Marjatan kirjat ja mietteet

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suositeltiin joululahjaksi vuonna 1938. Kuvat ovat jo valmiina.
Meillä on hiihtolomavieraita, piipahdin vain tänne lyhyesti, kun kaikki puuhailevat tällä haavaa omiaan.

Alla oleva kuva on Suomen Kuvalehdestä nrot 51-52, jouluna 1938. Viehkeä suksilla, kaunis kävelyllä.

Kesäkuvat ovat Seura-lehdestä nro 23 vuodelta 1951. Asuja rannalle, viikonloppuretkelle ja puutarhaan.

Eivätkö olekin kauniita nämä mallit 30- ja 50-luvuilta!

Ihmisen muoto on muuttunut vuosikymmenten aikana. Näistä kuvistakin sen huomaa. Jostain syystä me naiset länsimaissa olemme nykyään vähemmän kurvikkaita kuin ennen. Tiimalasivartalo on lähes kadonnut ja vyötärön ympärys kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa keskimäärin yli kaksikymmentä senttiä.
Ihmiset ovat kasvaneet muutoinkin joka suuntaan. Uudet sukupolvet ovat vanhoja sukupolvia kookkaampia.
Jään pohtimaan, miksi, ja onko tämä kasvaminen hyväksi.

Elinajanodote on kääntynyt laskuun monessa länsimaassa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Miksi?

Koneihminen...?

Usko, että jokin aktiivinen kriittinen toiminta, kuten tämä minun kirjoittamiseni, saattaa koitua myöhempien sukupolvien hyväksi, on hauras ja epämääräinen. Vahvemmin motivoi se, jos itse toiminta tuottaa iloa, niin kuin minulle ajatusten kehittely ja muotoilu todella tuottaa.
Näin sosiaalipsykologian emeritusprofessori, alan uranuurtaja Suomessa, Antti Eskola perustelee viimeisen tämän vuoden alussa ilmestyneen kirjansa kirjoittamista ja mainitsee muita vielä vanhana yhteiskunnallista kritiikkiä harrastavia ja harrastaneita miehiä: JörnDonner, Pentti Linkola, Jouko Turkka, kunnes sairaus vei voimat ja HannuSalama, joka yhä "tekee vihaisia hyökkäyksiä tätä maailmaa vastaan".

Eskolan teos ei ole vihainen, vaan lempeästi pohtiva.
Hän on jakanut kirjan kolmeen osaan Aamu, Päivä ja Ilta, ikään kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana. Esipuheessa Eskola kertoo kirjoittaneensa tätä teostaan kolmisen vuotta ja että se on tavallaan jatkoa edelliselle teokselle Vanhuus (2014), koska hän käyttää sen julkaisun jälkeen saamiaan 500 lukijakirjettä tutkimusmateriaalina tarkastellessaan maailmaa.
Aihepiirit ovat nyt monenlaisia, vanhuus kulkee 84-vuotiaan kirjoittajan mukana yhtenä teemana päivän kierrossa.

Aamuun kuuluu 'uusintamistehtäviä', päivällä kirjoitetaan muutama essee ja illalla mietitään, mitä vielä pitäisi sanoa ennen nukkumaan menoa. Aiheita on valtavasti, mutta voimat vähenevät. Kirjoittajalle on alkanut tulla mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Hän huomaa, että vanhoja ihmisiä kohdellaan "ei-vielä kuolleina" ja hänenkin lähipiirinsä käyttäytymiseen on tullut hienoisia saattohoidon sävyjä, mikä tuntuu vain hyvältä. Mikäs siinä, työ on tehty, kirja valmistui lähes etuajassa.
Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.

Kirjan nimi kuulostaa humoristiselta. Eskola ei ole kuitenkaan tarkoittanut nimellä sitä, että nuoremmat olisivat loistoajattelijoita, mutta vanhaltakin se vielä käy, vaan sitä, että liikkumisen vaikeutuessa ja elämänpiirin supistuessa voi sentään ajatella kuten ennen. Ajattelu on se, mikä on hänelläkin monisairaana jäänyt jäljelle. Nimi ei ole minusta onnistunut, Se kuulostaa turhan puolustelevalta eikä sen tarjoama (tahaton?) huumorikaan oikein onnistu. Muutoin kirjassa on paljon huumoria, joka on samantyylistä arkielämään liittyvää kuin Merete Mazzarellalla.
Kun kysyin ikäiseltäni Tukholmassa asuvalta vanhalta kaveriltani, mitä hän nykyisin tekee, hän innostuneena kertoi käyvänsä "gymissä", jossa hänellä on "personal trainer". No, kai sinä jotakin muutakin päivän mittaan teet, ihmettelin. "Joo, minä deittailen."

Esseissään Eskola tarkastelee ajankohtaisia aiheita: Suomi 100, miten me olemme siirtyneet topeliaanisesta Suomesta digitalisoituvaan Suomeen, seksi ja viha somessa, perhe, me too -kampanja, mistä tietää mikä on totta, työttömyys, mikä meitä uhkaa ja mikä turvaa, toivo ja vastarinta, alkoholi (Ulos viinakaapista!), aktiivisen vanhuuden vaatimus, hyvä saattohoito, erinomaisuuden eetos versus riittävyyden eetos ja paljon muuta.
Esimerkiksi yliopistoissa erinomaisuuden eetos on johtanut siihen, että kaiken toiminnan täytyy olla "huippua" tai ainakin sitä pitää nimittää sellaiseksi. Kun huippuyksiköitä rupeaa äkkiä sikiämään runsaasti, alkaa epäillä, että niistä yhden jos toisenkin oikeampi nimi olisi "huiputusyksikkö".

Kirjan alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta on Eskolalla läpi kirjan tarkastelun alla.
Omat mielikuvat ovat määränneet paljon meidän suhtautumistamme pakolaisiin. Joku vaalii yhä topeliaanista maailmankuvaa (meidän rakas kotimme, rajat kiinni), jollakin toisella vanha mielikuva on häipynyt taka-alalle ja korvautunut toisella, mutta pulpahtaa sieltä esiin silloin tällöin.
Niille liki puolelle miljoonalle yli 65-vuotiaasta suomalaisesta, jotka eivät käytä tietotekniikkaa maailma näyttäytyy omituisena paikkana, jossa vastaantulijat eivät enää katso silmiin ja vaihda muutamaa sanaa säästä, vaan tuijottavat kävellessään kämmenellään olevaa esinettä tai höpöttävät itsekseen ilman näkyvää kuulijaa. Joku sosiaalisessa mediassa ja mediasta elävä masentuu ja kokee itsensä hylätyksi, kun ei saa tykkäyksiä. Tällaiset ilmiöt antavat somemaailman ulkopuoliselle nykymaailmasta kuvan hölmölänä, johon hänen ei ehkä edes kannata opetella osallistumaan.

Vanhuudessakin voi ajatella ja tuottaa mielikuvia vaikka ei sosiologi olisikaan. Myös silloin, tavallisessa arkiajattelussa, on hyvä pitää mielikuvat omista henkilökohtaisista huolenaiheista ja mielikuvat maailman ja oman yhteiskunnan yleisistä ongelmista erillään toisistaan. Silloin näkee kummatkin selvästi ja huomaa myös niiden väliset yhteydet.

Minä sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.
Erityisen kirjasta tekee se, että Eskolan kirja julkaistiin neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ehti viimeistellä kirjan ja sopia julkaisupäivästä, mutta ei ollut enää kokemassa sen vastaanottoa.

P. S. Olen kirjoittanut Eskolan kirjasta Vanhuus täällä.

Kävin katsomassa vuoden 2018 parhaan elokuvan Oscarin voittaneen elokuvan Green Book. Sen on ohjannut ja käsikirjoittanut Peter Farrelly. Ihastuin.

Green Book on tositapahtumiin perustuva road movie. New Yorkissa asuva yläluokkaisen oloinen, korkeasti sivistynyt pianisti Don Shirley palkkaa etelän kiertueelleen autokuskikseen italialaisamerkkalaisen Tony Vallelongan, koska hän on saanut kuulla tämän ongelmanratkaisutaidoista, mikä tarkoittaa nopeaa reagointia pahoinpitelytapauksissa ja kovia nyrkkejä.
Green Book on autoilijoille suunniteltu kirjanen, jossa on lueteltu motellit ja ruokapaikat, joissa värillisellä on lupa etelävaltioissa asioida. Eletään 60-lukua.
Erittäin suuri ristiriita syntyy, kun tähtiesiintyjä ei saa käyttää samaa vessaa juhlapaikan yleisön ja autonkuljettajansa kanssa, vaan hänet ohjataan pihan perälle ulkohuusiin. Don Shirley käy mieluummin motellinsa vessassa ja antaa konserttiväen odottaa. Hän yrittää vaikuttaa asenteisiin.

Don Shirley on monella tavalla ulkopuolinen ja yksinäinen ihminen. Tony Villelonga on sosiaalinen ja suoraviivainen, mutkaton kaveri. Hän on järjestyksenvalvojana klubeilla nähnyt elämän monimuotoisuutta eikä ihmettele mitään. Molemmat miehet oppivat toisiltaan matkan aikana yhtä ja toista.

Green Bookin pääteema on minun mielestäni yksinäisyys.
Elokuvan Oscar-palkinnon jälkeen samasta pystistä kilpailleen BlacKkKlansmanin (myös muotoa Blackkklansman näkee) ohjaaja Spike Lee protestoi ja oli sitä mieltä, että palkinnon olisi pitänyt päätyä hänelle, koska hänen leffansa oli selkeämmin rasisminvastainen. Mutta kuulepas Spike Lee, ei näissä palkinnoissa etsitä vuoden parasta rasismielokuvaa, vaan vuoden parasta elokuvaa.
Klansman on hyvä elokuva, mutta myös hieman alleviivaava, kliseinen ja epätasainen. Green Book on tyylipuhdas, ehjä taideteos, jonka rytmi on juuri oikea ja jossa ei ole mitään turhaa.
Klansmanissa on tyypitellyt hahmot, Green Bookissa monipuoliset ja yllättävät.
Klansman perustuu romaaniin Black Klansman, miksi elokuvan nimeen on ympätty typerästi noita k-kirjaimia. Ku Klux Klan, juu juu, mutta kyllä se olisi elokuvaa katsoessa selvinnyt. Vähemmän on usein enemmän, Green Bookissa kaikki on harkittua.

Green Bookin Viggo Mortensen ja Mahershala Ali onnistuvat täydellisesti rooleissaan. Ali sai nyt jo toisen parhaan miessivuosan Oscarin. Ensimmäinen tuli kaksi vuotta sitten elokuvasta Moonlight.

. . . . . .

Katsoin koko Oscar-gaalan ja sitä edeltävän pukujen esittelyn, en yöllä sentään, vaan tallennettuna maanantaina päivällä. Oli pieniä flunssaoireita, joiden varjolla sain katsoa päivälläkin telkkaria, yleensä en koskaan avaa sitä ennen iltakuutta. Oli hienoa uppoutua elokuvan maailmaan.

Voi voi, gaala olisi tarvinnut juontajan!
Juhlan henki, napakkuus ja terävä huumori olivat poissa. Eikö kukaan uskalla enää lähteä juontajaksi, kun eri asioista loukkaantujia on joka puolella itse gaalassa ja televisioiden äärellä?

Voi miksi niin moni luki kiitospuheensa puhelimesta!
Onko amerikkalaisistakin, hyvistä puhujista, tulossa sisäänpäinkääntyneitä ja sosiaalisesti kömpelöitä kännykkäihmisiä? Olen aina ihaillut amerikkalaisten ulosantia. Heillä on koulussa viisivuotiaasta asti puhumaan opettamista ja isommilla koululaisilla puhe- ja väittelykilpailuja. Kun toimittaja tökkää mikrofonin kadulla asuvan tyypin suun eteen, niin sieltä tulee jäsenneltyjä mielipiteitä kuin meillä jossain kirjallisuusseminaarissa.
Juhlan lumoa vähensi sekin kännykkätouhuilu, kun joku palkintoa hakiessaan kuvasi kävellessään olkansa yli yleisön suosiota.

Voi, miksi naiset suostuvat pukeutumaan juhlaan asuihin, joissa ei pääse edes liikkumaan!
Eräällä kurvikkuudestaan kiitetyllä oli merenneitomainen iltapuku polvien kohdalta niin kireä, että hän käveli töpöttäen kuin geisha kimonossaan. Lavalle hän ei olisi pystynyt mitenkään nousemaan muutaman portaan vuoksi. Monella naisella oli siinä kapuamisessa vaikeuksia, piti olla mieshenkilö auttamassa. Huh huh! Miksi myös naiset eivät pukeudu asuihin, joissa voi kirmata lavalle palkinnon hakuun? Kukaan ei vaadi typistämään itseään, ja juhlapukuhan on kauniimpi, kun siinä on tilaa ja liikettä. Myös tällaisia, mukavia, tyylikkäitä ja suloisia iltapukuja näkyi paljon, joku tyylikäs housupukukin, mutta joukossa oli häiritsevän paljon liian kireää ja liian avonaista.
Muotisuunnittelijat kilpailevat kuka saa tähden kantamaan asuaan. Kannattaisi vaatia suunnittelijoita asuja, joissa on mukava olla ja jotka ovat kaunita myös muulloin kuin yhdessä tietyssä asennossa seisoessa. Halkio, joka seistessä on hienosti toisen reiden päällä, ei saisi kävellessä liukua paljastamaan intiimejä ruumiinosia. Kuulen tässä kohtaa joidenkin feministien kiroavan minua ja opettavan sormi pystyssä, että nainen saa pukeutua, kuten haluaa. No, minusta se ei vain näytä kovin vapautuneelta, jos joutuu koko ajan järjestelemään ja varomaan asuaan. Joillain iltapuvuilla ei ole voinut istua, vain seistä, koska istuessa puku olisi ratkennut.

Eräs kiinnostava palkittu elokuva on parhaan lyhyen dokumentin voittanut Period. End of Sentence.
Nimi on sanaleikki. Period tarkoittaa pistettä, ajanjaksoa ja kuukautisia. Kiitospuheessa sanottiin osuvasti:" A period should end a sentence, not a girl's education." Intian maaseudulla tytöt joutuvat usein lopettamaan koulun kuukautisten alettua, koska heillä ei ole kuukautissuojia. Tälle elokuvalle on annettu suomalainen nimi Kuukautiset uusi periodi. Minusta nimi on kyllä aivan epäonnistunut. Hyvä kuitenkin, että suomennetaan. If Beale Street Could Talk, josta Regina King sai parhaan naissivuosapalkinnon, olisi ehdottomasti pitänyt suomentaa, pitkä vaikea nimi ja helppo suomentaa.
Kuukautisdokumentti on Netflixissä. Aion katsoa.

