Tänä kesänä kävi niin, että kirjojen lukeminen meni kirjoista kirjoittamisen edellä. On ollut niin paljon muuta, että en ole oikein pystynyt paneutumaan kirjoittamiseen.
Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!
![]()
Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.
Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.
Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.
"Juhlat ovat kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."
En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!
Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.
Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.
Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan.
![]()
Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa.
Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä.
Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista.
Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta, ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää"). Aikamoinen potpurri!
Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?
Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!
![]()
Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).
Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne.
Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?
Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut.
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.
Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja.
Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia.
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään.
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia.
Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani.
Pitää vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.
![]()
Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän.
Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo.
Ilon katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina.
Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.
Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.
Nyt on pieni ryhtiliike paikallaan. Kirjoitan lyhyesti joistakin kirjoista, jotka ovat vielä palauttamatta kirjastoon. Osan näistäkin olen lukenut varmaan joskus kesäkuussa, mutta siinäpä ovat marinoituneeet mielessäni, ajatukset kirkastuneet ja sanominen terävöitynyt. Hah, ymmärsittehän tuon itseironiaksi!
Anilda Ibrahimin osin elämäkerrallinen esikoisromaani Punainen morsian (2008, suom 2010) on kertomus usean sukupolven naisista albanialaisessa vuoristokylässä. Kirjan ensimmäisessä runollisessa osassa kerrotaan Sabasta, sisarensa leskelle naitetusta tytöstä, josta kasvaa vahva nainen. Elämänmeno on ikiaikaisten perinteiden säätelemää. Miehet määräävät, mutta naisilla on keinonsa hallita heitä. Toinen osa on minä-muodossa ja kertojana on Saban pojantytär Dora, joka varttuu naiseksi 70- ja 80-luvuilla ja muuttaa ulkomaille.
Kirjassa on kaunis kieli ja lämmintä huumoria. Asioita tarkastellaan usein koomisuuden valossa, mikä on hyvä muistelmatyyli.
Saba-mummin uskonnollisuus on hauskaa. Hän on sekä muslimi että ortodoksikristitty, juhlii molempien uskontojen juhlat ja käy pahan paikan tullen myös velhojen luona ja viemässä uhrilahjoja dervissin haudalle, kahvia, rakia ja rahaa, jonka kuollut dervissi käyttäisi köyhien hyväksi. Pieni Dora on mukana ja oppii mummilta paljon.
"Juhlat ovat kaikille", mummi vastasi. "Eritoten lapsille. Sitä paitsi", hän jatkoi, "voimmeko me sinun mielestäsi olla välittämättä kreikkalaisten naapureidemme juhlista? Se vasta antaisi meistä huonon kuvan..."
En haluaisi palauttaa tätä kirjaa. Tässä on niin herkullisia kohtia, esim. kertomus Doran saamasta sukupuolivalistuksesta. Tyttöä opetetaan varomaan miehiä, koska he haluavat vain sitä yhtä, tytön per-hos-ta. Mitä pieni tyttö tällaisesta ymmärtää!
Kirja on kunnianosoitus mummille ja hänen opetuksilleen. Kirjailija on omistanut kirjan omalle isoäidilleen Salihille.
Aikomukseni lyhyestä kirjoittamisesta ei näytä ihan onnistuvan.
Vielä on pakko kertoa mummin aasi-ohje. Sitten voin luopua kirjasta.
Elämässä pitää oppia kaksi asiaa:älä koskaan asetu vahvemman eteen äläkä aasin taakse, sillä kumpikaan ei järkeile vaan potkaisee sinua naamaan.
Salla Nazarenkon teoksessa Ihana kiihko (2016) ei puhuta perhosista, vaan asioista niiden oikeilla nimillä.
Nazarenko, eri puolilla maailmaa asunut journalisti, kertoo oman seksihistoriansa aloittaen kertomuksensa väitteellä, että seksistä puhutaan väärin, vain osana parisuhdetta ja niin, että nainen pihtaa tai joku pihtaa.
Seksin ikuinen paradoksi on siinä, että se on parhaimmillaan täydellisessä vapaudessa. Ja täydellinen vapaus asuu kahdessa paikassa: tuoreessa rakkaudessa ja holtittomassa kiimassa, jotka esiintyvät yhtä aikaa vain hetken, mutta eivät loputtomiin. Ihmisten on valittava uudelleen ja uudelleen kumppanuusrakkauden ja tuoreen kiiman väliltä.
Seksuaalisuus on itseluottamusta ja itseluottamus eroottista.
Nazarenkon oman seksielämän kuvauksen ohella kirjassa on muiden naisten kertomuksia seksielämästään, sekä tavallisten perheenäitien että seksityöläisten, fiktiivinen rakastajattaren tarina, Jarkko Tontin runoja, psykiatri Matti O. Huttuselta kaksi kirjoitusta, kannanotto seksityöhön (ei pidä sitä tuomittavana) ja kirjoitus mustasukkaisuudesta (se on tosikkomaista, hyvässä suhteessa ei olla omistavia vaan leikkisiä), Jörn Donnerin kirjoitus, jossa hän painottaa, että ei ole kiinnostunut seksistä vaan työnteosta, ja Rosa Meriläisen kirjoitus masturboinnista stressin lievittäjänä, lopussa vielä Nazarenkon pitkä runomuotoinen tarina satunnaisesta kohtaamisesta, jossa ei jakseta mennä suudelmia pitemmälle ( "sinä sanoit että et enää jaksa säätää"). Aikamoinen potpurri!
