit ovat jo lukeneet tänä vuonna ilmestyneen Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietoteoksen Kirjalliset väärennökset. Minulla on suunnitelmissa lukea se pikapuoliin. Pahoja väärennöksiä ja varkauksia on, tiedän heti monta. Olen kiinnostunut lukemaan tämän kirjan.

Osuin noita lehtileikkeitäni (aarteitani) setviessäni jossain yhteydessä folk-laulaja Woody Guthrien veijarimaiseen tunnustukseen: "I steal from everyone, even from myself."
Tämä on hyvä asenne, kaikki virtaa.

Tietenkään ei pidä viedä toisen omaa kirjoitusta, musiikkia tai kuvaa sellaisenaan.
Minusta toisen ajattelema ja tekemä on parhaimmillaan hyvä virike, kuten myös jokin oma aiemmin tehty, Guthrie on siinä oikeassa 'even from myself'.

Koen, että olen saanut blogikirjoituksiini tyylillisesti paljon monelta bloggaajakaverilta.
Myös aiheet kehittyvät monen eri henkilön käsittelyssä. Ei ole hedelmällistä ajatella, että tämä tässä on minun aiheeni ja vain minä tiedän tästä jotain - tai kaiken.

Lehtijutuista viimeksi minua on hämmästyttänyt huhtikuun Imagessa (nro 3) julkaistu kirjailija Riikka Pulkkisen kirjoitus Hauska on kivaa. Pulkkinen on mennyt twerkkaustunneille ja kirjoittaa kokemuksestaan laajasti pohtien, kuvien kera kymmenen sivua. Kuvat ovat tosi hienoja, kiitokset kuvaaja Marko Rantaselle! Pulkkinen toteaa, kuten arvata saattaa, että hänen toimintansa on kulttuurista omimista.
Ja sitten:Haluan siis tehdä selväksi, että pakaroiden ravistelu yksityisesti tai julkisesti voi olla osa #metoon kaltaista murrosta.
Artikkelissa puhutaan tilanotosta omalakisesti, ilman että satutetaan.
Mitä, siis kyllähän naiset ovat saaneet/saavat Suomessa harrastaa miehiltä rauhassa ihan mitä liikuntaa tahansa, amerikkalaisesta jalkapallosta balettiin ja itämaisesta tanssista (jota olen joskus harrastanut) nyrkkeilyyn.

...Täällä ei ole miehiä, ja mitä siitä jos olisikin. Nyt täällä kuitenkin olemme vain me naiset. Samalla, hups, saattaa alkaa uusi feminismi. Tai miksi puhua ismeistä, ne eivät meitä juuri kiinnosta.
Meitä kiinnostavat enemmän nämä pakarahommat.

Katsotaan, millaista uutta femismiä alkaa näkyä. Olen vanhafeministi ja toivon, odotan, että uusi olisi sellaista, jota voisin arvostaa ja josta voisin iloita. Aika näyttää.

P.S. Jos joku huomaa, että vaihdoin juttuni kuvan, niin kerron syyn. Aloin katua oman perhekuvan käyttöä, joka kuvasi vitsikkäästi omimista ja muistin tällaisen kortin, joka taas tuo positiivisesti esiin jotain siitä, mitä pyrin sanomaan tällä kirjoituksellani.

Palasimme mieheni kanssa eilen muutaman päivän Nizzan matkalta. Kaupungin ranskankielinen nimi on Nice, mutta Suomessa käytetään italialaista muotoa Nizza.
Tämä oli meille molemmille ensimmäinen kurkistus ranskalaiseen elämään. Ennakkokäsityksiä meille oli tietenkin syntynyt viestinnän, kirjojen ja elokuvien kautta. Oli hauska katsoa, mitkä kliseiset käsitykset pitivät paikkansa ja mitkä eivät.

Ranskalaiset kulkevat patonki kainalossa? Kyllä, todellakin. Hassua! Patonki on minusta ehkä huonointa mahdollista leipää, kova suun limakalvoja repivä kuori ja sisällä valkoista vehnäleipää. Ihmisiä näki kadulla ja kulkuvälineissä paljas patonki kädessään. Klisee numero yksi siis piti paikkansa.