. . . . . .

Meillä soi parhaillaan tosielämän Don Shirleyn musiikki Spotify-suoratoiston kautta. Mahtavaa!

Muutama kirjoitus sitten tarkastelin vanhoja lehtiä ja lupasin kirjoittaa aiheesta lisää. En unohtanut, tässä tulee.
Tarkastelen nyt kuvassa näkyvää Suomen Kuvalehden vuosien 1938 ja 39 taitteeseen sijoittuvaa kaksoisnumeroa.

Pysähdyin liikuttuneena artikkeliin 1939 - odotuksen vuosi. Siinä lehden nimimerkki Hoviennustaja päättelee, miten hyvin kaikki menee vuonna 1939.
Tosin on Japanilla ja Venäjällä jälleen ristiriitoja, mutta ne sovitetaan. Saksa toivoo innokkaasti siirtomaita ja näyttää siltä kuin se sellaisia saisikin.
Vuoden 1939 loppupäivinä on maailman yleistilanne tavallista parempi. Mutta taloudellinen tilanne ei ole lohduttava.
Vuotta 1939 voidaan kutsua "odotuksen vuodeksi".

No, me tiedämme, miten kävi. Ennustus ei olisi voinut huonommin mennä. Toinen maailmansota alkoi, ja Suomi joutui siihen mukaan raskain menetyksin.
Yhdessä asiassa Hoviennustaja onnistui melko hyvin. Hän veikkasi, että suomalaiset tiedemiehet saavat menestystä ulkomailla ja Nobel on tulossa. Nobel tuli, mutta ei tiedemiehelle vaan kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle.

Sekä WSOY että Otava ovat saaneet lehdestä kokonaisen aukeaman, jolla suosittelevat lahjakirjoja pukin konttiin. Molemmilla on listaukset Koko perheelle, Äidille, Isälle, Isolle siskolle, Isolle veljelle ja Perheen pienimmille, Otavalla lisäksi Tädille ja Sedälle.
Kun tarkastelen näitä listoja, huomaan että scifiä ei ole olemassa ja tietokirjoja on paljon joka ryhmässä. Isolle siskolle suositellaan Alli WiherheimonMorsiamen kirjaa, Kodin kirjaa ja Syntymäpäiväkirjaa ja Isolle veljelle ErkkiKivijärven tietoteosta Seuraelämän säännöt, Jokamiehen luonnonkirjaa ja voimisteluopasta.
Daphne du Maurierin romaania Rebekka mainostetaan vuoden suurimpana menestysromaanina Englannissa ja Amerikassa. Kirjasta tuli klassikko, jota luetaan tänäkin päivänä. Alfred Hitchcock teki sen pohjalta elokuvan 1940 ja voitti sillä parhaan elokuvan Oscarin.

Lehtien kansissa ei ollut ennen mainoslauseita sisällöstä. Jossain vaiheessa ne tulivat, ja nykyään kansi on joskus niiden peitossa.
Kannen kaunottaren nimeä ei ole mainittu, olisiko Ester Toivonen, mutta kuvaajan nimi näkyy vasemmassa yläkulmassa, Marjatta Weöres.
Lisää tuon ajan lehtien kansia näkyy tässä tilauslipukkeessa, joka oli lehden välissä. Huomatkaa, tilaajan nimi ja osoite riittää. Eihän silloin kaikilla puhelinta ollut.

Mainoksissa on Palmu-saippuaa, Nivea-voidetta, Havin partavaahdoketta, Silon leninkejä, Kestilän turkkeja, Bayerin aspirinia, Sun-Maid-rusinoita ja tupakkaa.

SF-filmillä on lähes koko sivun mainos Toivo Särkän käsikirjoittamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit, ensi-ilta 25.12. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Lahdessa, Kotkassa, Kuopiossa, Porissa ja Lappeenrannassa.
Viipurissa...

Entä artikkelit? Muutaman asiajutun lisäksi lehdessä on useampi novelli, AnniSwanin joulusatu lapsille, kaksi jatkokertomusta, pakinoita, pilakuvia ja pulmatehtäviä.
Huomiotani kiinnittää Maila Talvion juttu Miten kirja syntyy, ja värikkääseen tyyliin kirjoitetut matkakertomukset ulkomailta.
Pyhän maan joulu -nimisessä artikkelissa kuvataan, miten vainotut juutalaiset vyöryvät kristityn mandaattiherran Englannin avustamana maahan, jota arabit ovat hallinneet toista vuosituhatta. Santa Barbaran mustat ruusut jaKalifornian ruusupappi kertoo liftausreissusta espanjalaista tunnelmaa henkivässä Santa Barbarassa.
Japanilaisesta runoudesta on kolme sivua pitkä kuvallinen artikkeli, jonka on kirjoittanut T. Vilpponen, Japanilainen runo, "älyn hovikumarrus sydämelle".
Hyvin paljon kulttuuria sisältävä siis tämä lehti vuosikymmenten takaa.

Maila Talvio kertoo kirjastaan Itämeren tytär seuraavasti:
Kirjan ilmakehä tahtoo olla kauttaaltaan historiallinen, s.o. syntynyt aikansa tomusta ja asiallisten tietojen pohjalla. Mutta tämä, samoinkuin ihmiskohtalotkin, ovat käyneet mielikuvituksen valohämyn läpi. . . . . . .

Arvatkaas mikä päivä huomenna on? - Maanantai - juu, mutta myös minun blogini kuusivuotispäivä.

Mihin se aika meni? No, lukemiseen, kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, asioista selvän ottamiseen, kuten nyt, kun etsin tietoa ihmisistä noiden tummentamieni nimien takana, toisten blogeissa vierailemisiin ja kommentointiin, oman blogini kommentteihin vastailemisiin. KIITOS teille, jotka olette käyneet lukemassa ja monet jopa kommentoimassa! Olen niin nauttinut keskusteluista kanssanne.

Jokin aika sitten, vuoden alussa, koin blogiaikani ensimmäisen turhautumisen blogin pitämiseen, mutta se meni nopeasti ohi. Aioin silloin hidastaa, mutta kyllästymisen tunteeni tunnustaminen veikin uuteen innostukseen.
On tämä kirjoittelu vaan niin kivaa. Poden parhaillaan lieviä flunssaoireita ja onnittelen itseäni harrastuksesta, jota voi tehdä puolikuntoisenakin. Jos olisin himohiihtäjä, niin olisin ehkä tyytymättömämpi tällä hetkellä, kun ulkona paistaa aurinko ja on mitä upein ulkoilusää.

Antoisaa sunnuntaita kaikille!

Marilyn Monroe, Hollywood 1952, kuva: Philippe Halsman

Miehillä on yleensä enemmän lihasta kuin naisilla, mutta kyllä vähemmilläkin lihaksilla pärjää ihan hyvin sekä naisten että miesten töissä nykyään.
Marilyn Monroe treenaa kuvassa pienillä painoilla. Minulla on vielä pienemmät, joita niitäkään en muista käyttää.

Tämän vuoden kansainvälisen naistenpäivän elokuvaksi suosittelen intialaista Rayka Zehtabchin ohjaamaa lyhytdokumenttia Period. End of Sentence. Se löytyy Netflixistä. Tämän vuoksi kannattaa vaikka ottaa Netflix kuukaudeksi, se maksaa alle kympin muistaakseni.

Katselin äskettäin sarjan Dirty John, joka perustuu tositapahtumiin. Niiden pohjalta on Netflixissä myös dokumenttielokuva. Päähenkilö Debra Newell on nainen, joka antoi rakkauden kaipuussaan psykopaattisen miehen huiputtaa itseään. Debran tavalla sinisilmäinen, pehmeä ja mukautuvainen ei kannata olla, mutta muutoin peräänkuulutan naisellisuutta kaikkine siihen perinteisesti yhdistettyine piirteineen, joita ovat Wikipedian mukaan lempeys, empatia, sensitiivisyys, huolehtivuus, herttaisuus, myötätunto, suvaitsevaisuus, hoivaavuus, kunnioittavuus ja halu saada huolenpitoa.

Ehdotan naiset, että tänä naistenpäivänä pysähtyisimme juhlimaan naisellisuutta ilman loputonta pyrkimistä johonkin tai joksikin. Pysähdytään, relataan, nautitaan, annetaan miesten hemmotella meitä. (Miten minusta tuntuu, että saan tämän ehdotukseni takia osakseni paheksuntaa?)

Minusta naiselliset piirteet ovat hyviä piirteitä ihmisessä. Eivät ne ole vieraita myöskään miehissä, ja kyllä naisillakin on maskuliinisiksi tyypiteltyjä ominaisuuksia, jotka myös ovat tärkeitä.

Tämä kuva on newyorkilaisen Sarah Andersenin sarjakuvakirjasta Big Mushy Happy Lump, joka on suomennettu turhan selittävästi Elämänhallinta on illuusio.

Itse olen aina viihtynyt hyvin tyttönä ja naisena, en ole koskaan kokenut olevani missään naisellisuuden ansassa. Minulla on ollut paljon liikkumatilaa ja vapaus valita oma tyylini olla ihminen, mistä kiitos kuuluu valtion takaamalle opintolainalle. Olen mielestäni myös saanut arvostusta, sekä sukupuoleen liittyvää että muuta. Lucky me! Samalla tavalla onnekkaita näen kyllä muitakin ympärilläni.
Toista on suurella osalla naisista Euroopan ulkopuolella. He tarvitsevat meidän tukeamme. Se työ voisi olla feminismin keskiössä.

Luin eilen toimittaja Arla Kanervan kirjan Taiteen musta kirja, johon hän on kirjoittanut miestaiteilijoista, jotka ovat kohdelleet naisia huonosti. Suurin osa on edesmenneitä, mutta joukossa on aikalaisiakin.
En ymmärrä, mihin tällaisella kirjalla pyritään. Haluaisin ymmärtää.
Kirjan nimi kuulostaa me too -parodioinnilta, mutta ei ole sitä, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitettu. Alaotsikkona on Miesten mielivallan historiaa.
Esipuheessa sanotaan, että tämä on kirja rakenteista, mutta oikeasti siinä on vain yhteen kerättynä niitä samoja tuttuja kertomuksia, mitä on selvitelty elämäkerroissa ja sanoma- sekä aikakauslehtien jutuissa.
Lopussa on muutaman rivin kappale, jossa tähdennetään, että kaiken edellä kerrotun jälkeen on alleviivattava, että useimmat miehet ovat aivan kunnollisia miehiä.
Miksi tällainen kirja sitten? Mitkä mahtavat olla sen positiiviset vaikutukset ja mitkä negatiiviset?
Onko tarkoitus, että nyt pitää boikotoida Pablo Picasson kuvataidetta ja Roman Polanskin elokuvia? Innokkaana lehtien ja elämäkertakirjojen lukijana olen tiennyt kirjassa mainittujen miesten yksityiselämästä aina, samoin monen muun pahuudestaan kuulun. Olen samaan aikaan pitänyt heidän taiteestaan.
Jos joku nuorempi tai vähemmän lukenut ihminen ei tunne näitä tarinoita, niin mitä hyötyä tai iloa hänelle näistä listoista on?
Rakastan Nina Simonen musiikkia, vaikka hän on hyökännyt useiden miesten kimppuun, ampunut levy-yhtiön johtajaa, koska epäili tätä epärehelliseksi ja naapurin poikaa, koska tämän nauru häiritsi hänen keskittymistään. Simonen väkivaltaiset puuskat eivät saa hänen lauluaan Black is the Color of my True Love's Hair kuulostamaan yhtään sen huonommalta kuin jos hän olisi ollut itse lempeys miehiä kohtaan.
Elämä on monimutkaista ja säröjensä vaivaamat ihmiset arvaamattomia. Yksityiselämä on syytä erottaa ihmisen työelämästä, aina, meillä kaikilla. Muutoin mennään ilmiantokulttuuriin, jossa ihminen ei ole turvassa missään. Historia on osoittanut, että sellaisessa ilmapiirissä kulttuuri ensin yksipuolistuu ja sitten tukahtuu.

Inhimillisyydestä puheenollen psykoterapeutti Maaret Kallio mainitsi 28.2. Helsingin Sanomien kolumnissaan, että mikrokohtaamiset ihmisten välillä ovat hyvin tärkeitä ja niissä on voimaa. Mikrokohtaamisilla hän tarkoittaa ohimeneviä hetkiä tuntemattomien kanssa. Voi hymyillä kahvilassa, ottaa katsekontaktia kadulla ja jutustella uimahallin saunassa. Huomioiminen osoittaa, että emme ole vain välineitä toisillemme, ja pienikin kohtaaminen vahvistaa hyvinvointia.
Ajattelin, että johan on aikoihin eletty, kun tällaisestakin pitää muistuttaa, mutta annas olla, osuin juontaja Tuomas Enbusken kolumniin, jossa hän valittaa, miten häntä introverttiparkaa häirittiin ratikassa. Hän oli juuri istunut napit korvissa ja lukenut puhelimeltaan Seiska-lehteä, kun joku vanhempi ihminen oli huomauttanut poisvetäytymisestä (etsi varmaan puhekumppania, tulkitsen) jolloin hän kiskaisi napit korvistaan, nousi seisomaan ja vaati "Viihdytä minua". Semmoinen mikrokohtaaminen.
Minä olen tyytyväinen, kun otin kaksi mikrokontaktia K-Supermarketissa tänään. Ensin juttelin kahvihyllyä täyttävän myyjän kanssa ja kiittelin, että heillä on minun tämänhetkistä mielikahviani Arvid Nordquistin tummapaahtoista Amigas -kahvia, grown by women. Siis naisten kahviviljelmien tuotantoa! Toinen mikrokohtaaminen oli kassalla, jossa osoitin myötätuntoa kassavirkailijalle, jolla oli yskää ja toivotin tsemppiä. Hyvä minä, liian usein omissa ajatuksissani kulkeva mörökölli.

Anna-lehden tuoreimmassa numerossa esitellään viisi suomalaista tiedenaista tieteen huipulta ja pariskunta, joka oli adoptoinut kaksi hylättyä lasta Etelä-Afrikasta. Juuri tällaisia naistenpäivän juttuja toivon ja arvostan. Kiitos!

