Marjatan kirjat ja mietteet

Olen lukenut muutamia kelpo kirjoja ja mietin, mistä eniten haluaisin kirjoittaa, Domenico Starnonen vanhenemista ja kunnianhimoa pohdiskelevasta kirjasta Kepponen, Elina Kilkun kielletystä suhteesta kertovasta romaanista Ihana tyttö vai kahdesta Amélie Nothombin teoksesta. Kesken miettimiseni löysin työhuoneeni hyllystä (se aakkosjärjestys pitäisi tehdä vihdoin nyt tässä koronakaranteenin aikana!) Albert Camus'n romaanin Rutto ja nyt en mitään muuta halua tehdä niin paljon kuin syventyä tähän kirjaan uudelleen yli viidenkymmenen vuoden jälkeen. Aloittelen vasta ja tutkin teini-ikäisen itseni tekemiä muistiinpanoja ja alleviivauksia. Tämän kirjan lukemisesta tulee todellakin myös muistelemista ja tutustumista siihen millainen olin lukion toista luokkaa käyvänä tyttönä. Ensimmäinen mikä yllättää minut on silloinen kaunis käsialani. Nykyään en tahdo saada muistiinpanoistani ja kauppalapuistani selvää. Ensimmäiselle sisälehdelle poimimani ajatus siitä, mihin meillä on aikaa, viehättää minua. (Jos et näe sitä hyvin, niin klikkaa kuva suuremmaksi.)

Ensimmäinen alleviivaamani kohta kirjassa on "rakastaa tunnettaan tarkkailematta" ja olen lisännyt sen viereen sulkeisiin (hippie). Niin, tässä on kyllä kyse siitä, että ihmisillä ennen ruttoa ei ollut kaiken menemisensä keskellä aikaa syventymiseen ja siksi oli pakko rakastaa tunnettaan tarkkailematta, mutta 60-luvun lopun tunnelmat saivat minut katsomaan tätä hippiaatteen näkökulmasta. Näin aika vaikuttaa meidän tulkintoihimme. Tämän jälkeen olen nostanut esiin sellaista mitä nytkin pidän tärkeänä. Olinko hieman pikkuvanha 17-vuotias?

Ruton päähenkilö on lääkäri Rieux, joka kirjaa, mitä näkee, kun Oranin kaupunki joutuu epidemian valtaan. Rutto on kirjassa myös symbolinen asia, ei vain sairaus, mutta jokainen voi miettiä, mitä se rutto voisi olla. Joka tapauksessa epidemian kuvaus on nyt ajankohtainen.

Olen luonteeltani sellainen, että haluan kriisitilanteissa ennen kaikkea saada tietoa ja selvittää asioita. Ymmärrän, että jotkut valitsevat mieluummin ohittamisen ja kääntävät katseensa muualle. Meillä on opitut selviämiskeinomme, joita joudumme ottamaan enemmän käyttöön lähiaikoina. Me olemme vasta alussa koronakriisissä.

Edellisessä kirjoituksessani löysin karanteenielämän hyviä puolia, ei niin pahaa jottei jotain hyvääkin, mutta tietenkin elämme nyt vaikeaa aikaa.
Kauheinta ovat tragediat, joita jotkut ovat jo kokeneet. Jokaisen tilastoidun kuoleman takana on surevia läheisiä.
Kauheaa on myös talouden ongelmat, työpaikkojen menetykset ja taloushuolet perheissä.

Olen katsellut eri maiden tartuntakäyriä ja miettinyt, pitäisikö muuallakin ottaa käyttöön Etelä-Korean käytäntö, jossa testataan paljon ja eristetään sairaat. Meillä, kuten monissa muissakin maissa testataan vähän ja laitetaan terveet karanteeniin, mikä pysäyttää normaalin elämän ja saa pitkään jatkuessaan ihmiset voimaan huonosti. Jos taudin huippu Suomessa on juhannuksen tienoilla ja hiipumisvaihe kestää syksyyn, niin niinkö kauan me jatkamme rajoituksia ja karanteenia? Aivan viimeinen tieto (katson kaikki koronalähetykset) on, että Saksa olisi ottamassa käyttöön Etelä-Korean mallin.
USA:ssa taudin käyrä on lähes pystysuora. Mitä siellä oikein tapahtuu? Entä Venäjällä, josta tietoa ei paljon saada? Toisella puolen naapurissamme Ruotsissa on oma linjansa. Jää nähtäväksi, millainen lähestymistapa on ollut paras.
Miten Afrikan väkirikkaat valtiot pärjäävät? Entä Venezuela, jossa on muutoinkin ollut äärimmäiset poikkeusolot pitkään ja ihmiset kuolleet hoidon puutteeseen tavallisissakin sairauksissa? Mikä on tilanne Turkin ja Kreikan rajalla?

Camus lopettaa kirjansa tilanteeseen, jossa tauti on ohi, mutta Rieux miettii, ettei hänen kronikkansa ole lopullisen voiton kronikka.
Kuunnellessaan kaupungista kohoavia ilon huutoja Rieux muisti senkin, että tuota iloa oli aina vaanimassa vaara. Hän tiesi, mitä riemuissaan remuava väkijoukko ei tiennyt ja mistä se, joka tahtoi, sai lukea kirjoista: ruttobasilli ei kuole eikä häviä milloinkaan, se voi jäädä kymmeniksi vuosiksi uniseen elämäänsä huonekaluihin ja vaatteisiin, se voi odottaa kärsivällisesti asuinhuoneissa, kellareissa, matkalaukuissa, nenäliinoissa ja jätepapereissa, ja saattaa tulla päivä, jolloin se ihmisten onnettomuudeksi ja varoitukseksi ajaa rottansa kuolemaan keskelle onnessaan pahaa aavistamatonta kaupunkia.

Epidemiat tulevat tietyin väliajoin, 10 - 20 vuoden välein, joskus lievempinä, joskus paljon ihmisiä tappavina pandemioina, jollainen covid-19-pandemia näyttää olevan. Paitsi että ihmisiä kuolee, niin taudin vaikeasta muodosta selvinneille voi jäädä ikäviä muistoja keuhkoihin.

Deadline torstaina -blogissa oli epidemioiden toistuvuus mielessä tehty sellainen päätelmä, että EU:ssa pitäisi perustaa terveydenhoidon "puolustusvoimat". Pitäisi olla hyvin varustettuja tehohoitosaleja, lääkäreitä, hoitajia ja lentäjiä valmiustilassa. Mikä tärkeä huomio! Jos sotia varten säilytetään tykkejä, niin miksei epidemioita varten hengityskoneita?
"Ajatuksen symmetria: sodat synnyttivät rauhan, sairaudet terveysjärjestelmän." Lainaus on Kyösti Salovaaralta, jonka blogikirjoituksen voi lukea täältä (klik).

Rajoitusten ja karanteenin aikaa on kestänyt vasta vajaa kaksi viikkoa. Miten se tuntuukin jo nyt paljon pitemmältä? No, itse olin jo sitä ennen pari viikkoa paikallaan keuhkokuumeen vuoksi, mitä nyt istuin autossa, kun mieheni kyyti minua tiputuksiin. Nyt olen terve, kävelen reippaasti ja hengästymättä.
Sairastumiseni takia menetin jo siskostapaamisen Huittisissa ja omat syntymäpäivät/perhetapaamisen Helsingissä, jota pojat olivat organisoineet. Naistenpäivän Erja Lyytisen konsertti jäi myös käymättä.
Karanteeniaikana mieheni on käynyt kaupassa ja muilla asioilla. Ikävä kyllä hän ei pidä kaupoissa käymisestä ja minä kaipaan sitä. Nyt tekisi mieli mennä Kultajouseen, koska bonusseteli, jonka saimme, kun mieheni osti minulle syntymäpäivälahjaksi sormuksen on voimassa enää muutaman päivän. Ehkä hän löytää sieltä jotain kivaa itselleen palkaksi minun suojelemisestani. Hän kärsii kaiken lisäksi minua enemmän sosiaalisesta tyhjiöstä, koska on tottunut tapaamaan valokuvakamujaan ainakin kahdesti viikossa kerhoilloissa ja erilaisissa kuvausprojekteissa, jotka nyt ovat epämääräisen mittaisella tauolla.

Juuri ennen kuin tauti levisi Suomeen olin suunnitellut kutsua pitkäaikaisen ystäväni toiselta paikkakunnalta kesäkuiseen Iitin musiikkijuhlaan.
Miten käy kaikkien kesän festivaalien ja näyttelyiden? Helsinki Lit on tietysti peruttu. Milloin kirjastot ja museot ovat taas auki? Elokuviakin on ikävä, elokuvateatterissa katsottuna.
Normaalioloissa olisin ollut huomenna Amnestyn kevätseminaarissa. Se peruttiin heti kun hallitus alkoi suositella isompien kokoontumisten välttämistä.

Olin jo ehtinyt murehtinut, onko tullut kerätyksi tähän kevääseen liikaakin menoa ja ihmisten tapaamista, kun tykkään olla niin paljon itsekseni. Nyt ei sitten todellakaan ole huolta, että elämä olisi liian sosiaalista.

Pääsiäisenä meillä on ollut aina lasten perheitä käymässä. Nyt ei. Silti on tärkeää laittaa iloiset liinat pöytiin - laitoin ne jo - ja narsissikori parvekkeelle. Tuntuu, että nämä esteettiset asiat ovat nyt erityisen tärkeitä, samoin se että laittaa hyvää ruokaa ja kattaa sen kauniisti. Pieni herkkuhetki on myös tarpeen päivittäin.
Lenkkipolulla ohitimme toisen karanteenipariskunnan ja nauroimme - turvallisen välimatkan päästä - että nyt elämykseksi riittää sitruunaperhonen ja sinivuokot, kun ennen oli tärkeää nähdä paljon suurempaa ja erikoisempaa.

Mitä ajatuksia sinulle lukijani tulee koronan aikaan? Onko kestävyytesi koetuksella ja olosi turvaton, vai oletko ehkä sitä mieltä, että pieni flunssahan se vain on vai koetko tärkeimpänä sen, että saat rajoitusten mahdollistamana tilaisuuden levätä kaikesta hektisestä?

Pyrin välttämään kaikkia muoti-ilmaisuja. Otsikkohan olisi pitänyt kirjoittaa modernia psykologista jargonia käyttäen näin: jumppa ja kahvi kehon ja psyyken voimaannuttajina. Kyllä minun taviskielivalintani vaan on paljon vakuuttavampi!

Huomaattehan mukini voimalauseen. Valitsen aina harkiten kahvihetkiini sopivan kahvimukin, ja nyt se on ollut usein tämä.
Onko sinulla lukijani voimalauseita? Minä olen erinäisissä tilanteissa ryhdistänyt itseäni olemaan luovuttamatta uhoten:"When the going gets tough the tough get going." (Englantia harrastamattomille suomennos: Kun meno kovenee niin kovat painaa menemään.) Eihän tämä nyt mitenkään sovi tähän epidemiatilanteeseen missä elämme, mutta tuntuu silti jotenkin hyvältä. Ja sitten on vielä se Ylen koronalähetyksissä aluksi paljon toistettu ajatus "Tästäkin selvitään".

Luin Albert Camus'n romaanin Rutto, jota edellisessä kirjoituksessani jo vähän pohdiskelin. Kirja näyttää kuvassani ohuelta, mutta on tiheällä tekstillä painettuna vähän vaille 400-sivuinen.

Kirja kertoo elämästä ruttoepidemian aikana ranskalaisten asuttamassa Oranin kaupungissa Algeriassa joskus 1940-luvulla. Kaupunki eristetään ja tauti alkaa hallita elämää. Tarkemmin keskitytään neljään henkilöön, jotka toimivat perustamassaan kriisiryhmässä, yksi heistä on tapahtumien kronikoitsija. Kerronta ei ole kuitenkaan minä-muotoista, kronikoitsija kertoo myös omista toimistaan hän-muodossa, ja paljastaa vasta lopussa roolinsa tapahtumien todistajana ja kaikkien nimissä puhuvana raportoijana.
Kompassi-kirjasarjassa julkaistun kirjan kannen mainoslause "Nobel-kirjailijan romaani aikamme sairaudesta" on aika lailla vihjaava, kuten myös Camus'n kirjansa motoksi valitsema lause Daniel Defoelta: "Tietynlaatuisen vankeudentilan luonnehtiminen kuvailemalla jotakin toista vankeudentilaa on yhtä hyvin puolustettavissa kuin minkä tahansa olemassa olevan todellisuuden kuvaileminen kertomalla sellaisesta, mitä ei ole."
Alkuteos La Peste julkaistiin 1947. Olihan tuohon maailmanaikaan tapahtunut monenlaista, sekä vankeutta että vankeuteen verrattavaa. Mihin niistä Camus viittaa, sitä emme tiedä. Ei ihme, että kirjasta on tullut klassikko, niin hyvin se toimii allegoriana eri aikoina ja eri tilanteissa.

Aluksi ruttoa ei oteta Oranissa vakavasti, sitä vähätellään ja viranomaiset kieltävät paisuttelemasta asiaa ja valitsevat tyynnyttelylinjan. Vähitellen kaikkien on kuitenkin otettava onnettomuuteen kantaa.

Ei ollut enää yksityisiä kohtaloita, olimme kaikki samaa joukkoa, jonka teot ja tuntemistavan sääteli yksinomaan rutto. Väkevimpänä hallitsi meitä eristyneisyyden, maanpaon tuntu ja sen ylläpitämä pelko ja kapinanhenki.

"En ole ainoa vanki" oli sananpartena, jossa suppeaan muotoon tiivistyi kaikki, millä siihen aikaan yleensä saattoi lohduttautua.

Ihmisissä on niitä, jotka eivät kestä ja niitä jotka venyvät. Jotkut näyttäytyvät sankarillisina, mutta omasta mielestään he ovat vain kunniallisia ja tekevät, mitä pitää. Jotkut käyttävät tilannetta hyväkseen ja varastavat niiden onnettomien tavaroita, jotka sytyttävät talojaan palamaan vapautuakseen näin "basillista". Onpa niitäkin, jotka yrittävät koota aseellisia joukkoja ja hyökätä rajavartijoita vastaan.
Kriisiryhmä tekee työtä yötä päivää, vähitellen he turtuvat ja muuttuvat välinpitämättömiksi unohtaen suojata itseään.
Epidemia jyllää keväästä seuraavan vuoden helmikuuhun. Silloin portit avataan ja rajoitukset puretaan. Rakkaistaan erotetut pääsevät taas toistensa luo, junat ja laivat kulkevat.
Siellä, asemalaiturilla, he aloittivat jälleen elämänsä yksilöinä, mutta vaihtaessaan silmäyksiä ja hymyjä tunsivat vielä kuuluvansa yhteen.

Kronikoitsija kulkee kaupungin katuja miettien, mikä koetun kärsimyksen tarkoitus voisi olla. Hänen oma työnsä lääkärinä jatkuu ja hän tietää, että voitto on väliaikainen. Silti hän ihailee riemuitsevia ihmisiä ja heidän kykyään elpyä.

He tiesivät nyt, että oli jotakin, mitä saattoi aina tavoitella ja minkä joskus saattoi saavuttaakin: hellä kiintymys ihmiseen.

Ruttoa lukiessa löysin paljon yhtymäkohtia nykytilanteeseen. Mielialat poikkeustilanteessa vaihtelevat, ja suhtautuminen epävarmuuteen on eri ihmisillä hyvin erilaista.

Nyt tekee kyllä mieli jo lukea ihan muuta. Sain postissa Patti Smithin ystävästään Robert Mapplethorpesta kirjoittaman kirjan The Coral Sea ja kirjaston kirjoja on pino odottamassa.

Karanteenini on sujunut hyvin. Olen löytänyt YouTubesta jumppavideoita joilla korvaan (joten kuten) pilatestunnit ja vesijumpan. Olen leiponut ja katsellut elokuvia. Läheisten kanssa vaihdetaan viestejä ja puhutaan videopuheluja. Päiväkahvit ja herkut ovat tärkeitä mielen kohottajia. Tuoreita tulppaaneja on aina oltava maljakossa.
Pääsiäiseen valmistautuminenkin on alkanut. Istutin ohrat ja rait, ja laitoin narsisseja parvekkeelle. Vietämme pääsiäisen pyhät kahdestaan miehen kanssa, mitä on tapahtunut vain kerran, vuonna 1976, jolloin esikoisemme ei ollut vielä syntynyt. Ensin olivat seuranamme pojat, myös silloin kun olivat jo arkena poissa opiskellessaan muilla paikkakunnilla, pian seuraan liittyi tyttöystäviä, joista myöhemmin tuli vaimoja, ja kohta aloimme saada vieraaksi lapsiperheitä. Tuntuu oikeastaan kivaltakin olla kahdestaan, kun tietää, että se on vain tämän kerran, tai siis toisen kerran.

Koronauutisia seuraan tarkasti eri lähteistä. Paras välttää kontakteja, koska yli seitsenkymppisistä sairastuneista peräti 20 - 25 % joutuu sairaalahoitoon, kun nuoremmista vain muutama prosentti.

Loppuun Kouvolan Sanomien Napakat tekstiviestipalstan viesteistä napakoimmat.