Ranskassa pukeudutaan hyvin? Tästähän Helena Petäistö varoittelee oppaissaan ja kehottaa pukeutumaan meikäläisttäin vähän yli. Miehet kyllä pukeutuvat perinteisemmin kuin Suomessa on tapana, mutta eivät naiset. Tämä perustuu siis vain ympäriinsä kävellessä, asioidessa ja kulkuneuvoissa tekemiini havaintoihin. Miehet käyttävät hyvinistuvaa pukua ja solmiota työasuna siinä missä pohjoismaisilla miehillä on farkut ja pikkutakki. Naisilla näkyi päällä samanlaista kuin meillä, mitä nyt lämmin ilmasto antaa mahdollisuuden pukeutua kevyemmin

Toinen asia, mistä Ranskaan matkaavaa varoitellaan on se, että pitäisi osata maan kieltä ja ettei kukaan siellä osaa tai halua puhua englantia. Katin kontit, ei pätenyt ainakaan Nizzaan. Saimme kaikkialla hyvää palvelua englanniksi poliisilaitos mukaan lukien.

Minulta ryöstettiin lompakko heti saavuttua lentokentän bussipysäkillä. Näppärä taskuvaras osasi asiansa. Laukku oli olalla kainalon alla ja avoinna vain sen hetken kun tungin sinne aurinkolasit. Menetin käteistä rahaa, kaksi luottokorttiia, eläkeläiskortin ja eurooppalaisen sairauskortin.

Jos varas olet kuulolla, niin kerron, että halveksin sinua.
On siinäkin ammatti, metsästät lentomatkasta nuupahtaneita ihmisiä, valitset sieltä jonkun harmaahapsen ja saatat hänet pinteeseen. Minulla ei ollut hätää, meitähän oli matkassa kaksi, ja minulle jäi sentään puhelin, jolla voi asioida.
Jollain muulla voi olla hankalampi tilanne.
Nyt tiedän, miten toimin tästä eteenpäin. Enää et rahojani saa!

Kuoletin heti kortit ja mieheni "lainasi" minulle rahaa, niin että saatoin ostaa hänelle syntymäpäivälahjan ja muuta. Nauratti kun huomasin, minkälaisen onnittelukortin olin ottanut matkaan. Siinä lukee "IHMEITÄ on siellä missä mekin olemme".

Katselin huolestuneena paluulennolla, miten vieressä istunut kiinalaismies otti olkalaukustaan paperinyytin, avasi sen ja laski rahojaan, iso nippu 50 euron seteleitä. Sen jälkeen hän kääri taas rahat paperiin, se oli joku matkaesite, ja tunki käärön olkalaukkuunsa, jossa oli vain läppä ei mitään muuta kiiinnitystä. Sinne läpän alle pääsee paljon helpommin kuin minun vetoketjulliseen veskaani, ja kun tuollainen käärö on muun esitepaljouden seassa sen voi itsekin heittää vahingossa turhana roskiin.

Kun hotellissa huomattiin, että tulopäivämme oli miehen syntymäpäivä, meille annettiin varaustamme parempi huone. Tämä ystävällinen ele tuntui balsamilta haavoihin. Muutoinkin kaikki joiden kanssa asioimme, tarjoilijat, kauppojen kassat ja ihmiset kulkuvälineissä olivat hyvin ystävällisiä ja mutkattomia. Raitiovaunussa nuori mies tarjosi minulle istumapaikan, mitä tapahtuu tosi harvoin Suomessa.
Olenko lukenut jostain myös, että ranskalaiset ovat kopeita? Koskiko se vain Pariisia?

Hurmaannuin Nizzan kaupungin kauniista rakennuksista, vesiteoksista ja patsaista.
Kävimme kolmessa kirkossa ja useissa taidemuseoissa, joista kiinnnostavimmat Chagallin ja Matissen museot.

Pyhän Nikolain ortodoksinen kirkko on kaunis kuin koru. Se on rakennettu vuonna 1912 venäläiselle ylhäisölle, joka vietti Nizzassa lomiaan ensimmäiseen maailmansotaan saakka.