Jäin kummastelemaan, mitä tuo Donnerin kirjoitus tässä teki. Se huvitti noiden kirjan otsikolle uskollisten kirjoitusten joukossa.
Matti O. Huttusen kirjoitukset ovat minulle tämän kirjan paras osa.
Meriläisen kirjoitus on raikas ja reipas, mutta ihanko totta vielä nykyään pitää puolustella masturbaatiota?
Vai onko nyt koittamassa uusi puritanismi tai seksiin kyllästyminen? Tutkimukset kertovat, että Y-sukupolvi alkaa olla enemmän kiinnostunut lisätystä todellisuudesta kuin toistensa kohtaamisesta. Onko se jännittävämpää tai helpompaa kuin "säätäminen"!
Pauliina Vanhatalon rehellisesti omaelämäkerrallisen Keskivaikea vuosi -teoksen (2016) alaotsikko on Muistiinpanoja masennuksesta. Minulle jäi kirjasta vähän sellainen olo, että luen vahingossa pöydälle unohtunutta intiimiä päiväkirjaa. Fiktiomutoinen kirja antaisi vapaammat kädet kertoa esim. omien lasten ja vieraiden aiheuttamasta rasituksesta. Tai perhosista (katso kirjoituksen alku, Ibrahim).
Kirjailija käyttää muistiinpanojaan yhtenä terapiamuotona itsehoito-ohjelmassaan, johon kuuluu kirjoittamisen ohella lääkkeitä, mielenterveyden verkkokursseja, juoksu- ja meditaatio-ohjelmia ja koira terapiaeläimenä. Terapiaan hänellä on vieroksuva asenne.
Joillekin masentumiseen taipuvaisille lukijoille tämä voi toimia vertaistukena, mutta voi myös ahdistaa. Pitääkö masennustakin suorittaa? Eikö saa levätä?
Pystyykö masentunut yleensä tuollaiseen ohjelmaan? Onko kyse enemmänkin stressikäyttäytymisestä?
Kirjassa on hyvää tietoa alakulosta ja masennuksesta, mm. lista mistä tietää, onko masentunut.
Sanasta yllätys tulee mieleen, että se on huono.
Jos taas ei ole masentunut yllätys tuo mieleen, että jotakin hyvää on tulossa, ja terveenä kysymystä siitä, onko vai eikö ole masentunut, ei tule suuremmin pohdittua.
Kirjailija pohtii monipuolisesti kirjoittamisensa motiiveja ja sitä, jääkö masentuneen tunnetilan läpi kuvatusta arjesta sellainen yksipuolinen kuva, että lapset eivät koskaan näe äitiään iloisena ja mies joutuu olemaan pelkkä huolehtija ja vastuunkantaja.
Elämäntarinoiden jatkuvan jakamisen aikakaudella tavallinen suojamekanismi vastoinkäymisten osuessa kohdalle on kuitata ikävät tapahtumat hyvänä materiaalina, aineksina keskusteluihin, kertomuksiin, somepäivityksiin.
Mahdottomat ihmiset ovat hyvää materiaalia.
Nolot tilanteet ovat hyvää materiaalia.
Sydänsurut ovat hyvää materiaalia, jos yksityisasetuksia ei jää liikaa miettimään.
Myös keskivaikea masennus näyttää olevan kelvollista materiaalia.
Elämä somea varten? Tämä on kauhea kuva. Ettei enää voi elää yhtään hetkeä sellaisenaan. Aina mielessä, mitä somettaa; aina taltioimassa kuluvaa hetkeä myöhempää raportointia varten.
Blogikirjoittaminenkin on siinä mielessä mielenterveydelle suotuisaa, että se tuo iloa. Itse kirjoittaminen, sanojen pyörittely tuo mielihyvää, ja sen lisänä vielä sosiaalinen ulottuvuus. Miten toiset lukevat minun sanani.
Pitää vain varoa, ettei ala elää omaa elämäänsä materiaalina.
Katri Rauanjoen kirjan jouduin jo eilen palauttamaan ja muistiinpanonikin ovat omituisesti kadonneet, mutta haluan silti kirjoittaa tästä kirjasta jotain, koska tästä pidän.
Kirjalla Jonain keväänä herään (2016) on omakohtainen tausta. Se on fiktiivinen romaani keski-ikäisestä naisesta, jonka elämästä katoaa ilo.
Ilon katoaminen tekee ihmisestä saamattoman ja näköalattoman. Itsemurha-ajatukset hiipivät mieleen kutsumattomina vieraina.
Kirjan kerronta etenee mustasta syksystä kevään tuomaan valoon. Masentuneen ajatusmaailma ja parisuhde on kuvattu uskottavasti. Kieli, mm. pohjoisen luonnonkuvaus, on kaunista.
Loppuun pitäisi laittaa hyvä sitaatti, mutta sen puuttuessa sanon vain: Lukekaa tämä kirja. Miehetkin.