YK:n tasa-arvojärjestön UN Womenin johtaja, eteläafrikkalainen PhumzileMlambo-Ngcuka on verrannut naisiin kohdistuvaa väkivaltaa maailmanlaajuiseksi epidemiaksi, jota ei hoideta samalla päättäväisyydellä kuin pandemioita yleensä.
No, käyttäytymisen korjaamiseen ei ole rokotetta. Olisikin! Asenteiden ja käyttäytymisen muuttaminen on sukupolvien mittainen urakka, jossa tarvitaan kasvatusta, kampanjoita ja lainsäädäntöä.
On paljon maita, joissa ei ole minkäänlaista perheväkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä. Peräti 37 maata maailmassa armahtaa raiskaajan, jos tämä menee naimisiin uhrinsa kanssa. Jos siis tekee ilmoituksen raiskauksesta, niin joutuu loppuelämäkseen pahoinpideltäväksi. Eipä taida tulla paljon ilmoituksia.
Minun on ollut erittäin vaikea uskoa sitä, että Suomi on vuodesta toiseen korkealla naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. Niin se varmaan on, se vain tuntuu oudolta, kun en tunne ketään naista, jota olisi pahoinpidelty kotona tai muualla. Myös itsemurhatilastot ovat meillä korkeat (nykyään vähenemään päin); luotan niihin, koska tunnen tai tiedän monia sekä itsemurhaa yrittäneitä että siinä onnistuneita. Uutisista saa kyllä lukea vähän väliä raiskauksista ja muista kotiväkivaltatapauksista, niitä on tilastoitu tapahtuneeksi kaikissa yhteiskuntaluokissa. Suomi on siis väkivaltainen maa. Myös lapset ja miehet saavat osansa väkivallasta.
YK:n raportin mukaan Suomi on EU:n kaikista 27 maasta toiseksi väkivaltaisin maa naisia kohtaan, Tanska on kärjessä ja Suomen jälkeen tulevat Ruotsi ja Hollanti.
Meidän pitäisi löytää ne miehet, jotka eivät pysty selvittelemään pahaa oloaan muuten kuin nyrkein ja asein. Kyseessä ei ole vain asetelma naiset vastaan miehet, vaan naiset, miehet ja lapset vastaan pahat ihmiset, joista ehdoton enemmistö on miehiä. Myös miehet joutuvat pelkäämään toisten miesten väkivaltaa.
Suomi tekee työtä maailmalla erityisesti naisten ja tyttöjen hyväksi. Miksi emme saa naisrauhaa aikaiseksi kotona?
 |
| Ina Colliander: Rannalla 1958, Ateneumin postikortti |
Viittasin edellisessä kirjoituksessani naistenlehden juttuun, jossa puhutaan vulvapositiivisuudesta. Anna-lehden nro 9 artikkelissa Mitä nainen haluaa? kerrotaan, että naiset kannustavat toisiaan sosiaalisen median palstoilla "ottamaan oma seksuaalisuus haltuun". Eräs haastateltu seksuaalineuvojaksi opiskeleva nuori nainen ei käytä termiä nainen vaan pimpillinen, koska "kaikki, joiilla on pimppi, eivät koe olevansa naisia". Jaahas. "Vulvataide vähentää pimppihäpeää", niinpä tälle opiskelijalle voi lähettää kuvan sekä kertomuksen jalkovälistäään, ja hän tekee siitä maksua vastaan piirroksen ja julkaisee naisten voimaannuttamiseksi (!) kaikki saamansa kuvat ja tarinat Instassa. Jähmetyn tätä lukiessani. Miksi tämä pikkulapsikieli... ja tällaistako nykyään pidetään tärkeänä naistenpäivän alla? Onpa perin hassua. Miksi? Mikä on tehnyt nuorista naisista näin epävarmoja? Sosiaalisen median luomat kuvat, pornokuvasto, mikä? Ja miten epävarmoiksi ja varovaisiksi nuoret miehet mahtavatkaan tuntea olonsa, jos naisilla on näin huono itsetunto?
Mielessäni pyörivät sanat romantiikka ja erotiikka. Ovatko ne jo vanhanaikaista sanastoa nykyaikana, joka tekee ihmissuhteista vaikeita? Oliko se Koko Hubara, joka kertoi HS:n haastattelussa, että treffeille on vaikea päästä. En ihmettele. Jokin aika sitten puuhattiin niitä sopimuslomakkeitakin romanttisen illan huipennukseksi (tavoistani poiketen olen ironinen).
Me Naisissa nro 9 on artikkeli Anna ny!, jossa kyseenalaistetaan semmoinen käsitys, että kotirauhan ylläpitämiseksi pitäisi teeskennellä seksihaluja ja kysytään, miksi ylipäänsä haluttomuus nähdään pahempana ongelmana kuin toista painostava yliseksuaalisuus. Olen samaa mieltä, onhan sitä nyt parisuhteessa muutakin kuin ainainen seksi, vaikka yhteinen siivoaminen, ja sen päälle sitten seksiä, jos molemmilla on sellainen olo. Jos ei toinen halua, olkoon nainen tai mies tai muu, niin onhan se sooloseksikin olemassa.
Tämä juttu on tasokkaampi kuin tuo Annan pimppijuttu, mutta taas kysyn, eikö naistenpäivän alla pitäisi tehdä juttua jostain isommista naisia koskevista asioista, vaikka siitä, miten eri taustan omaavilla naisilla Suomessa menee tai haastatella jotain tiedenaista tai taiteilijaa. Meillä on politiikan huipulla joukko naisia. Enpä ole nähnyt missään oikeusministerimme Anna-Maja Henrikssonin haastattelua.
Naistenlehtien juttuihin siis petyin. Selasin muitakin kuin nuo kaksi, jotka mainitsin, mutta ne tuntuivat kaikki yhdentekeviltä. Kaipaan tasokasta naistenlehteä.
Apu-lehdessä sen sijaan oli peräti kolme mielenkiintoista isoa artikkelia lastensuojelusta. Pääkirjoitus on myös hyvä. Siinä toimituspäällikkö Miikka Järvinen nostaa esiin ihmisvelvollisuudet. Virkistävää, niistä oikeuksistahan pauhataan jatkuvasti.
YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen vähiten siteerattu artikla lienee numero 29. Se muistuttaa, että jokaisella ihmisellä on velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan, koska vain sen puitteissa hänen yksilöllinen olemuksensa on vapaa.
Nytpä haastankin kaikki niin pimpilliset kuin pippelillisetkin miettimään velvollisuuksiaan. Mitkä ovat velvollisuuteni toisia ihmisiä kohtaan? Velvollisuuteni yhteiskuntamme jäsenenä, ystävänä, naapurina, aviopuolisona, vanhempana, lapsena, sisarena/veljenä, alaisena, kansalaisena (oman maan ja maailman), lemmikin emäntänä/isäntänä, luontoa kohtaan ja itseäni kohtaan?
Tytöt ja naiset, nyt meillä on itseämme kohtaan tärkeä velvollisuus ja oikeus juhlia huomenna naistenpäivää. Isosti tietenkin, vaikka rajoitusten puitteissa! Romanttisesti ehkä, tai sisarellisesti, tai vain yksinään iloiten vapaudesta olla oma itsensä.
 |
| Les Vacances, 1936 tuntematon kuvaaja |