Chagall-museossa katselimmme elokuvan, jossa on sekä harvinaista vanhaa filmimateriaalia Vitebskin juutalaiskylästä Venäjältä että tuoreempaa, jossa Chagall maalaa ja kertoo elämästään ja työstään. Chagall asui lapsena Vitebskissä. Hän on saanut sieltä paljon virikkeitä taiteeseensa. Toinen virikkeen antaja on Vanha Testamentti.
Chagall kertoo käyttäneensä tyylinään kubismia ja impressionismia, joihin lisäsi liikkeen. Useissa hänen töissään on mystiikkaa ja folklorea. Välillä tyyli on ollut myös realistinen, mutta ei ikinä naturalistinen. Sitä suuntausta hän vihaa. Joidenkin hänen töistään käyttämää termiä naivismi hän ei tunne omakseen.
Chagall on ollut hyvin työteliäs. Vielä päälle 70-vuotiaana hän maalasi ison muraalin Chicagoon ja taiteili tikapuilla freskoja kirkon kattoon Pariisissa.
Alla olevissa kuvista ensimmäisessä on yksityiskohta seinänkokoisesta lasimaalauksesta (Chagallin kaikki työt ovat isoja) ja toisessa hänen maalaamansa cembalon sisäkansi.

Matisse-museossa ei ollut elokuvaa, mutta työt olivat loistavia. Nuorena Matisse oli maalannut perinteisiä asetelmia. Hänen työnsä koen hyväntuulisina ja iloisina. Alla La Vague -maalauksesta tehty kirjanmerkki. Maija Isolan Marimekolle suunnittelemassa Lokki-kuosissa on aika paljon samaa.

Haluan aina uusissa paikoissa käydä kirjastossa.
Nizzan kirjasto poikkesi meidän kirjastoistamme siinä, että se oli selkeästi kirjasto ja että siellä oli hipihiljaista. Kirjastoon mentiin portinvartijan kautta, kuten moniin muihinkin paikkoihin, esim. yliopiston kampukselle. Kävimme sielläkin pyörähtämässä.
Taidekirjojen osasto oli kirjastossa erityisen suuri.
Iso osa oli varattu työpisteille, joissa oli taso ja lukulamppu. Siellä täällä oli yksittäisiä tietokonepisteitä.
Mies jäi katselemaan valokuvateoksia ja minä tutkin, millä kielillä löytyy romaaneja: yhdellätoista eri kielellä kiinasta arabiaan, jopa ruotsiksi, mutta ei suomeksi.
Tässä kirjastossa ei ollut itsepalvelua eikä omatoimiaikoja, ei näkynyt myöskään lainattavia tavaroita, muita kuin kirjat. Pikkuisen pelkään, että meidän kirjastomme Suomessa rapautuvat, kun niistä tulee monitoimipaikkoja.

Kuvasimme erilaisia kauniita mainospylväitä. Siis mainoksetkin voi asettaa esille tosi esteettisesti. Kaksi amerikkalaisrouvaa pysähtyi juttusille ja halusi ehdottomasti ottaa meistä yhteiskuvan erään pylvään edessä. Pistän sen pisteeksi tuonne loppuun.
Varas, jos luet tämän, niin huomaat, että hymy ei ole hyytynyt!

P.S. Hintatasosta, vinkkejä:
Ruoka on Nizzassa samanhintaista kuin Suomessa. Ravintoloja ja kahviloita on todella paljon, eri hintaisia.
Matkustaminen on halpaa, 15 euron lipulla voi matkustaa busseissa ja linja-autoissa viikon ajan mielin määrin.
Museoihin on 20 euron lippu, joka käy yhdeksään eri museoon, Chagall ei ole näiden joukossa. Sinne piti ostaa 10 euron lippu.
Vaatteissa on sama kuin ruuassa, joka kukkarolle. Mieheni on mieltynyt C&A -ketjuun, josta osti nytkin housuja ja paitoja 19 euroa kappale. Minä löysin Zarasta alle neljälläkympillä kauniin twinsetin, tummansininen ja valkoiset helminapit. Tämmöinen voisi olla Macronin Brigitte-rouvalla, jostain hienommasta boutiquesta.

YK:n yleiskokous päätti vuonna 1993 Unescon ehdotuksesta Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän (World Press Freedom Day) viettämisestä vuosittain toukokuun kolmantena. Päivä on sama, jolloin kaksi vuotta aiemmin Namibian Windhoekissa hyväksyttiin julistus itsenäisen ja moniarvoisen lehdistön puolesta.
YK muistuttaa lehdistönvapauden päivänä maailman hallituksia sananvapauden kunnioittamisesta omissa maissaan.

Miten sananvapauden ylläpitämisessä on onnistuttu?