Just niin! Ja valmiusvarastot ajan tasalle seuraavaa epidemiaa varten. Niitä myös tarkistettakoon säännöllisin väliajoin (ihan kuin aseitakin), ettei kasvomaskit ole hapertuneet sitten kun niitä tarvitaan.

Nämä ovat yksittäisiä viestejä, vaikka jälkimmäinen onkin ihan kuin vastaus edelliseen, jossa on 'the tough get going' -henkinen viestittelijä. Hyvä, että intoa on ja auttamishalua löytyy, mutta nyt on vain vetäydyttävä sivuun. Metsään voi tietysti mennä loppukesällä sieni- ja marjasatoa korjaamaan, mutta ei mansikkatiloille isoihin porukoihin.

Seuraavaksi kirjoitan Amélie Nothombin kirjoista. Olkaa kuulolla.
Alkaa jo kyllästyttää tämä koronapähkäily. Otetaan vastaan mitä tuleman pitää.

Virvon, varvon tietsikalla,
kännykällä naputtelen.
Onnee iloo toivottelen,
terveyttä huiskuttelen.

En mie siulta palkkaa pyyä,
omani voin suklaat syyä.

Hyvää epäsosiaalista erakkoviikonloppua kaikille!

Karanteeniaika tuottaa ihan omanlaistaan huumoria. Viimeksi nauroin seuraavalle: Kun tämä hässäkkä on joskus ohi, niin sitten on kiva olla ihan vaan kaikessa rauhassa kotona.

--------------
Lenkin jälkeen

Vielä vähän lisää virpomisista, ja perinteiden kääntämisestä vieraille kielille.

Osuin virpomisloruja selatessani erääseen mukamas googlekääntäjän tuottamaan tekstiin, jossa kone oli kääntänyt sen tutun nelirivisen virpomislorun englanniksi. Käännöksessä 'virvon varvon' oli saatu muotoon 'virvon toe' ja 'vitsa sulle, palkka mulle' oli 'fuck you, pay me'. Puppua, fake news! Kävin tarkistamassa, ei googlekääntäjäkään noin pöljä ole. Varvon ei ollut sekoitettu varpaaseen ja 'vitsa sulle' oli käännetty 'a joke to you'. Vitsa ja vitsi ovat lähellä toisiaan, ja kyllähän se virpomisvitsa on juuri vitsiä ja leikkiä nykyään, joskus siinä on ollut enemmän taikaa.
Opiskeluvuosinani sain kerran kääntämiskurssilla tehtäväkseni kääntää Pirkka-lehden artikkelin pääsiäisperinteistä englanniksi. (Pirkka-lehti ei ollut silloin pelkkä mainoslehti, kuten nykyään, siinä oli usein kiinnostavampia artikkeleita kuin maksullisissa kuvalehdissä.) Käänsimme kurssilla myös uuden vuoden perinteistä kertovia tekstejä, tinan valamista ja ilotulituksia, ja juhannuksen taikoja. Nämä kääntämistehtävät olivat tosi kiinnostavia ja veivät syvälle kielten erilaisuuteen. Huvitun aina, kun kuulen jonkun kertovan, että osaa kaksitoista kieltä ja on oppinut kuukaudessa yhden lisää.

Aurinko paistaa yhä, iltakuudelta. Kevättä ilmassa.

Elina Kilkun romaani Ihana tyttö oli minulla kirjastoonpalautuspinossa. Onneksi kirjastot ovat suljettuna, niin saatoin nostaa sen sieltä uudelleen esiin. Reetan hahmo ei ole jättänyt minua rauhaan. Kun luin hikkajin kirjoituksen Kirjavinkeistä (klik), niin alkoi tehdä mieli itsekin vielä palata Reetan elämään ja siihen, mitä hän koki yhdeksäsluokkalaisena syyskuusta tammikuuhun.

Olen nyt innostunut kuvaamaan kirjoja juuri siihen kirjaan tai tilanteeseen sopivan kahvimukin kera (karanteenihöperehtimistä).
Ihana tyttö oli pakko kuvata tämän tietyn muumimukin kanssa, koska hän toi mieleeni muumitarinoiden Ninnin, näkymättömän lapsen. Ninni alkoi saada ääriviivoja kun hänet huomattiin. Reetan saalistaja vainusi tytön huomion kaipuun ja teki hänestä ihanan tytön. Ihana tyttö hullaantui ihailusta, heitti pois pikkutytön puuvillapöksynsä ja kävi ostamassa mustaa pitsiä ja stay up -sukat, koska nyt hän oli haluttu nainen, josta oli tulossa tähtinäyttelijä. Ihana tyttö hehkui. Ainoa ongelma oli se, että muut eivät hyväksyisi suhdetta ja hänen piti pitää onnensa salassa. Kun hänelle tuli epäilyksiä ohjaajansa suhteen - miksei olisi tullut, olihan hän fiksu ja feministisiä arvoja kannattava nuori - niin hän työnsi ne ajatukset nopeasti sivuun. Oli huumaavaa olla rakastunut ja vielä sitäkin ihanampaa odottaa suurta tulevaisuutta ensin ilmaisutaidon lukiossa, sitten teatterikoulussa ja myöhemmin maailman näyttämöillä.

Mikä on se nuorisoteatterin ohjaaja, joka käyttää hyväkseen kokematonta yksinäistä tyttöä! Hän saattaa olla jollakin tavalla epävarma, ehkä urallaan epäonnistunut, ikäistään lapsellisempi ja viettelystä nauttiva mies. Hän etsii nuoria tyttöjä, koska heidän silmissään on helpompi olla tavoiteltu kuin aikuisten naisten kanssa, varsinkin kun tytöt uskovat, että hänellä on valta tarjota tie tähtiin. Tällainen oli Reetan ohjaaja nelikymppinen Jarmo.

Hetken aikaa Jarmo näytti aika vanhalta ja hiukan säälittävältä. Sitten mä muistutin itselleni, että Jarmo oli ohjaaja, ei sen tarvinnutkaan osata näytellä.

Takakannen kysymys on tärkeä. Kun Reetan suhde nelikymppiseen Jarmoon on liukunut keskustelutuokioista seksin harrastamiseen, Reetta selittää tilannetta itselleen niin, että kyllä ystävyyteenkin seksiä mahtuu, rajoittuneet ihmiset eivät vain sitä ymmärrä, mutta silti hänen on tunnustettava olevansa aivan sekaisin.

Jarmo oli laittanut viestin. Minä suunnittelen valtakuntaa, jossa ystävyys vallitsee ja rakkaus on laki, ja sinä olet sen valtakunnan kuningatar. Mitään näin kaunista kukaan ei ollut koskaan sanonut mulle. Ja siitäkin huolimatta mun olisi jostain pitänyt löytää voimaa sanoa Jarmolle ei! Mun olisi pitänyt löytää uskoa siihen, että tapaisin vielä omanikäiseni pojan, joka tekisi mut onnelliseksi. Valitettavasti en mitenkään pystynyt uskomaan sitä. Siksi mä takerruin Jarmoon ja Jarmon sanoihin: mä olin varma, ettei ketään muuta koskaan tulisi.

Kyllähän minä aikuisena lukijana näen Jarmon viestin kliseisyyden. Mutta näkeekö nuori rakastunut tyttö? Jarmo on keksinyt vaikuttavan lauseen, jota voi käyttää yhä uudelleen uusiin tyttöihin, ja Reettakin ymmärtää sen vielä myöhemmin, kun pääsee irti tilanteesta ja saa etäisyyttä.
Reetalla, joka ei ole löytänyt koululuokaltaan ystäviä, olisi niitä nyt tarjolla nuorisoteatterilaisissa, ehkä rakkauttakin, ellei hän olisi niin fiksoittunut Jarmoon.

Se, että kukaan ei huomaisi ei todellakaan pidä paikkaansa. Juorut leviävät, ja osa ihmisistä suhtautuu Reettaan ymmärtäen osa tuomiten. Pahin tuomitsija on Reetta itse.
Näytelmässä, johon Reetta on saanut pääroolin (jonka saa pitää tai sitten ei) on kaksi vaihtoehtoista loppua. Se on Jarmon idea, jota ryhmä pitää huonona ja tekotaiteellisena.
Kirjailija tarjoaa myös Reetan syksyyn loppuun kaksi mahdollista loppua, joulukuun vaihtoehdon ja tammikuun vaihtoehdon.

Ihana tyttö on luokiteltu nuortenromaaniksi. Yhtä hyvin se sopii seniorillekin, ja on hyvä varoitus- ja valistusteos teinityttöjen vanhemmille.
Kirjan vahvuus on siinä, että se kuvittaa tuoreesti tyypillisen tapauksen, joka asianosaiselle on aina ainutkertainen ja vaarallinen kokemus.
Pidän myös siitä, että tyttö, Reetta, on kuvattu päämäärätietoiseksi ihmiseksi, ei miksikään reppanaksi. Kilkku kuvaa tytön heräämisen seksuaalisuuteen samalla tavalla vahvasti kuin esimerkiksi Toni Morrison romaanissaan Sula (klik). Sitäkin arvostan.

Kilkku on kertonut, että Ihana tyttö pohjautuu traumaattiseen jaksoon hänen omassa elämässään. Hän uskalsi kohdata 15-vuotiaana kokemansa hyväksikäytön, rikoksen, vasta 25 vuotta myöhemmin.

Miksi nuori tyttö salaa seksuaalisen hyväksikäytön? Yksi syy on se, että hän ei halua myöntää olevansa uhri. Hän on iässä, jossa oma elämä halutaan kiihkeästi ottaa haltuun.
Siinäkin tapauksessa, että tyttö olisi aloituksen tekijä, niin aikuisen miehen pitää ymmärtää ohjailla suhde turvallisille vesille. Aikuisuus on vastuun lisääntymistä. Kaikille sitä vastuuta ei koskaan kehity.

PS Kyllä kirjoitan vielä niistä Nothombin kirjoistakin, kuten lupasin (siinä toinen vahvasti lapsuudesta ja nuoruudesta kirjoittava kirjailija), mutta Kilkun romaani vaati päästä blogiini ensin.

Nauratti kun osuin kuvagalleriaani selatessa kuvaan kirjakassista, jonka kyljessä oli teksti 'My weekend is all booked'. Monet viikonloppuni ovat ennenkin olleet kirjoille varattuja, kuinkas muuten, mutta lukemiselle on ollut paljon kilpailevaa toimintaa. Joskus olen jopa arvellut, että minun toivotaan olevan hieman sosiaalisempi.

Nyt olisi kirjatoukan kukoistusaika, mutta miksi siitä ei osaa kuitenkaan nauttia aivan täysillä? Huolen vuoksi tietenkin. Ei voi tietää, miten tämän viruksen kanssa käy, kauanko se myllää ja tuleeko heti uudestaan, kun alamme hyvässä uskossa rientää tapaamaan toisiamme. Aina kun luen siitä, mitä alahengitysteihin päässyt covid-19 tekee, saan silmieni eteen kuvan lasten Olipa kerran elämä -videosta, jossa omat hyvisvalkosolut ryntäävät pahisbakteerien kimppuun taistelemaan.

Yksi asia, mitä en tajua koronatiedonannoissa on selitys siitä, miten suojamaskit eivät suojaa itseä, mutta niitä on käytettävä toisten vuoksi. Miten niin eivät muka suojaa itseä? Eikös se homma toimi molempiin suuntiin? Jos kaikki suojaavat toisia itseltään, niin saavathan he samalla itsekin suojaa niiltä toisilta kanssaihmistensä suojelijoilta. Olen huomannut usein aukkoja loogisessa ajattelussani, joten kertoisiko joku, mitä olen ymmärtänyt tässä väärin.

Asiasta toiseen hyppiäkseni, toissapäivänä 9. huhtikuuta oli suomen kielen päivä, se lähes unohtui medioissa koronan ja kiirastorstain teemojen alle.
Minua ärsyttää nykyään englanninkielisten tv-ohjelmien nimien puolittainen ääntäminen, viimeisimpänä Masked Singer, jota kuulee äännettävän 'maasked singer', vaikka se ed-loppu pitäisi ääntää t:ksi, 'maaskt'. Miksei sitten ihan vaan lyhyellä a:lla 'masked', jos sen muuten ääntää kirjoitusasun mukaisesti? Ja miksi 'feispuuki', miksei 'fasepuuki', jos ei kerran 'feisbuk'!
Muutoin olen sitä mieltä, että kielet ovat kansainvälinen asia, ei niitä tarvitse hirveästi varjella ja lainat vain piristävät kieltä. Minusta lainasanat saa myös nopeasti suomalaistaa, jukurtti on parempi kuin jogurtti.

Amélie Nothomb käsittelee kirjassaan Life Form muiden teemojen ohessa kirjeiden kirjoittamista. Hän käy paljon kirjeenvaihtoa kirjojensa lukijoiden kanssa ja tutustuu näin mitä erilaisimpiin ihmisiin. Hän sanoo, että kun kirjeessä antaa pienen osan elämästään toiselle, niin tämä lukiessaan kahdentaa sen ja omassa vastauskirjeessään moninkertaistaa ja niin edelleen. Omien ajatusten jakaminen ja niillä pallottelu ovat eräänlaista fissiota, joka antaa iloa ja merkitystä, tai ainakin merkityksen illuusion. Nothombin mukaan sillä ei ole niin väliä, merkitys tai merkityksen illuusio, vaikutus lukijassa on tärkeä.

Blogikirjoittelussa on minulle samaa kuin kirjeissä. Toivon, että lukija saa jotain ajateltavaa ja ehkä lähettää takaisin jonkun kirjoitukseni synnyttämän ajatuksen, josta minä taas saan innoitusta.

Kirjoitin juuri kirjeen ystävälle. Siitä tuli hyvä olo. Sain järjestellyksi ajatuksiani joidenkin henkilökohtaisten asioiden suhteen, joita en yhteisviesteissä käsittele, ja tiedän, että hän pohtii niitä tykönänsä ja kertoo, mitä ajattelee pohtimistani asioista. Nautin myös siitä, että eläydyin kirjoittaessa hänen elämäänsä ja muistelin pitkään, mitä olemme yhdessä kokeneet.

Kirjoitatko kirjeitä? Olisiko koronakaranteenin aika tähän tehtävään sopivaa aikaa?
Yksi tapa kirjoittaa kirjeitä on se, että kirjoittaa kirjeet niille elämänsä ihmisille, joille ne ovat jääneet kirjoittamatta ja joita ei ehkä edes enää ole. Silloin ne ovat kirjeitä itselle ja niistä voi tutustua omaa persoonaansa. Voihan kirjeen kirjoittaa myös itselleen, nykyiselle, menneelle tai tulevalle. 'Hei Maiju, siellä hoivakodissa... kuinkas 100-vuotisbileissä hurisee?'

Amélie Nothombin kirjojen kaveriksi valikoitui kahvimuki, jossa on teksti 'Do it with passion or not at all'. Teksti sopii Nothombille, koska hän paneutuu aiheeseen kuin aiheeseen sellaisella vimmalla, jota voi kutsua intohimoksi.

Loving Sabotage ( Le Sabotage amoureux 2000) kertoo Kiinassa diplomaatteina työskentelevien ulkomaalaisperheiden lasten villistä sodankäynnistä vuosina 1972 - 1975 ja erään tietyn viisivuotiaan belgialaistytön osallisuudesta siihen ja rakastumisesta. Kirja on myös pohdiskelua lapsuudesta, aikuisuudesta ja ystävyydestä. Kiina on tapahtumien taustalla kirjailijan omien sanojen mukaan, kuten musta surma Boccaccion Decameronessa, vähän mainittuna mutta kaikkeen vaikuttavana.
Silmäänpistävin piirre Japanista kommunistiseen Kiinaan muuttaneelle perheelle on katujen autius ja kaikkialla vallitseva rumuus. Valaistus on sairaalavaloa, väritys likaisen harmaata ja ihmiset kaikki samaan asuun pukeutuneita. Äiti itkee, mutta tyttö näkee rumassa hassua hilpeyttä.
Diplomaattialueen lapset leikkivät loputonta sotaa keskenään. Kirjan nimeämätön kertoja pääsee nuorimpana mukaan, koska hänellä on ratsu (polkupyörä) ja taito viilettää sillä salamannopeasti paikasta toiseen. Hänestä tehdään tiedustelija.

Take a crowd of children of various nationalities, enclose them in a restricted place built of concrete, and then let them loose, without supervision. Anyone who thinks the kids will extend the hand of friendship to each other is an idiot.
(Otetaan ryhmä eri kansallisuuksiin kuuluvia lapsia, suljetaan heidät betonista rakennettuun eristettyyn paikkaan ja päästetään valloilleen ilman valvontaa. Vain idiootti kuvittelee lasten ojentavan toisilleen ystävyyden käden.)