Luen parhaillaan Teemu Keskisarjan tietokirjaa Aleksis Kivestä. Aleksille, hulivilille, jonka hulluus lopulta voitti, naiset olivat paljolti haavekuvia. Hänelle miehenä ja ihmisenä oleminen oli vaikeaa.
Varhaisessa näytelmässään Canzio A Kiwi "hupailee ei-neitimäisen ihanteen": Miehen luonnossa tarvitaan aina murena karmeutta, jotain kanuunan jyrkeydestä valmiina ampumaan ulos, koska niin tarvitaan täällä elämän kamppauskentällä.

Marilyn aloitti tämän jutun, Iso Arska lopettakoon. Molemmat kuvat ovat postikorteista. Minua naurattaa hulluna tämä loppukuva, en koskaan totu siihen.

Iloista naistenpäivää, hyvät Naiset ja Herrat! Herrat muistakaa - ruusuja Elämänne Naiselle!

Arnold Schwarzenegger, Sydney, Australia, 1980, kuva: George Butler

Lisäys 9.3.
Keskustelu on käynyt vilkkaana tämän kirjoitukseni kommenteissa. Lisään vielä linkin Tiian blogiin, jossa hän kirjoittaa, miten ei edes halua kukkia, koska tietää, miten huonosti joillain muilla naisilla on tässä maailmassa. Tiialla on myös postauksessaan karuja tilastoja.
Ei kukkia minulle tänään kiitos

Toinen lisäys 10.3.
Antti Holmalla on myös kiva kirjoitus blogissaan Harpunsoittajanvaimo. Antti toteaa, että tietenkin myös naistenpäivänä pitäisi kehitellä kuuma kannaotto asiaan, milloinkas on sitten miestenpäivä ja onko järkeä viettää sukupuolisesti jaottelevia päiviä ollenkaan. Lisäksi Antti on keksinyt uusia juhlimisen aiheita.
Uusia juhlapäiviä

Luin Sarah Andersenin sarjakuvakirjoja.
Luin? Miten sarjakuvakirjasta pitää sanoa, luinko vai katselin, kun se toiminta on molempia, jossain paljon tekstiä sisältävässä enemmän lukemista ja jossain kuviin perustuvassa lähes pelkkää katselua?

Yhden sivun sisältävissä tilanteissa on kuvattu ns Y-sukupolven nuoren naisen ahdistusta ulkonäöstään, sosiaalista kömpelyyttä, laiskuutta ja hidasta siirtymistä aikuisuuteen.
Pitkä lapsuus ja saamattomuus on usein liitetty Y-sukupolven, milleniaalien, nettisukupolven (ainakin näitä nimityksiä käytetään 1980-luvun alkuvuosien ja 1990-luvun puolivälin välillä syntyneistä ) heikompiin ominaisuuksiin. Hyviä puolia on auktoriteettivastaisuus, ja oman ajan arvostaminen, mutta Andersen keskittyy sarjakuvissaan huumorin kautta heikkouksiin.

Andersen on sanonut, että kirja on semi-omaelämäkerrallinen. Hän on Brooklynissä asuva 1993 syntynyt nainen, joka haaveili pianistin urasta, mutta löysi sitten itsestään sarjakuvapiirtäjän. Hän julkaisi kuviaan ensin netissä.

Minusta nämä pikkutarinat kuvaavat nuoren ihmisen tunnetiloja universaalisti, vaikka moni luuleekin olevansa ainoa huono, epävarma, ruma ja kärsivä. Nämä tuntemukset ovat ehkä pidentyneet kestoltaan, Joskus aiemmin niitä pidettiin murrosiän piirteinä.

Pidän kirjan ulkoasusta ja piirtäjän selkeästä tyylistä.

Pidän itselleen nauramisesta, se on aina paljon miellyttävämpää kuin toisille nauraminen, olkoon kyse mistä mistä tahansa sukupolvesta.

Tässä alla kirjan kansi suomeksi:

Mitäh? Elämänhallinta on illuusio. Näinkö on? Voi pirskatti, miten huono nimi! Tämähän on juuri se johtopäätös, mikä lukijan pitäisi saada tehdä.
Ihan sama kuin jos Johanna Laitilan romaanin Lilium Regale nimenä olisi On vaikeaa elää homoseksuaalina.

Englannin kielisen kirjan nimi Big Mushy Happy Lump tulee viimeiseltä sivulta, jossa kuvien nuori nainen kokee syksyisin ja talvisin paljon syöneenä ja paksujen talvivaatteiden suojaamana olevansa turvassa ulkonäkövaatimuksilta, iso pehmoinen, onnellinen möykky. Olishan tuo hyvä nimi suomeksikin.

Pidän kirjojen nimistä, jotka ovat arvoituksellisia. Siitäkin pidän, että nimi löytyy jostain kirjan sivulta. On aina hieno hetki, kun hoksaa 'ai tässä se on'.
Selittävä nimi on lukijaa aliarvioiva.

Luin ja katselin Sarah Andersenilta myös tätä 'Pehmoista möykkyä' edeltävän kirja Aikuisuus on myytti. Tämä nimi ei minua häiritse, vaikka se onkin selittelevä. Nimi on kirjan sisältä. Siellä milleniaali aikansa aikuisuutta märehdittyään alkaa 85-vuotiaan teininä kallistua sille kannalle, että aikuisuus on pelkkä myytti.

Pari kysymystä lukijoille.
- Oletko sarjakuvien ystävä?
- Onko kirjan nimi joskus herättänyt sinussa ärtymystä?
Minussa on monikin, mutta en nyt tähän hätään muista yhtään. Olisi pitänyt laittaa tägi 'huonot kirjojen nimet' aina kun olen ollut nimiarvostelupäällä. Nyt laitan.
Tageista puheen ollen, minua neuvottiin juuri äskettäin, että tunnisteisiin pitää laittaa sisäänheittäjiksi sanoja joilla useimmin hakeudutaan nettiin. Krrhm, hmm...

Torsti Lehtinen on tehnyt töitä kirjailijana, kääntäjänä, toimittajana ja kirjoittamisen opettajana.
Olen aina ajatellut, että jos jonkun vetämälle kirjoittamiskurssille menisin, niin se olisi joko Torsti Lehtinen tai Taija Tuominen. He molemmat ovat eläneet lapsuuden ja nuoruuden, joista selviäminen on antanut rohkeutta elämään ja ainesta hurjiin omaelämäkerrallisiin romaaneihin.

Kirjailijaa kiinnostaa itse elämä, ei kaunilla käsialalla tekstattujen nimikylttien ripustaminen sen ovenpieliin. Päin vastoin kuin kurinalainen tiedemies, hän ottaa ajattelijan subjektiivisuuden riskin ja puhuu siitä, mistä ei voi puhua.

Yllä oleva lainaus on Torsti Lehtisen vuonna 2003 julkaistun kirjoittamisen oppaan sivuilta. Kirjan nimi Sanojen avaruus kuvaa teosta täydellisesti.

Lehtisen teksti on filosofista esseetä yhdistettynä käytännön ohjeisiin. Kunkin aihepiirin käsittelyn jälkeen on joukko harjoituksia.
Koen tämän kirjan innostavan kirjoittamisen iloon ja vahvistavan kirjoittajan tervettä narsismia. Kirjoittaessa ei vain saa, vaan myös pitää kirjoittaa omalla tyylillään, omalla rytmillään ja omista aiheistaan. Kirjoittajan tärkeimmät työvälineet ovat oma persoona ja kieli, jonka perussäännöt on hallittava.

Kirjoittamaan opitaan kirjoittamalla, kuten uimataito hankitaan vedessä polskuttelemalla. Pelkästään oppikirjoista ohjeita pänttäämällä kenestäkään ei ole koskaan tullut kirjoittajaa eikä tule.

Sinun näkemyksesi on ainutlaatuinen ja kertomisen arvoinen. Mitä paremmin opit viestimään sitä muille, sitä enemmän heidän maailmaansa avarrat.

Esteettiseltä kannalta on samantekevää itkeekö runoilija omaansa vai koko ihmiskunnan itkua, kunhan hän itkee niin, että sitä jaksaa kuunnella.

Lehtinen kannustaa kirjoittamaan kirjan kuva-albumi -tyylillä. Aloittaa voi mistä tahansa ja voi kirjoittaa kuva kerrallaan. Kun kuvia on syntynyt tarpeeksi,niistä syntyy helposti sarjoja, joista voi koota kertomuksen.
Selitteleviä aasinsiltoja Lehtinen kammoaa. (Minä myös.) Hän kertoo anekdootin Mika Waltarista, joka oli kantaravintolassaan tuskaillut kavereilleen, miten hänen seuraavana aamuna pitäisi kiikuttaa jatkokertomuksen osa lehteen ja miksi hän menikin edellisessä osassa jättämään sankarin yksin autiomaahan kurkkuaan myöten lentohiekkaan. Sitten kirjailija oli yhtäkkiä pompannut pystyyn ja palannut parin tunnin kuluttua takaisin päätoimittajan ennakkona maksamaa setelitukkua heilutellen. Kaverit kysyivät, kirjoititko päätösluvun. Mitä vielä! Jatkokertomuksen uusi osa alkoi:"Päästyään pahasta pinteestä sankari ratsasti länteen."

Olen kirjoittanut muistilappuuni Lehtisen teoksesta seuraavat avainsanat: ihmettely, epäily, epätoivo, kaipaus. Nämä ovat usein kirjailijan lähtökohtia.
Lehtinen pyytää miettimään, palveleeko kirjoittamisesi jonkin kokemasi ilmaisemista vai jonkin puuttuvan etsimistä.

Kirjoittajan silmälaseilla olisi hyvä nähdä niin traagista kuin koomistakin ja huomata, miten nämä monesti esiintyvät yhdessä.
Lehtinen puhuu myös armeliaisuuden silmälaseista, joiden toinen linssi on hiottu mustaksi ja toinen punaiseksi.
Tällaisilla kuoleman ja rakkauden silmälaseilla taiteilijan ja kirjailijan on katsottava ihmistä. Niillä häntä ei näe totuuden kirkkaassa valossa, vaan ne näyttävät hänet armeliaisuuden lempeässä hämyssä, joka on totuuden kylmää valoa kirkkaampaa.

Erään luvun otsikko kirjassa on Myytit ja suuret kertomukset. Lehtonen puhuu kunkin kulttuurin suurista kertomuksista, joita mahtuu olemaan samanaikaisesti vain muutama ja ehkä vain yksi hyväksyttynä.
Aloin pohtia, mikä mahtaa olla meidän nykyisen aikamme suuri kertomus? Mikä antaa taiteeseen sellaisia teemoja kuten äärimmäinen yksilöllisyys hyvine ja huonoine puolineen, sukupuolisuuden moninaisuus, maailman ymmärtäminen diginatiivin silmin, luontosuhteen muuttuminen? Eräs suuri kertomus näihin päiviin asti on ollut elämä matkana, vaellus, jolla on määränpää. Onko meillä vielä tämä sama kertomus vai onko vaelluskertomuksen tilalla nyt jotain muuta?

Tekisi mieli kirjoittaa niin monista Lehtisen kirjoitusvinkeistä, mutta tyydyn esittelemään hänen kameran liike -vinkkinsä. Elokuvassa kamerat ottavat välillä kuvaa kaukaa niin, että ihmiset ovat muurahaisia puuhissaan, välillä läheltä, jolloin näemme pöydän alla hermostuneesti vatkaavat jalat. Kirjoitukseen syntyy elävyyttä samalla tekniikalla.

Filosofisesta puolesta yksi esimerkki. Albert Camus väittää, että ihminen on vapaa, koska hänellä on milloin tahansa vapaus valita kuolema. Lehtinen on toista mieltä. Hänen mielestään ihminen olisi vapaa vasta jos hän kykensi halutessaan mielin määrin pidentämään elämäänsä.

Lopuksi vielä hauska kohta narsismista.
Moni taiteilija tunnustaa itsekeskeisyyden ammattitaudikseen. Annika Idström lainaa eräässä esitelmässään amerikkalaista kirjailija Joan Didionia, joka sanoo esseessään Why I Write, Miksi kirjoitan, että nuo kolme sanaa Why I write kuulostavat siltä kuin huutaisi koko ajan I, I, I, minä, minä, minä.

Oscar Wilde, avoimesti ja häikäilemättömästi narsisti, selitti aikanaan, että kaikki elävät itsekeskeisesti, paitsi marttyyrit ja pyhimykset. Kaikki eivät vain tunnusta sitä.
Minä ajattelen, että taiteilijan itsekkyys on toisaalta antamista, koko elämänsä avaamista toisille. Tässä minun maailmani, kaikkeni, ole hyvä! Kirja/kirjoitus on myös aina kysymys vastaanottajalle:"Ymmärrätkö sinä minua?"

Omasta kirjoittamisestani voin sanoa vain, että 539 blogikirjoituksen ja 129 luonnoksissa säilyttämäni aihion jälkeen olen parempi kirjoittaja kuin ennen blogikirjoittelua. Uimisessa sen sijaan en kehity yhtään. Selitys on varmaan siinä, että suhtaudun kirjoittamiseen huomattavasti intohimoisemmin kuin uimiseen.

Lisäys 19.3.
Hyvää Minna Canthin päivää ja Tasa-arvon päivää! Meidän pihassa lippu valuu surkeana pitkin tankoa. Kohoapas lippu sieltä liehumaan.
Huomenna on Kansainvälinen onnellisuuden päivä. Olkaamme onnellisia kaikesta hyvästä!
Lehtisellä on Sanojen avaruudessaan tällainen sitaatti Kierkegaardilta:
"Estetiikka on tieteistä uskottomin. Jokaisesta, joka todella on rakastanut sitä, tulee tietyssä mielessä onneton; mutta se, joka ei koskaan ole sitä rakastanut, on tylsä nauta ja sellaisena pysyy."
Hah haa, olen suorittanut Helsingin yliopistossa alimman arvosanan oppiainekokonaisuudesta, jolle oli annettu nimi 'yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka'. Opettajana oli Yrjö Sepänmaa. Määrä oli ehkä sopiva, koska olen aika onnellinen ihminen.

Eeva Kilpi oli koonnut ajatuksiaan pitkältä ajalta siniseen muistikirjaan. Suurin osa on vuosilta 2002 ja 2003, sitten yksi miete/vuosi vuoteen 2007 asti. Vuonna 2018 Kilpi lukee muistiinpanonsa läpi ja huomaa omistuskirjoituksesta, että muistikirjahan olikin joululahja lapsenlapselta Sohvilta, joka nyt on jo kolmen lapsen äiti. Kirja julkaistaan 2019 nimellä Sininen muistikirja ja sen esipuheena on Sohvin omistamat sanat mummolleen.