Ei kovinkaan hyvin.
Joka vuosi joukko toimittajia joutuu vangituksi, jopa tapetuksi, työnsä vuoksi eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa viime aikoina.
USA:n presidentti halveksii avoimesti demokraattista lehdistöä ja twiittaa kannattajilleen omia ns. vastamedioista poimimiaan "uutisia" päivittäin.
Monet muutkin valtioiden johtajat leimaavat valheeksi kaiken sellaisen, mistä eivät pidä, jotkut yhtä avoimesti kuin Trump, jotkut salavihkaisemmin ujuttaen.

Lehdistönvapauden päivänä YK kehottaa muistamaan työnsä vuoksi tapettuja toimittajia ja myöntää palkinnon jollekulle lehdistönvapautta työssään rohkeasti toteuttaneelle journalistille.
Viime vuonna palkinnon sai Eritreassa vankilassa eristyksissä jo 16 vuotta pidetty Eritrean ja Ruotsin kaksoiskansalaisuuden omaava journalisti Dawit Isaak.

Paitsi epädemokraattiset hallitsijat journalistien työtä vaikeuttavat myös kiire ja kaikkialle levinnyt kaupallisuus sekä netissä toimivat ns. vastamediat.

Sosiaalisen median nykyinen dynaamisuus paljastaa myös sen pimeät puolet, niillä ei ole enää mitään tekemistä sen paatoksen kanssa, millä nettiyhteisön uranuurtajat juhlivat vielä vuosituhannen alussa verkkoa läpinäkyvyyden, demokaratian ja vapausliikkeiden mediana. Verkosta on tulossa vihalinko, koska yhteiskunnan osia vaivaamaa tyytymättömyyttä on helpompi levittää nipussa, mikä ei ennen ollut mahdollista.
(Thore D. Hansen)

Ylläoleva lainaus on Brunhilde Pomselin ja Thore D. Hansenin kirjoittamasta teoksesta Sihteeri - Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö (2018). Saksankielinen alkuteos Ein Deutsches Leben - Was uns die Geschichte von Goebbels' Sekretärin für die Gegenwart lehrt on julkaistu vuotta aiemmin.
Kurier-lehti on todennut kirjasta "Pelottavan ajankohtainen..."

Kirjan omaelämäkerrallinen osa perustuu Hitlerin ajan hallituksen propagandaministeri Goebbelsin pikakirjoittajan Brunhilde Pomselin kanssa käytyihin keskusteluihin elokuvakameroiden edessä vuosina 2013 ja 2014 , jolloin filmattiin elokuva Ein Deutsches Leben. Pomsel oli tuolloin yli 100-vuotias, hän kuoli 105-vuotiaana kirjan julkaisuvuonna 2017. Hänen kertomuksensa kuuluu viimeisiin natsivallan silminnäkijäkertomuksiin.
Hansen on toimittaja-kirjailija. Hänen esipuheensa ja esseensä "Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa" käsittää noin kolmanneksen tekstistä.
Kirjan lopussa on mittava lista viitteitä lähteisiin, joita Hansen on käyttänyt arvioidessaan natsien nousua ja nykyaikaa.

Nykyajan ihmiset väittävät, että olisivat siinä tilanteessa tehneet enemmän juutalaisten hyväksi. Uskon auliisti, että he ovat vakavissaan niin sanoessaan, mutta eivät hekään olisi sitä tehneet. Natsien valtaannoususta lähtien koko maa oli kuin jonkin kuvun alla. Elimme kaikki valtavalla keskitysleirillä. Kun Hitler pääsi valtaan, oli jo liian myöhäistä. Jokaisella oli lisäksi oma elämä ja omat asiansa, joista oli selvittävä, juutalaisvaino ei ollut ainoa asia. Oli paljon muutakin, kaiken kukkuraksi oli omien, sotimassa olevien sukulaisten monenkirjavat kohtalot. Silti tämä ei ole mikään puolustus millekään.
(Brunhilde Pomsel)

Sihteerin tarinasta käy ilmi, miten vähitellen sananvapautta rajoitettiin, jäljelle jäi vain yksi lehti, ja kaikki taide altistettiin propagandaministeriön tarkistukseen.
Kun USA:ssa äärioikeistolaisen Alt-Right -liikkeen keulakuva kehottaa Trumpin voiton jälkeen ihmisiä juhlimaan, kuten Saksassa vuonna 1933, pitäisi hälytyskellojen tämän liikkeen suhteen soida.