Lasten sota on raakaa, jopa vaarallista. Taistelijoita on lukuisista eri maista Kamerunista Chileen. Heillä on upseerinsa, sairaalansa ja kidutuskammionsa. Viholliseksi valikoituvat sattumanvaraisesti itäsaksalaiset. Kiinnisaadut joutuvat vankeina todella epäinhimilliseen käsittelyyn. Heidät upotetaan salaiseen aseeseen, virtsasaaviin, ja häpäistään lukuisin keinoin. Meno muistuttaa Willam GoldinginKärpästen herran lasten taantumista villi-ihmisiksi. Vanhemmat, joiden tehtävänä on vähentää kansainvälisiä jännitteitä eivät tiedä lastensa vihaleikeistä. He eivät huomaa edes sitä, että nämä karkaavat yöllä sängyistään, koska sota on pimeässä niin jännittävää. Vanhemmat uskovat, että suljetulla alueella ei voi tapahtua mitään pahaa.
Kirjailija muistelee vanhempien puuttumattomuutta hyvällä. Hän toteaa, että aikuiset eivät voisi antaa lapsille parempaa lahjaa kuin sen, että jättävät heidät rauhaan.
Tiedustelija on täydestä sydämestään mukana sodassa. Hän ajattelee, ettei voi enää koskaan saavuttaa mitään niin upeaa. Hän uskoo ehkä ryhtyvänsä aikuisena lääkäriksi, joka valmistautuessaan ottamaan vastaan lääketieteen Nobelia ei tunne mitään ihmeellistä, mutta jaksaa sentään elää, koska olihan hän kerran merkittävässä asemassa maailmansodassa: "During the war I was a pathfinder in Peking."

Nothomb ei katsele lapsia myhäillen alaspäin, hän kertoo heidän pitkistä päivistään vakavasti, lapsuuden sisältä.
Lasten mielestä vain he ovat oikeita ihmisiä ja vanhemmat heitä varten. Aikuisten puuttuminen näyttää vievän ilon kaikesta ja kaikki mitä nämä tekevät on tylsää.
I always knew that adulthood didn't count; following puberty, all existence is but epilogue. (Tiesin aina, ettei aikuisuus ole tärkeää, puberteetin jälkeen kaikki on loppunäytöstä)
Päähenkilö, pikku tiedustelija, jakaa ihmiskunnan kolmeen osaan: pikkutytöt, naiset ja mäntit.
Pikkutytöt ovat täydellisiä kehossaan, sulavia ja pystyviä, heissä ei ole mitään häiritseviä ulokkeita, kuten mänteissä ja naisissa. Naiset tekevät kaikki tärkeät työt, kuten ruuanlaiton, lasten synnyttämisen ja katujen kunnostamisen. Miehet istuvat toimistoissa.

Traaginen rakkaus, jonka tyttö kokee "sotavuosina", on rakastuminen vuotta nuorempaan italialaistyttöön Elenaan. Tyttö on ynseä ja välinpitämätön, tuleva femme fatale, mutta häikäisevän kaunis. Kauneus lumoaa kertojan, niin että hän tekee mitä tahansa saadakseen Elenan huomion ja joutuu lopuksi tilanteeseen, johon kirjan nimi viittaa, itsensä sabotoimiseen ja häpeään. Onneksi diplomaattiperheellä on edessään muutto New Yorkiin. Siellä tytöllä on opitut aseet saada toiset ihastumaan itseensä ja jättää heidät ilman vastarakkautta.

Onko kirja ns. totta? Jälkisanoissa Amélie Nothomb vakuuttaa, että on, niin hyvin kuin 7-vuotiaan (ja hänen sisarustensa) muistoihin perustuva vain voi olla. Nimet ovat oikeita ja aikuisen Elenan suhtautuminen kirjaan vahvistaa sen tunnetun tosiasian, että totuus sattuu. Kun kirja oli käännetty italiaksi Elena oli ilmestynyt vuosien jälkeen ja ottanut raivoissaan yhteyttä kustantajaan vaatien saada tavata kirjailija. Nothomb kieltäytyi tapaamisesta, koska hän oli kirjassa sanonut kaiken.

Ote takakannesta

Kannen mainoslause

Belgialainen kirjailija ja kriitikko Luc Santé kehuu kannen mainoslauseessa Nothombin teosta sen hauskuudesta. No, onhan siinä paljon hauskaakin, mutta minä eläydyin kirjassa juuri lapsuuden vakavuuteen.

......

Sitten toinen lukemani Nothombin kirja, jossa ollaan aikuisten elämässä, mutta sabotaasia on siinäkin. Ryhmä Irakissa palvelevia amerikkalaisia sotilaita tukahduttaa kauhuaan ja sabotoi omaa kehoaan ahmimalla itsensä kokoon XXXXL. Yksi heistä kirjoittaa Nothombille...

Life Form -romaanin (Une forme de vie 2010) päähenkilö on nimeltään Amélie Nothomb ja hän on hyvin samankaltainen romaanin kirjoittajan kanssa. Kirjan tyypittely on vaikeaa. Yritän vaikka näin: filosofinen jännityskertomus, jossa paljon esseetä kirjailijan työstä, kirjoittamisesta, yksinäisyydestä, addiktiosta ja traumasta selviämisestä, mausteena aineksia kirjailijan omasta elämästä.

Kuuluisa kirjailija Nothomb käyttää paljon aikaa ihailijapostiin vastaamiseen ja ryhtyy joskus pitkäänkin kirjeenvaihtoon jonkun kiinnostavan lukijansa kanssa. Eräänä päivänä hän lukee amerikkalaisen sotilaan Melvin Mapplen Irakista lähettämän kirjeen ja vastaa siihen. Alun väärinymmärryksen jälkeen Melvin kertoo tarinansa ja avautumisesta seuraa kirjeenvaihtoystävyys, jossa myös kirjailija pohtii ongelmiaan kirjailijana. Käännekohta tapahtuu, kun Nothomb saa tilaisuuden tavata Mapplen. Outo tarina muuttuu vieläkin oudommaksi.

Kannessa on kuva Amélie Nothombista, kuvan on ottanut valokuvaaja Sarah Moon.

Nothombin kirjoja on käännetty noin 40 kielelle. Suomeksi on käännetty vain muutama, harmi. Ne olen ehtinyt lukea, muut paitsi Samuraisyleilyn. Nyt ei auta kuin tilata muutama taas lisää englanninkielisenä.
Olen iloinen, että löysin uuden mielikirjailijan vielä tässä karanteeni-iässä.

Kuva: Ume

Olen niin usein kommenteissani maininnut, miten olen käynyt retkeilemässä siellä ja täällä, että nyt on jo kuvakooste paikallaan.
Kouvolan alueella on kymmenittäin upeita retkeilymaastoja. Se tunnetuin on Repoveden kansallispuisto. Siellä olen käynyt yleensä syksyisin, kun haavat ovat kultaisia. En erityisemmin pidä poluista, joilla on tallattu niin paljon, että niistä on kaikki pehmeys hävinnyt, tämä koskee myös Repoveden polkuja. Nyt pitää tosin lisätä, että kun vertailukohteena on Kuhmon Sininen polku, niin polku kuin polku tuntuu turhan koppuraiselta.

Yllä oleva joutsenkuva on Tirvan virkistysalueelta, jossa varsinkin myöhemmin keväällä on huumaava tuoksu lukuisten tuomien ansiosta.

Kuva:Ume

Ahvio on Anjalan kylä, jossa kulkee retkipolku pitkin joen rantaa. Käymme siellä mieheni kanssa eri vuodenaikoina ihailemassa koskia. Kesän alussa polun varren metsä on niin täynnä kieloja, että metsänpohja muistuttaa valkoista mattoa.
Minulle tuli Kanariansaarten reissun jälkeen Ahvion sammaleen peittämästä maastosta mieleen Gomeran sademetsä.

Aivan Kouvolan kupeessa on Mielakan laskettelupaikka. Siellä risteilee erilaisia maastopyöräilyyn ja patikointiin tarkoitettuja polkuja. Kävelimme niitä ja kiipesimme myös metsää pitkin - huom, ei valmista tietä - laelle asti. Kiperimmissä kohdissa kapusin nelinkontin pystysuoraa maastoa kuin vuoristokiipeilijä ilman köyttä. Palkintona oli punaiset posket ja hyvät yöunet. Mielakasta ei tullut otetuksi kuvia. Keskityimme fyysiseen suoritukseen.

Viimeksi kävimme Elimäellä Mustilan arboretumissa. Olen yleensä käynyt Mustilassa vain alppiruusujen ja atsaleoitten kukinta-aikaan. Yllätyin, miten paljon lehtometsässä oli jo kukkia.

Kuva:Ume

Kuva: Ume

Jouluruusuja, lumikelloja, sinivuokkoja, skilloja... tunnistin myös valkovuokkoja ja pystykiurunkannuksia.

Erään polun varrelle arboretumissa on kerätty puunveistokilpailun tuloksena syntyneitä patsaita. Tänä kesänä piti olla uusi kilpailu, mutta se siirtyy tietenkin, kuten kaikki muutkin tapahtumat. Puistossa on näköispöllöjä, karhuja, oravia, aidonnäköisiä saappaita, kalevalahahmoja ja vaikka mitä. Minusta paras työ riemullisuudessaan on alla oleva peikko.

Nämä kaikki kohteet ovat meiltä Myllykoskelta lyhyen automatkan päässä, mutta on meillä ulkoilupaikkoja lähelläkin. Viiden minuutin kävelymatkan päässä meiltä kotoa on hiihtolatuna talvella ja patikointipolkuna muina aikoina toimiva reitti, joka vie seuraavaan keskukseen Inkeroisiin saakka ja toiseen suuntaan niin ikään viiden minuutin päässä Kymijoen rannalla on mitä kaunein ulkoilupuisto Koivusaari, joka ei ole saari. Siellä on polun ja nurmikkoalueiden lisäksi frisbeegolfrata, maauimala, lasten leikkialue, matonpesupaikka, kesäteatteri ja kymmeniä kalastuslaitureita karppilammen rannalla. Koivusaaren lammessa on tavallisimpien vesilintujen ohella hauskoja nokikanoja. Koivusaaaresta olen kirjoittanut riemukkaan kevätpostauksen toukokuussa 2016 (klik).

Täältä tullaan! Tälläkään patikkareissulla en tavannut muita kuin nämä kaksi kalastajaa. Kovin on hiljaista meillä Mylsällä.

Lähipäivinä pitäisi sään lämmetä. Tekee mieli pyöräilemään. Olen aina pitänyt pyöräilystä; siinä on vapauden tuntua, kun pääsee irti maasta. (Lisäys seur. päivänä: Kotikriitikko luki tämän ja sanoi, että pitäisi olla 'saa jalat irti maasta'. No mutta kyllä pyörän satulassa kiitäessä on irti maasta, puujaloillakin on. En korjaa...)

Mitenkä siellä? Onko kevät sekä nykyinen hiljentynyt kulttuuri- ja kaupunkielämä houkutellut liikkumaan ja nauttimaan luonnosta entistä enemmän?

Maan päivää on vietetty vuodesta 1970. Nyt on juhlavuosi, jo 50 vuotta on siis kiinnitetty erityistä huomiota maan hyvinvointiin. Vai onko?

Luin juuri Greenpeacen tiedotteesta, että Ison valliriutan, maailman suurimman koralliriutan värit ovat haalistuneet noin 60 prosenttia viimeisen viiden vuoden aikana. Värien haalistuminen kertoo stressistä, joka saattaa aiheuttaa korallieläimille kuoleman; sitä rankka stressi ihmisillekin tekee, vie ennenaikaiseen hautaan.
Iso valliriutta on yksi maailman luonnonihmeistä. Onko sen elämää häiritty liikaa? Meidän on vihdoinkin suostuttava rajoittamaan sellaista käyttäytymistä, mikä saastuttaa ja tuhoaa elämän merissä.
On se nyt kumma, jos ei ihminen ymmärrä pitää huolta asuinpaikastaan Maasta, sen maaperästä, ilmasta ja vedestä.

Maan päivää on kutsuttu myös Kansainväliseksi Äiti maan päiväksi ja Maailman päiväksi. Joskus sen vietto on näkynyt isostikin, massatapahtumin. Nyt on kaikki pientä. Minäkin päätin vaikuttaa tällä pienellä kirjoituksellani.
Kävelin päivän kunniaksi hieman pitemmän lenkin. Kuuntelin mustarastaan laulua ja katselin sitruunaperhosten iloista lentelyä. Veden pinnalla näkyi vesimittareita ja muurahaiskeossa oli melkoinen kuhina, kun sen asukkat ahersivat yhteiseksi hyväksi. Aurinko lämmitti.

Hyvää Maan päivää ja iloitaan kauniista keväästä!

Kuten vakituisemmat lukijani tietävät ja tuosta naamakuvasta blogin laidassa on pääteltävissä, niin tätä blogia kirjoittaa seniori-ikäinen, uudella termillä karanteeni-ikäinen, tyyppi. Täällä sitä vain hissutellaan, odotellaan milloin elämä palautuu entiselleen, tai edes jonkin verran lähelle sellaista kuin se vielä tammikuussa oli.
Maailman terveysjärjestöhän antoi jo tammikuun lopussa varoituksen pandemiasta ja muotoili sen niin, että odotettavissa on hätätila, johon pitää varautua, mutta se oli silloin liian vaikeaa käsittää. Sitä se on joillekin valtioiden johtajille ja joillekin kansoille edelleen (ruotsalaiset?).

Palasin mieheni kanssa 28.1. Teneriffalta, koneen vaihto Lontoossa. Muistan olleeni tyytyväinen, että Lontoon kenttä ei ollut se, johon lennot Kiinasta saapuivat. No, meillä oli sen jälkeen paljon menoja, jo muutaman päivän päästä olimme Silakat-mielenosoituksessa Helsingissä ja myöhemmin helmikuussa seuraamssa lapsenlasten vanhojen tansseja Tuusulassa ja yhden lapsenlapsen synttäreillä Turussa, josta tullessa aloin kokea flunssaoireita. Viikon päästä menin lääkäriin ja sain hoidon keuhkokuumeeseen. Covid-19-testiä ei otettu, silloin testejä tehtiin rajoitetusti. Minun sairastaessani miehellänikin oli outo flunssa, johon kuului mm. äkillinen ripuli, silmätulehdus ja parin päivän pituinen haju- sekä makuaistin häviäminen. Hän sai lääkekuurin poskiontelotulehdukseen, eikä häntäkään testattu. Olemme miettineet, että ehkä meillä oli jo se pirulainen korona.

Olen odottanut kiihkeästi vasta-ainetestiä jolla asia selviäisi, mutta nyt olen pettynyt, koska on ilmennyt, ettei se antaisikaan varmuutta. On varoiteltu, ettei sairastaminen välttämättä anna immuniteettia, voi ehkä sairastua uudelleen, eikä ole lupa lähteä hillumaan terveen papereita heilutellen. Todennäköisesti en ole sairastanut sitä tautia, kyllä kai se olisi minuun iskenyt rajumpana, luulisin. Aion silti ostaa sen testin, jos se on mahdollista, uteliaisuuttani.

Katselen päivittäin Ylen koronaerikoislähetykset ja A-Talkit sekä luen lehdistä ja netistä tietoja eri maiden tilanteista koronan paineessa. On myös kiinnostavaa lukea eri Euroopan maissa asuvien bloggareiden kirjoituksia, joissa he havainnoivat ympäristöään.

Me voimme nyt Suomessa olla tyytyväisiä syrjäisyydestämme, harvaan asumisesta ja suomalaisuuteen luontevasti kuuluvasta etäisyyden pitämisestä. Jopa kylmä sää on etu, koska se saa meidät liikkumaan hanskat kädessä ja vähemmän kuin hyvällä säällä, pysähtymättä "jorisemaan turhan päiten" naapureitten kanssa. Kun monissa maissa on saanut aiheettomasta ulos menosta sakkoja, niin meitähän oikein kehotetaan liikkumaan, että pysyisimme kunnossa, kunhan vain muistamme varotoimet, etäisyyden ja ihmisryhmien välttämisen. Toivottavasti jatkuisikin näin.

Mutta, asiasta toiseen, mikä meihin on mennyt, siis meihin suomalaisiin, kun emme halua enää tehdä työtä? Maatalousyrittäjät ovat pulassa, kun Ukraina jarruttelee siirtotyöläisten päästämistä ulkomaille (aivan ymmärrettävää tässä tautitilanteessa) ja suomalaisista ei ole peltotöihin! En ole tiennyt, että meidän maatiloillamme on ollut jopa 15 000 kausityöläistä muualta, erilaisissa kevättöissä ja kesällä mansikanpoiminnassa. Tilanomistajat eivät ole enää edes ottaneet suomalaisia, koska yksi ukrainalainen on vastannut kahta suomalaista. Suomesta ei ole löytynyt työhön sitoutuneita työntekijöitä. Ne ketä on kokeeksi otettu, ovat tehneet töitä veltosti ja nurisseet säästä ja yhteismajoituksesta. Eräs maanviljelijä sanoi haastattelussa, että työtä on pidetty häpeällisenä. Minusta tällainen asenne on häpeällinen. Eikö tämä juuri olisi sopivaa kesätyötä opiskelijoille! Onko työ järjestetty niin, etteivät työttömät voi ottaa sitä vastaan? Entä turvapaikanhakijat ja paperittomat, jotka mielellään tekisivät jotain, jos se vain heille suotaisiin?
No, jospa tuleva lama muuttaa asioita. Saamme nähdä sen sitten.