Näin toivotti Sohvi, mutta ikävä ei vain ole lakannut.

Vastuu - ikävöinti - intohimo.
Ihmisen seuralaiset vanhuuteen saakka - ja ehkä juuri vanhuudessa. Ainakin ikävöinti. Ehkä vanhana ihminen nimenomaan ikävöi. Nuorena hän kaipaa.

Kilpi pohtii suomalaista sanaa "ikävöidä", joka ei tarvitse kohdetta, kuten esim. ruotsin längta efternågonting tai englannin miss somebody. Hän näkee ikävöinnin kirjoittamisen käyttövoimana.
Kun työstressi helpottaa, iskee ikävöinnin tauti entistä pahempana. Siksi on hyvä pysyä liikkeessä.

Kilpi täytti helmikuussa 91 vuotta. Hän toteaa, että yrittää opetella vanhuutta, jossa hänen pitää selvitä kaikesta itse, olla oma palveluskuntansa, emännöidä jos haluaa tavata läheisiään, olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori. Sellaista vanhuutta meiltä odotetaan.

Ikävöinnin ja vanhenemisen lisäksi Kilven aiheita ovat hänen muussakin tuotannossaan toistuvat Karjalan muistot, luonto, eläimet, eroottinen rakkaus, perhe ja yksinäisyys.

Kunkin tekstin alussa on tarkka päivämäärä ja kellonaika, joskus paikkakin. Ajatukset ovat usein syntyneet aamun ensimmäisinä oivalluksina tai yöllä valvoessa.
Rakkauden määritelmä pulpahti Kilven mieleen Vuoksenniskalla 21.7.2003 n. klo 17.45 bensa-aseman pihassa, jossa hän kirjoitti sen paperinenäliinaan ja siirsi myöhemmin muistikirjaan Tapiolassa.
Sinä olet minulle tyyni kohta elämän pyörteessä.

Monet Kilven mietteet ovat aforismeja tai aforistisia.

Hellyys on moraalia.
(Ilman hellyyttä kaikki on moraalitonta.)

Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä, että se jännitys edes ajoin hellittäisi.

Rockmusiikki on antanut sävelilmaisun kiireelle. Elviksen vetovoima on katkaistussa sävelessä ja kiireen, melodian ja aisoissa pidetyn tunteellisuuden yhdistelmässä.

Sodankäyntiä ja luonnon tuhoamista seuratessaan Kilpi alkaa pohtia, että hän on ehkä avaruusolento. Miksi hän muutoin tuntisi niin suurta samaistumattomuutta ja yksinäisyyttä? Miksi hän muutoin kummastelisi ja ikävöisi kaiken aikaa? Olisiko jossain toisella tähdellä hänen kaltaisiaan? Hän miettii, elävätkö ihmiset niin väärin siksi, että ovat aivojensa liikakasvun seurauksena jonkinlaisia epäonnistuneita mutaatioita luomakunnassa? Eäimet olivat ensin.

Kirjan graafinen suunnittelu on Mika Tuomisen. Kiitän!
Sinisyys on juuri oikeaa sinistä, mustikan sinistä. Kannen linnut ja lehdet sopivat tähän muistelukirjaan. Kansien sisäpuolen haikeassa sinisyydessä on hieno lehtikuvio. Hyvä, että Sohvi valitsi muistikirjan väriksi sinisen ja Kilpi pysyi sille uskollisena.
Tämän kirjan esteettisyys tekee siitä mainion kirjan syntymäpäivälahjaksi isompia pyöreitä vuosia täyttävälle.

Nautin erityisellä tavalla sekä kirjailijoiden esikoiskirjoista että viimeisimmistä. Sininen muistikirja ei varmaan ole Kilven viimeinen, vaikka sisältää viimeistelyn sävyjä, kuten hänen runoteoksensa Kuolinsiivous (2012). Loppulausekin viittaa jatkoon.
Kiitos Sohvi, että annoit mummollesi paperia jolle kirjoittaa!
Kynää vain on vaikea aina löytää kun ne ovat yhtä mittaa kateissa tai loppuun kuluneet.

Antti Eskolan teos Vanhanakin voi ajatella on samalla tavalla lempeäsävyinen vanhuuden kirja kuin Kilven. Claes Andersson ja Merete Mazzarella ovat katselleet itseään ja maailmaa sopuisasti mietiskellen muistelmissaan, samoin Lars Huldén luopumista viestivässä runokirjassaan Ei tähtiä tänä yönä, sir.
Odotan luettavakseni Jörn Donnerin kirjaa Viimeinen taisto, jonka olen kuullut olevan aivan toisenlainen kuin edellä mainitsemani, ärtyisämpi. En tiedä, miten sen lukemisen kanssa käy. Lopetin kesken Jörnin ja poikansa Rafael Donnerin kirjeenvaihtokirjan Ennen kuin olet poissa. Jörn Donnerilla on varmaan sama kuin Eeva Kilvellä ja Antti Eskolalla, kirjoittaminen tuo merkitystä elämään ja pitää ikävää loitolla. Miksi siis lopettaa? Kirjoittaa voi niin kauan kuin sormet toimivat, mutta aivan kaikkea ei ole pakko julkaista.

Kilpi saa sanoa veikeät loppusanat tälle pohdiskelulleni.
Vanhuus on ensimmäinen hengähdyspaikka mitä ihmisellä on! Elinvoimasta ja itsetunnosta käydään jatkuvaa kamppailua päivittäin. Se hiljenee öisin. Siksi vanhat virkistyvät iltaisin. Hekin saavat osansa kun muut nukkuvat.

Kuva: Ume

Olin päivän poissa, koska äiti kuoli eikä kotoa päästetty kouluun.
Pakenen koulun pihaan kuin turvaan. Tiedän, että sinä ystäväni odotat siellä. Me jatkamme siitä, mihin jäimme, me olemme parhaat ystävät ja tärkeät toisillemme.

Sinä et ole meidän paikalla!
Missä sä olet, Laura? Seisot Vapun kanssa vaahteran alla. Te nauratte ja lähdette kävelemään käsikoukussa. Petturi. Muistan, äiti on kuollut.

Huomaat kellon soidessa minut ja tulet luokseni.
Myöhemmin kerrot, että sinä luulit minun jääneen kokonaan pois koulusta äidin kuoleman jälkeen. Sinulla oli kiire saada uusi ystävä. Työnnän pettymyksen sivuun kuten surunkin.

Kun koulu on ohi, me valitsemme omat tiemme.

Missä sä olet?

Kuva: Ume

- Sieltä se löyty. Oli hirttäny ittensä kaupan kattoon.
Isäni soittaa ja kertoo paikkakunnan uutisia. Hirttäytyjä on lapsuudenystäväni, aivan ensimmäinen, ottotytär naapurista.

Tiemme erkanivat, kun minä lähdin oppikouluun ja Pike jäi kansakouluun. Teininä ihailin ystävääni. Hän oli jo aikuinen, kaupassa töissä ja asui omassa asunnossa, kun minä vain kävin koulua. Lähdettyäni opiskelemaan ja töihin kauas kotiseudulta yhteydenpitomme muuttui satunnaiseksi.

Miksi? Mikä pettymys vei sinut tähän epätoivoiseen tekoon? Sanoivat, että kauppa oli menossa konkurssiin. Mutta sehän on vain maallista. Olitko sinä niin turvaton?

Kirjoitit minulle kirjeen vähän ennen kuolemaasi. Et osannut kertoa epätoivostasi, enkä minä osannut lukea rivien välistä. Olen niin pahoillani.

- - - - - - - - - -

Cara (linkissä projektin alku) ja Susupetal (linkissä tämä viimeisin, viikon 14 sanat ja koonta), ideoivat helmikuun alussa kirjoitusprojektin, jossa joka viikko kirjoitetaan sadan sanan tekstejä, eli krapuja, joissa käytetään annettuja kolmea sanaa. Tämän viikon sanat ovat ystävyys, tie ja pettymys. Jotkut kirjoittavat/ovat kirjoittaneet jo monta lyhyttekstiä, minulla nämä kaksi omaelämäkerrallista tarinaa ovat ensimmäiset.
Olen käynyt lukemassa toisten kirjoituksia, siellä on todella ansiokkaita tekstejä. Käykää tekin! Viikoittaiset kirjoittajat löytyvät em. blogeista.

Tämä viisas lause on Suomalaisen kirjakaupan kassin kyljestä. Siellä on ollut myynnissä kasseja muillakin teksteillä. Tämä on niin itsestäänselvä, tosi ja paikkansa pitävä. En voi edes kuvitella, miten jaksaisin elää, ellen saisi lukea.
Lukeminen on (lähes) yhtä tärkeää kuin ihmissuhteet. Kakkosena tulee sitten kaikki muu kulttuuri, elokuvat, musiikki, näyttelyt ja teatteri. Kolmosena elämästä selviämisessä on luonto, kesä ja matkat.

Kävin muutama päivä sitten sinivuokkopaikassani katsomassa, joko pian näkisin siellä jotain sinistä. Ensin näkyi lehtiä, nekin niin kauniita, etten sanotuksi saa... ja siellä ruskeiden puunlehtien lomassa, mitä näenkään, sinivuokon nuppuja ja jo auki olevia kukkia!
Perun puheeni vanhuuden tuntemuksista Eeva Kilpi -keskustelussa, yhtäkkiä en tunnekaan itseäni vanhaksi, vaan nuoreksi ja virkeäksi - koska KESÄ!

Sitä kyllä ihmettelen, miksi lehtijutuissa nimetään ihaillen, ei ironisesti, ikinuoriksi sellaiset kahdeksankymppiset, jotka pyrähtelevät revityissä farkuissa ja tennareissa.
Nuorten pitää vaihtaa taajaan tyyliään, kun "mummot" vievät vanhuuden pelossaan heidän protestinsa.

Muutamista luetuista kirjoista

Luin jokin aika sitten Teemu Keskisarjan kirjan Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven elämänkertomus. Kirja näyttää elävän nuoren miehen, ei sellaista hymisteltyä pyhimystä, mistä niin usein Aleksis Kiven päivän yhteydessä on puhuttu ja kirjoitettu. Keskisarjan A Kiwi on hulivili, ystäviensä vipeillä elävä, boheemi, rakastettava pummi, Suomen ensimmäinen ammattikirjailija, joka ei koskaan tehnyt muuta työtä kuin kirjoittamista ja joka eli täysillä kaikki vuodenajat, ei vain syksystä jouluun, kuten Eino Leino on runossaan kirjoittanut. Kivi oli äidinkielinero, haaveilija ja poikkeuksellinen ihminen. Hänen viimeiset symbolisesti tulkitut sanansa 'Minä elän' olivat Keskisarjan mukaan aivan arkinen huomautus ja korjaus kuolinvuoteen ympärillä hääränneille, jotka arvelevat, että kyllä se jo tais kuolla. Minä elän, elän! Pidän kovasti tästä herkullisesti kirjoitetusta tietokirjasta.

Olen juuri lukenut kaksi osaa Elena FerrantenNapoli -sarjaa, Loistavaystäväni ja Uuden nimen tarina. Odotin näiltä kirjoilta paljon, koska pidin niin kovasti Ferranten hurjasta romaanista Hylkäämisen päivät.
Huokaus, toinen osa oli harvinaisen pitkästyttävä bestselleriksi. Minä olisin kustannustoimittajana karsinut puolet viidestäsadasta sivusta. Olen muutoinkin hieman pettynyt. Luulin, että näissä kirjoissa olisi enemmän italialaisesta yhteiskunnasta ja historiasta. Nyt pääpaino on siinä, kuka suutelee ketäkin, ja tuntuu, että luen jotain saippuasarjan käsikirjoitusta. Luulen, että näiden kirjojen pohjalta tehty tv-sarja onkin kirjoja parempi. Aion kyllä lukea ne kaksi muutakin osaa vielä. Kesällä, varpaat vedessä.

Ryhdyin jo tylsän Ferranten ohessa lukemaan Eeva Kilven romaania Tamara, jonka olen lukenut aiemmin silloin kauan sitten heti kirjan julkaisun jälkeen 70-luvun alussa. Seuraavaksi luen ehkä Isaac Bashevis Singerin teoksen Nuori mies etsii rakkautta.

Konserteista

Kävin Lahden Sibeliustalolla Anneli Saaristo 70 vuotta -juhlakonsertissa. Laulaja antoi kaikkensa, vaihtoi iltapukujakin kolmesti. Konsertti koostui Saaristolle tyypillisistä väkevistä balladeista, flamencotyyppisistä lauluista ja jazzahtavista iskelmistä.
Erityistä konsertissa oli laulajan juonnot, jossa oli paljon komiikkaa ja taustatietoa hänen esittämistään lauluista.
Yksi balladeista oli Kuutamon poika, Hijo de la Luna. Minulla on tämän kappaleen alku sen alkuperäiskielellä espanjaksi laulettuna puhelimeni tunnusäänenä. Annan sen monesti soida kokonaan, kun en halua vastata, koska se on niin äärimmäisen kaunis. Kerran jossain lounaskahvilassa eräs mies tuli kysymään, mikä musiikki minulla soi, ja sanoi, että siinä on jotain harvinaisen tenhoavaa. No, nyt vasta kuulin laulun sanoman: syntyy albinolapsi, joka on tummaveriselle isälle käsittämätön asia, häpeä ja tragedia.
Meidän lähellä Iitissä on kesän alussa pienimuotoiset kamarimusiikkijuhlat. Sinne olemme varanneet lippuja, toinen klassisen musiikin konserttiin Iitin kirkkoon, toinen kevyempään Verlan paperitehdasmuseolle.

Elokuvista ja tv:stä nähdystä

Kävin elokuvissa katsomassa Asghar Farhadin ohjaaman espanjalaisen elokuvan Kaikki tietävät. Eniten minua houkuttivat tätä katsomaan näyttelijät Penelope Cruz ja Javier Bardem. He olivat tosi hyviä rooleissaan, ja Penelopehan on maailman kauneimpia naisia, mielestäni.
Elokuva on rikoksen kuvaus. Sen loppu on juuri oikea, koska se jätti puitavaa, niin elokuvan henkilöille kuin katsojallekin. Muuta minua innostavaa tässä elokuvassa oli kesä ja Espanja. Ohjaaja on minulle tuttu muutaman vuoden takaisesta palkitusta elokuvastaan Nader ja Simin: Ero. Tiesin odottaa tasokasta.

