Viime aikoina minua on luetuttanut enemmän kuin kirjoituttanut, mutta pistelen nyt tähän jotain, mitä kolmesta lukemastani romaanista on jäänyt mieleeni. Eikö muuten olekin suomen kielessä rikkaat verbimuodot... minua on luetuttanut.
Tiina Lifländerin romaani Kolme syytä elää on kansikuvaansa myöten tyylikäs romaani vaietuista muistoista, rakastumisesta ja siitä, miten pystyä elämään toisen petoksesta tietäen. Rakastuminen on suloista ja saattaa salattuna olla jopa suloisempaa kuin julkisesti toteutettuna, mutta samalla se voi loukata syvästi sitä kenen "omistusoikeutta" loukataan.
Lauri oli sanonut häntä kauniiksi silloin kun hänellä oli sininen pusero päällään. Sininen pusero oli pyykissä. Lauri oli sanonut häntä kauniiksi. Lauri oli sanonut paljon muutakin. - Lintunen, Lauri oli sanonut, kun he olivat suudelleet rautatieaseman pihassa. - Lintunen, Lauri oli sanonut suudelman jälkeen kun heidän suunsa olivat vielä niin lähekkäin, melkein hipoivat toisiaan, että Kerttu oli hengittänyt Laurin henkäisemän lintusen suoraan omiin keuhkoihinsa. Sen ajatteleminen tuntui kuin vatsassa pyrähtelisi peippo.
Kaikki olisi muuten täydellistä, mutta Laurin vaimo Helmi on tullut miestään vastaan asemalle ja näkee tilanteen.
Ainoa miinus, minkä tälle esikoisromaanille annan on lukujen merkitsemisen sekavuus. Välillä otsikkoina on vaihtelevia vuosilukuja 50-luvulta ja 2000-luvun alusta, ja näissä kertojana on minämuodossa Helmi, välillä otsikkona on vuosiluvun sijaan sana Kerttu, ja näissä luvuissa kerrotaan hän-muodossa Kertun elämästä ja ajatuksista.
Kati Hiekkapelto sai rikosromaanistaan Suojattomat Vuoden johtolanka-palkinnon vuonna 2014.
Päähenkilö on Jugoslavian unkarilainen, lapsena Suomeen muuttanut rikostutkija Anna Fekete.
Fekete, joka itsekin on maahanmuuttaja on juuri oikea henkilö näkemään monikulttuurisuuden ongelmia ja kollegoidensa maahanmuuttajia kohtaan osoittamaa ennakkoluuloa. Tutkijakaveri Eskon ymmärryksen kasvua on kiinnostavaa seurata. Hänestä kasvaa kerronnan myötä kuin toinen päähenkilö. Myös tutkittavat on kuvattu eläviksi taustoineen ja persoonallisuudenpiirteineen.
Sammy oli saapunut Suomeen samalla tavalla ja samaa reittiä kuin Länsi-Euroopan ahnaisiin suoniin tarkoitettu, hänelle itselleenkin niin tuttu heroiini: sakeaa pakokaasua puskevaan rekka-autoon kätkettynä, halki loputtomiin jatkuvan Venäjän, laittomasti.
Heroiini jatkoi matkaa, Sammy jäi.
Hän haki turvapaikkaa, asettui vastaanottokeskukseen, yritti unohtaa heroiinin ja onnistuikin siinä jotenkuten, odotti kaksi vuotta, neljä kuukautta ja viikon. Sai käännytyspäätöksen ja painui maan alle. Kadulle. Löysi Subutexin.
Yllä kirjan napakka alku. Pidän Hiekkapellon selkeästä tyylistä.
Sofi Oksasen viimeisin romaani Koirapuisto kertoo hedelmällisyysbisneksen nurjista puolista. Tyttöjä houkutellaan makean elämän toivossa pilaamaan terveytensä ja loppuelämänsä. Aikatasoina on nykypäivän Helsinki ja Ukraina itsenäistymisensä alkuvuosina.
Sairastuneita tyttöjä. Tyttöjä, joiden munasarjat oli poistettu. Tyttöjä, jotka olivat saaneet komplikaatioita, tai joiden kohtu oli puhkaistu vahingossa, Tyttöjä, jotka olivat palanneet lapsettomuusklinikoille, mutta eivät luovuttamaan, vaan asiakkaiksi. Tyttöjä, joiden vointia kukaan ei ollut seurannut sen jälkeen, kun he olivat kadonneet agentuurien katalogeista.
Tärkeä aihe ja jännittävä juoni. Jäänkylmä ja kova maailma.
On kaksi asiaa, joista en pidä Oksasen tyylissä: välistä kyllästyttävän yksityiskohtainen ja runsas kerronta ja täydellinen huumorin poissaolo. Elämässähän on synkkienkin asioiden keskellä yleensä aina jotain koomista ja jopa sorretut ihmiset saattavat katsella tilannettaan välillä huumorin avulla, jaksaakseen.
Nämä kirjat ovat oman lahjakaappini kirjoja, joita on jäänyt yli, kun joululahjat on pakattu. Siellä on kirjoja vielä vaikka kuinka paljon. Katsotaan, jatkanko niillä vai syvennynkö postissa jo matkalla oleviin Amélie Nothombin kirjoihin, joissa mennään lapsuuteen. The Character of Rain kertoo maailmasta 2,5 - 3 -vuotiaan kokemana ja The Book of Proper Names siitä, miten murrosikäinen alkaa hallita omaa elämäänsä.
Vappu oli ja meni. Joskus on ollut vikkaampaakin.
Ystäväni Kuhmosta lähetti kuvan autiosta torista ja rantaraitista vapunpäivänä. Torilla oli vain yksinäinen Laukunkantajan patsas. Liikutuin ja aloin muistella niitä vuosia, jolloin elämä oli rikkainta. Asuin Kuhmossa 27-vuotiaasta viisikymppiseksi, lapset vanhinta lukuunottamatta syntyivät siellä, ja kun muutimme Kymenlaaksoon, niin nuorin seurasi lukiolaisena mukanamme. Kun 80-luvulla liikuimme Kuhmon kansoitetulla vapputorilla, niin minä huutelin hysteerisenä vilkkaiden poikieni perään, kun pelkäsin heidän eksyvän minulta ja joutuvan mahdollisesti kidnapatuiksi (hoh hoh hoo...) Me osallistuimme monta kertaa vappumarssiinkin, mutta minulle politiikka ei ollut mitenkään tärkeää. Tärkeintä oli perhe. Olen aina kokenut kaikki vuoden kiertoon kuuluvat juhlat lasten juhliksi. En bilettänyt nuorena, olin liian totinen, en siis tunne opiskelijavappua. Vasta lasten mukana vappuun tuli minulle merkitys ja ilo! Kun lapsi saa ilmapallon, hänen silmänsä loistavat ja munkit ja sima ovat parasta herkkua maailmassa.
Kun ilmapallot oli saatu ripustetuksi ikkunoihin, tulin iloiseksi. Teki mieli tehdä kaikkea kotoista, niinpä leivoin korvapuusteja ja kuuntelin samalla Muistojen bulevardia.