On tämä suppeutunut elämä kieltämättä apeaa (poistin apeaa-sanan edestä sanat 'myös' ja 'aika'), koska ei voi tavata ihmisiä ja kaikki elävä viihde ja kulttuuuri on poissa. Silmäni etsiytyvät paikallislehden sivulle kohtaan, jossa oli ennen elokuvat.

Tapasimme sunnuntaina lähellä asuvan pojan perheen kanssa leikkikentällä, siellä ei ollut muita, ja me muistimme pitää etäisyyttä. Suunnittelemme lähteä vappuna ulkoilemaan yhteiseen kohteeseen ja jopa istahtaa kahville ulkoilualueen kahvilaan, joka on laajentanut terassiaan. Siis, jos kahvilat saavat luvan avata, se selviää tällä viikolla. Tämä tapaaminen teki minun psyykelleni hyvää, koska olin kehittänyt syyllisen ja ristiriitaisen olon, enkä enää erottanut, mikä olisi oikein, noudattaako hallituksen ohjetta eristäytymisestä vai tavata lähellä asuvia läheisiä, jotka ovat myös olleet jo viikkoja vain keskenään, vanhemmat etätöissä ja pikkuinen kotona poissa päiväkodista, vaikka hänestä oli ollut siellä lapsijoukon pienennyttyä entistäkin hauskempaa. Kun perhe siirtyy normaaliin järjestykseen, niin me siirrymme takaisin pelkkiin näköpuheluihin. Toisten poikien perheiden kanssa olemme olleet yhteydessä eri välineiden avulla digitaalisesti. Pidimme jopa Teams-tapaamisen, jossa skoolattiin yhdelle syntymäpäivälle ja yhdelle kirjalle.

Kirjasto tiedotti, että nyt voi palauttaa kirjoja kahdessa pisteessä palautusluukkuun. Minulla on pari kassia pakattuna. Ehkä palautan loputkin lainassa olevat, kun ne eivät ole oikein vetäneet puoleensa. Sen sijaan olen tilannut kirjoja useamman kerran Adlibriksestä ja aloin myös lukea lahjakaappiini jääneitä kirjoja. Mitä minä niitä siellä haudon, lahjoitan itselleni.

Tänään avasin ison laatikon, johon olen aikojen kuluessa säilönyt muistoja, onnittelukortteja, lasten kirjoituksia ja omat päiväkirjani. Tässä touhussa on vähän ns. kuolinsiivouksen makua. Katselen, millainen ihminen noista vihoista pomppaa ja kannattaako niitä säilyttää.

Mieheni on mökillä nikkaroimassa. Hän souti sinne ensimmäisen kerran jo jokin aika sitten jäähyhmän läpi. Sen eteen näkee vaivaa, mikä kiinnostaa, hänellä se on mökki. Olen nyt tyytyväinen, että hankimme sen.

Kirjoitan seuraavaksi jotain niistä kirjoista, joita olen lukenut, sitten kun pidän taukoa omien höpinöitteni lukemisessa.

Näppäsin yllä olevan kuvan anjalalaisen Kiroileva kokki -ravintolan ulkopuolelta, kun olimme lounastaneet siellä naisporukalla helmikuussa. Enpä aavistanut, että se olisi viimeinen sosiaalinen tapahtumani pitkään aikaan. Ikävä tämmöistäkin kaikkea kevyttä ja kivaa.

Alkukuvani Jane Austen -lainaus olisi normaalisti oikein minun mottoni, mutta juuri nyt se tuntuu ironiselta. Kuva on yhteen aikaan R-kioskeilla myynnissä olleista Flow-aikakauskirjoista. Tässä numerossa oli kirjan lopussa minikortteja vuoden joka päivälle, kaikissa lainaus jostain kirjasta tai elokuvasta.

Mitenkäs siellä lukijapäässä pärjäillään? Mitä on tullut rajoitusten aikana ikävä?

Viime aikoina minua on luetuttanut enemmän kuin kirjoituttanut, mutta pistelen nyt tähän jotain, mitä kolmesta lukemastani romaanista on jäänyt mieleeni. Eikö muuten olekin suomen kielessä rikkaat verbimuodot... minua on luetuttanut.

Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää on kansikuvaansa myöten tyylikäs romaani vaietuista muistoista, rakastumisesta ja siitä, miten pystyä elämään toisen petoksesta tietäen. Rakastuminen on suloista ja saattaa salattuna olla jopa suloisempaa kuin julkisesti toteutettuna, mutta samalla se voi loukata syvästi sitä kenen "omistusoikeutta" loukataan.

Lauri oli sanonut häntä kauniiksi silloin kun hänellä oli sininen pusero päällään. Sininen pusero oli pyykissä. Lauri oli sanonut häntä kauniiksi. Lauri oli sanonut paljon muutakin. - Lintunen, Lauri oli sanonut, kun he olivat suudelleet rautatieaseman pihassa. - Lintunen, Lauri oli sanonut suudelman jälkeen kun heidän suunsa olivat vielä niin lähekkäin, melkein hipoivat toisiaan, että Kerttu oli hengittänyt Laurin henkäisemän lintusen suoraan omiin keuhkoihinsa. Sen ajatteleminen tuntui kuin vatsassa pyrähtelisi peippo.

Kaikki olisi muuten täydellistä, mutta Laurin vaimo Helmi on tullut miestään vastaan asemalle ja näkee tilanteen.

Ainoa miinus, minkä tälle esikoisromaanille annan on lukujen merkitsemisen sekavuus. Välillä otsikkoina on vaihtelevia vuosilukuja 50-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja näissä kertojana on minämuodossa Helmi, välillä otsikkona on vuosiluvun sijaan sana Kerttu, ja näissä luvuissa kerrotaan hän-muodossa Kertun elämästä ja ajatuksista.

Kati Hiekkapelto sai rikosromaanistaan Suojattomat Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014.
Päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut rikostutkija Anna Fekete.
Fekete, joka itsekin on maahanmuuttaja on juuri oikea henkilö näkemään monikulttuurisuuden ongelmia ja kollegoidensa maahanmuuttajia kohtaan osoittamaa ennakkoluuloa. Tutkijakaveri Eskon ymmärryksen kasvua on kiinnostavaa seurata. Hänestä kasvaa kerronnan myötä kuin toinen päähenkilö. Myös tutkittavat on kuvattu eläviksi taustoineen ja persoonallisuudenpiirteineen.

Sammy oli saapunut Suomeen samalla tavalla ja samaa reittiä kuin Länsi-Euroopan ahnaisiin suoniin tarkoitettu, hänelle itselleenkin niin tuttu heroiini: sakeaa pakokaasua puskevaan rekka-autoon kätkettynä, halki loputtomiin jatkuvan Venäjän, laittomasti.
Heroiini jatkoi matkaa, Sammy jäi.
Hän haki turvapaikkaa, asettui vastaanottokeskukseen, yritti unohtaa heroiinin ja onnistuikin siinä jotenkuten, odotti kaksi vuotta, neljä kuukautta ja viikon. Sai käännytyspäätöksen ja painui maan alle. Kadulle. Löysi Subutexin.

Yllä kirjan napakka alku. Pidän Hiekkapellon selkeästä tyylistä.

Sofi Oksasen viimeisin romaani Koirapuisto kertoo hedelmällisyysbisneksen nurjista puolista. Tyttöjä houkutellaan makean elämän toivossa pilaamaan terveytensä ja loppuelämänsä. Aikatasoina on nykypäivän Helsinki ja Ukraina itsenäistymisensä alkuvuosina.

Sairastuneita tyttöjä. Tyttöjä, joiden munasarjat oli poistettu. Tyttöjä, jotka olivat saaneet komplikaatioita, tai joiden kohtu oli puhkaistu vahingossa, Tyttöjä, jotka olivat palanneet lapsettomuusklinikoille, mutta eivät luovuttamaan, vaan asiakkaiksi. Tyttöjä, joiden vointia kukaan ei ollut seurannut sen jälkeen, kun he olivat kadonneet agentuurien katalogeista.

Tärkeä aihe ja jännittävä juoni. Jäänkylmä ja kova maailma.
On kaksi asiaa, joista en pidä Oksasen tyylissä: välistä kyllästyttävän yksityiskohtainen ja runsas kerronta ja täydellinen huumorin poissaolo. Elämässähän on synkkienkin asioiden keskellä yleensä aina jotain koomista ja jopa sorretut ihmiset saattavat katsella tilannettaan välillä huumorin avulla, jaksaakseen.

Nämä kirjat ovat oman lahjakaappini kirjoja, joita on jäänyt yli, kun joululahjat on pakattu. Siellä on kirjoja vielä vaikka kuinka paljon. Katsotaan, jatkanko niillä vai syvennynkö postissa jo matkalla oleviin Amélie Nothombin kirjoihin, joissa mennään lapsuuteen. The Character of Rain kertoo maailmasta 2,5 - 3 -vuotiaan kokemana ja The Book of Proper Names siitä, miten murrosikäinen alkaa hallita omaa elämäänsä.

Vappu oli ja meni. Joskus on ollut vikkaampaakin.
Ystäväni Kuhmosta lähetti kuvan autiosta torista ja rantaraitista vapunpäivänä. Torilla oli vain yksinäinen Laukunkantajan patsas. Liikutuin ja aloin muistella niitä vuosia, jolloin elämä oli rikkainta. Asuin Kuhmossa 27-vuotiaasta viisikymppiseksi, lapset vanhinta lukuunottamatta syntyivät siellä, ja kun muutimme Kymenlaaksoon, niin nuorin seurasi lukiolaisena mukanamme. Kun 80-luvulla liikuimme Kuhmon kansoitetulla vapputorilla, niin minä huutelin hysteerisenä vilkkaiden poikieni perään, kun pelkäsin heidän eksyvän minulta ja joutuvan mahdollisesti kidnapatuiksi (hoh hoh hoo...) Me osallistuimme monta kertaa vappumarssiinkin, mutta minulle politiikka ei ollut mitenkään tärkeää. Tärkeintä oli perhe. Olen aina kokenut kaikki vuoden kiertoon kuuluvat juhlat lasten juhliksi. En bilettänyt nuorena, olin liian totinen, en siis tunne opiskelijavappua. Vasta lasten mukana vappuun tuli minulle merkitys ja ilo! Kun lapsi saa ilmapallon, hänen silmänsä loistavat ja munkit ja sima ovat parasta herkkua maailmassa.

Kun ilmapallot oli saatu ripustetuksi ikkunoihin, tulin iloiseksi. Teki mieli tehdä kaikkea kotoista, niinpä leivoin korvapuusteja ja kuuntelin samalla Muistojen bulevardia.

Tutustuminen uuteen mielikirjailijaani Amélie Nothombiin jatkuu erikoisella kolmivuotiaan lapsen elämäkerralla - kyllä, KOLMIvuotiaan. Kirja sisältää omaelämäkerrallista ainesta. Pidän Nothombin tavasta kirjoittaa oman elämänsä kokemuksista hienostuneesti, yhtä aikaa vakavasti ja koomisesti, esseehen kääntyen ja ilman liiallista tunnustuksellisuuden makua.

Japanissa, jossa tämä belgialaisten vanhempien lapsi syntyy ja elää elämänsä ensimmäiset vuodet, on uskottu, että kolmivuotiaaksi asti lapset ovat jumalia. Tämä uskomus on saanut Nothombin tarttumaan rohkeasti vaikeaan tehtävään, lapsijumalan, 'okosama', ja hänen jalustaltaan putoamisensa kuvaamiseen.

IN THE BEGINNING was nothing, and this nothing had neither form nor substance. - It was nothing other than what it was. And God knew that it was good.

Kuvattu lapsi on aluksi se, elävä mihinkään reagoimaton "putki", josta vanhemmat käyttävät nimeä Kasvi. Hän on kooman kaltaisessa tilassa, ei liiku, ei ääntele, mutta syö ja kasvaa. Putken ainoat tehtävät ovat ravinnon vastaan ottaminen, ruuansulatus ja ulostaminen. Eräässä vaiheessa vanhemmat kokeilevat jopa lopettaa ruokinnan saadakseen kasvin reagoimaan. Turhaan.
Vanhemmista on ensi alkuun vain mukavaa, kun heillä on kahden vilkkaan lapsen ohella pieni nukke, josta ei ole enempää vaivaa kuin kultakalasta. Naapuritkin ihailevat "kilttiä" vauvaa. Mutta kun lapsi täyttää vuoden eikä kehity, aletaan huolestua. Välillä vanhemmat toivovat, että heillä olisi huutajan tilalla kasvi. Sama toukkamainen veltto olotila jatkuu kaksivuotiaaksi, jolloin lapsi yhtenä aamuna nousee istumaan ja aloittaa hirveän huudon. Perhe riemastuu, isä soittaa äidilleen Brysseliin, että Kasvi on herännyt eikä olekaan kasvi ja pyytää katsomaan ihmettä.
Aikaa kuluu, ennen kuin mummi pääsee paikalle. Hän lähestyy pikku raivotarta belgialaisen valkosuklaapötkön kanssa. Lapsi ymmärtää hänen puheestaan sanat 'valkoinen' ja 'syötävää' ja maistaa. Kun porkkanapyreetä ravinnokseen nieleskellyt lapsi saa kielelleen suklaan, hän herää. Näin uinumisvaihe päättyy ja lapsesta tulee tiedostava olento.

It is I. I'm talking. I'm not an "it". I'm a "me"! You can no longer say "it" when you talk about yourself. You have to say "me".

Pleasure is a wonderful thing, for it has taught me that I am me. Me: where pleasure is. Pleasure is me. Wherever there is pleasure there is me. No pleasure without me. No me without pleasure!

Mielihyvä on lopulta se, mikä saa lapsen kokemaan, että hänen kannattaa siirtyä putkesta ihmiseksi ja tavoitella lisää kaikkea sellaista mikä tuntuu hyvältä.
Yksi kaikissa lukemissani Nothombin kirjoissa toistuva teema on nautinto elämää ylläpitävänä voimana. Ruoka ja nälkä ovat metaforia kaikelle, mikä saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, kuten kulttuuri.
Nothomb antaa huutia niukistelijoille ja selittää, miten juuri mielihyvä tekee meistä nöyriä ja kieltäytyminen elämän nautinnoista typistää ja tyhmistää.

There has always been a large group of imbeciles opposing sensuality to intelligence. They inhabit a vicious circle: they deny themselves any extravagance to exalt their intellect, and the result is they diminish their intellect. They grow more and more dull, which leads them to become more and more convinced they are brilliant. There is no greater purpose for stupidity than to believe itself brilliant.

Seuraavan puoli vuotta tyttö Amélie elää hoitajansa, Nishio-sanin, palvomana valtakuntanaan perheen pieni puutarha. Kasvit tottelevat ja kumartavat häntä. Sanoja tulee ulos, kun pikku jumala on saanut päätetyksi missä järjestyksessä hän niitä sanoo, itselleen hän on puhunut jo pitkään. Hän aloittaa puhumalla hoitajalleen lasten ja naisten käyttämää suloista japanin kielen muotoa, mutta perhettään miellyttääkseen alkaa puhua myös ranskaa, joka hänelle on yhtä ja samaa kieltä. Ei hän tiedä, että on olemassa eri kieliä.
Odotusten mukaisesti lapsi, jota vanhemmat nyt ovat alkaneet kutsua tämän omalla nimellä, valitsee ensimmäiseksi sanakseen 'mama' ja heti perään 'papa', mutta sitten menee pitkään ennen seuraavaa sanaa, joka on 'imuri'.

Kohtaaminen imurin kanssa osoittaa Nothombin kyvyn kokea ympäristö lapsen aistein. Hän näkee pitkäkaulaisen eläimen, jonka hännän äiti kiinnittää seinään ja joka sitten alkaa äännellä ja tempoa äidin kättä ja mikä ihmeellisintä niellä matosta kaikkea pientä. Lapsi seuraa imuria nelinkontin, painaa poskensa mattoon ja tuntee itsensä niin paljon imuriksi, että tekee siitä veljensä.

Ensimmäisten sanojen joukossa ovat myös sanat 'kuolema' ja 'meri', joilla on iso merkitys elämäkerrassa. Yksi tytön nimen kirjainmerkeistä tarkoittaa merta. Hän on hukkua kahdesti, ja toinen onnettomuuksista on itsemurhayritys. Lapsen sanavarastossa ei tietenkään ole sanaa itsemurha, mutta tarkoitus on selvä. Putkielämä alkaa vetää uudelleen puoleensa sen jälkeen kun lapsi on kauhukseen ymmärtänyt, että hyvät asiat voivat kadota.
Englanninkielinen kirjan nimi The Character of Rain (sateen kirjainmerkki/luonne) viittaa vesielementtiin, jota kirjassa on monessa muodossa. Alkuperäinen ranskalainen nimi Métaphysique des tubes (putkien metafysiikka) kuulostaa vaikealta markkinointimielessä, mutta ranskankielisellä alueella Nothombin nimi on niin tunnettu, että nimellä ei niin ole väliä. Putki on mukana kaiken aikaa alun katatonisen tilan jälkeenkin, uhkana ja vaarana. Karppilammikon karppien kidat näyttävät putken, joka imaisee mukaansa, ja isäkin putoaa rankkasateen pehmittämällä kadulla viemäriin.