Televisiossa alkoi uusi sarja Aikuiset, jonka nimi on ironinen. Pitäisi olla aikuinen, mutta kun se on niin äärimmäisen vaikeaa, kun ei kestä mitään vaikeuksia eikä erilaisuutta. Päähenkilönä on nuori nainen Oona. Häntä esittää Anna Airola, joka on näyttelijä Oona Airolan sisar. Sisarukset vaikuttavat yhtä hurmaavilta ja osaavilta molemmat.
Katsoin vasta ensimmäisen osan, mutta voin sanoa, että minua nauratti kovasti. Kyseessä on milleniaalisukupolven, ns. terapiasukupolven parodiointi. Samaa mitä Sarah Andersenin sarjakuvakirjoissa, joista kirjoitin jokin aika sitten.
Katsoimme tämän mieheni kanssa. Häntä ei naurattanut yhtään. Tämä huumori ei siis pure kaikkiin.
Sarja on nähtävissä kokonaan Areenassa.

Näyttelyistä

Käväisin lyhyesti Tampereella muutama viikko sitten ja ohjauduin Finlaysonin alueella sijaitsevaan Vakoilumuseoon. Kiinnostava!

Viimeksi käymäni näyttely on Poliittisen valokuvan näyttely Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä Kaapelitehtaalla. Käyn katsomassa tämän näyttelyn vuosittain. Tänä vuonna näyttelyn nimi on Mahdollisuus.
Pidän tarinallisista taidenäyttelyistä.
Minuun vaikutti erityisesti kaksi kokonaisutta, Airin Bahmanin iranilaisesta Irakin puolelle vuoristoon paenneesta kurdiyhteisöstä kertova Tasavertaisina vuorilla ja Laia Abrilin laaja näyttely On Abortion, joka on ensimmäinen osa hanketta A History of Misogyny. Tämä osa näyttelyä on enemmän museotyylistä esineineen ja tarinoineen kuin valokuvaa.
Miten pahoja asioita naisille onkaan tehty uskontojen ja politiikan nimissä ja tehdään yhä, meillä ja muualla. Näyttelyn koonnut Abril sanoo, ettei mistään aborttirajoista tarvitse kiistellä, jos abortti on saatavilla, koska kukaan ei halua sitä, ellei kipeästi tarvitse ja tietenkin mahdollisimman aikaisin.

Airin Bahmani, Yhdenvertaisina vuorilla

Meillä on huomenna Suomen Kameraseurojen Liiton vuosinäyttely Kouvolassa. Näyttely on pidetty täällä monesti ennenkin. Olen menossa avajaisiin ja illalliselle. Käyn myöhemmin katselemassa kuvia väljemmin. Avajaiset on huonoin tilanne katsoa taidetta, mutta onhan se mukavaa nähdä välillä tuttujakin ja olla mukana puolison harrastuksissa.

Ruokakulttuuria

Helsingissä näyttelyreissulla söimme kasvisravintola Silvopleessä. Herkullista, monipuolista! Suosittelen.

Meillä kotona Mentula-residenssissä

Kodin tekstiilejä uusitaan ja tehdään kevätsiivousta. Pois talven nuhjuisuus ja tummat värit! Kun koti on kunnossa on kiva taas uppoutua kirjoihin.
Aurinko paistaa ja lämmintä on kymmenkunta astetta.
Eilen pieni lapsenlapsi halusi syödä iltapuuronsa parvekkeella. Partsikausi tuli näin aloitetuksi. Tänään juomme siellä päiväkahvit. Tietenkin leivosten kera.

Aurinkoista viikonloppua teille lukijani!

--------------

Myöhemmin:
Ai niin, yksi kulttuurimuoto unohtui - vaatteet. Palasin juuri kauppakeskuksen muotinäytöksestä. Lavalla oli mm. Anne Pohtamo (Miss Universum 1975) ja monipuolisesti taiteellinen Jorma Uotila. Jorma teki piruetteja kujeelliset kesähatut päässään ja kertoi omasta Absolute Motion -korusarjastaan. Ihana elämäniloinen Jorma!

P. S. Olen vähän muuttanut blogini nimeä, mutta kyllä sillä vanhallakin tänne löytää.

Linnanmäellä

Nooa pääsee äidin kanssa Helsinkiin. Kahdestaan. Iskällä on töitä.

- Jee, kivaa! Mennäänkö Linnanmäelle?
- Mennään sinne heti ensimmäiseksi.

Nooa herää yöllä yksin hotellihuoneessa. Missä äiti? Äiti on kadonnut. Itku pääsee.
Samassa äiti tulee ja kertoo, että käväisi vain nopeasti baarissa. Äidille oli tullut jano. Äiti halaa ja sanoo, että sitä ei tarvitse iskälle kertoa. Eikä sitäkään, että Linnanmäellä oli Pekka, äidin tuttu.
- Joko Nooalla on iskää ikävä? Huomenna ajellaan kotiin. Nyt unia, oman kullan kuvia.

Kotona Nooa juoksee iskän syliin.
- Oliko kivaa?
- Oli.
- Pelottiko maailmanpyörässä?
- Ei yhtään. Ei pelottanut edes kummitustalossa. Äitiä pelotti, mutta onneksi Pekka piti äitiä kädestä kiinni.

--------------

Tällainen tarina tämän viikon sanoista, siis 100 sanaa otsikko mukaan laskien. Ajattelin, että siirryn nyt täysin fiktioon.
Hauska näitä on kirjoittaa, hauskempi kuin uskoinkaan.
Kuvan sydän on vetoketjukoru Rakas. Globe Hopen pukukorut on kivoja hatuissa ja takeissa. Minulla on näitä sydämen lisäksi perhonen ja kukka. Perhonen on päässyt huopahattuun, muut odottavat sopivaa käyttöä.

Pelkkä kirjankansikuva tuntui nyt tylsältä, koska kirjaston Tamarasta oli muovipäällyksen tieltä poistettu paperikannet ja jäljellä oli vain sinänsä tosi kaunis tummanvioletti pahvikansi. No, ei hätää, Parnassossa (nro 1, 2019) on laaja Eeva Kilpi -artikkeli kuvineen. Asettelin nurkan romaanista tämän artikkelin päälle.

Kuvan vasemman alalaidan teksti, lainaus haastattelusta, pitää paikkansa: "Nykymaailmassa melkein kaikki on täynnä seksiä. Aihetta voisi käsitellä tunteella ja älykkäästi, mutta usein kuvaukset yhä takeltelevat."
Kilpi kirjoitti eroottisen romaaninsa Tamara vuonna 1972 ja hänen tekstissään seksi on todella kuvattu taidolla, tunteella ja älykkäästi. Anglosaksisessa kirjallisuudessa mm. Henry Miller (Ruusuinen ristiinnaulitseminen: Nexus, Sexus ja Plexus ym) ja Anaïs Nin olivat tämän lajin taitajia.
Muistin, että Tamara oli väkevä elämys, kun luin sen kaksikymppisenä, Nyt se oli ehkä vielä väkevämpi. Ei ihme, että olen kriittinen kirjojen seksikuvausten suhteen ja koen ne usein laimeina ja banaaleina, kun olen nuorena ravinnut itseäni näin upeilla kirjoilla.

Tamaran minä-kertoja on alaruumiistaan halvaantunut akateeminen mies. Hän seuraa ja kuvailee Tamaraa, joka on hänen lähes ainoa ihmiskontaktinsa. Tamara ja mies asuvat omissa kodeissaan, mutta Tamara viettää paljon aikaa miehen luona. Kirjan kuvaamana kesänä Tamara saa päähänsä vuokrata talon maalta ja he asuvat yhdessä pitkän tovin.
Tamara on ollut miehen oppilas yliopistossa ja ihastunut tähän. Rakastuminen on ollut molemminpuolista. Mies on ollut invalidi jo heidän tavatessaan ja suhde on ollut pitkään pelkästään verbaalinen. Mies osaa rakastaa ja rakastella ja on valmis tyydyttämään Tamaran monin eri tavoin, mutta ne tavat eivät Tamaralle aivan riitä. Tamara ja mies ovat toisilleen elintärkeitä. Mies edustaa Tamaralle pysyvyyttä. Hän on keskeyttänyt miehen vuoksi kielipsykologiset opintonsa ja kouluttautunut terapeutiksi.
Erikoisen suhteesta tekee se, että Tamara palvelee miestä kertomalla tälle seksielämästään toisten miesten kanssa.

Sitten Tamara tulee, kesken ajatusteni, iho hohtavana ja sileänä niin kuin naisella jota on juuri rakastettu, hiuksetkin elävämmän näköisinä huolimatta siitä, että ne on kammattu vain hätäisesti, ja välittömästi minussa syttyy halu päästä hänen lähelleen, kuulemaan hänen kertomustaan, kyselemään yksityiskohtia, millaista oli.
Ja minä puristan hänet syliini, ahdistan häntä kysymyksilläni, kunnes tulen vakuuttuneeksi siitä että hänen on ollut hyvä olla, että hän on nauttinut ja kylläinen, ja hän kuvailee miltä se tuntuu, kunnes sisäinen jännitykseni huipentuu ja laukeaa ja ruumiini tyyntyy.

Tamara tapaa erästä löytöään, Kustaa Mauria, jopa huvilalla, sovitusti, miehen kirjoitellessa esseetään huvilan toisessa päässä. Miehelle tämä järjestely sopii erinomaisesti. Ainoa pelko on se, että Tamara rakastuisi johonkuhun seksikumppaneistaan, tyyntyisi ja oppisi yhdistämään rakkauden, sukupuolisuuden ja jatkuvuuden.
Minä soisin sen hänelle, siitäkin huolimatta, että tiedän sen merkitsevän meidän suhteemme loppua, tämän harvinaisen, ainutlaatuisen korkeasti moraalisen, molempia osapuolia kunnioittavan ihmiskontaktin päättymistä.

Kahdesta päähenkilöstä elämäänsä tyytyväinen on mies, vaikka toisin luulisi. Hän ei tunne enää fyysistä kipua, koska kipua välittävä hermo on kuollut. Hän rakastaa Tamaraa hellällä suojaavalla tavalla, kiusoittelee tätä, hellii ja lohduttaa.
Tamara on häälyväinen, tunteilla käyvä hermokimppu. Hän on työssään niin tunnollinen, että vastailee jopa vapaa-ajallaan erään asiakkaansa seksipuheluihin.

Tekstin tyyli on esseististä, kuvailevaa pitkää proosaa, jonka seassa on paljon keskustelua. Nykyään romaaneja kirjoitetaan paljon pilkotulla proosarunomaisella tyylillä, Tamara on lähes sen vastakohta. Kerronta luontokuvauksineen ja elävine henkilöhahmoineen antaa nautintoa lukijan kaikille aisteille.

Mies kutsuu itseään biblioerotomaaniksi; hänen tyydyttämisensä jos mikä vaatii kertojan lahjoja. Hän itse on saanut Tamaran ihastumaan puheillaan ja onkin varsinainen sana-akrobaatti.
Kerran alkuun päästyäni minä riehaannuin edelleen. Assosiaatioita syntyi kuin uutta verisuonistoa kuolion rinnalle, unohtuneita kansanomaisia sanoja ja sanontoja tulvi mieleen ja tuntui että opin omin päin uusia kuin olisin alkanut puhua kielillä; Suomen kansan muinaisrunoa pulppusi huulilta; muistin pitkiä intohimoisia säkeitä Koraanista ja Korkeasta Veisusta; lastenlorun joka alkoi sanoilla 'Tit tit tittuu'; tarinan pojasta joka tuikkasi puunkoloon ja siitti siipioravia; sanskriittiakin, vanhoja kauniita termejä. Lopulta osasin jotain uutta kummallista kieltä joka kantoi ja aaltoili.

Tekisi mieli lainata tästä kirjasta pitkiä pätkiä, mutta maltan mieleni. Lukekaa itse ja nauttikaa! Kilven kieli hurmaa minut, joka kerta kun luen hänen kirjojaan, olkoot ne 70-luvulta tai vuodelta 2019, kuten Sininen muistikirja.

Jossain arvostelussa, en muista missä, nyt näitä on ollut monissa lehdissä, mainittiin Tamarasta, että se ei ole juonikirja. Minusta se on kyllä sitäkin. Tarina kehittyy ja lopussa on hieno yllätys, joka on myös sillä tavalla hieno, että se jättää mahdollisuuden erilaisille tulkinnoille.
Ja vielä tämäkin: "Vai kuvittelinko vain? Niin kuin kaiken muunkin."
Mieleen nousee ote Shakespearen Myrskystä:"Sama kude meissä kuin unelmissa on ja unta vain on lyhyt elämämme."

Voin nähdä tämän tarinan myös naisen sisäisenä vuoropuheluna, niin että tarkkaileva, kiusoitteleva, kyselevä henkilö on vielä eheytymätön osa häntä itseään.
Tarkastelun sävyssä on samaa kuin Kilven paljon lainatussa runossa 'Nukkumaan käydessä ajattelen', jossa kirjoittaja puhuttelee itseään ystävällisesti: "Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun."

Kaksi tärkeää piirrettä Kilven tekstissä minulla on vielä mainitsematta: huumori ja ilo.
Veitsenteroittaja Frans Siltasen, tylsyttäjän, kirje koettelee nauruhermojani. Samoin Tamaran kuvaukset seksikumppaneittensa piirteistä ja rakastetun ikävöinnin kuvaaminen pakkomielteisenä hulluutena ja se koominen raivo, minkä jätetyksi tuleminen synnyttää.

Lopuksi ei muuta kuin kiitos erinomaisesta kirjasta Eeva Kilpi! Odotan Punaista muistikirjaa, jonka pitäisi ilmestyä seuraavaksi.

František Kupka, Itsepintainen valkoinen viiva, 1913-1923

Töissä grillikioskilla 70-luvulla

Lasken grilliruualta löyhkääviä kolikoita, kun omistaja Kirsti soittaa.
- Miten meni? Haen rahat iltapäivällä. Sopiiko?

