Parhaan lyhytelokuvan Oscar-palkinnon sai tänä vuonna hyvin ajankohtaisesta - on ollut pitkään ajankohtainen - aiheesta tehty elokuva Two Distant Strangers. Aihe on mustiin kohdistuva poliisiväkivalta USA:ssa.
Musta nuori mies on USA:ssa niin suuressa vaarassa joutua rikoksesta epäillyksi ja saman tien poliisin tappamaksi, että mustien poikien vanhemmat neuvovat teinipoikiaan kulkemaan kädet poissa taskuista, ettei heidän vain epäiltäisi kaivavan esiin asetta.
Poliisi on ampunut mustia miehiä kotiovelle epäiltyinä ryöstöaikeista, kun he ovat vaihtamassa lukkoa kotinsa oveen tai avaamassa oman pyöränsä lukkoa. Joku on tullut ammutuksi syödessään jäätelöä kotisohvallaan tai kävellessään ostostensa kanssa lähikaupasta kotia kohti. Poliisin tukehduttaman George Floydin kuoleman jälkeisenä vuorokautena poliisit tappoivat 6 mustaa nuorta miestä ilman syytä aseettomina arkisissa tilanteissa.
Elokuvan Two Distant Strangers ohjaajat Travon Free ja Martin Desmond Roe kertoivat Oscar-gaalan etkoilla, Punaisella matolla, vai oliko jatkoilla (minähän katson aina palkintojuhlalähetyksen kaikkineen), että tämä elokuva on heidän vastauksensa ongelmaan ja yritys saada myös valkoiset ymmärtämään, miten todella vaikeaa mustan ihmisen on säilyä hengissä, jos kohtaa kadulla poliisin.
Carter James on mitä tavallisin nuori kaveri, graafinen suunnittelija, muodikkaasti pukeutunut, komea nuori mies. Hän herää nuoren naisen luota ja kiirehtii kotiin lähtöään, koska koira odottaa siellä ulkoiluttajaansa. Tunnelma on kepeän flirttaileva.
Ulos astuttuaan Carter sytyttää tupakan ja törmää kääntyessään kevyesti toiseen henkilöön, joka ohittaa hänet läheltä. Normaalit anteeksipyynnöt, normaali tilanne, mutta paikalle saapuu konstaapeli, joka alkaa tentata Carteria tupakan laadusta ja haluaa tarkastaa hänen reppunsa. Carter kyseenalaistaa toimenpiteen ja on kohta maassa ja useampi poliisi hänen kimpussaan. Avunpyynnöistä huolimatta hänet kuristetaan. Seuraavaksi Carter herää painajaisesta ja on samassa tilanteessa saman nuoren naisen, Perrin, luona kuin aiemmin. Carter pitää tilannetta outona, mutta rauhoittuu, käy tutun vuoropuhelun ja hyvästelee Perrin. Hän astuu kadulle, jossa tilanne saman konstaapeli Merkin kanssa toistuu pienin muunnoksin. Ollaan aikasilmukassa.
Useimmiten tappaminen tapahtuu ampuen. Kerran Carter viivyttelee ja jää Perrin asuntoon, mutta viivyttely ei auta. Sillä kertaa poliisit rynnäköivät asuntoon etsimään huumeita erehtyen ovesta, mutta eihän sillä niin väliä, musta mikä musta.
Kun painajainen on toistunut jo 99 kertaa Carter suunnittelee strategian, jota Perrikin kannattaa: jos ei voi tappaa tappajaansa, pitää yrittää puhua hänelle.
Carter kertoo konstaapeli Merkille tietävänsä, mitä ympärillä olevat ihmiset kohta tekevät ja saa tämän uskomaan aikasilmukkaan. Hän pyytää poliisia kuskaamaan itsensä kotiin tarkoituksenaan tutustuttaa tämä itseensä, kertoa miten vilpitön ja tavallinen kaveri hän on ja estää painajaista toistumasta. Ajomatka on leppoisa, Carter takapenkillä ristikon erottamana ja poliisi edessä. Jutellaan niitä näitä.
Perillä paljastuu, että poliisi on hänkin ollut täysin tietoinen aikasilmukasta. Hän onnittelee Carteria komeasta esityksestä, miten sulavasti tämä osasikin puhua - bravo - ja miten herttaisesti tämä yritti vedota hänen inhimilliseen puoleensa.
Koira heiluttaa häntäänsä ovella, mutta isäntä ei pääse kotiin asti. Hän makaa kadulla ovensa edessä ja päästä valuva veri muodostaa Afrikan karttakuvion asfalttiin. Sitten onkin taas aika herätä painajaisesta.
Siis onko näin pakko jatkua?
Jotkut elokuvaa arvostelleet ovat hermostuneet siitä, että Carter ei puolusta itseään, vaikka tietää mitä on tulossa. Hän voisi toimia ennen kuin Merk saa aseensa esiin. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? New York on täynnä samanlaisia poliiseja.
Elokuvan sanoma on, että yhä useampien valkoisten on haluttava muutosta. Muutoin se ei tapahdu.
Carter toteaa 101. kerran kadulle astuessaan, että on näemmä ihan sama mitä hän tekee tai sanoo, se mies haluaa tappaa hänet, mutta yksi asia on varma: joskus vielä hän pääsee koiransa luo.
Pieni yksinkertainen tarina, hyvät näyttelijät ja vahva sanoma. Alleviivaava.
Katsojan on helppo samaistua Carteriin ja kokea hämmästystä siitä, miksi tämä ei saa kulkea kuten valkoiset kadulla. Miksi valkoinen poliisi ylireagoi ja pitää jokaista mustaa mahdollisena rikollisena?
Poliisiautossa tapahtuneessa rupattelussa konstaapeli Merk toteaa, ettei ole koskaan puhunut yhtä kauaa mustan kaverin kanssa.