Vaaran läheisyys on eräs lapsuuteen kuuluva asia. Se on myös yksi niitä asioita, minkä myöhemmin unohtaa. Kolmivuotiaan elämäkerta kertoo, miten lapsi yrittää muodostaa absurdiin elämäänsä lainalaisuuksia, mitä kauhuja hän kokee, miten paljon hän ymmärtää väärin ja miten paljon häntä ymmärretään väärin.

Kun lapsi himoitsee pehmoelefanttia ja melkein jo tuntee käsissään sen sileän sametti-ihon, hän saakin syntymäpäivälahjakseen jotain vanhempien mielestä hänelle paljon parempaa, eläviä karppeja kalalammikkoon ja tehtävän ruokkia niitä. Lahja saa lapsen teeskentelemään innostusta vaikka ruokintahetki on hänestä kammottavinta ikinä. Vanhempien mielestä perheessä on selvä tuleva meribiologi, "kaikkihan" sen näkevät.
Vanhempien ei kannata päätellä varhaislapsuuden mielenkiinnoista mitään tulevaisuuden varalle, koska lapsen elämä silloin on vielä egosentristä hetkessä elämisen jumalallista aikaa, jossa kaikki on hänelle mahdollista ja jonka jälkeistä aikaa hän ei pysty kuvittelemaan. Elämäkerta päättyykin lauseeseen:AFTER THAT, nothing more happened.

Toinen asia, mikä vanhempien on hyvä tietää ja mikä myös Nothombin lapsuuden muistoissa tulee esiin, on se, että lapset osaavat kaikenlaista ennen kuin he tuovat kykynsä esiin. He puhuvat päänsä sisällä, vaikka eivät sanoisi ääneen mitään. He saattavat myös lukea, kun vanhempi vielä luulee, että kyseessä on kuvien katselu. Nothombin kolmivuotias päättelee, että koska hän on oppinut siihen asti kaiken itse, kävelemään ja puhumaan, niin samalla tavalla hän oppii lukemaankin.

Tässä kirjassa, kuten Nothombin muissakin Japaniin (ja myös Kiinaan) sijoittuvissa kirjoissa on paljon asiaa paikallisen kulttuurin piirteistä. Kaksi hoitajaa edustavat erilaisia ihmistyyppejä suhteessa ulkomaalaisiin, diplomaatti-isä harrastaa Noh-laulua, saaden nimen The Singer of Noh with Blue Eyes ja japanilaisessa puutarhassa on jotain niin maagista, että se on kiinnittynyt kirjoittajan mieleen täydellisyyden metaforana, jolle ei ole vertaista.

When God required a place to symbolize earthly delights, He didn't choose a desert island, or a beach with fine sand, or a field with ripened wheat, or a lush hillside; He chose a garden.
I shared His preference, for there is no better place on earth from which to reign. In my garden fiefdom, plants were my subjects. At my command they would blossom before my eyes. This was the first Spring of my existence and I couldn't yet imagine that this vegetal refulgence would reach a high-point, and then decline.

PS Kannen suloinen valokuva on Nothombin kotialbumista. Ei ole vaikea kuvitella, mistä hän on saanut idean kuvata okosama-lapsen silmiä jatkuvasti apposen auki olevina ja tuijottavina.

PPS Ai niin, hyvää äitienpäivää! Äitienpäivä koskee kaikkia, koska meillä kaikilla on/on ollut äiti. Olemme kaikki olleet pieniä okosameja joskus.

Camilla Mickwitz julkaisi lastenkirjasarjansa Jasonista ja toisen sarjan Emiliasta Ylelle tekemiensä animaatioiden jälkeen. Jasonit on meillä luettu aivan repaleiksi, mutta Emilia-kirjoista on vielä toisellekin sukupolvelle. Mickwitz on maalannut Emilia-kirjojen kuvat vesiväreillä. Pidän niiden heleistä väreistä ja selkeydestä.
Molemmissa sarjoissa näkyy aikakausi 70-luvun puoliväli - 80-luvun alku sekä värikylläisyydessä että aiheissa, joissa on arkea, yksinhuoltajaperheitä ja usein jotain opettavaista.

Lapsenlapsi, meidän pienin, on kiintynyt kirjaan Emilia ja onni. Emilia ja isä Oskari kertovat toisilleen satua vuorotellen. Sadussa on tyttö nimeltä Emilia, joka asuu koiransa Oskarin, lehmän, lampaan ja muutaman kanan kanssa maalaistalossa. Näköalakiveltään he näkevät ystävien talot ja niiden kautta kiemurtelevan tien, joka johtaa kauas tuntemattomaan.

Eräänä päivänä Emila ja Oskari näkevät taivaalla houkuttelevia, säkenöiviä valoja, ja kun Oskari päättelee, että noin hienolta näyttävän täytyy olla se, mitä sanotaan onneksi, niin kaverukset lähtevät tavoittelemaan onnea potkulaudalla. Ohitetuksi tulevat sekä satujen lukemista tarjoava Atte, sämpylöitä leipova Selma, marjapensaidensa keskeltä huuteleva Olli että savihahmojen muovailuun kutsuva Satu. Kun onni sitten osoittautuu uutta limsaa mainostavaksi kioskiksi, jossa joku ihminen heiluttelee maistiaispulloja ja huutaa ... tämä on hyvääkin parempaa, hyvääkin parempaa, niin Emilia päättelee, että jos tuo on onni, niin kaikkea mikä tuntuu hyvältä voidaan kutsua onneksi. Sitten tuleekin kiire tekemään kaikkea sitä, minkä ohi tuli potkituksi pysähtymättä, mutta voi, liian myöhäistä: savi on kuivunut, on menty nukkumaan jne. Kotona Oskari ja Emilia ilahtuvat eläintensä näkemisestä ja nämä ilahtuvat heistä. He kiipeävät kivelleen, kääntävät selkänsä mainosvaloille ja katsovat sen sijaan tähtiä.

Minua aikuisena tarinan tendenssimäisyys huvittaa ja ärsyttää, mutta ei lasta. Onni on matka ei määränpää ja ihmiset sekä puuhastelut ovat tärkeämpiä kuin mainosten houkutukset, nämä kliseiset jutut. Lapsen mielestä tarinassa on monta hyvääkin parempaa, myös kioski on ihana.
Parivuotiaana tämä pieni tytöntyllerö, jolle kirjaa nykyään luen (äitienpäivänäkin luin parvekkeella nautiskellen) mietti tuota selitystä onnesta 'kaikkea mikä tuntuu hyvältä' ja totesi: "Miä olen se onni." Niinpä! Hän oli, ja on vieläkin, ihanassa itsekeskeisessä iässä.

Mitä onni on? Olen yhä enemmän sitä mieltä, että siihen kuuluvat erittäin tärkeänä osana toiset ihmiset. Haluaisin juuri nyt kulkea kadulla iloisessa ihmisjoukossa ympärilläni puheensorinaa ja erilaisuutta tai istua elokuvateatterissa yhdessä toisten elokuvaharrastajien kanssa. Olen kyllästynyt patikoimaan autioilla poluilla ja katsomaan elokuvia televisiosta.

Rikoin äitienpäivänä kahtakin riskiryhmään kuuluvalle yli seitsenkymppiselle suositeltua korona-ajan ohjetta: tapasin lapsenlasta sisätiloissa ja vieläpä halasin. Saahan näitä ohjeita tietysti tulkita ja käyttää järkeään. Kyseinen lapsi vanhempineen on ollut yhtälailla karanteeninomaisissa olosuhteissa kuin itsekin. Vielä ehdin tämän ennen kuin vanhemmat siirtyvät etätöistä työpaikalle ja lapsi menee kaipaamaansa päiväkotiin. Silti on jotenkin syyllinen olo.
Tiedän myös, miten minulla ei ole syytä marista, koska helppoahan minulla on ollut verrattuna niihin jotka ovat tehneet etätöitä kotona lapsen kiipeillessä hartioilla kesken palaverin tai useamman lapsen huutaessa apua läksyihinsä omien koneittensa ääressä, eikä heilläkään ole ollut työpäivän päätteeksi yhtään enempää kodin ulkopuolisia virkistymismahdollisuuksia, paitsi luonto.
Ihailen kaikkia, jotka jaksavat jatkaa eristäytymistä ilman alakuloa. Itse olen tässä hieman vajavainen, mutta sitkeä.
Meidän kirjastokaan ei ole vielä harmikseni auennut. Pääkirjastoon on annettu aikoja, jolloin saa hakea varauksiaan, mutta minä olen varannut kirjani omaan sivukirjastoon, jonka pitäisi aueta myöhemmin toukokuussa. Se on sitten ilon päivä.

Sain äitienpäivälahjaksi kaksi kirjaa, Sirpa Kyyrösen runokokoelman Nimesi onMarjatta ja Tiina Laitila Kälvemarkin romaanin H2O.

Se tunne, kun vasta punnitsee uutta kirjaa kädessään, kääntelee, lukee takakannen tekstin, katsoo alun ja miten kirja on koottu... koko ihanuus vasta edessä. Ihastunko, uppoudunko, rakastunko ja luen uudelleen, vai koenko laimeaksi, siirrän sivuun?

Nimeni on Marjatta, kyllä kiitos! Lapsena en pitänyt nimestäni. Minusta se oli vanhanaikainen, en tuntenut ketään Marjattaa. Sisarillani oli yleisemmät nimet. Luokkakaverini nimi Kirsi-Marja oli minusta huippunimi teinitytölle. Vasta aikuisena ymmärsin, miten hienon nimen olin saanut, suoraan suomalaisesta mytologiasta, joka on myös ihmiskunnan yhteistä, kansainvälistä mytologiaa. Lähes kaikki myytithän ovat yhteisiä, niin on neitseestä syntyminenkin, eri versioin eri puolilla maailmaa.
Kalevalan loppurunoissa kerrotaan, miten 'Marjatta, korea kuopus,' meni marjaan, söi suuhunsa puolukan, tuli raskaaksi ja synnytti uuden Karjalan kuninkaan, Väinämöisen työn jatkajan.
Eino Leino on Kalevalan innoittamana kirjoittanut kauniin runon Marjatan laulu ja toisen, jonka nimi on Marjatan tähdet.
Kyyrösen runokirja näyttäisi jatkavan tämän myytin sanoittamista. Takakannen tekstissä sanotaan: "Palkitun runoilijan neljäs kokoelma kirjoittaa uusiksi halun ja lisääntymisen mytologiaa."
Kansi on äärettömän kaunis, juhlava jalokiviväreineen. Sen on suunnitellut TiinaPalokoski. Minun on vaikea saada sitä loistoa valokuvaan.
Tämä kirja on kuin arvokas koru.
Käyn uteliaana lukemaan.

"Niin kauan kuin muistan, en ole asunut itsessäni yksin. On ollut myös toisia, kutsutaan niitä vaikka sivupersooniksi. Ne ovat kulkeneet mukanani yhtä itsestäänselvinä kuin kädet tai jalat tai sydän."
Takakanteen on lainattu se, mikä on ehkä olennaisinta romaanissa H2O. Miten vesi liittyy sivupersooniin, onko se ehkä keino hallita niitä? Tämä selviää, kun pääsen lukemisessani eteenpäin. Olen jo aloittanut ja tiedän, että tämä on romaani, johon uppoan.
Tässäkin kirjassa on kaunis kansi, unenomainen. Päällyksen kuva on Elina Mannisen ja suunnittelu Martti Ruokosen.
Molemmissa kirjoissa on vaikea löytää kansien tekijöitä, kuten yleensäkin. Nyt kun kirjoja luetaan myös pelkkinä teksteinä ja kuunnellaan, niin oikeissa paperikirjoissa ulkonäkö korostuu entisestään ja kuvataiteilijan nimi saisi näkyä isommin.

Kirsi Kunnaksen klassikko Tiitiäisen satupuu on kirja, jota on luettu lapsille vuosikymmenten ajan. Olen lukenut runoja tästä kirjasta videolle iltasaduksi pikkuiselle lapsenlapselle karanteeniajan korvikkeena, mutta oikea lukeminen tapahtuu tietenkin sylissä. Omat mielirunoni ovat unirunot Aa aa lapsoseni ja Tiitiäisen tuutulaulu. Kun luen näitä suggeroivalla äänellä niin lapsen silmät alkavat painua ja meinaan itsekin nukahtaa.

Tiitiäinen metsäläinen
pieni menninkäinen,
keinu kuusen kainalossa,
tuutu tuulen kartanossa,
sammuta siniset tähdet.

Tämän vuoden Kirsi Kunnas runopalkinnon ovat saaneet lounaissuomalaisella murteella runoja kirjoittava Heli Laaksonen ja pohjoissaameksi kirjoittava Niillas Holmberg. Syrämellise onnittelu! Ollu lihku! (En ole kyllä varma, ovatko nämä toivotukset oikein, mutta yritin.)

"Minun on pakko kertoa tuosta tytöstä." Kun kirja alkaa näin, niin minulle tulee kiire lukea tuosta tytöstä.
Tiina LaitilaKälvemark on kirjoittanut vangitsevan kuvauksen naisesta, kolmikymppisestä Hesteristä, jonka sisällä mekastaa kaksi sivupersoonaa häiritsemässä. Arkielämä on vaikeaa, eivätkä parisuhteetkaan onnistu. Hanin on vaikeaa olla uskollinen, Ofelialle ei kukaan kelpaa, eikä Hester uskalla näyttää koko itseään kenellekään.

Miksi Hester ei muista mitään ennen erästä uudenvuoden iltaa parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän, 11-vuotias, oli tälläytynyt liian pienen mekkoon ja kimmeltäviin sukkahousuihin eikä saanut kuitenkaan lähdetyksi toisten mukana juhliin?
Hänen sisällään on joku, jota hän ei tunne. Tai pikemminkin: joku, jonka hän on tuntenut, mutta melkein unohtanut.

Hesterillä on epävakaa lapsuus. Hörhö hieroja-astrologi äiti elää polyamorisissa suhteissa eikä erottele aikuisten ja lasten asioita, ja yhden runokirjan kirjoittanut isä on lähtenyt etsimään itseään Goalle. Väki vaihtuu Aurinkokiventiellä kaiken aikaa ja tyttö sysätään mummolle, kun hänen kanssaan ei jakseta tai viitsitä olla. Hulluttelevalle äidille tyttö on mieluisinta villinä Hanibanina, mutta mummin kotona on oltava tiptop kympin tyttö.

Vesielementti on kirjassa esillä monin eri tavoin.
Tytölle rakkaaksi käyvä äidin uusi kumppani, puolalainen työmies Jacek Malik on rakentamassa suojavalleja kaupunkia uhkaavaa yhä ylemmäs nousevaa merivettä vastaan. Katastrofiyönä tytön kotona tapahtuu muiden outojen asioiden ohessa iso vesivahinko.
Tyttö löytää päässään olevaan kohinaan apua vedestä, vaikka toisaalta pelkää sitä. Parasta on sukellus, mutta helpotusta tulee vähemmästäkin, vaikka sormen kastamisesta vesilasiin, jos ei isompaa vettä ole saatavilla.
H2O on myös kaksi H:ta ja yksi O, Hester, Hani ja Ofelia tai Hani, Hanna P ja Olivia. Hesterin mieltä hallitsee välillä lapsekas, harkitsematon Hani ja välillä kontrollifriikki Olivia. Hanna P on jotain haudattua, sysimustaa. Lapsena Hanna P oli tarpeen vaivuttamaan tytön uneen tai unenkaltaiseen apatiaan. Aikuisena se on väijymässä niinä hetkinä, jolloin Hester masentuu tilanteestaan.
Itken sitä, mitä en muista tai ymmärrä.
Sitten itken Oliveria. Itken sitä, että rakastan häntä, mutta en pysty seurustelemaan hänen kanssaan.
Itken itseäni. Sitä, että olen monta, mutta niin yksin.

Jacekin vakava sairastuminen sysää Hesterin penkomaan menneisyyttään. Hän käy kaikkien niiden ihmisten luona, jotka ovat olleet läsnä sinä katastrofiyönä, jolloin se, mitä aiemmin oli tapahtunut lyhyinä välähdyksinä, hallinnan menettäminen "jollekin toiselle", muuttui pysyväksi taisteluksi.
Läheiset sekä salaavat asioita että myös muistavat ne eri tavoin. Jacek on kuolinvuoteellaan välillä jo muissa maailmoissa ja mummon mieli on häipymässä dementiaan. Sivupersoonilla olisi oikea tieto, mutta he riitelevät siitä, miten paljon Hesterin pitäisi antaa muistaa. Hani olisi valmis hölöttämään kaiken, mutta Ofelia blokkaa hänet kerta toisensa perään.

Uskaltaako Hester Hanna Ofelia sukeltaa syvään veteen?