Kirsti istuu kämppäni tuolissa, minä sängyn laidalla.
- Hyvä grillimyyjä oot. Asiakkaatki on kehuneet. Kai sinä taksilla tulit?
- Eei... en minä...
- Haloo - herätys - sanoitko sinä just, että oot kävellyt tänne öisin Kirkkopuiston läpi rahat muovikassissa kilisten?
- Joo, paitsi että olen juossu. Ja rahat on kilissy repussa.
Kirsti hohottaa ja vakavoituu sitten.
- Otat seuraavalla kerralla taksin, ja rahat kassasta. Siinähän on taksiasema ihan vieressä.
- Kyllä Johtaja!

Seuraavana perjantai-iltana käärin taas hotdogeja asiakkaille. Ja yöllä juoksen ketterästi Punavuoreen.
Mitä nyt minulle voisi tapahtua? Kiltille makkaramyyjälle! Helsingissä!

-------------------------

Tämä on taas näitä krapuja, kolme annettua sanaa, 100 sanaa otsikon kanssa.
Tositarina omilta opiskeluajoiltani, jolloin tein mitä erilaisimpia töitä.
Me nuoret koimme olomme täysin turvalliseksi silloin, niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Lähdimme yksin vieraisiin maihin ja matkustimme peukalokyydillä.
Minäkin olin jo vaihtanut yliopistoa Suomessa, seikkaillut Lontoossa lähes rahattomana ja viettänyt vuoden USA:ssa. Suomi tuntui pieneltä ja hieman harmaalta, tapahtumaköyhältä maalta. Siitä nuo loppulauseet.
Täältä ja täältä löytyy kooste tämän viikon kirjoituksista.

Kuvasin Kupkan maalauksen Ateneumissa, jossa on parhaillaan hänen laaja näyttelynsä.

Loppuun vielä tämän pääsiäisen kaunein kortti. Mukavia lomapäiviä ja aurinkoa kaikille!

Pieni kalastajavene, kuva: Ume

Harvinainen raukeus levisi jäseniin. Onni on ehkä jännittämättömyyden tila, minä ajattelin, mutta samassa hylkäsin sen ajatuksen. Päätelmä oli liian negatiivinen päteäkseen muuta kuin yksityistapauksiin, kuten esimerkiksi tähän hetkeen, jonka se tosin kattoi täydellisesti. Mutta tällöinkin oli edellytyksenä että sitä ympäröivä suhteiden verkosto oli omilla ehdoillaan kutakuinkin tasapainossa, ja että oli ollut aikaisempi tilanne, johon nähden tämä oli muutos parempaan.

Yllä on ote Eeva Kilven romaanista Tamara vuodelta 1972.

Ja Sinisessä muistikirjassa 2018 Kilpi kirjoittaa muistinpanojaan vuodelta 2003, kolmenkymmenen vuoden kuluttua Tamarasta. Tuttua asiaa!

16.2.2003 KLO 13
Elämä on jännitystila. Onni on unelma siitä että se jännitys edes ajoittain hellittäisi.

14.4 2003 KLO 22.20
Onnea tuntee silloin kun pitkä sydämentykytys lakkaa ja olo helpottuu.

Eeva Kilven aiheita pohtiessani aloin miettiä myös muiden kirjailijoiden toistuvia aiheita. Kyllähän se on niin, että kirjailijat usein pohtivat samaa ydinasiaa läpi koko tuotantonsa. Jopa me bloggarit (ainakin monet meistä) teemme niin.
Me selvittelemme omaa mieliteemaamme yhä uudelleen, olkoon kirjoituksen aihe sitten kirjan esittely tai arvostelu, matkakertomus tai omia ajatuksia elämän menosta. Joillakin painotus on alusta asti päätetty asia, yhteiskunta, vähemmistöt, luonnon puolustaminen, maailman hämmästely, epäkohdista kirjoittaminen, naisnäkökulma, eksistentialismi jne, mutta vaikka emme olisi päättäneet mitään, me päädymme vaistomaisesti tietynlaisiin aiheisiin ja käsittelytapoihin ja vasta paljon kirjoitettuamme huomaamme olevamme yhä uudelleen samojen ajatusrakennelmien kimpussa.

Mikä on sinun ikipohdintasi?

Minun ydinlauseikseni näyttäisivät muotoutuneen seuraavat:
1. Ihminen on säröinen olento ja sellaisena kiinnostava.
2. Myötätuntoisuus on elintärkeää.
3. On ilo saada elää.
Pelkistettyinä juuri näin, voisi niistä kirjoittaa mutkikkaamminkin, mutta näin on hyvä: säröisyys, myötätunto ja elämänilo.
Jos kirjoitan kriittisesti jostakin asiasta, ilmiöstä tai henkilöstä, niin usein pohjana on vastenmielisyyteni epäoikeudenmukaisuutta ja toisten alaspainamista kohtaan.

Katsoin toistamiseen aivan ihanan dokumenttielokuvan Dagny - jos jään istumaan, kuolen. Dokumentti kertoo ruotsalaisesta 106-vuotiaasta Dagny Karlssonista. Elokuvan ohjaaja on Finn Power -taiteilijaniminen mies Ahvenanmaalta. Itse asiassa elokuva on kuvaus elokuvan teosta ja Finnin ja Dagnyn ystävyydestä. Loppuosassa dokumenttia ihmiset eri puolilta maailmaa kiittävät somessa Dagnyä innoituksesta ja positiivisen mallin antamisesta. Viimeksi mieleen jää Dagnyn lause: "Elämä on niin iloista kuin miksi sen tekee."
Dagny-dokkari on elämänmyönteisyydessään sukua elokuvalle Anna hyvän kiertää, joka myös on toiminut inspiraationa monelle. Molemmat ovat oikein sopivia pääsiäiselokuvia.

Fred Wander syntyi Itävallassa Wienissä vuonna 1917. Hän kulki nuoruudessaan Euroopan eri maissa ja hänet luovutettiin riippumattomasta ( ! ) Sveitsistä 21-vuotiaana Saksan alistamaan Ranskaan kahleissa, koska oli juutalainen. Ranskassa hän joutui kokoomaleiriin, josta alkoi hänen matkansa keskitysleireille. Hän ehti kokea monen leirin kauhut ennen sodan loppumista. Sodan jälkeen Wander työskenteli journalistina ja valokuvaajana.
Der Siebente Brunnen julkaistiin DDR:ssä vuonna 1971 ja uudelleen Itävallassa 2005, jolloin se herätti kriitikkojen huomion ja käännettiin useille kielille. Suomeksi kirja ilmestyi vuonna 2009 nimellä Seitsemäs kaivo. Tasokas suomennos on Raija Nylanderin.

Kannen liepeessä on sitaatti The Guardianin arvostelusta:
"Kaikista lukemistani natsileirien eloonjäämiskuvauksista harva pääsee edes lähelle Wanderin teosta mitä tulee kirjalliseen laatuun ja todistajalausunnon sivistyneisyyteen. Teoksen kuulas, selkeä kerronta luo poikkeuksellisen yhteyden ja läheisyyden lukijaan. Seitsemäs kaivo ei ole elämäkerta vaan taideteos."

Wander antaa kirjassaan erilaisten Hitler-Euroopan juutalaisten kertoa tarinoita elämästään. Lukija saa hänen tekstissään kokea läpileikkauksen Euroopan juutalaisväestöstä, joka joskus oli olemassa, mutta ei koskaan enää samanlaisena.
Päällimmäinen tunne kirjan kertojalla "saapasjalkaisten" pahuutta seuratessaan on ihmetys. Hän ei kuvaa pahimpia hirmutöitä eikä niiden tekijöitä tarkasti, tärkeämpää on vangittujen kuvaaminen. Miksi tuo tenori on tuotu laulamaan tänne kylmään parakkiin? Miksi nuo kirjallisuudentutkijat väittelevät tuolla nurkassa eikä jossain Euroopan yliopistoista?
Wanderin romaania lukiessa tunnen välillä olevani samalla tavalla mukana kuin olin katsoessani László Nemesin elokuvaa Son of Saul.
Yksi kokonainen luku kirjassa on omistettu leivälle. Nälkää näkeville yhteisesti jaetun leivän tarkka jako kaikille on elintärkeä toimenpide. Ravinto viivyttää kaiken aikaa vieressä väijyvää kuolemaa.

Viimeisessä luvussa ollaan Buchenwaldissa, jossa vankeja kootaan tilanteeseen nähden naurettavan suunnitellussa järjestyksessä ryhmä kerrallaan teloituksiin. Vapauttajat ovat jo tulossa, ja teloittajilla on kiire. Kertoja onnistuu piiloutumaan kerta toisensa jälkeen taka-alalle ja pakenee lopulta kentän perällä sijaitsevaan lasten parakkiin, jossa hän kohtaa kuolleiden joukossa noin sataviisikymmentä elävää, pientä villi-ihmistä.
Kun aioin astua sisään parakkiin, joukko lapsia hyökkäsi kimppuuni. Mitä sinä täällä teet, ala kalppia! oli heidän viestinsä. Minä en ymmärtänyt juuri mitään, he puhuivat, huusivat barbaarisella sekoituksella venäjää, puolaa, jiddiä ja saksaa. Mitä näille lapsille oli tapahtunut? Minä pelkäsin, tunsin samanlaista paniikinomaista pelkoa kuin silloin Ranskassa, kun villit koirat hyökkäsivät maantiellä kimppuuni. Käännyin epätoivoisena ympäri ja näin saapasjalkaisten ajavan toisten parakkien luona vankeja nimenhuutopaikalle pistoolit ojossa. Päättäväisenä tunkeuduin takaisin lastenparakkiin.
Kertoja on sairastunut sairasparakkiin pyrkiessään pilkkutautiin ja seurailee nyt kuumehoureisena lasten elämää heistä muutamaan tutustuen. Amerikkalaisten panssarivaunut ovat saapuneet, mutta sitä on vaikea uskoa ja ymmärtää. Lapsille ainoa todellisuus on leiri. Kertoja vaipuu uneen ja huomaa herätessään Joshko-nimisen pojan tiputtavan häneltä varastamallaan tinalusikalla vettä sairaan pikkuveljensä Naftalin suuhun. Näin elämä voittaa.

Kirjan alussa on ote vuonna 1609 kuolleen rabbi Löwin jiddinkielisestä runosta Die Sieben Brunnenkranze.

Seitsemäs kaivo - vilpittömyyden vesi,
kaikesta saasteesta vapaa,
suojassa lialta ja sameudelta, täydellisen läpikuultava;
valmiina tulevien sukupolvien
kohota pimeydestä
kirkkain silmin, kahleettomin sydämin.

Tulevien sukupolvien kohota pimeydestä...?

Heti Wanderin holokaustiromaanin perään luin kirjailija Khaled Hosseinin ja kuvittaja Dan Williamsin kirjan Meren rukous (2018). Kuvittajan akvarellit kertovat tässä kirjassa yhtä paljon kuin Hosseinin proosarunon muotoon rakentama teksti.
Syyrialainen isä juttelee sylissään nukkuvalle pojalleen kuun valaisemalla meren rannalla. He odottavat laivaa, jonka on tarkoitus kuljettaa heidät pakolaisiksi Eurooppaan. Kotikaupunki Homsi on raunioina ja äiti jossain surmansa saaneena.
Puhutteleva kirja, jonka tekijänpalkkion Hosseini on luovuttanut YK:n pakolaisjärjestölle ja Khaled Hosseini Foundationille pakolaisten hyväksi tehtävään työhön.

Äitisi on tänään kanssamme, Marwan,
tällä kylmällä rannalla jota kuu valaisee,
täällä missä vauvat itkevät
ja naiset puhuvat huolistaan
kielillä, joita me emme ymmärrä.
Afgaanit, somalit, irakilaiset,
eritrealaiset, syyrialaiset,
kaikki me odotamme kärsimättöminä
että aurinko nousisi,
kaikki me pelkäämme sitä.
Kaikki me etsimme kotia.

Isä toivoo, että hänen poikansa muistaisi hyvät ajat, luontoretket ja kaupungin, jossa moskeija ja kirkko kohosivat rinnatusten, mutta hän oli silloin liian pieni muistaakseen. Sen sijaan hän muistaa pommit, nälänhädän ja hautajaiset.
Hän on oppinut, että pommin jättämään kuoppaan kertyy vettä, jossa voi pulikoida ja että tumma veri ei ole niin huolestuttavaa kuin kirkkaanpunainen. Hän on oppinut myös, että äiti, sisko tai luokkakaveri saattaa löytyä romahtaneiden rakennusten alta.

Wanderin teosta lukiessa pysähdyin monta kertaa miettimään, miten käsittämätöntä natsien aika olikaan. Ihmettelin ja ihmettelen kuten Wander eläessään kaiken sen keskellä ja vuosikymmeniä myöhemmin traumaansa tekstiksi jalostaessaan.

Hosseinin kirja taas sai minut ihmettelemään uusnatseja. Nämä kirjat alkoivat keskustella päässäni.
Buchenwaldin lapset... ja Homsin lapset, joita ei haluta häiritsemään.
Olen kuullut sanottavan, että me tulimme kutsumatta.
Että emme ole tervetulleita.
Että meidän pitäisi viedä epäonnemme pois täältä.

Miten natsisimi on edes mahdollista nykypäivän hyvinvoivassa Euroopassa? Onko historia unohtunut? Mitä ne oikein haluavat?
Kun uusnatsien viha usein kohdistuu lukuisten muiden kohteiden ohella turvattomiin pakolaisiin, joiden kanssa heillä ei ole koskaan ollut edes mitään tekemistä, alkaa hämmentynyt epäusko horjuttaa turvallisuudentunnettani.

Minusta EU:n pitäisi tehdä kunnollinen suunnitelma natsismin kitkemiseksi. Enää ei näemmä riitä, että kouluissa käydään läpi holokaustia ja tutustutaan keskitysleirimuseoihin siellä missä sellaisia on.

Ja juuri näitä asioita illalla ajateltuani luen aamun Helsingin Sanomista, että pienen itävaltalaiskaupungin Braunaun apulaiskaupunginjohtaja on laatinut maahanmuuttovastaisen puolueensa paikallislehteen syvästi rasistisen pilkkarunon pakolaisista ja erotettu tekonsa vuoksi virastaan. Runo muistuttaa kovasti natsiajan juutalaisia vastaan laadittuja riimittelyjä ja on nimeltään Kaupunkirotta. Sen maalitauluna ovat sekä maahanmuuttajat että heihin ystävällisesti suhtautuvat ihmiset.
Hyvä, että teko on tuomittu. Teko tuomittiin, koska mies oli näyttävässä virassa ja kaupunki on Hitlerin syntymäkaupunkina muutoinkin yrittänyt päästä eroon Hitler-leimastaan.
Apulaiskaupunginjohtaja on sanonut halunneensa provosoida, ei tullut ajatelleeksi rottiin liittyvää historiallista painolastia (eipä tietenkään!) ja hän kirjoitti mielestään hienon runon.
Onhan näitä nähty. Ne jotka haluavat loukata kutsuvat tyylittömiä rienaamisiaan sarkasmiksi ja parodioiksi, joita kaikki eivät ymmärrä.
Sanokaa minun sanoneen, että jo nyt erinäisillä sosiaalisen median kanavilla paahdetaan sananvapaudesta. Että voi voi, kun Herr Schilcher sai turhaan sapiskaa viattomasta leikinlaskusta.