Loppukohtauksessa kamera pysähtyy poliisin virka-auton ovitekstiin. Ovessa lukee isoin kirjaimin kolme sanaa Courtesy, Professionalism, Respect (huomaavaisuus, ammattimaisuus ja kunnioitus).
Pääosissa Carterina on laulaja-näyttelijä Joey Badass ja konstaapelina Andrew Howard. Perrin roolissa on Zaria Simone.
Loppulaulun The Way It Is aikana näemme listan nimiä heistä, joille on käynyt tosielämässä kuten Carterille fiktiossa. Päivittäin, pienin muunnoksin, turhaan.
Katsoin tämän elokuvan Netflixistä, josta olen onnistunut katsomaan myös muutaman muun hyvän ehdokkuuksia ja palkintoja napanneen elokuvan:
- The Trial of the Chicago 7 (Eddie Redmayne ja Sacha Baron Cohen loistavat rooleissaan, oikeudenkäyntidraama)
- Hillbilly Elegy (Glenn Close taas kerran todella hyvä, perhekuvaus USA:n takamailta)
- Ma Rainey's Black Bottom (rakenteellinen rasismi 20-luvun Chicagon musiikkipiireissä)
- Mank (10 ehdokkuutta! Käsikirjoittaja Herman J. Mankiewicz kirjoittamassa Citizen Kanea)
- Pieces of a Woman (vaikea kotisynnytys, kehityskertomus)
Luulen, että hekin, jotka ovat karttaneet Oscar-elokuvia niiden laskelmoinnin ja loiston vuoksi voisivat olla tyytyväisiä tämän vuoden satoon. Suurten filmimogulien elokuvat olivat poissa ja esillä oli indie-tuotantoa. Suurten ei kannata lanseerata elokuviaan niin kauan kun pandemia estää ison levityksen.
Jos Steven Spielbergin uusi joulukuulle ensi-iltaan suunniteltu West Side Story -musikaali olisi ollut mukana, niin sehän olisi kaapannut monta pystiä. Aiempi vuoden 1961 West Side Story sai 10 Oscaria. Sitä enemmän, 11 palkintoa, ovat saaneet Ben Hur vuonna 1959, Titanic vuonna 1997 ja Taru sormusten herrasta, Kuninkaan paluu vuonna 2003.
Moninaisuus, jota on kaivattu ja jopa kiintiöity, toteutui itsestään luontevasti.
Nyt odotan, että näen oikeassa elokuvateatterissa Nomadlandin ja Minarin. Molemmat kertovat USA:n köyhistä, Nomadland köyhistä vanhoista ihmisistä ja Minari korealaisesta siirtolaisperheestä Arkansasin maaseudulla amerikkalaista unelmaa tavoittelemassa.
Otimme jokin aika sitten Netflixin ohella myös Mobi-palvelun, koska siellä pitäisi olla klassikoita ja useita festareilla palkittuja indie-elokuvia, joita ei ole Netflixissä ja joita harvemmin tulee elokuvateattereihin.
Entä te blogini lukijat? Oletteko onnistuneet näkemään uusia Oscar-leffoja?
Entä miten suhtaudutte suoratoistopalveluihin? Onko aikaa katsoa? Pidättekö kalliina? Netflixin alin maksu (minulla on se) on 8,99/kk, ei paha. Mobi taitaa olla suurin piirtein samanhintainen. Joskus olemme käyttäneet Viaplaysta ilmaisen kokeilukuukauden ja miehellä on silloin tällöin jokin maksullinen urheilukanava.
Minusta Oscar-gaalan hieno osuus on In Memoriam, jossa luetellaan kuluneena vuonna menehtyneitä elokuva-alan ihmisiä. Viime vuonna kuolleita olivat mm elokuvamusiikin säveltäjä Ennio Morricone ja näyttelijät Max von Sydow ja Olivia de Havilland. Viimeisenä kuvakavalkadissa oli Ma Rainey's Black Bottom -pääosan koskettavasti esittänyt nuori Chadwick Boseman, joka oli ehdolla parhaan miespääosan palkinnosta. Hän on todella hyvä kärsimättömän trumpetistin Levee Greenin osassa ja postuumi palkinto olisi kuulunut asiaan. Näin on tehty ennenkin vastaavissa tilanteissa. Palkinto meni Anthony Hopkinsille roolistaan dementoituvana isoisänä elokuvassa The Father. Myös hän on todennäköisesti hyvä, mutta hän on saanut jo kaiken mahdollisen, myös miespääosan Oscarin.
No, (sosiaalinen) mediahan se mormottaa. Nyt on arvosteltu Hopkinsia siitä, että hän ei lähtenyt Walesista palkintogaalaan, vaikka tiesi olevansa ehdokkaana eikä katsonut juhlaa yöllä kotonaan, vaan nukkui. Aikaerohan tekee sen, että Euroopassa on juhlan aikaan yö. Hopkins on 83-vuotias ja oli ilmeisen varma siitä, että Boseman voittaa. Miesparka oli herätetty vuoteestaan neljältä yöllä. Päivän valjettua hän teki videon, jossa kävelee nummilla pyydellen anteeksi, ettei ole valmistanut puhetta, koska ei odottanut palkintoa.
Annan vielä lopuksi kukkia kaikille elokuva-alan ihmisille.
Kymenlaaksossa olemme edelleen pandemian kiihtymisvaiheessa ja elokuvateatterit odottavat kokoontumisrajoitusten heltymistä ennen kuin avaavat ovensa.
Odotan sitä ja luulenpa, että kun pääsen kotisohvalta oikeasti elokuviin, niin vuodatan muutaman kyyneleen liikutuksesta jo ennen elokuvan alkua.