Laitila Kälvemark rakentaa henkilönsä ihailtavan eläviksi. Näen Maria-äidin ystävineen intianpuuvillamekoissaan ja Jacekin ruutupaidassaan. Jokaisella on oma erottuva kielensä, Jacekilla siihen sekoittuu puolankielsiä sanoja.
Rakastun lukemiseni edetessä lempeään Jacekiin, joka tuo normaaliutta Hesterin elämään. Ei ihme, että Oliver, jota Hester rakastaisi, jos pystyisi, on paljolti samanlainen mutkaton ja rehti, fyysistä työtä tekevä mies.
Jacekin vuoteen vierellä Hester viipyy kaikkein pisimpään pohtimassa mielensä omituisuutta. Jacek kyselee, eivätkö nämä tyypit voisi kuitenkin olla vain rooleja, ja Hester tekee parhaansa selittäessään, että niin ne aluksi olivatkin. Nykyään hän on useimmiten itse se joka hallitsee, "on keskellä", mutta toiset ovat silti mukana, niin että hän tuntee heidän läsnäolonsa taustalla ja kuulee sekä näkee heidät kuin kameran välityksellä
Osa niistä on muistuttanut enemmän varjoja kuin varsinaisia persoonia. Monet ovat myös häipyneet vuosien mittaan, tai ainakin liuenneet siinä määrin, ettei niistä kannata puhua. Niin kuin se vihainen ja vihreäpäinen, joka ennen teki kaiken kielletyn ja vaarallisen: sukelsi korkeimmasta hyppytornista ja katkaisi kaulan mummon jeesuspatsaalta.
Nykyään uskallan suuttua itse.
En tarvitse sitä enää.

Tarinan jännite kestää, vaikka järjestelmällinen Ofelia eräässä vaiheessa kertoo kaiken yksityiskohtaisesti. Sen jälkeen alan jännittää, saako Hester koskaan tietää ja miten hänen käy.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö, DID, eli monipersoonahäiriö on vakava persoonallisuuden häiriö, jonka taustalla on lähes poikkeuksetta jatkuva ja vakava lapsuudenaikainen trauma. Laitila Kälvemark selittää tämän loppusanoissaan korostaen sitä, että hänen romaaninsa ei ole autenttinen, lääketieteellinen tapauskuvaus, vaan monipersonahäiriöstä inspiraationsa saanut fiktiivinen teos.

Usein trauman aiheuttaja on lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, mutta on muunkinlaista lapsen minuuteen puuttumista niin että se joutuu uhatuksi ja kuolemanvaaraan. Silloin mieli löytää avun sivupersoonista, jotka ottavat vastaan väkivallan blokaten pääpersoonan. Tästä armahtavasta blokkaamisesta seuraa aukkoja muistiin. On vielä sanottava, että kaikki muistiaukot eivät johdu tästä. On mm. isoja menetyksiä, joissa muistamattomuus auttaa lapsen mieltä kestämään tapahtuneen.
Tätä romaania lukiessa jouduin vihan valtaan ymmärtämättömiä aikuisia kohtaan. Eiköhän tärkein asia lapsen kasvatuksessa ole antaa hänelle suojaa.

Helsingin Sanomien arvostelussa 25.4. Vesa Rantamo kirjoittaa:
"Laitila Kälvemark on ajatusleikeistä kiinnostunut kirjailija, tavalla joka tuo mieleen nobelisti J. M. Coetzeen. Tärkeintä hänen kirjoissaan ei ole historiallinen tarkkuus tai tunnistettavat tapahtumapaikat, vaan yksilöllinen tapa etsiä vastauksia suuriin kysymyksiin – yhtä hyvin sisäisiin, identiteettiä koskeviin, kuin omaa aikaamme määrittäviin ongelmiin."
Ei siis ihme, että uppouduin tähän romaaniin, onhan Coetzee mielikirjailijoitani.

Katselin postausluonnostelujani ja osuin kivaan aakkoshaasteeseen, jonka olen siepannut joskus Ritalta Kieltenopettajan kotiblogista. Tehtävänä on käyttää oman sukunimen ensimmäistä kirjainta ja vastata tiettyjen otsikkosanojen alle sanalla joka nousee mieleen. Minä tietysti intoudun myös selittämään, miksi valitsen juuri nämä sanat.

VAATE: mekko
Käyttäisin vain mekkoja, jos asuisin lämpimämmässä paikassa. Arvostan naisellisuutta, mutta voi, housut ovat niin käytännölliset pohjoisessa ilmastossa.
Koen mekko-sanan outona, mutta käytän sitä paremman puutteessa, koska leninki-sanaa ei enää käytetä. Lapsuuden murteessani naisen kokopuku oli nimeltään hame ja vyötäröltä alkava vaate oli puolihame. Käytän siskojeni kanssa jutellessani edelleen näitä sanoja. Mekko kuulostaa korvaani paljolti pikkutyttösanalta, samalta kuin nekku ja nukke. Varmaan tämä sana on alkujaan ollutkin rajatumpi. Aikuisella naisella mekko on minusta hyvä sana marimekolle tai rantamekolle, löyhille vaatteille. Englannin kielessä tällaista vaatetta kutsutaan sanalla 'muumuu', joka on peräisin havaijilaisesta kulttuurista.

JUOMA: maito
Kylmä maito on joskus ihanaa ohuen ruisvoileivän kanssa, jonka päällä on hyvää juustoa ja suolakurkkua ohuina viipaleina.

PAIKKA: merenranta
Merenranta on tilaa, avaruutta, onnea. Se on parhaimmillaan lämmin ja yhteisöllinen eteläinen biitsi elo-syyskuussa, mutta tunnelmallinen on myös hurja, kylmä ranta syysmyrskyn aikaan.

RUOKA: muusi, marjat
Lohturuokaa, hyvää semmoisenaan voinokareen kanssa. Olen vaatimaton ruoan suhteen. Syön usein tähteeksi jäänyttä riisäkin niin että lämmitän sen ja laitan oheen hyvän salaatin, ja pelkkä pasta on ihanaa parmesaanin kanssa.
Marjat maistuu, varsinkin luonnonmarjat.

ELÄIN: makaki
Apinat ovat lähisukulaisiamme ja siksi niin kiinnostavia.

TYTÖN NIMI: Mirjami, Maiju
Maiju on lempinimeni. Mirjam tai suomalaisittain i-päätteellä Mirjami on minusta naisellinen ja kaunis tytön nimi.

POJAN NIMI: Mikko
Oma poika.

AMMATTI: myyjä
Kun olin opettajan urani alussa stressaantunut ison koulun systeemeissä, niin huokailin, miten upeaa olisi olla kaupan myyjä, jolla ei työ tulisi illalla mukana kotiin. Mies haaveili samasta syytä rakennusmiehen töistä. Hyvä kun jaksoimme odottaa. Myöhemmin huomasimme haaveksimemme töiden haittapuolet. Myyjän töitä olen tehnyt opiskeluajan kesätöissä ja harrastellut myöhemmin kirppispöydän takana torilla.

KUVAUS HENKILÖSTÄ: miehekäs, mietteliäs
Miehekkyys on minusta miehissä ihanaa. En ala nyt määritellä sitä. Olen usein mietteliäs, jään tuijottamaan 'maa kutsuu maijua' -tyylisesti. Tätä tapahtui työssä ollessa välituntivalvojanakin. Oppilaat pyörähtivät eteeni: "Mitä siä Mentula tollotat?"

JOKA KODISSA: mielipaikka
Minun mielipaikkojani kotona ovat olkkarissa lukutuoli, jossa on pieni keinutuoliominaisuus ja omassa työhuoneessani tässä näin tämän koneen ääressä, joka on seinästä seinään ulottuvalla työtasolla. Työtaso on täynnä kirjoja ja kaikkea "tarpeellista".

Tätä listaa oli hauska tehdä. Olen jo suunnitellut toisenkin aakkosjutun ensimmäisen (omaa sukua) sukunimeni kirjaimelle.
Suosittelen tehtävää viihteeksi ja leikkisäksi välipalaksi kaikille kirjoittamisesta nauttiville.
Tämä haastehan kuuluu sarjaan "tutustu bloggariin", joten olkaa hyvä: tällainen mää olen, m-kirjaimella kerrottuna.

Kuva on Aarni Penttilän kirjoittamasta ja Asmo Alhon kuvittamasta kirjasta Aapiskukko koteja varten, jonka alkuperäinen julkaisuvuosi on 1938. Minulla on 16. painos vuodelta 1978. Kirjassa äestetään hevosen vetämällä äkeellä, pestään saavissa pyykkiä ja istutetaan käsin perunaa. Mennyttä maailmaa.

Päätin jatkaa aakkostehtävää vielä oman ns tyttönimeni alkukirjaimella.
Otsikot on siis vakio ja kaikki vastaukset pitää alkaa k-kirjaimella.

VAATE: korut, hopeiset
Kellertävälle iholleni hopea on parempi koruväri kuin kulta. Pidän myös helmistä ja muista valkoisista koruista.

JUOMA: kahvi, vahvana
Kahvi voileipineen ja sanomalehdet on hyvä aloitus päivälle. Toinen kahvihetki päivässä on päiväkahvi, usein espressotyyppinen jonkin pikku herkun kera.

PAIKKA: koti, Kreikka
Kreikka oli ensimmäinen Välimeren maa, jonne lähdin aurinkolomalle. Sitten tulivat Turkki ja Espanja.
Aapisessa, josta otin kuvan edelliseen kirjoitukseeni on runo nimeltä "Kotoinen ja vieras". Siinä asetaan kaikki kotoinen paremmaksi kuin vieras: "Koria kotoinen leipä, jos on täynnä tähkäpäitä; vihavainen vieras leipä, vaikka voilla voideltahan." Itse arvostan molempia. Kun kotoa lähtee välillä pois, sen näkeee uusin silmin. Sekin pitää paikkansa, mitä luin jostain hiljattain ja nappasin talteen, ote Gustave Flaubertilta:"Matkustaminen tekee vaatimattomaksi, kun näkee, miten pienen tilan kukin meistä maapallolla täyttää."

RUOKA: kaurapuuro, kermaiset kastikkeet, konvehdit
Kaurapuuroon ei kyllästy ikinä, vähän marjoja joukkoon, nam. Suklaata nautin lähes joka päivä kahvin kanssa tai iltamutusteluna televisiota katsellessa pähkinöiden kera.

ELÄIN: karhu, kissaeläimet
Karhun lutuinen kömpelö mesikämmenmäisyys ja leijonan uljuus viehättävät minua.

TYTÖN NIMI: Kreetta, Kirsi, Kukka-Maaria
Jotkut nimet vain kuulostavat kauniimmilta kuin toiset.

POJAN NIMI: Konsta, Karl-Ove
Konsta on yksi lapsenlapsistani, ja kyllähän te Karl-Oven tiedätte!

AMMATTI: kirjailija
Kiitos kirjailijat, miten minä tulisin toimeen ilman teitä!

KUVAUS HENKILÖSTÄ: kohtelias
Olin niin tyytyväinen, kun Maria Lohela kirjoitti, mihin asioihin hän oli kyllästynyt entisessä puolueessaan: ilkeilyyn ja näsäviisasteluun. Semmoinen nenäkäs keskustelutyyli, jossa ei pysytä toisen esiin ottamassa asiassa, vaan blokataan keskustelu vääntämällä asioita nurinpäin ja sanomalla, että entäs sitten tämä ja nämä ja eikö meidän pitäisi puhua mieluummin tästä ja tuosta, tällaista lyttäämistä on ollut ikävää seurata niin politiikassa kuin somessakin.
Toinen asia missä kohteliaisuus on tullut mieleeni viime aikoina oli, kun luin Me Naiset -lehdestä ohjeen "Älä sano ehkä, jos oikeasti haluat sanoa ei" ja siihen liittyvän selityksen, että joskus on myös hyvä sanoa kyllä, jos haluaa kokea uusia asioita, mutta ehkättely pitää kerta kaikkiaan lopettaa. Tämä on minusta aivan väärä, itsekäs ja epäkohteliaisuuteen ohjaava käyttäytymisohje. Tottakai me joudumme usein tilanteisiin, joissa pitää kieltäytyä jostain ehdotuksesta juuri sanomalla "ehkä, ehkä joskus myöhemmin, katsotaan nyt..." jne. Itse olen ollut sekä torjuja että torjuttu juuri tällä tyylillä ja se on toimiva tapa elää yhteisössä.

JOKA KODISSA: kotihengetär
Yleensä tällä tarkoitetaan naista, ja päätehän on naiseen viittaava. Meillä minä olin alkuun paljolti tätä, mutta miehestä on vuosien mittaan tullut yhä enemmän kotihengetär - pitäisikö sanoa henki, jos ei saa käyttää sukupuolittuneita päätteitä. Meidän kotihenkemme pesee ikkunoita minun kirjoitellessani näitä höpinöitäni ja suunnittelee, miten kohentaisimme kotia. Aplodeja.
Minun kotihengettären rooliini kuuluu korvapuustien ja kakkujen leipominen. Se on vaatehuollon ohella kotityötä, josta pidän.
Ai nyt on pakko etsiä juuri tähän kohtaan sopiva kuva. Se on syksyltä 2004, kun meitä pyydettiin mieheni kanssa haastatteluun paikallislehden hauskaan juttusarjaan nimeltä Parisuhdepajatso.

Alkukuva on Pikku-Marjan eläinkirjasta, jonka runot ovat Laura Latvalan ja kuvat Helga Sjöstedtin. Meillä on kymmenes painos vuodelta 1970. Kirja on julkaistu vuonna 1947 ja on myydyin lastenkirja Suomessa. Runoja on myös sävelletty lauluiksi, joita useat artistit ovat esittäneet.

Toista maata (2010) on ruotsalaisen Marjaneh Bakhtiarin kirjoittama monipuolinen romaani. Se on romaani elämästä perheessä, jossa on murrosikäisiä tyttöjä. Se on myös tarkkanäköinen yhteiskunnallinen kannanotto maahanmuuttajuuteen ja erilaisiin ennakkoluuloihin. Kirja kertoo median vallasta mielipiteiden muokkaajana ja siitä, miten ihmiset loppujen lopuksi ovat samanlaisia kaikkialla.
Marjaneh Bakhtiari muutti kuusivuotiaana perheensä kanssa Ruotsiin Iranista. En käytä hänestä nimitystä maahanmuuttajakirjailija, koska hän kyseenalaistaa sanan maahanmuuttaja ja kysyy, milloin se muuttaminen oikein loppuu, milloin saa olla maahan muuttanut.

Bakhtiari ei kerro vain perinteistä tarinaa siitä, miten maahanmuuttajat kärsivät, kun heidät niputetaan keskenään samanlaisiksi ja alempiarvoiksi kuin alueen syntyperäiset asukkaat. Hän kertoo myös, miten heitä alistetaan ja nolataan täysin päinvastaisella tavalla, aiheettomalla hymistelyllä ja kohtelemalla kuin ymmärtämätöntä lasta.
Hän pysähdyttää meidät kokemaan ilmapiirin taksikopilla, jossa farsinkieliset arkkitehdin koulutuksen saaneet bussikuskin työhönsä väheksyen suhtautuvat nauravat Åkelle, porukan ainoalle syntyjään ruotsalaiselle tämän selän takana Åken ikävöidessä ajatustenvaihtoa skooneksi toisten omanlaistensa, autoista kiinnostuneiden jätkien kanssa.
Eräällä kirjan päähenkilöistä yliopistomies Mehrdadilla on työhuoneensa seinällä teksti "En halua tuntea/ olevani toista ylempi/ enkä toista alempi/ Sillä siinä on ylemmyyden alku". Tämä on kiteytys siitä, mitä Bakhtiari haluaa tähdentää kirjassaan. Hän haluaa, että me näemme yksilöt, emme streotypioita.

Kirjan alkukielinen nimi Kan du säga Schibbolet viittaa Raamatun tarinaan, jossa neljäkymmentäkaksituhatta efraimilaista joutuu tapetuksi, koska eivät osaa ääntää sanaa šibbolet (tähkä) oikein.
Kieli on tärkeä asia Bakhtiarin kuvaamien ihmisten elämässä. Mehrdad, joka korostaa kulttuurierojen ohi katsomista ja ihmisten samankaltaisuutta kaikessa olennaisessa, puhuu huolitellumpaa ruotsia kuin syntyjään ruotsalaiset, teini-ikäisillä niin Malmössä kuin Teheranissa on oma kansainvälinen kielensä ja amerikkalainen kulttuurinsa ja vanhat pari sanaa ruotsia osaavat maahanmuttajat sekä kotiäideiksi jääneet huonosti ruotsia puhuvat kokevat sivullisuutta koko maahanmuuton jälkeisen elämänsä ajan.
Kirjan koskettavimpia kuvauksia on kuvaus Mehrdadin äidistä, vain farsia puhuvasta Shamsista, joka ei pääse poikansa tv-haastattelun yleisöön, vaan jää istumaan bussipysäkille, jossa pitäisi vaihtaa bussia, käsilaukku ensimmäiseen bussiin unohtuneena pystymättä selittämään kenellekään ahdinkoaan.
Yhteiskunnallisesti aktiivisen Mehrdadin vaimo Noushin on ollut hänkin nuoruudesssaan vähintään yhtä lailla aktiivinen vallankumouksellinen kuin miehensä, mitä tytärten on vaikea uskoa huonosti ruotsia puhuvasta, valjusta naisesta.
Kirjailija on sirotellut sinne tänne farsinkielisiä ajatuksia ja dialogia, jotka jätetään kääntämättä. Näin lukijakin saa vähäisen kokemuksen siitä, miltä tuntuu, kun ei ymmärrä kieltä.
Samaistuin kielipuolisten ulkopuolisuuteen kahdesta ajankohtaisesta syystä:
1) "koronavanhuus" ja 2) digilaitteet, joiden kanssa olen jatkuvasti ymmälläni.
Mieheni hankki meille uuden modeemin, josta seurasi whatsappin ja tulostuksen uudelleen asentamista ja kaikenlaista harmia. Lisäksi hän kalibroi minun koneeni värejä, mikä ei aivan onnistunut toivotusti: pelkäsin, että koko kone räjähtää, kun näyttö alkoi leiskua kuin revontulet. Olen täysi ummikko näissä asioissa, enkä pärjää omin taidoin, mutta paljon minua taitamattomampiakin on, jopa nuoremmissa. Kun koronaepidemiassa päälle 70-vuotiaat - aivan aiheesta, ja suurkiitos ! - neuvottiin pysymään turvassa kotona, niin siinä sivussa minulle tuli semmoinen imagon päivitys, että voi surku, sivuraiteillahan tässä ollaan, ja miten en sitä ole jo aiemmin ole käsittänyt. Silti tällaiset kokemukset ovat vain häive siitä, mitä sellainen ihminen kokee, jolle portti yhteiskuntaan on kiinni kielen osaamattomuuden vuoksi.