En ymmärrä ihmisten kiinnostusta kaikenlaisiin muunneltua ja väritettyä totuutta viljeleviin vastamedioihin, joita ei edes pitäisi kutsua medioiksi. Niissä kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa freelancetoimittaja ja linkittää uskottavankuuloisiin, mutta tarkemmalla tarkastelulla epäilyttäviin lähteisiin, joista ovat kirjoittaneet toiset ns. freelancetoimittajat, jotka ovat oikealta ammatiltaan mm. maatalouslomittajia ja ikuisia opiskelijoita.
Nämä toimittajat ovat aivan yhtä epäpäteviä kuin kuka tahansa asiaan kouluttamaton olisi maatalouslomittajana, lääkärinä tai opettajana.

Onko sana vapaa?

Vapaaseen sanaan kuuluu olennaisena osana vastuu. Sananvapaus ei saa heikentää tai vaarantaa oikeuttamme saada luotettavaa tietoa. Tiedon levittäjien pitää näin ollen olla tarkkana siitä, mitä levittävät.

Kun olin nuori ("nuori kapinallinen") ja kyseenalaistin jotain isoäitini kertomaa, hän lopetti inttämiseni lyhyeen:"Lehres luki."
Maailma ei ole itselleni noin selkeä, mutta luotan edelleen - kriittisellä katseella tietenkin - Suomen lehdistöön ja muuhun oikeaan mediaan, en verkkojulkaisu Oikeaan mediaan.

Rakastan sanomalehtiä, niitä oikeita paperisia. En osaisi aloittaa päivääni ilman lehtien lukua.

Kiitos toimittajat!

Suomi 100 -juhlavuosi on inspiroinut viestintä-, taide- ja tiedealan ihmisiä käsittelemään monipuolisesti pian itsenäistymisen jälkeen puhjennutta, paljon tuhoa tuottanutta sisällissotaa. On julkaistu faktaa ja fiktiota, esitetty näytelmiä ja pystytetty näyttelyjä. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat julkaisseet teemasivuja ja erillisiä teemanumeroita.
Sisaret 1918 on eräs Suomi 100 -julkaisu.

Kirjan toimittanut Reetta Laitinen työskentelee tutkijana vasemmistolaisen työväenliikkeen Kansan Arkistossa. Hän on työssään tutustunut yli sataan muistelmaan vuoden 1918 kokemuksista, joista naisten kertomukset olivat yllättäneet hänet runsaudellaan. Näistä punaisten naisten kertomuksista on poimittu seitsemän sarjakuvakirjaan Sisaret 1918, loput kolme valkoisten puolelta kuvattua tarinaa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Kertomukset ovat pelastuneiden muistikuvia ja tulkintoja. Joku on tuoreeltaan kirjoitettua, joku myöhemmin muisteltua, kahdessa on lapsen näkökulma.

Laitinen toteaa kirjan esipuheessa, että tämä kirja ei ole totuus tapahtumista, vaan eräs kertomus ihmisyydestä.

Itse sotahan kesti vain kolmisen kuukautta, mutta sen jäljet ovat ulottuneet näihin päiviin asti.

On aikakin koota eri osapuolten kärsimyskertomuksia samoihin kansiin.

Reetta Niemensivu, Toini

Jokainen tarina on nimetty kertojansa etunimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida.
Kirjan sarjakuvataiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt tietoteksti, jossa kerrotaan naisten erilaisista rooleista sisällisodan aikana.

Naisia oli molemmilla puolilla erilaisissa huoltotehtävissä. Punaisten puolella heitä oli paljon myös taistelijoina. Jotkut valkoiset naiset osallistuivat maanalaiseen toimintaan, kuten vakoiluun ja aseiden salakuljettamiseen, mutta rintamapalvelua paheksuttiin.
Punaisten joukkoon liittyi niin naisia kuin miehiäkin myös taloudellisista syistä.

Sodasta käytettiin eri nimiä, vapaussota, kapina/punakapina ja kansalaissota olivat yleisimmät.

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuret, koska sen ulkoasu on niin hieno. Kirja on isokoinen, ja kansihan on upea. Se on Tiitu Takalon suunnittelema. Hänellä on myös oma sarjakuvansa kirjassa.

Tiitu Takalo, Ida

Eniten pidän Takalon lisäksi, Niemensivun, Niemisen ja Elmgrenin tyyleistä. Yhteistä heille on kuvan dynaamisuus. Kuva todella kertoo, eikä ole vain tekstin lisänä.