P.S. Jiddin kieli on muuten ihan oikein kirjoitettu näin ilman lopun hattuässää.

Piti ihan tarkistaa Kielikellosta, kun sitaatissa on käytetty muotoa jiddi.

Joshkon tarina

Saapasjalkainen puhaltaa pilliin ja huutaa. Se räyhää! Se laskee, onko meitä sama määrä kuin aamulla. Pidän Naftalia pystyssä, niin etteivät ne huomaa, ettei se jaksa seistä. Sen pää nuokkuu, ja silmät on välillä kiinni.

Yöllä parakkiin syöksyy mies. Se menee piiloon ruumiskasan taa. Se nukkuu melkein heti. Huomaan sen taskussa jotain kiiltävää. Lusikka!

Kovaäänisistä kuuluu puhetta, joka ei kuulosta räyhäämiseltä. Amerikkalaisia? Niiden tulosta on ollut puhetta. Ne kuuluttaa jotain. En ymmärrä sitä.
Joku on hakenu peltipurkilla vettä. Tiputan sitä lusikalla Naftalin suuhun. Sen huulet on ihan kuivuneet ja kuumat.
Mies herää. Se kattoo meitä ja hymyilee. Puristan lusikkaa.

----------------
Tämä on mukaelma Fred Wanderin romaanin Seitsemäs kaivo loppukohtauksesta. Vaihdoin kertojaksi Joshkon, joka yrittää pitää pikkuveljensä keskitysleirillä elossa. Kirjailija, joka oli pakonsa lopuksi päätynyt lasten leiriin näki tuossa kohtauksessa elämän veden ja hymyili, koska ymmärsi, että hän ja lapset olivat jääneet eloon. Lapsille muutos tilanteessa, vapauttajien tulo, ei kerro mitään tulevaisuudesta, koska heidän maailmaansa on niin kauan kuulunut vain leiri ja sen arvaamattomuus.

-----------------

Lisää sadan sanan kirjoituksia (krapuja) näistä kolmesta sanasta kokoaa tällä viikolla Cara.

-----------------

Olen lähdössä pikku matkalle Vilnaan.
Matkani pääkohteisiin kuuluu tutustuminen Vilnan juutalaisten historiaan. Kaupunki oli aikoinaan Balttian juutalaisille keskeinen paikka. Ennen toista maailmansotaa peräti 30 prosenttia kaupungin väestöstä oli juutalaisia. Heistä tapettiin kuolemanleireillä 90 prosenttia, sadasta synagogasta on jälkellä yksi.
Toinen asia, mikä minua Vilnassa eityisesti kiinnostaa on Užupisin kaupunginosa, joka julistautui vuonna 1997 aprillipäivänä "vapaavaltioksi" omine 41 teesin perustuslakeineen, kansallislauluineen ja suurlähettiläineen. Perustuslaki on kirjoitettu muuriin noin kahdellakymmenellä kielellä, myös suomeksi. Sen ensimmäinen teesi kuuluu: Jokaisella on oikeus elää Vilnia-joen lähellä, ja joella on oikeus virrata jokaisen lähellä, vapaana omassa uomassaan. Viides teesi sanoo, että jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen ja kahdeksastoista lupaa, että jokaisella on oikeus olla hiljaa.
Lisää juutalaisghetosta, Užupiasta ja muusta - toivottavasti jostain mitä en osannut kuvitellakaan - seuraavassa postauksessani.
Sääennuste on mitä huonoin, sateenvarjot on pakattu mukaan.
Liettuan kieli kiinnostaa minua. Sen on todettu säilyneen kaikkein lähimpänä muinaista indoeurooppalaista alkukieltä. Kirjaimissa käytetään paljon erikoismerkkejä; vokaaleilla on koukullisia muotoja, joita en ole nähnyt muissa kielissä. Olen opetellut muutamia sanoja ja lauseita: Suomi = Suomija, En ymmärrä = Ašnesuprantu ja Missä vessa = Kur tualetas? Kiitos ja Anteeksi on myös hyvä hallita: Ačiū ja Atsiprašau.

Tästä siirrytään Uzupisin tasavaltaan.

Terveiset Vilnan matkalta! Numeroin tämän kirjoitukseni ykköseksi, koska tuntuu siltä, että ajatukseni pyörivät niin paljon kaikessa koetussa, että pakkohan minun on niitä selvitellä useaan otteeseen täällä blogissa ja jakaa aivoituksiani teille rakkaat lukijat.

Vuonna 1997 perustettu Užupisin tasavalta on viehättävä, vitsikkään hauska, mutta myös yhteiskunnallisia kysymyksiä pohdittavaksi nostava mikrovaltio, taiteilijakaupunginosa, josta on tullut Vilnalle tärkeä matkailuvaltti.
Užupis eli Už on Vilnan entinen työläisten alue, jossa Neuvostoliiton vallan aikana ei ollut edes sähköä eikä lämmintä vettä. Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että heti toisessa teesissä Užupisin 41-kohtaisessa perustuslaissa luvataan jokaiselle lämmin vesi, lämmitys talvella ja kunnon katto pään päälle. Viime aikoina alueelle on alkanut muuttaa varakasta väkeä.

Užia voisi ehkä verrata Pariisin Montmartreen. Katujen varsilla on pieniä käsityöläispajoja ja myymälöitä, kahviloita ja ravintoloita. Vanhoja kirjoja myyvän ja lainaavan Keistoteka-kirjakaupan toimitusjohtaja on kissa Ponulis, jonka kaikki alueen asukkaat tuntevat.
Užin pääministerin sisäpihalle saa astella milloin vain, ja hän saattaa tulla juttusille, jos on sillä päällä.

Užin perustuslaissa korostetaan vapautta ja sitä, että kenelläkään ei ole oikeutta väkivaltaan ja toisen syylliseksi tekemiseen. Nämä teesit ovat tietysti seurausta kahdesta perättäisestä sorron alla elämisen ajasta.
Užin pääkatu on ennen johtanut juutalaisten isolle hautausmaalle, joka tuhottiin sodan aikana.
Enkeliaukiolla, jonka keskellä nyt on trumpettia puhaltava enkelipatsas, oli ennen Ristiinnaulitsemisen kappeli, jonka venäläiset tuhosivat. Ennen patsasta aukiota koristi valtavankokoinen muna, uuden elämän alkua kuvaamassa. Tästä munasta ajatellaan syntyneen enkelin, joka puhaltaa kaikille tiedoksi, että alueella vallitsee taiteellinen vapaus ja hyväksyntä.

Kävelimme läpi Užupisin ja pysähtelimme monien hauskojen paikkojen kohdalla. Itsenäisyyden aukiolla liehuu lippu. Se on maailman pienin aukio, johon mahtuu muutama ihminen kerrallaan seisomaan. Patsaskujalla saa nauraa mitä eriskummallisimmille patsaille, mm. reppuselkäiselle laskuvarjolla saapuvalle Jeesukselle. Puolalaisten kuvanveistäjien luoman yksisarvisen keinuheppaseepran selässä voi aikuinenkin keinutella itsensä lapsuuteen.

Dalai Lama on vieraillut Užissa kahdesti. Hänelle on nimetty oma aukio ja perustettu Tiibetin suurlähetystö, joka on samalla alueen infokeskus. Siellä myytävät esineet ovat tiibettiläisten tekemiä ja niitä ostamalla voi tukea heitä.

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä 1.4. nimetään uusia Užin kunniakansalaisia. Nimeämiseen ei tarvita isoja meriittejä. Tärkeää on, että osaa katsoa asioita leikkimielisesti ja unohtaa välillä vakavuuden.
Užilla on suurlähettiläitä ympäri maailmaa ilman pompöösejä lähetystöjä. Suomalainen Kristian Smeds on Užin teatterisuurlähettiläs alueenaan koko maailma.

Neljäs teesi sanoo, että kaikilla on oikeus tehdä virheitä ja kahdeskymmenesensimmäinen rohkaisee arvostamaan omaa pienuuttaan ja suuruuttaan. Kahdeskymmenestoinen sanoo, että kenelläkään ei ole yksinoikeutta siiihen mikä on ikuista. Tätä kun noudatettaisiin, niin ihmisiä ei vainottaisi heidän uskojensa tai uskomustensa vuoksi.

Merenneito sillan alla olevassa nurkkauksessa houkuttelee matkustajia. Se tuijottaa suoraan jokivarren viehättävään kahvilaan, joka on ennen ollut yleinen sauna. Parlamentti kokoontuu sinne itsenäisyyspäivänä, ja pääsiäisenä se on paikallisten piknikpaikka. Tästä kahvilasta lukee matkaesitteessä, että kun astut sinne, varsinkin kesällä, et halua enää mennä minnekään muualle
"... you realize that you have already arrived where you wanted to be..."
Pyörähdimme nopeasti katsomassa. Voi voi, paras olla pysähtymättä tuohon kahvilaan, kun vielä toivottavasti joskus ja juuri kesäaikaan palaan Vilnaan, mutta haluan myös palata kotiin Mylsälle.
Joimme hyvät kahvit eräässä toisessa kahvilassa, jossa oli niin rennon raukea tunnelma, että uskon užupisiläisten toteuttavan teesiä numero 9: kaikilla on oikeus laiskotella.

Tässä seisoskelen lukemassa perustuslakia. Perustuslakibulevardin muurissa on tällä haavaa teesit päälle kahdellakymmenellä kielellä.
Minun suosikkiteesejäni ovat nro 15, jossa sanotaan, että jokaisella on oikeus epäröidä, mutta se ei ole velvollisuus ja lohdullinen teesi nro 14, joka vakuuttaa, että jokaisella on oikeus joskus laistaa velvollisuuksistaan. Harvan maan perustuslaki on näin lempeä.

Tusina toivetta äidille

* Katso lastasi silmiin, kun hän puhuu, kuuntele ja vastaa. Hän on vain vähän aikaa sinun täyttä huomiotasi kaipaava pieni lapsi.

* Älä milloinkaan käännä selkääsi lapsellesi. Älä uhkaile häntä hylkäämisellä.

* Ole kiinnostunut lapsestasi ja hänen ystävistään.

* Älä jätä lastasi, vaikka mikä olisi. Murhaajakin tarvitsee äidin. Hän se vasta tarvitseekin.

* Älä vaadi lastasi olemaan tietynlainen. Seuraa uteliaana millainen hän on.

* Opeta lastasi viihtymään yksin.

* Tutustuta lapsesi monenlaisiin ihmisiin.

* Älä päde lapsesi suloisuudella tai suorituksilla.

* Valmistaudu siihen, että lapsi muuttaa koko elämäsi.

* Kerro lapsellesi, kuka olit ennen häntä.

* Kerro lapsellesi, miten tärkeä hän on sinulle.

* Rakasta häntä pienenä ja isona.

Mukavaa viikonloppua äideille, lapsille sekä lapsenlapsukaisille!
Nuo toiveeni sopivat tietenkin myös kaikille aikuisille heidän suhteissaan lapsiin.
Lapsi ei ole pieni aikuinen, hän on vasta kehittymässä ja tarvitsee meiltä aikuisilta kasvamiseensa ohjausta, rauhaa ja tukea.

Mirjami Lähteenkorvalla on runo, joka sopii minun listaukseni kanssa.

Ei pienet puut vielä
myrskystä tiedä.
Ei pienet puut vielä
myrskyä siedä.
Ole suojana myrskyssä,
suuri puu.
Pian pieneltä juuret
vahvistuu.
Pian pienikin myrskyyn
valmis on ja on jäntevä,
taittumaton.

P.S. Lisää viikon kraputekstejä löytyy Susun ja Caran blogeista.

Osa tämän postaukseni kuvista on hirveitä. Varoitan nyt heti.
Kävimme kolmessa museossa, Holokaustimuseossa, Kansanmurhan uhrien museossa eli KGB-museossa, Tolerance Center -museossa ja modernin taiteen museo MO:ssa.

Alkukuva on Holokaustimuseon ghetto-kuvista. Vilnalaiset ajoivat juutalaiset asukkaansa kahteen ghettoon natsien käskystä vuonna 1941 ja myös erittäin oma-aloitteisesti. Osa lähetettiin ghetosta pakkotyöhön Saksaan, (n. 60 000), osa tuhoamisleireille (n 29 500) ja suurin osa surmattiin paikan päällä (n. 240 000, joista 40 000 muita kuin juutalaisia). Vaino kohdistui myös maan puolalaiseen älymystöön, venäläisiin, homoihin ja muihin vähemmistöihin.
Tiedämme, että tämän "puhdistuksen" takana oli hullu teoria yhden rodun paremmuudesta muihin nähden. Katsottiin, että vain arjalaisilla yli-ihmisillä on oikeus levitä ja lisääntyä, muut eliminoidaan mukaan lukien yli-ihmisten joukkoon syntyneet kehitysvammaiset ja mieleltään sairastuneet.
Kun tätä ajattelee, herää huoli siitä, että tälläkin hetkellä, jopa Suomen kaltaisessa sivistysmaassa on enenevä määrä ihmisiä, jotka ovat ärhäköityneet siitä, että meidän erittäin homogeeninen väestömme ei ole ollut innokas lisääntymään ja päiväkotien pihoilla erottuu hieman enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia maahanmuuttajien lapsia.

Alla lisää kuvia lasten elämästä ghetossa.

Lasten elämää yritettiin pitää yllä niin entisenlaisena kuin mahdollista. Museossa oli otteita erään koulupojan päiväkirjasta. Niissä näkyi hänen halunsa kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin, kunnes vapaus koittaa. Seinällä oli runo, johon 11-vuotias Alik Wolkowiski oli tehnyt sävellyksen ja voittanut sillä gheton kulttuuripalkinnon helmikuussa 1943. Runon oli laatinut hänen isänsä tohtori Wolkowiski. Runossa on maininta Paneriain tiestä. Paneriain metsä on massamurhapaikka kymmenen kilometrin päässä Vilnan keskustasta. Alla kuvat kuljetuksesta sinne ja hetkestä ennen teloituksen alkamista.

Tolerance Center käsittelee samoja asioita kuin Holokaustimuseo, mutta ei ole yhtä tasokas. Minua häiritsi siellä seinille asetellut pitkät hankalasti luettavat tekstit kiiltelevän muovin alla. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävimme myös tässä museossa, koska löysin sieltä merkittävän liettualaisen nykykirjailijan Sigitas Parulskisin romaanin Darkness and Company. Käännös on viime vuodelta. Liettualaisten osuus omien maanmiestensä vainossa ja surmaamisessa natsimiehityksen aikana on maassa edelleen tabu, sama kuin muissakin entisen itäblokin maissa, ja Parulskis on ensimmäinen, joka on kertonut totuuden historiallisen fiktion keinoin. Hän julkaisi romaaninsa Tamsa irpartneriai 2012, jolloin hänet valittiin Liettuan Person of Tolerance -henkilöksi, suvaitsevaisuuden puolestapuhujaksi. Minulla on hankaluuksia käyttää suomalaista sanaa suvaitsevaisuus, koska sillä on ne alaspäin katsovat merkitykset sietää, kestää. Mitä sietämistä siinä on, että erilaiset kulttuurit elävät rinnakkain ja rikastuttavat toisiaan?

Kun Liettua oli selvinnut natsien valtauksesta, 1941 - 1944, se joutui Neuvostoliiton valtaamaksi viideksikymmeneksi vuodeksi ja itsenäistyi vasta vuonna 1991.
Neuvostoliitto jatkoi Saksan tyylillä. Se vakoili, vangitsi ja teloitti toisinajattelijoita ja vapaustaistelijoita ja siirsi ihmisiä sekä keskitysleireille että perhekunnittain pakkotyöhön Siperiaan. Siirrot tapahtuivat usein öisin, eikä mukaan voinut ottaa kovinkaan paljon omaisuuttaan. Jotta Liettuan kansa todella venäläistyisi poissiirrettyjen tilalle tuotiin väkeä muista osista Neuvostoliittoa. Yhteensä teloitettujen ja karkotettujen määrä on yli 700 000.

KGB-museo on entinen vankilarakennus. Sen alimmassa kerroksessa on vanhat kuulustelu- ja salakuunteluhuoneet, sellejä ja kidutus- sekä teloitustilat. Stalinin menetelmät olivat julmuudessaan aivan yhtä pahoja kuin Hitlerin. Myös järjestelmällisyys oli yhteistä molemmille sortokoneistoille. Vain vankien tatuointi erotti, neuvostovalta ei harrastanut sitä.
Luin matkan aikana Heather Morrisin tositapahtumiin perustuvan elämäkertakirjan The Tattooist of Auschwitz. Kun "työkomennukseen" Saksaan määrätyt ihmiset pakataan eläinvaunuihin ja viedään junamatkan jälkeen tatuoijan luo, he eivät voi uskoa tapahtunutta, että ihmiselle voidaan tehdä niin. Parakkeihin ajettuina he ojentuvat heinällä täytetyille patjoille ja miettivät nälkäisinä, pitäisikö syödä sitä heinää, kun muutoinkin ovat saaneet teuraalle vietävän eläimen kohtelun. Jostain nurkasta kuuluu hiljainen:"Muu..." muistan tästä eteenpäin aina tämän kohtauksen, kun tulee puhe keskitysleireistä.

Tämä kuva on eristyssellistä, joka oli pehmustettu, niin etteivät tuskan huudot kuulu eikä vanki pääse vahingoittamaan itseään. Seinällä näkyy pakkopaita. Vankia piti varjella itseltään, niin että kiduttajat voivat jatkaa työtään.

Sitten kuvasarja Siperiaan karkotetuista "kansanvihollisista".

Sofia Gražunienė ja hänen lapsensa Janitė,
Genitė ja Stasiukos, Permin alue, 1946

"Liardies priešės" eli Kansanviholliset
Marytė Perednieni, Rozalija Čiuladienė
ja D. Arlauskeni, Tomskin alue 1954

Jonas ja Rozalija Čiulade,
heille asunnoksi määrätyn ladon edustalla,
Tomskin alue, 1952

Luin elämäntarinoita noissa kahdessa museossa ja ne viipyilevät yhä mielessäni. Viimeisen kuvan Jonas kuoli maanpaossa kahden vuoden kuluttua. Rozalijasta ei ole tietoa.
Ajattelin, että nyt saavat kauhut jäädä, kun menin MO-taidemuseoon.
No, toisin kävi. Taidemuseossa tuli vastaan neuvostovallan ajan kritiikkiä ja maalaisidyllejä, joita liettualaiset kaipasivat, kun kaikki kollektivoitiin ja he joutuivat omista kodeistaan yhteisasumiseen menettäen perheenjäseninä pitämänsä kotieläimet.

Antanas Gudaitis, Two Peasants and a Colt, 1969

Yllä olevassa maalauksessa varsa kuuluu perheeseen, samoin alla olevien valokuvien pastoraalisissa asetelmissa ihmiset ja eläimet ovat ystäviä.
Romualdas Požerskis rakensi sarjaansa Feast Days pari vuosikymmentä alkaen 1974.

Rimaldas Vikšraitis on ottanut kuvia naapureistaan. Hän korostaa teurastuskuvissaan kollektivoinnin turmelevaa vaikutusta. Ihmiset ovat etääntyneet eläimistä, juopottelevat ja alentuvat groteskiin käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Kuvat kuuluvat sarjaan, Slaughter, 1982.

Minähän varoitin. Vakuutan, että irvokkaat kuvat loppuvat tähän.

Taidemuseossa oli eläinteeman lisäksi myös kokonainen kerros aiheesta Ihminen ja kone, koneihminen. Siellä olisi saanut tehdä kaikenlaista koneilla, mutta turistille iski väsymys siinä vaiheessa.

Koska tämä postaukseni on niin täynnä pahuutta, niin laitan lopuksi vielä pari valoisampaa kuvaa ihmisen ja eläimen yhteiselosta. Kolmannessa Vilna-tekstissäni kirjoitankin sitten kirkoista ja tanssista.

Vytautas Pakalnis, Gypsy Happiness, 2000

Jolanta Kyzikaitė, An Exhibition Game, 2016

Vilnan katedraalin kattopatsaita

Vilnassa yllättää kirkkojen paljous. Suurin osa niistä on katolisia. Poikkeilimme monissa niistä mielessä arkkitehtuurin ihaileminen ja valokuvaaminen. Menimme sitten arkena tai sunnuntaina, niin aina oli menossa jokin messu tai muu tapahtuma. Mikä myös yllätti oli se, että näissä kirkoissa oli tosi paljon väkeä, kaiken ikäisiä. Nuoria ihmisiä kävi yksikseen rukoilemassa valitsemansa patsaan juuressa.

Hieman keskustan ulkopuolella sijaitseva Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin kirkko on niin kaunis, että kun ensimmäisellä käynnillämme oli messu menossa, niin tulimme uudelleen kuvaamaan mielestämme hyvin valittuun aikaan. Jo kauas kuului messun ääni. No, mikäs siinä, istuimme kirkon takaosaan penkille ja seurasimme kirkollista toimitusta toista tuntia.
Ihmisiä tuli kaiken aikaa sisään, he kastelivat sormensa ovensuun altaassa olevaan veteen, tekivät ristinmerkin ja siirtyivät joko penkkiin istumaan tai jonkin patsaan luo polvilleen rukoilemaan. Jotkut hyväilivät ja suutelivat patsaan käsiä tai jalkoja.
Papin ääni oli lempeä ja jotenkin suggeroiva. Liettuan kielihän on hyvin kauniin kuuloista. Minusta tuntuu, että pappi ei puhunut mitään ajankohtaista, vaan kaikki oli liturgiaa, uskontunnustusta ja siunauksia. Hyvin usein noustiin pystyyn, kuten protestanttisissa jumalanpalveluksissakin.
Lopuksi ihmiset nousivat seisomaan käytävän molemmin puolin rintamaan. Luulin, että he ovat lähdössä, mutta pappi tulikin jakamaan heille siihen ehtoollisleivän. Ilmeisesti hän oli nauttinut viinin messun aikana vertauskuvallisesti seurakunnan puolesta vai oliko hän kastellut ne leipäpalat viiniin. En nähnyt kaukaa, mitä kaikkea siellä edessä tapahtui.
Suurin osa ihmisistä poistui pian tämän jälkeen, mutta osa jäi edelleen istumaan tai seisoskelemaan, ja patsaiden luo tuli rukoilijoita kaiken aikaa. No, kuvausta ei ollut kielletty ja olimme maksaneet oven luona partioivalle naiselle pienen avustuksenkin, joten aloimme kävellä peremmälle katselemaan ja ottamaan kuvia. Kirkon etuosassa istui pappi juttelemassa nuoren miehen kanssa. Ehkä ne viipyilevät ihmiset odottivat vuoroaan ripittäytymään.
Pelkäsin, että häiritsemme, mutta ketään ei meidän kuvaamisemme näyttänyt häiritsevän vähääkään. He olivat ilmeisen tottuneita turisteihin.

Kirkko ei ole ulkoapäin erityisen kaunis, mutta sisällä odottaa yllätys. Barokin koristeellisuus ja luonnonvalkea väri saa huokaamaan ihastuksesta.

Tämän kirkon on suunnitellut puolalainen arkkitehti Jan Zaor 1600-luvun lopussa, sisäpuoli stuccopatsaineen on kahden italialaisen taiteilijan P. Pertin ja G. M. Gallin suunnittelemaa. Patsaita on noin 2000 ja muuta koristelua sen lisäksi. Ei ihme, että sisätyö oli vienyt parikymmentä vuotta.

Mietin uskontoja, ihmisten uskoja ja uskomuksia.
Paikalla piipahti kiinalaisryhmä, katselivat pari minuuttia ja poistuivat yksissä tuumin matkanjohtajansa perässä. Miten he mahtoivat nähdä ristinmerkkejä tekevät ja patsaiden eteen polvistuneet ihmiset? Itse tajuan rukoilemisen mietiskelynä, kirkot luovat hyvän puitteen siihen ja ihailen kirkkorakennuksia, mutta uskontojen taikuuspuolta en ymmärrä.

Halusin myös ehdottomasti nähdä synagogan. Se oli aivan hotellimme lähellä. Synagogassa sai kävellä sekä alhaalla miesten osassa että ylhäällä naisten parvella.

Alakerrassa oli toisella seinällä erillinen juhlatila perhejuhlia varten ja toisella puolen syvennyksessä pitkä pöytä tuoleineen, ja eikös siellä ollutkin muutama oppinut pöydän ympärillä keskustelemassa pyhät tekstit edessään.
Ryhmä oli kuin jostain historiallisesta maalauksesta partoineen ja hattuineen.

Vilnassa on toukokuussa vuosittainen modernin tanssin tapahtuma. Harmi, että emme huomanneet tätä ajoissa ja olimme myöhässä lippuja varatessamme. No, näimme yhden hyvän esityksen ja seurasimme taidemuseon portailla tapahtuvia ilmaisesityksiä.

"Giliai po oda", (syvällä ihon alla, käänsin nettisanakirjan avulla) oli esitys, jossa libanonilainen tanssija kertoi, miten hän oli selvinnyt useamman kerran pommista. Ensimmäisen pommin aikaan vuonna 1983 hän oli lapsi. Tärkeää oli nopea kieriminen turvaan. Pommi vei monelta lapselta vanhemmat ja orpolapsia kadehdittiin, koska he saivat eniten merkkivaatteita lahjoituksina Euroopasta. Toisen kerran hän kohtasi pommin vuonna 1986, jolloin oli jo esiteini. Se oli rypälepommi, ja siitä selviytymiseen tarvittiin erilaiset liikkeet. Kolmas pommi räjähti vuonna 2000, se oli kemiallinen, ja selviämistanssi sen mukainen, mutkikas. Näiden kolmen katastrofin jälkeen jättämä yksinäisyys on ollut pahin pommi.

Pidin tästä esityksestä kovasti. Lavalla oli vain kolme henkilöä, tanssija BassamAbou Diab, muusikko Samah Tarabay ja tulkki, joka käänsi arabiasta englanniksi. Toistuvat yksinkertaiset lauseet, proosarunomaisuus "That's how I survived the bomb, That's how the war ended, Then we had a party", saivat aikaan kohtalonomaisuutta. Tunnelmat vaihtuivat pelosta iloon ja taas pelkoon ja lopuksi hiljaiseen suruun.
Mies tanssi paita märkänä ja antoi kaikkensa. Välillä hän neuvotteli rummunlyöjän kanssa, joka ei armoa antanut, vaan usutti yhä kiivaampaan menoon.

Tähän päättyvät Vilna-raporttini.
Matkaillessa avartuu ja virkistyy. Nuorempana lapsiperheellisenä kaipasin matkoilta enimmäkseen rentoutumista, mutta nyt kun ehdin levätä arjessakin, huomaan etsiväni matkoilta eniten ravintoa tiedonjanooni ja kulttuurinnälkääni. Eipä silti, kaipaan kovasti myös rantalomailua.
Tule jo hellekesä!

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Antti Eskola, Vanhanakin voi ajatella

Green Book -elokuvasta ja mitä tuli mieleen Oscar-gaalaa katsellessani

1939 - odotuksen vuosi

Naisellista ja inhimillistä

Nimihifistelijä ärsyyntyy huonosta kirjan nimestä

Torsti Lehtinen, Sanojen avaruus

Eeva Kilpi, Sininen muistikirja

Ystävyyttä, viikon 14 krapu

Kirjoista ja muusta kulttuurista ja elämästä

Viikon 15 krapu (hotelli, yksin, itku)

Eeva Kilpi, Tamara

Viikon 16 krapu (herätys, johtaja, kioski)

Omat aiheet ja funtsimiset

Luin kaksi kirjaa ja mietin hämmästellen natseja, vanhoja ja varsinkin uusia

Viikon 18 krapu (pilli, mies huutaa) ja hieman tulevasta matkasta

Vilna-tekstit 1, Užupisin utopia

Viikon 19 krapu (silmä, selkä, yksin), Äitienpäivän ajatuksia

Vilna-tekstit 2, museoissa pahuutta silmiin katsomassa

Vilna-tekstit 3, kirkonmenoja ja tanssia