Saara Turusen esikoiskirja Rakkaudenhirviö on juuri sellainen romaani, josta pidän.
Se on selkeä, sekä pisteliäällä että lempeällä sarkasmilla itseä ja ympäristöä tarkkaileva, satumaisia ja koomisia aineksia sisältävä, surullinen elämäntilanteen kuvaus.
Tyyli on lakonista, sujuvaa ja viehättävän lapsenomaista myös aikuisen elämän kuvauksissa.
Kirjan aloittaa ja lopettaa luku Rakkaudenhirviö, joka on osittain täysin sama. Lopussa sen jäljessä on vielä luku Kylä kaukana täältä, jonka haikeus iskee minuun niin, että sitä on lähes vaikea lukea.
... Näen äitini ja isäni nurkassa. He näyttävät kamalan pieniltä, kuin kaksi nukkea tuulitakeissaan. Kohta hekin kuolevat, minä mietin. Viiltävä aalto lyö ylitseni, kun tajuan, etteivät he aina tulisi olemaan täällä.
... Haluan kirjoittaa kotimaasta ja ulkomaistakin, sillä kai ne liittyvät tähän. Haluan pahan poistuvan, haluan, että huoneeseeen tulisi valo, vaikka vain hetkeksikin.
Ja niin minä tartun kynään ja alan kirjoittaa. Kirjoitan ja kirjoitan tätä tarinaa. Miksi piti mennä niin kauaksi? mietin ja kirjoitan aina vaan, kunnes tulen tähän. Tässä lopetan.
Annan kirjoitukselle nimen,
Rakkaudenhirviö.
Voi kysyä myös, onko tarinassa toista tai toisia rakkaudenhirviöitä. Minulle lukijana niitä löytyy.
Tarina alkaa isovanhemmista ja siirtyy omiin vanhempiin, lapsuudenperheeseen, opiskelijamaailmaan ja ulkomaille ja sieltä takaisin.
Äitisuhteen selvittely on raastavaa.
Sivullisuuden kokemus ja maalaisuuden jättämä alemmuudentunto seuraavat tyttöä minne hän meneekin.
Naisen asema ennen ja nyt nousee esiin eri sukupolvien naisten kokemuksissa ja varsinkin varovaisen, tavallisuutta tavoittelevan äidin ohjeissa, jotka eivät sovi nykyelämään ollenkaan.
Kyllä osaa olla erikoinen tyttö. Noin erikoista tyttöä ei kukaan huoli, sanoo äitini. Sinä jäät yksin, sen verran erikoinen olet, hän sanoo kerta toisensa jälkeen. Ja niin minä saan seisoa nurkassa ja hävetä tekojani. Jyystän kynteni verille ja päähäni kasvavat aasinkorvat. Äitini sanat jäävät kasvamaan mieleeni kuin kirous. Ne nousevat esiin yhä uudelleen ja uudelleen.
Meillä saattaa olla itsekullakin joitain tilanteita ja vanhempien sanoja, jotka ovat jääneet traumatisoimaan. Sanomishetkellä vanhempi saattoi olla väsynyt ja poissa tolaltaan. Turunen kuvaa hyvin, miten tällaisista muistoista on vaikea päästä eroon ja miten paljon ne haittaavat.
Eräs mielenkiintoinen teema on tarkkanäköinen ja hauska suomalaisuuden vertailu espanjalaisuuteen. Synkkä suomalaisuus, jossa häitä ei aina paljon erota hautajaisista, saa ihan aiheellista kritiikkiä.
Tytön mielestä aurinkoisten espanjalaisten toistensa päälle puhuminen ja puheensorina kuulostavat huutamiselta. Hänen sivuun vetäytymistään ei pidetä poikakaverin kotona kohteliaana vaatimattomuutena vaan sulkeutuneisuutena.
Tai sitten tiedetään, että hän on kotoisin jostain kaukaisesta maasta, jonne sivistys ei ole vielä ehtinyt, ja niinpä häntä suvaitaan, vaikka ei voidakaan olla ajattelematta, että toisinaan hänen käytöksesä tuo mieleen jäätyneen kivenlohkareen tavat. Etunani on kuitenkin se, että olen miehen tyttöystävä. Tyttöystävän mykkyys ei ole niin vakavaa.
Poikakaverin kokemukset Suomessa antavat kylmäävän kuvan maastamme. Vitun neekeri sanoo sikaniskainen bussikuski miehelle, kun tämä astelee sisään keskiovista. Miestä huvittaa. Hän soittaa kavereilleen Espanjaan ja nauraa. Kuvitelkaa, minua kutsuttiin täällä neekeriksi, hän kertoo kuin hyvääkin vitsiä, mutta tapahtuneen jälkeen hän alkaa kuitenkin kävellä paikkoihin. Saan raitista ilmaa, hän sanoo ja esittää huoletonta.
Turusen kuvaus on paitsi sukupolviromaani, myös ajaton kuvaus nuoruudesta ja kodista irtautumisesta. Tunnistin nuoren itseni monessa kohtaa, vaikka oma lähtöni kotoa maalta tapahtui jo 60-luvun lopussa.
Turunen on ennen kirjailijan uraansa menestynyt näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Hänen näytelmiään Puputyttö ja Broken Heart Story on esitetty ympäri maailmaa.
Rakkaudenhirviö sai viime vuoden HS:n parhaan esikoiskirjan palkinnon.
Toivon, että kirjoja tulisi lisää.