Kun Marion eli Makke, käy amiskavereittensa kanssa salilla, on kesätöissä asfalttimiehenä ja haaveksii tytöistä, niin miten hänelle voi kasvaa rinnat?
Kun mikään ei auta, hän teippaa rintansa litteiksi ilmastointiteipillä ja menee täydestä jopa niin, että löytää vähäksi aikaa tyttöystävän, jonka kanssa ei tietenkään päästä suudelmia pitemmälle.
Lääkäri sanoi, että transsukupuolisuus ei ole seksuaalisuuskysymys vaan identiteettikysymys. Mutsi ärsyyntyi ja sanoi tietävänsä omasta kokemuksesta, että seksi on yksi tärkeimpiä asioita elämässä. Minua hävetti. Ajattelin, että mitä sekin seksistä tietää. Minun ikäiseni tietävät niistä asioista paljon enemmän.
Marja björk kirjoitti oman transsukupuolisen lapsensa taistelua seurattuaan minä-muotoisen nuortenkirjan Poika ja voitti sillä lasten ja nuorten Finlandian vuonna 2013.
Kirjassa on kipeästä aiheesta huolimatta keveyttä ja huumoria. Kasvukivut johtavat masennukseen, syömishäiriöön ja välikohtauksiin sekä kotona että muualla.
Jos on tyttö, vaikka on poika, se on sama juttu kuin olisi sairaalassa lääkäreiden ja sukulaisten ja mittareiden mukaan vihannes, vaikka tietäisi itse olevansa elossa ja yrittäisi huutaa, että älkää vetäkö niitä letkuja irti, minä elän. Kukaan ei kuulisi. Mikä kauhu ja mikä pelko, että minun on kuoltava kohta ja parempi olisikin kun kuolisin, ettei kidutus enää jatkuisi.
Sosiaalinen elämä on vaikeaa, mutta joskus on hyviäkin hetkiä, kuten peruskoulun päättötodistusta hakiessa.
Pelkäsin aivan sairaasti, että opettaja sanoo näyttämöllä: Korhonen, Susanna Marion.
Tuli minun vuoroni.
"Korhonen, Makke."
Nieleksin kyyneleitä. Ihana luokanvalvojani Mirjami ei pettänyt minua!
Yhtäkkiä halusinkin, että vanhemmat olisivat olleet siellä, ja yhtäkkiä kaduin, että olin lyönyt koulun läskiksi. Minun olisi pitänyt jaksaa.
Jaksaminen vähenee murrosiässä yleensäkin saati sitten kun kehitys menee päinvastaiseen suuntaan mitä itse haluaisi, toivottujen miehisten piirteiden tilalle alkaa tulla naisellisuutta. Marion oli ollut siinä luulossa, että ei hänelle tule kuukautisia, koska hän tuntee olevansa mies.
Marja Björk on kuvannut vaikean tilanteen transpojan silmin tarkasti ja realistisesti.
Hieno hetki on se, kun omalle tilanteelle löytyy nimi, transsukupuolisuus, ja Marion saa tietää, että sukupuolta pystytään korjaamaan. Hän on järkevä nuori mies ja tietää, ettei sukupuolen korjaaminen tarkoita sitä, että kaikki muut ongelmat katoaisivat lopullisesti.
Kuvasin kirjan mökin varvikossa. Halusin saada metsätähden mukaan kuvaan. Se on siinä onnittelemassa Miroa (Marionin valitsema uusi virallinen nimi) ja hänen äitiään selviytymisestä.
Äidin suhtautuminen Makkeen vaihtelee, välillä hän ymmärtää ja luottaa asioiden järjestymiseen, välillä raivoaa ja on huolesta sekaisin. Maken asia ei ole sellainen, jolle löytyisi vertaistukea tutuilta murrosikäisten vanhemmilta. Äiti on paineen alla.
"Äiti, en minä mene rikki", minä sanoin. "Minusta tulee ehjä. Kokonainen."
Aika ironista, että on konservatiivisia heteroja, jotka käyttävät tuota samaa sanaa ehjä ja eheyttäminen vaatiessaan toisella tavalla rakennettuja ihmisiä olemaan itsensä kaltaisia, tai ainakin teeskentelemään samankaltaisuutta.
-----------------
Tämä on viikon viimeinen Pride-kirjoitukseni. Nyt saa sitten "homorummutus" - tarkemmin lgbtqiapk (lesbo, gay, bi, trans, queer, inter, aseksuaali, polyamyria, kink; minusta lyhyempi rimpsu olisi kätevämpi) kohdallani väistyä uusien aiheiden tieltä. Olen yleensä haluton osallistumaan mihinkään kirjoitushaasteisiin, mutta tässä on asia, jossa olen mielelläni mukana.
Olen iloinen, että Helsingin Pride-kulkueessa on ollut niin paljon osanottajia ja niin erilaiset tahot ovat olleet mukana. Katselin sitä ohimennen. Vakavan säväyksen toi ryhmä, joka oli mukana niiden puolesta, jotka eivät voi puhua. He kulkivat suut teipattuna mustissaan kantaen ruumisarkkua ja seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi surmattujen valokuvia.
Eräs konservatiivinen ystäväni sanoi minulle tuohtuneena, että ei tajua, miksi tätä touhua on niin paljon pitänyt mainostaa ja miksi hänen kaltaistaan suvaitsematonta ei enää suvaita. Vastasin hänelle kysymällä, miksi hänestä tuntuu ahtaalta ja miksi häntä huolestuttaa se, että suvaitsevien määrä lisääntyy. Eikö vähemmistössäkin ole hyvä olla silloin, kun enemmistö on avarasti ajattelevia? Tämä ystäväni on hyvä ihminen, hänellä on vain vielä jotain oivaltamatta.