No, palatakseni takaisin Bakhtiarin kirjaan, listaan sen ansioina tärkeän teeman lisäksi huumorin, kielen ja moniulotteiset henkilöhahmot.
Erikoiskiitos Leena Peltomaalle, joka on suomentanut kirjan, niin että me kuulemme hänen suomennoksessaan niin nuorten hiphop-vaikutteisen kielen, Åken skånskan kuin Noushinin virheellisen ruotsinkin.

Kirjan tärkein juonikuvio on teinien, Parisan ja Baranin matka vanhempien synnyinmaahan Teheraniin. Parisilla missiona on "aitojen" kuvien nappaaminen köyhyydestä, hunnutetuista naisista ja parrakkaista miehistä koulutyötään varten. Pikkusisko Baran pakotetaan mukaan mummia tapaamaan. Serkku Negar, DJ Nigga, tekee kaikkensa, että sisarukset näkisivät vain hänen rajaamansa Teheranin, jossa rikkaat nuorevat ajelevat katumaastureilla alkoholin ja huumeiden höyryisistä bileistä toisiin, "koska eihän Iran nyt mikään Saudi-Arabia ole".
Kirjassa on muitakin juonikulkuja, joista liikuttavimpana pidän leskeksi jääneen Åken ja hänen iranilaisen anoppinsa yhteiseloa ja ystävyyttä ilman yhteistä puhekieltä.

Bakhtiarilta on ennen tätä romaania ilmestynyt samanaiheinen romaani Kalla det vad fan du vill vuonna 2005. Se on suomennettu nimellä Mistään kotosin.
Minusta nuo ruotsinkieliset nimet ovat paljon hauskemmat ja enemmän kirjan tyylin mukaiset kuin suomennoksiin valitut totisemmat nimet. Kun kirjan alussa kiitellään "likkoja ja jätkiä" ja kiitossanat lopetetaan sanoihin "Ja Jan-Erik, ilman sua ei kirjaakaan", niin nimi saisi olla samaa linjaa. Ja katsokaa nyt kanttakin!

Lueskelin, mitä tästä kirjasta on lehdissä ja blogeissa kirjoitettu kirjan ilmestymisen aikoihin. Joissain kirjoituksissa kirja on saanut sapiskaa liiasta pituudesta. Minusta tähän aiheeseen kyllä sopii pitempi muoto, 604 sivua tuntui sopivalta, ei pitkitetyltä eikä toisteiselta. Bakhtiari haluaa tuoda esiin kaikki mahdolliset mielipiteet, joten henkilöitäkin on paljon. Eri ikäluokissa on erilaista ajattelua ja esimerkiksi Mehrdadin opiskelijoissa on sekä niitä, jotka arvostavat hänen näkemystään että niitä, jotka käyvät kampanjaa hänen erottamisekseen rasismin vuoksi. Esimiehellä aiheuttaa päänvaivaa, voidaanko maahanmuuttaja tuomita rasismista maahanmuuttajia kohtaan, varsinkin kun hän vain korostaa sitä, että heihin pitää suhtautua kuten muihinkin.
Koen, että Bakhtiari puhuu Mehrdadin suulla. Hän mainitsee eräässä kohtaa Jonas Hassen Khemirin romaanin Ajatussulttaani (Ett öga rött) ja oman esikoisensa, joista molemmista intoiltiin juuri maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä tilanteessa Bakhtiarin huumori kääntyy ironiaan päin. Kuulen Mehrdadin luennoivan äänen tv-väittelyssä juuri ennen kuin keventävä musiikki taas katkaisee keskustelun: "Kukaan ihminen ei ole itsestäänselvyys."
Tarvitseeko tätä itsestäänselvää asiaa yhä vain tähdentää? - Tarvitsee.
Kun Åken iranilainen anoppi pahoittelee, että Åke-rukka on vienyt autonsa arabien korjaamoon eikä ruotsalaiseen, useimmat meistä alkavat tehdä mielessään eräitä yleistäviä johtopäätöksiä tai torjua niitä. Kyseessä on kuitenkin vain nämä tietyt korjaamot, tämä tietty vanharouva ja hänen vähän hupaisakin käsityksensä ja Åkesta huolehtiminen, jolle voi hymyillä hyväntahtoisesti.
Armoton Bakhtiari ei päästä meitä helpolla.

Haluan laittaa tänne loppuun Marjaneh Bakhtiarin kuvan kirjan takaliepeestä. Hän näyttää niin mukavalta, niin helposti lähestyttävältä ja kertakaikkisen kivalta ihmiseltä, mikä näkyy tekstissäkin.

Bakhtiarilta ei ole suomennettu kuin nämä kaksi romaania. Ehkä elvytän ruotsin kielen taitoani ja luen jatkoksi Födelsedagen, Farväl till dem på land tai Godnattsagor för barn som dricker (ohho!). Kuulostavat houkuttelevilta nämäkin.

Olen yllättynyt siitä, miten todella tasokas Otto Gabrielssonin kirja on.
Suhtaudun joidenkin huonojen lukukokemusten vuoksi hienoisella epäluulolla ja pelolla ns tunnustus- tai paljastuskirjallisuuteen, mutta Rikkaruoho vakuutti minut monella tavalla. Se on tasokas, erittäin hyvällä kielellä kirjoitettu pohdiskelu vaikeasta ihmissuhteesta ja siitä irti pyristelystä. Kirjassa on myös erilaisia esseen alkuja, joista kirjoittajan on hyvä tulevaisuudessa jatkaa, jos siltä tuntuu.

Olen iloinen, että tämä kirja on juuri tällainen: kirjeen muotoinen, palavasti kirjoitettu torjutun rakkauden kuvaus. Tällaisena siinä on paloa, jota kirjeen vastaanottajan, kyynisen isän, yhdessäkään kirjassa ei ole ollut.
Gabrielssonin kirjan vahvuus on se, että se on niin tosi.

Isä Jörn Donner, jolle kirjeenmuotoinen teksti on osoitettu, on usein kirjoittanut kirjoja pakonomaisesti, kun ei ole kirjoittamattakaan osannut olla, ja julkaisykynnyshän on hänelle ollut matala. Kirjojen määrä voittaa mielestäni JD:n kohdalla niiden laadun. Viimeisen yhdessä Rafael-pojan kanssa kirjoitetun kirjan kohdalla ihmettelin, miksi kustantaja edes julkaisi sen. Vanha kirjailija saattaa menettää arvostelukykynsä oman tekstinsä suhteen, mutta eihän kustantamon olisi pakko julkaista tekstiä, josta näkyy, että se on kirjoitettu laimeasti tylsien päivien täytteenä. Ja olihan siinä Rafaelillakin vastuunsa. Haluttiinko siinä hyötyä JD:n maineella?

Otto Gabrielsson syntyi ruotsalaisen elokuvaohjaajan Lisbet Gabrielssonin ja suomalaisen kulttuurihenkilön Jörn Donnerin suhteesta tämän ollessa töissä ja naimisissa Tukholmassa. Samana vuonna JD sai lapsen myös suomalaisen Meri Vennamon kanssa. Hän on kuvannut näitä kahta keskimmäistä lastaan erehdyksiksi ja valitettaviksi sattumiksi. Pojistaan puhuessaan hän on aina tarkoittanut vain kahta viimeistä poikaa, vaikka hänellä on heidän ja hylätyn Oton lisäksi myös kaksi muuta "sattumalta tuotettua" poikaa nuoruuden avioliitostaan.
Haastattelussa JD on sanonut myös suunnitelluista pojistaan, että hän ei tapaa heitä, jos heidän seurassaan on tylsää.

Toteat Mammutin ruotsinkielisen laitoksen takakannessa selvinneesi hengissä. Vertaat itseäsi muinaiseläimeen, joka on taistellut yksin tiensä toiseen aikakauteen. Ikävä kyllä et ole ainoa, jonka näkemysten ja käyttäytymismallien olisi suonut jäävän historiaan ajat sitten. On lukemattomia ihmisiä, jotka edelleen hylkäävät lapsensa päästäkseen loistamaan estradeilla, taidenäyttelyiden avajaisissa ja julkistamistilaisuuksissa kädessään lasillinen ilmaista, hapokasta valkoviiniä. Ei ole vain surullista, vaan myös todella kiusallista, että täällä edelleen talsii sellaisia muinaiseläimiä.

Otto Gabrielsson on kymmenvuotiaasta asti, jolloin vasta sai tietää isänsä nimen, yrittänyt pitää yhteyttä häneen ja päässyt tapaamaankin isäänsä lapsuusvuosina kerran vuodessa kesähuvilalla ja myöhemmin audienssiluonteisesti ohimennen jossain hotelleissa, aina omasta aloitteestaan. Nyt hän odottaa innolla kulttuuripappansa elämäkertaa. Se, mitä isä on kirjoittanut lapsistaan on murskata hänet. Kirjassa, jonka Otto nimeää uudelleen "Papputti - kertomus kulttuuripapasta", hän saa selväsanaisen vastauksen siihen, mitä hän on ollut isälleen. Tähän asti hän oli voinut sentään odottaa ja kuvitella, että jonain päivänä isä kiinnostuu hänestä ja jopa tukee häntä, henkisesti tai edes aineellisesti.
JD:hän oli mennyt röyhkeydessä niin pitkälle, että oli vastineeksi isyytensä myöntämisestä pyytänyt Oton äidiltä allekirjoituksen laatimaansa paperiin, jossa kieltäytyi elatusmaksuista.

Onko arvokasta käytöstä, ettei halua tukea lapsensa kasvua edestaloudellisesti? Kaikilla eläimillä kuluu resursseja jälkeläisten ruokkimiseen. Modernissa yhteiskunnassa tarvitaan rahaa, jota vaihdetaan ruokaan, lämpöön ja kattoon pään päällä.

Häpäisy, mikä on mustana valkoisella Mammutissa on käännekohta, joka saa Otto Gabrielssonin aloittamaan eron rakentamisen isäänsä. Tätä prosessia vauhdittaa isän käyttäytyminen "toisen erehdyksen" Susanna-tyttären hautajaisten yhteydessä. JD antaa lehdille lausuntoja, joissa kuvailee Susannaa halveksivasti alkoholistiksi ja luuseriksi, ja kun Otto tulee sisarensa hautajaisiin, "papputti", joka niihin ei osallistu, epäilee, että reissun oikea syy Otolla on päästä häntä tapaamaan ( ! ). Miksi osallistua "typeriin hautajaisiin".

Suomessa JD:tä on monesti kehuttu rehellisyydestä ja röyhkeästä provosoijan roolista, tosin aivan hänen viimeisinä vuosinaan kritiikkiäkin alkoi näkyä. Nykyään provosointi ja oman omituisuuden paljastelu ei ole enää niin ainutlaatuista, koska sitä on kaikkialla.
Gabrielsson näkee isänsä pahantuulisuuden, tunteettomuuuden, ynseyden ja pelleilyn median kanssa murrosikäisen uhitteluna. Hän tarkastelee haastattelua, jossa JD käyttäytyy toimittajaa kohtaan välinpitämättömän halveksivasti ja antaa kuvaajalle vaikutelman, että tälle on suuri kunnia saada kuvata halutonta ja ylimielistä suuruutta, jonka nimi on "J".
Gabrielsson hymyilee, kun huomaa, että mammutti-isä onkin teinipoika, hyvissä puitteissa elävä suomenruotsalainen pikkukovis, joka ei tottele auktoriteetteja, polttaa ketjussa ja rehvastelee ympäriinsä sosiaalisella vastuuttomuudellaan.
En ole koskaan nähnyt aikuisen ihmisen liikkeiden, katseiden ja äänensävyjen uhkuvan niin selvästi murrosikää.

Gabrielsson on melkein valmis psykologi. Nuoruus ja ammattiin valmistauminen ei ole ollut helppoa. Psykologian tuntemus näkyy kirjassa. Hän pohtii psykologian tehtävää nykyajassa niin mielenkiintoisesti, että toivon hänen kirjoittavan tästä aiheesta lisää.
Hän kirjoittaa raikkaasti myös luontosuhteestaan, ruotsalaisesta koulusta, digimaailmassa elämisen harmeista ja eliitin olemuksesta, jota kohtaan tuntee syvää halveksuntaa.

Otto Gabrielsson ei ihmettele isänsä saamia kunniamerkkejä ja palkintoja, koska on nähnyt, että kulttuuripapat myöntävät niitä huolettomasti toisilleen. Eliitille tärkeää on raha, toistensa kanssa seurustelu ja poseeraaminen. Kirjailijantyö on heille vain kulissi.
Ruotsin akatemian kohun ei olisi Gabrielssonin mukaan pitänyt olla niin suuri uutinen, koska kulttuurialan taloudellinen ja moraalinen korruptoituneisuus on näkynyt jo pitkään.
Ette elä taiteelle vaan taide elää teille. Kirjoittaminen on tapa korjailla ja maalata yhä uudestaan kauan sitten lahonnutta, matojen syömää paneelia, jotta jälleen yksi painomustekerros ylläpitäisi suurta valhettanne.

Gabrielsson kirjoittaa tavoitteenaan sekä löytää isänsä että päästää irti. Motivaatiota näin pitkän ja seikkaperäisen kirjeen laatimiseen (lyhyempiäkin hän on kirjoittanut saamatta kunnon vastausta) on lisännyt myös se, että isä vihdoin oivaltaisi itsekin millainen on.
Lopuksi haluan kiertää sinut ja tasoittaa täräyttämällä pallon maaliin. Kuulla, kuinka peli vihelletään päättyneeksi. Kiittää hyvästä mutta kovasta ottelusta ja lähteä sitten eri teille.

JD ehti kuolla ennen kirjan julkaisua. Hän kuuli kyllä, että siitä tulee hylätyn pojan kirje. Luin erään haastattelun, jossa hän kommentoi, ettei se hylkääminen pidä mitenkään paikkaansa, koska onhan hän tavannut poikaa säännöllisesti, ainakin kerran vuodessa. Kerran vuodessa!

Toivon että Otto Gabrielsson kokee tämän kirjan myötä pelin vihdoin päättyneeksi. Eräässä haastattelussa hän sanoo, että isä olisi ehkä arvostanutkin sitä, että lopultakin joku sanoo hänelle totuuden.

Somessa harhaillessani löysin myös paheksuntaa kirjaa kohtaan. Siitä ei kannata välittää.
Toivon myös, että ihmiset jotka lukematta tätä kirjaa lyttäävät sen kirjoittajan pahansuovaksi lukisivat kirjan ja tarkistaisivat sen jälkeen mielipiteensä.

Viimeinen kappale Post mortem on kielen juhlaa. Siinä on ironiaa, koomista huumoria, lämpöä, haikeutta, surua ja maaginen loppukuva tulevaisuuden Ötzinä herätetystä isästä, joka alkaa välittömästi ylösnousemuksensa jälkeen kimpaantuneena kiroilla ja vetää savua keuhkoihinsa.

Kieli on tässä kirjassa kaiken kaikkiaan niin upeaa, että nyt kun päällimmäisin ja kipein asia on käsitelty, niin toivon Gabrielssonin löytävän energiaa kirjoittaa lisää jotain muuta.

Muissa blogeissa tästä kirjasta:
https://kirjaviekoon.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielsson-rikkaruoho-viimeinen.html
http://kirjojenkuisketta.blogspot.com/2020/05/otto-gabrielssonin-viimeinen-kirje.html
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/rikkaruoho-viimeinen-kirje-isalle/
https://jagfickfeeling.blogspot.com/2020/05/perhesuhteita.html

Miksi kirjoitan? Sormeni, kuin kynä, piirtää kysymyksen tyhjään ilmaan. Arvoitus on tuttu lapsuudesta saakka. Se vieroittaa meidät leikeistä, tovereiden luota ja rakkauden laaksosta, sysää meidät piirun verran syrjään, kupeet sanoilla vyötettyinä.
Miksi kirjoitamme. Kertosäe kajahtaa soimaan.
Koska emme voi vain elää.

Patti Smithin vuonna 2017 julkaistu kirja Devotion on alunperin ilmestynyt Yalen yliopiston Why I Write -sarjassa, joka perustuu Windham-Campbell- kirjallisuuspalkinon jaon yhteydessä pidettyihin luentoihin.
Erinomainen suomennos Omistautuminen on AnttiNylénin.
Why I write -kysymystä myös pohtinut Joan Didion kirjoitti eräässä essessään, että lausuttuna tämä kysymys kuulostaa samalta kuin I - I - I, minä - minä - minä. Mikäpä olisi enemmän itseen, omaan mieleen keskittyvää kuin kirjoittaminen?

Omistaututuminen jakautuu kolmeen osaan Miten mieli toimii, Omistautuminen ja Uni ei ole unta.
Kirja on vain 126-sivuinen, mutta kuten Patti Smithin kirjat aina, niin tämäkin tuntuu sivumääräänsä painavammalta. Pysähdyin lukiessa maistelemaan kieltä, miettimään, kääntelemään sivuja taaksepäin ja lukemaan uudelleen. Nyt kun olen lukenut kirjan, tuntuu, että sen herättämät ajatukset jatkuvat mielessäni. Tuli myös into ryhtyä itse kirjoittamaan jotain. Se 'jotain' on nyt tämä kirjoitus.

Ensimmäisessä osassa kirjailija lähtee Ranskaan sikäläisen kustantajansa järjestämiin tapaamisiin.
Hän on myöhästyä lennolta, kun ei ole ehtinyt valita matkalukemista. Hän kahmaisee mukaansa Francine du Plessis Grayn tietoteoksen Simone Weilistä ja Patrick Modianon muistelmateoksen Pedigree. Matkalla hän kulkee edesmenneiden kirjailjoiden jalanjäljillä ja hautausmailla etsien heidän hautojaan. Erääseen vanhaan hautakiveen Sèten hautausmaalla on kaiverrettu sana Devouement, josta hän ottaa polaroid-kamerallaan kuvan. Smithillä on tapana sekä kuvata että kirjoittaa kynänpätkällä muistikirjoihinsa ohimeneviä ajatuksia. Tämä sana ja hotellin television kanavahyppelyssä kirjailijan pysähdyttänyt nuoren sulokkaan luistelijan esitys saavat hänet vetäytymään hautausmaan penkille kirjoittamaan ajan kulun unohtaen. Kirjoittaminen jatkuu junassa kustannustoimittajan nukkuessa.

Soittorasiasta irti nyppäisty valkoinen sudenkorento. Fabergé muna, jonka sisällä on miniatyyri-giljotiini. Tyhjyydessä kieppuvat luistimet. Kirjoitan puista, toistuvista kahdeksikoista ja rakkauden magneettisesta vetovoimasta.

Kirjoittamisen tuloksena syntyy pitkä, runollinen novelli Omistautuminen, tämän kirjan toinen osa, traaginen tarina nuoren luistelijan ja antiikkikeräilijän suhteesta, joka on täynnä intohimoa omistushalua ja vapaudenkaipuuta, huikeaa kauneutta ja kuolemaa.

Smith avaa lukijalle Miten mieli toimii -osassa asioita, jotka vaikuttivat novellin syntyyn. Hän ihmettelee itsekin, mikä sai hänet kirjoittamaan niin tumman tarinan. Hän huomaa ohimeneviä mietteitä ja sattumuksia, jotka toimivat inspiraationa ja sävyttivät tarinaa. Hän oli ihaillut hotelliaamiaisella täydellisen pyöreiksi paistettuja munia kinkun päällä, ihailu oli keskeytynyt kustannustoimittajan saapumiseen, mutta esteettinen elämys sai hänet siirtämään niiden muodon kuvaamaansa luistelulampeen. Matkalukemisesta puolestaan heijastuu piirteitä novellin päähenkilöön Eugeniaan. Luistelijatytöllä on Simone Weilin kävelytyyli ja viaton julkeus, mutta Weilin kosketuksen pelon Smithin mieli on kääntänyt päinvastaiseksi, Eugenia janoaa läheisyyttä häpeämättä.

On kiinnostavaa saada nähdä kirjailijan muistikirjan sivu ja lukea, miten hän itse tutkii mielensä toimintaa. Smith on hyvä havainnoija. Junassa hän katselee nukkuvaa matkakaveriaan ja huomaa seuraavan: "Aurélien on nukahtanut. Mielessäni käy, että nuoret näyttävät kauniilta nukkuessaan - ja vanhat, kuten minä, kuolleilta."

Triptyykin viimeisessä osassa Smith kertoo vierailustaan Albert Camus'n sukutilalla, jonne Camus'n tytär Catherine kutsui hänet tutustumaan isänsä kirjoittamismiljööhön. Hän saa suuren kunnian tutkia Camus'n käsikirjoituksen teokseen Le Premier Homme, Ensimmäinen ihminen, pestyin käsin sivu sivulta käännellen. Smithin keskittymiskyky alkaa ailahdella ja hänelle tulee pakottava tarve rynnätä itse kirjoittamaan.

Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että pystyn vastaamaan tuohon kutsuun.
Sanat edessäni olivat elegantteja, purevia. Käteni tärisivät. Puhkuin itsevarmuutta ja tunsin äkillistä halua ponkaista pystyyn, kiivetä rappuset ylös, sulkea Camus'n vanha raskas ovi, istua oman paperipinoni eteen - aloittaa itse omasta alustani. Se olisi jonkinlainen viaton pyhäinhäväistys.

Tämä kirja on runollista proosaa, esseetä, novellikirjallisuutta, kirjoittamiseen opastamista, lukemisen ja elämästä nauttimisen ylistystä. Se kertoo isnspiroitumisen tärkeydestä elämässä. Se on minulle vastaus kysymykseen 'Why I read' ja myös 'Why I write', vähemmässä määrin. Rakastan tällaisia kirjoja.

Muistikirjojen pinot kertovat kesken jääneiden yritysten ja haihtuneiden haltioitumisten täyttämistä vuosista, väsymättömästä rakennuspuiden yhteensovittelusta. Meidän on kirjoitettava, ja kun me kirjoitamme, meidän on pakko suostua loputtomiin taisteluihin - kuin ryhtyisimme kesyttämään itsepäistä varsaa.
Meidän on kirjoitettava, mutta se ei käy ilman johdonmukaista ponnistelua, ei ilman uhrauksia: on tehtävä tietä tulevalle ja palattava lapsuuteen ja pantava kaikki mielikuvituksen hulluus ja kauhu järjestykseen, palvelemaan sykkivää lukijakuntaa.

Osa tämän kirjan viehätystä on myös sen kaunis rakenne. Osien välissä on runoja ja kirjailijan itsensä ottamia polaroid-otoksia. Alla kuva Camus'n hautakivestä Lourmarinissa.

Minulle nousi Smithin tekstiä lukiessa vahvasti mieleen Joan Didion ja hänen kirjansa Iltojen sinessä. Siksi alkukuvan sininen kahvihetki. Molempien naisten esseetyyliä yhdistää hienostuneisuus (lukeneisuus ja kulttuurintuntemus), jota odotan esseekirjallisuudelta, usein pettyen.

P.S. Why I Write -lectures tallennuksia löytyy googlaamalla. Patti Smithin lisäksi luennon pitää mm. Karl Ove Knausgård, jonka nimi englannin kielessä on saanut muodon Knausgaard. Myös hän on luennon lisäksi kirjoittanut sen inspiroimana kirjan, Inadvertent.

Ihmispoloisella oli alkuun korona-aikana helppoa, kun ei tarvinnut ajatella itse, kunhan vain noudatti ohjeita. Mitä karanteeninomaisemmin eleli sitä parempi. Nyt on paljon vaikeampaa, kun taudin hiipuessa harkintaa on ohjailtu poloiselle itselleen, rajoituksia höllennetään ja puretaan, kesä houkuttaa liikkumaan ja palveluita olisi tietysti suotavaa käyttää, niin että työpaikat pysyisivät. Mieli on levoton ja läheisiä sekä ystäviä on ikävä.
Jos ei tapaa omiaan, tulee syyllinen olo, mikä nynny minä oikein olen, julma peräti, jos pysyn piilossani. Sitä seurailee kavereitaan, missä tahdissa he lähtevät liikkeelle; yksi jumittaa yhä eristyksissä, toinen hiipii esiin varoen ja kolmas kirmaisee kuin vasikka kesälaitumelle. Toisaalta mieltä painaa pelko tartunnasta, koska eihän se tauti mihinkään ole hävinnyt. Se leviää maailmalla yhä ja voi levitä meilläkin liikkuvien ihmisten mukana minne vain.
Tartunnat ovat vähentyneet, tarttuvuusluku on ollut jo jonkin aikaa alle yhden ja virallinen nollapäiväkin on jo kirjattu, mutta sille, joka saa taudin ei noista tilastoista ole mitään hyötyä.

Ihmispoloinen kokeilee maskia, puntaroi ja miettii, miten edetä, katselee kalenteriaan, josta on vedetty yli useita tapahtumia. Hän alkaa kirjata sinne uutta!

Yllä kuvattu ihmispoloinen olen tietysti minä.
Olen lähtenyt karanteeninomaisuudestani pikkuhiljaa ulos kuin karhu pesästään.

Ensin avautui kirjasto varauksien hakemiseen, ja hain pinon varaamiani kirjoja. Tänään se on jo muutoinkin auki, paitsi että omatoimiaikoja ei ole.
Seuraavaksi kävin shoppailemassa kevätvaatteita, mikä tuntui jo ihan samalta kuin ennen, ihanalta. Heti löytyi puseroita ja kenkiä minulle, joka yleensä olen kranttu.
Yhtä kivalta tuntui kampaajalle meno, kun edellisestä käynnistä oli kolme ja puoli kuukautta. Kampaamoni on ollut auki koko ajan, minä vain en ole uskaltanut mennä sinnekään. Oli kyllä turvalliset järjestelyt. Ensin vietiin käsien pesuun ja desinfiointiin, sitten maski naamalle. Myös kampaajallani oli maski, ja otsahiuksia leikatessaan hän antoi vielä minulle käteen varrellisen muovisuojan, jota saatoin pitää kasvojeni edessä. Ai miten siistit latvat ja kiva otsatukka! Piristävää.
Viikonlopulla otimme ison askeleen. Kävimme mieheni kanssa lasten perheitä tapaamassa kahdessa kaupungissa ja yövyimme hotellissa. Toisessa paikassa yksi perheenjäsen, pojantytär, oli osallistunut Helsingin Black Lives Matter -mielenosoitukseen, jossa oli noin kolmetuhatta osallistujaa.
Tuusulassa kävimme katsomassa Fjällbon puiston uutta laituria Tuusulanjärven rannalla. Turun perheen kanssa olimme Ruissalossa retkeilemässä ja illalla kävimme tutustumassa kehittyvään Kakolanmäkeen ja jopa istuskelimme jokirannan terassilla. Kaupunkilomailua ja ihana sää.

Tuli onnellinen olo läheisten näkemisestä ja turistina olosta.
Me emme halailleet, mutta emme isommin vältelleetkään ketään. Minä tein käsi sydämellä -tervehdyksiä ja mieheni kosketti kenkänsä kärjellä tervehdittävän kenkää, mikä lapsista oli hauskaa.

Näin se maailma taas avautuu pienelle ihmiselle.

Isossa Prismassa Turun lähistöllä huomasin, miten ihmiset eivät varoneet yhtään, toisin kuin meillä Kouvolassa. Johtuu varmaan siitä, että väkeä on enemmän ja nuorempaa kuin meillä. Joku kiilasi hyllystä tuotteen vinosti minun edestäni poski poskea hipoen. Minulla oli maski mukana (R-Collectionin kaunis lintukuvioinen), laukussa. Olisi tuntunut oudolta käyttää sitä. Sitten ei varmaan tuntuisi, jos olisi paha tilanne ja pakko kuitenkin liikkua.

Huomenna tavataan ystäväpariskunta Kouvolassa. Mennään istuskelemaan kävelykadun varrelle kahvilan terassille. Nyt tuntuu houkuttelevalta olla ihmisten ilmoilla ja ulkona. Kotilounaskutsujen aika on sitten, kun syystuuli tuivertaa.
Reissuja on kaavailtu Jyväskylään ja Kainuuseen (sinnekin pitkästä aikaa, kiitos koronan ja ulkomaanreissujen estymisen!). Lasten perheitten kanssa suunnittelimme tulevia yökyläilyjä varoen, kun ei vielä tiedä tulevasta.
Kunpa kaikki menisi hyvin eikä tarvitsisi perua suunnitelmia ja eristäytyä karanteenimuotoisesti enää.

Kuvat tähän kirjoitukseeni on kirjasta, jota tuijotin kävelylenkeilläni Reuna-kirjakauppamme ikkunassa, kunnes menin ostamaan sen. Kirjassa on kuvia eläinten halailuhetkistä. Siellä on nujakoivia nuoria norsuja, pikku pingviini isän lämmintä vatsaa vasten, merisaukot nukkumassa käsi kädessä, kuten nillä on tapana, leijonauros halailemassa pentuaan ja tuuppaamassa tätä hellästi pois päänsä päältä, lauma oranginpoikasia, jotka rakastavat halaamista ja suukottelua ja pitävät toisiaan kädestä ja paljon muita. Viimeisenä on omenan painoinen vastasyntynyt pandakarhunpentu emonsa sylkyssä. Kannen pesukarhut pitävät tosiaan kädestä halaillessaan puuta.

Halaaminen on nisäkkäille tyypillinen keino hakea läheisyyttä. Meillä Suomessa on viime aikoina - ennen koronaa - kättelyn tilalla alettu käyttää paljolti halaamista. Jotkut vieroksuvat sitä ja haluavat säilyttää vanhan kättelytavan. Virallisissa tilanteissa kättely varmaan onkin paras, mutta meiltä on puuttunut tuttavallisempiin tilanteisiin sopiva tervehtimismalli, johon halaus sopii mainiosti. Saa nähdä, miten nämä tavat palaavat, vai alammeko vain kumarrella virusten pelossa.
Viruksesta puheen ollen, päiväkirjojani kahlatessani (kauhea urakka, yhdeksäs menossa ja parikymmentä jäljellä) osuin yhteen flunssan kuvaukseen vuodelta 1996. Totean päiväkirjassa, että kohta koko perhe on selättänyt wuhanilaisen. Niinpä, noita Aasiasta lähteneitä flunssia on ollut aika ajoin, neljä vanhaa koronavirustakin vaikuttaa edelleen. Ehkä niiden sairastaminen on jättänyt kuitenkin jotain immuniteettia tähän uusimpaan.
Paljon mielenkiintoista tutkimustietoa on odotettavissa. Mikä ero on superlevittäjällä ja sellaisella, jolta löytyy tartunta, mutta ei levitä tautia?
Miksi tämä virus tarttuu niin paljon vaarallisempana vanheneviin soluihin?

Ihmispoloinen on utelias ja toiveikas. Kesä on alullaan ja helteet sekä muu ihanuus vasta edessä päin.
Tällä hetkellä sataa kovaa, luonto kiittää.

Koittakaapas kaikki pysyä tahoillanne terveinä ja viettää kesää mahdollisimman normaalisti! Sairastumatta. Halaillenkin, jos siltä tuntuu...

..................................

Samana päivänä lisättyä

Sain juuri kuulla tutun ihmisen, vähän alle 70-vuotiaan, korona-kuolemasta. Aviomies oli saanut sairauskohtauksen ja vaimo lähtenyt mukaan ambulanssiin. Mies kuoli sairauteensa ja vaimo kolmen viikon kuluttua koronaan aivan äskettäin. Surullista. Ja muistutus siitä, että kannattaa edelleen olla varovainen.
Tuntuu oudolta, kun tämä tulee lähelle. Tähän asti kenelläkään tutulla ei ole ollut edes todettua tartuntaa.

Koronan aikaan

Luin Ruton, vahvistan ruumistani jumpalla ja mieltäni päiväkahvihetkillä

Etävirpomista

Elina Kilkku, Ihana tyttö

Varattu viikonloppu

2 x Nothomb, intohimoisesti

Kuvia kevätretkiltä Kouvolassa

Maan päivänä 22.04.2020

Suppeutunut elämä

Luettua ja elettyä, vappujen muistelua

Amélie Nothomb, The Character of Rain

Mitä onni on, lastenkirjan äärellä pohdiskeltua

Äitienpäivän kirjat: Sirpa Kyyrönen, Tiina Laitila Kälvemark ja Kirsi Kunnas

Tiina Laitila Kälvemark, H2O

Haaste: sukunimesi eka kirjain, M niin kuin Mentula

Haaste: sukunimesi eka kirjain, jatko-osa, Koo niin kuin Korpela

Marjaneh Bakhtiari, Toista maata

Otto Gabrielsson, Rikkaruoho - Viimeinen kirje isälle

Patti Smith, Omistautuminen - Why I Write -sarjan kirja

Koronasta kesään - miten osaisin toimia oikein?