Ehkä ei olisi pitänyt hakea piirtäjiksi kymmentä eri henkilöä, vaan antaa useampi tarina samalle taiteilijalle työstettäväksi. Oliko heidän kaikkien oltava naisia, miksi ei otettu mukaan myös sarjakuvataitelijamiehiä?
Eikö tärkeämpää ole hyvä kirja kuin tekijöiden lulkumäärä tai sukupuoli?

Toinen Tuntematon -novellikirja on yhteisteos kuten tämä sarjakuvakirjakin. Siihen laadittiin kertomuksia naisista Tuntemattoman sotilaan mieshahmojen taustalla. Kirjoittajiksi pyydettiin sekä naisia että miehiä.

Ainur Elmgren, Hulda

Toinen asia, mikä minua joidenkin mielestäni taiteellisesti heikompien sarjakuvien lisäksi hieman harmitti tässä kirjassa oli sen tietynlainen yksinkertaisuus.
Olin odottanut enemmän, vähän erikoisempia kohtaloita, mutta tämä lakkasi häiritsemästä, kun oivalsin, että tämä kirjahan sopii helppolukuisuutensa vuoksi erinomaisesti koululaisille ja vaikka kieltä opiskeleville uussuomalaisille tietokirjaksi.

Omassa satakuntalaisessa suvussani on myös sisällissotatragedia. Isänäitini ensimmäinen mies Hugo Heponiemi kuoli punaisten joukossa tuntemattomissa olosuhteissa ennen vankileirille päätymistä. Hänet on todennäköisesti ammuttu ja jätetty jonnekin tien varteen.
Mamma ei puhunut tästä asiasta. Hän odotti lasta miehensä lähtiessä taistelemaan torppareiden olojen puolesta. Surua syvensi se, että Pauli-poika kuoli myöhemmin jatkosodassa. Isäni säästyi. Hän mainitsi joskus ohimennen, että oli hänellä kerran velipuolikin. Miksi en kysynyt enempää?
Lapsena en saanut koskaan tietää, että mammallani oli ollut elämä ennen pappaa ja meitä, aivan eri elämä. Kun myöhemmin olisin kiinnostunut, kertojaa ei enää ollut. Alman tarina jäi siis kertomatta. Eipäs jäänytkään, tässä sen nyt julkaisen.

Emmi Nieminen, Mandi

Mieheni isä kertoi pakoilleensa nuorena miehenä, lähes lapsena, Luumäen metsissä, kun kuuli punaisten etsivän miehiä joukkoonsa.

Jokaisen oli valittava puolensa.

Reetta Niemensivu, Toini

Huomenna on Lapsettomien lauantai ja sunnuntaina Äitienpäivä. Molempina päivinä lapsi on lähtökohta päivän aiheeseen.
Lapsi ja sota on jotain, mikä ei sovi yhteen. Jos tämä kirja osoittaa sen, se on jo paljon.

P.S. Laitoin tähän postaukseeni poikkeuksellisesti ylisuuret kuvat, niin teidän ei tarvitse klikkailla niitä auki tekstejä lukiessa.

- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta.
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä.

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä.
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista.

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille,100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva?
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä.

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni paitulin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa.

Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Asko Sahlberg, Höyhen

Asko Sahlbergin He-romaanista vielä, huoneentauluja

Lukemisesta, muodista ja kielletyistä tauluista

Kahdesti elokuvissa ja kahdesti teatterissa

Kahdesta teatteriesityksestä lyhyesti ja paljosta muusta

Hämmästelyä, muijahaarasta brändäyksiin ja raivohuoneisiin

Eläköön kirjarakkaus!

Rafael Donner, Ihminen on herkkä eläin, omaelämäkerrallinen essee

André Aciman, Call Me By Your Name, romaanista elokuvaksi - ja vähän Oscareista

Elokuvissa, Suomen hauskin mies

Käsi reistailee, bloggaaja taukoilee

Lena Andersson, Enpä usko, ajatuksia ja kannanottoja

Arja Tiainen, Kirjeitä karkailevalle puolisolle

Saara Turunen, Sivuhenkilö

Omakuvista

Omimisesta, varastamisesta ja twerkkaamisesta

Nizzan matkalta mieleen jäänyttä

Lehdistönvapauden päivä 3.5.2018 ja Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö

Sarjakuvakirja Sisaret 1918, toimittanut Reetta Laitinen

Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa