Toni Morrison kirjoitti Armolahjan (A Mercy) vuonna 2008 ja Minun kansani, minun rakkaani (Beloved) 21 vuotta aiemmin vuonna 1987. Huolimatta järjestyksestä Armolahjan voi tulkita aiemman teoksen esipuheeksi. Se tapahtuu 200 vuotta ennen Beloved -romaanin tapahtumia, aikana, jolloin orjuus oli lempeämpää ja orjilla ei muun muassa vielä käytetty kuolaimia. Molemmissa kirjoissa kysytään, mitä on olla vapaa ihminen.
Kuulen jotakin takaani ja kun käännyn, näen uroshirven nousevan ylös kallionkylkeä. Se on valtava. Ja ylväs. Kun seison siellä kutsuvan tuoksumuurin ja hirven välissä minä mietin, mitähän muuta maailma minulle vielä näyttääkään. On kuin voisin kaikesta irrallaan päättää mitä teen, hirven, kukkamuurin. Minua vähän pelottaa tämä irrallisuus. Tältäkö tuntuu olla vapaa? Minä en pidä siitä. Minä en halua olla vapaa sinusta, koska olen elossa vain sinun kanssasi. Kun päätän toivottaa hyvää huomenta, hirvi loikkii pois.
![]()
Armolahjan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopun sekavaan Amerikkaan. Maanomistukset ovat häilyviä. Mikä tahansa alue saattaa päätyä jonkin kirkkokunnan haltuun tai yksityisomistukseen jonkun kuninkaallisen lahjana suosikilleen. Paikkojen nimet vaihtuvat, kun kukin omistaja nimeää tienoon uudelleen. Vanhat alkuasukasnimet ovat muistissa ja käytössäkin, ja kätevimpiä reittejä ovat intiaanien polut. Euroopasta lähteneet lahkolaiset kilpailevat uskontojensa herruudesta. Orjuus ja taikausko ovat vallitsevia. Erotuksena myöhempään orjuuteen orjana voi olla kuka tahansa, afrikkalainen, valkoinen eurooppalainen, puoliverinen tai intiaani. Musta mies voi olla vapaa, varakas yksityisyrittäjä, ja valkoinen tilanomistaja voi olla rutiköyhä.
Tarinassa seurataan Vaarkin tilan väkeä ja erityisesti 16-vuotiasta Florensia, joka on erotettu äidistään 7-vuotiaana. Afrikasta tuoduilla orjilla ei katsota olevan ihmeempiä perhetunteita. Heitä siitetään ja myydään tarpeen mukaan. Florensin äiti on huomannut eläimellisen isäntänsä himon lastaan kohtaan ja haluaa pelastaa tämän. Tilaisuus tulee, kun vieras, hyvältä ihmiseltä vaikuttava isäntä, Jacob Vaark, on tullut perimään velkojaan ja Senhorilla ei ole antaa muuta kuin orjia. Kun Florensin äiti polvistuu ja tarjoaa maksuksi pientä rääpälettä, ihme tapahtuu. Vaark heltyy. Hän, jonka omat lapset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet tauteihin, näkee Florensissa ihmislapsen eikä pesoja tai seksilelua. Florens ei koskaan saa tietää äitinsä tarkoitusperiä. Vaarkin talossa köyhä isäntäväki on lähes tasavertaista orjien ja apumiesten kanssa. Emäntä on itsekin vapaaksi ostettu siirtolainen ja hollantilaistaustainen isäntä on ollut orpolapsena.
Pelätty rokko, rutto, raivoaa ja tappaa talon väkeä. Isännän kuoltua naisväki jää keskenään, mikä siihen aikaan tarkoittaa heitteille jäämistä. Emäntä Rebekka, velan maksuna saatu Florens, heimonsa ainoana rokkotaudista selvinnyt Lina ja mystinen, meren tuoma löytölapsi Suru yrittävät selvitä sopimustyöläisten - eräänlaisia orjia hekin - Scullyn ja Willardin avulla.
Paitsi orjuutta, Morrison tarkastelee Armolahjassa äitiyttä ja naisten välistä ystävyyttä.
Kirja on myös kehityskertomus. Florensin matka metsien läpi on henkinen matka ja kypsyminen. Mãe, nyt voit iloita, koska jalkapohjani ovat kovat kuin sypressi.
Kirjan rakenne on selkeä - jälkeenpäin tarkasteltuna. Joka toisessa luvussa Florens puhuu minä-muodossa, joka toisesssa kerrotaan asioista hän-muodossa toisten silmin. Florensin tarina keriytyy esiin hänen vaelluksellaan yksinään etsimään seppää, johon hän on rakastunut. Viimeisen luvun kertojana on ensimmäisen ja ainoan kerran Florensin äiti.
Morrisonilla on kiehtova tyyli avata tarinaa vähän kerrallaan. Hän menee suoraan keskelle tarinaa esittelemättä henkilöitä. Lukijalla on koko ajan pähkinää purtavaksi: kuka puhuu ja missä vaiheessa elämäänsä. Kokonaisuus rakentuu kerros kerrokselta, ja kun päästään loppulauseeseen, olen syvällä kirjan kaikkien henkilöiden kohtalossa ja haluan ehdottomasti lukea kirjan uudestaan, mikä ei ole vaikeaa, koska Morrisonin kirjat ovat lyhyitä. Armolahja, tässä muodossa missä minä sen nyt luin, on 189 sivua. Loppuun päästyäni tiedän, mihin Florens viittaa kirjan ensimmäisessä lauseessa, lopussa vasta.
Näytteeksi Morrisonin tyylistä seuraavaksi kohta, joka muistuttaa yllättäen minua Heidi Köngäksen tavasta kuvata rakastumista. Florens ihastuu suinpäin taloon sepän hommissa saapuvaan vapaaseen mustaan mieheen, yhtä vahvasti kuin Luvatun Maija ihastuu Joeliin. Sepän nimeä ei mainita, Joelin nimi paljastuu vasta aivan lopussa.
Sinulla ei ole varmaan aavistustakaan, miltä selkäsi näyttää kaikissa taivaan antimissa: auringonpaisteessa, kuutamolla. Minä lepään siinä. Käteni, silmäni, suuni. Kun näen sen ensi kertaa, sinä kohennat tulta palkeilla. Veden välke valuu selkäpiitäsi pitkin ja kauhistelen itseäni, kun haluan nuolaista sieltä. Minä karkaan navettaan pysäyttämään tämän jonkin joka tapahtuu sisässäni. Sitä ei pysäytä mikään. On vain sinä. Ei mitään muuta kuin sinä. Nälkä ei ole enää mahassani vaan silmissäni. Minä en ikinä kyllästy katselemaan sinun liikkumistasi. Kätesi kohoaa kalauttamaan rautaa. Laskeudut toiselle polvelle. Kumarrut. Pysähdyt kaatamaan vettä ensin raudalle sitten kurkkuusi. Ennen kuin edes tiedät että minä olen maailmassa, sinä jo huumaat minut. Suuni on auki, polviani heikottaa ja sydämeni takoo haljetakseen.
Kun Emäntä on henkihieverissä ja tarvitsee monilahjakkaan Sepän parantajan taitoja, hän tietää, kenet kannattaa lähettää hakemaan apua. Florens tietää, että hänen rakkautensa ei voi toteutua virallisesti. Hän haluaa vain olla Sepän oma. Hän ei voi muuta.
Sitä minä en mieti. En silloin enkä ikinä. Tiedän kyllä, ettet sinä voi varastaa minua etkä viedä vihille. Kumpikaan ei ole laillista. Mutta tiedän myös, että minä kuihdun kun sinä menet pois ja kohennun kun Emäntä lähettää minut luoksesi. Asioilla käyminen ei ole karkaamista.
Mitä Florens ei osaa ottaa lukuun on se, ettei hän olisikaan toiselle mitään. Hänet on kerran hylätty. Kuinka paljon ihminen kestää? Tämä on ehkä koko Morrisonin tuotannon avainkysymys.
Raadollisia asioita, hyväksikäyttöä, vahingoittamista ja hylkäämistä. Silti olen aivan lumoutunut kirjan kauneudesta.
Pidän myös tietynlaisesta vaikeudesta, siitä, että saan itse päätellä ja yhdistellä, että kirjailija luottaa minun hoksottimiini. Olen monesti kertonut pitäväni yksinkertaisesta, selkeästä tyylistä. Toisaalta pidän myös juuri päinvastaisesta, monimutkaisesta ja arvoituksellisesta. Ainoa tyyli, luulisin, josta en kerta kaikkia pidä, on sellainen, jossa kaikki selitetään monisanaisesti puhki.
Kääntäjä Seppo Loposelle kiitos! Hän on kääntänyt lähes kaikki Morrisonin kirjat. Armolahja soi kuin Rakkauden korkea veisu kristittyjen sekä juutalaisten pyhissä kirjoissa.
Äiti ajattelee Florensia:Voi Florens. Rakkaani. Kuule a tua mãeta.
Kuulen jotakin takaani ja kun käännyn, näen uroshirven nousevan ylös kallionkylkeä. Se on valtava. Ja ylväs. Kun seison siellä kutsuvan tuoksumuurin ja hirven välissä minä mietin, mitähän muuta maailma minulle vielä näyttääkään. On kuin voisin kaikesta irrallaan päättää mitä teen, hirven, kukkamuurin. Minua vähän pelottaa tämä irrallisuus. Tältäkö tuntuu olla vapaa? Minä en pidä siitä. Minä en halua olla vapaa sinusta, koska olen elossa vain sinun kanssasi. Kun päätän toivottaa hyvää huomenta, hirvi loikkii pois.
Armolahjan tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun lopun sekavaan Amerikkaan. Maanomistukset ovat häilyviä. Mikä tahansa alue saattaa päätyä jonkin kirkkokunnan haltuun tai yksityisomistukseen jonkun kuninkaallisen lahjana suosikilleen. Paikkojen nimet vaihtuvat, kun kukin omistaja nimeää tienoon uudelleen. Vanhat alkuasukasnimet ovat muistissa ja käytössäkin, ja kätevimpiä reittejä ovat intiaanien polut. Euroopasta lähteneet lahkolaiset kilpailevat uskontojensa herruudesta. Orjuus ja taikausko ovat vallitsevia. Erotuksena myöhempään orjuuteen orjana voi olla kuka tahansa, afrikkalainen, valkoinen eurooppalainen, puoliverinen tai intiaani. Musta mies voi olla vapaa, varakas yksityisyrittäjä, ja valkoinen tilanomistaja voi olla rutiköyhä.
Tarinassa seurataan Vaarkin tilan väkeä ja erityisesti 16-vuotiasta Florensia, joka on erotettu äidistään 7-vuotiaana. Afrikasta tuoduilla orjilla ei katsota olevan ihmeempiä perhetunteita. Heitä siitetään ja myydään tarpeen mukaan. Florensin äiti on huomannut eläimellisen isäntänsä himon lastaan kohtaan ja haluaa pelastaa tämän. Tilaisuus tulee, kun vieras, hyvältä ihmiseltä vaikuttava isäntä, Jacob Vaark, on tullut perimään velkojaan ja Senhorilla ei ole antaa muuta kuin orjia. Kun Florensin äiti polvistuu ja tarjoaa maksuksi pientä rääpälettä, ihme tapahtuu. Vaark heltyy. Hän, jonka omat lapset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet tauteihin, näkee Florensissa ihmislapsen eikä pesoja tai seksilelua. Florens ei koskaan saa tietää äitinsä tarkoitusperiä. Vaarkin talossa köyhä isäntäväki on lähes tasavertaista orjien ja apumiesten kanssa. Emäntä on itsekin vapaaksi ostettu siirtolainen ja hollantilaistaustainen isäntä on ollut orpolapsena.
Pelätty rokko, rutto, raivoaa ja tappaa talon väkeä. Isännän kuoltua naisväki jää keskenään, mikä siihen aikaan tarkoittaa heitteille jäämistä. Emäntä Rebekka, velan maksuna saatu Florens, heimonsa ainoana rokkotaudista selvinnyt Lina ja mystinen, meren tuoma löytölapsi Suru yrittävät selvitä sopimustyöläisten - eräänlaisia orjia hekin - Scullyn ja Willardin avulla.
Paitsi orjuutta, Morrison tarkastelee Armolahjassa äitiyttä ja naisten välistä ystävyyttä.
Kirja on myös kehityskertomus. Florensin matka metsien läpi on henkinen matka ja kypsyminen. Mãe, nyt voit iloita, koska jalkapohjani ovat kovat kuin sypressi.
Kirjan rakenne on selkeä - jälkeenpäin tarkasteltuna. Joka toisessa luvussa Florens puhuu minä-muodossa, joka toisesssa kerrotaan asioista hän-muodossa toisten silmin. Florensin tarina keriytyy esiin hänen vaelluksellaan yksinään etsimään seppää, johon hän on rakastunut. Viimeisen luvun kertojana on ensimmäisen ja ainoan kerran Florensin äiti.
Morrisonilla on kiehtova tyyli avata tarinaa vähän kerrallaan. Hän menee suoraan keskelle tarinaa esittelemättä henkilöitä. Lukijalla on koko ajan pähkinää purtavaksi: kuka puhuu ja missä vaiheessa elämäänsä. Kokonaisuus rakentuu kerros kerrokselta, ja kun päästään loppulauseeseen, olen syvällä kirjan kaikkien henkilöiden kohtalossa ja haluan ehdottomasti lukea kirjan uudestaan, mikä ei ole vaikeaa, koska Morrisonin kirjat ovat lyhyitä. Armolahja, tässä muodossa missä minä sen nyt luin, on 189 sivua. Loppuun päästyäni tiedän, mihin Florens viittaa kirjan ensimmäisessä lauseessa, lopussa vasta.
Näytteeksi Morrisonin tyylistä seuraavaksi kohta, joka muistuttaa yllättäen minua Heidi Köngäksen tavasta kuvata rakastumista. Florens ihastuu suinpäin taloon sepän hommissa saapuvaan vapaaseen mustaan mieheen, yhtä vahvasti kuin Luvatun Maija ihastuu Joeliin. Sepän nimeä ei mainita, Joelin nimi paljastuu vasta aivan lopussa.
Sinulla ei ole varmaan aavistustakaan, miltä selkäsi näyttää kaikissa taivaan antimissa: auringonpaisteessa, kuutamolla. Minä lepään siinä. Käteni, silmäni, suuni. Kun näen sen ensi kertaa, sinä kohennat tulta palkeilla. Veden välke valuu selkäpiitäsi pitkin ja kauhistelen itseäni, kun haluan nuolaista sieltä. Minä karkaan navettaan pysäyttämään tämän jonkin joka tapahtuu sisässäni. Sitä ei pysäytä mikään. On vain sinä. Ei mitään muuta kuin sinä. Nälkä ei ole enää mahassani vaan silmissäni. Minä en ikinä kyllästy katselemaan sinun liikkumistasi. Kätesi kohoaa kalauttamaan rautaa. Laskeudut toiselle polvelle. Kumarrut. Pysähdyt kaatamaan vettä ensin raudalle sitten kurkkuusi. Ennen kuin edes tiedät että minä olen maailmassa, sinä jo huumaat minut. Suuni on auki, polviani heikottaa ja sydämeni takoo haljetakseen.
Kun Emäntä on henkihieverissä ja tarvitsee monilahjakkaan Sepän parantajan taitoja, hän tietää, kenet kannattaa lähettää hakemaan apua. Florens tietää, että hänen rakkautensa ei voi toteutua virallisesti. Hän haluaa vain olla Sepän oma. Hän ei voi muuta.
Sitä minä en mieti. En silloin enkä ikinä. Tiedän kyllä, ettet sinä voi varastaa minua etkä viedä vihille. Kumpikaan ei ole laillista. Mutta tiedän myös, että minä kuihdun kun sinä menet pois ja kohennun kun Emäntä lähettää minut luoksesi. Asioilla käyminen ei ole karkaamista.
Mitä Florens ei osaa ottaa lukuun on se, ettei hän olisikaan toiselle mitään. Hänet on kerran hylätty. Kuinka paljon ihminen kestää? Tämä on ehkä koko Morrisonin tuotannon avainkysymys.
Raadollisia asioita, hyväksikäyttöä, vahingoittamista ja hylkäämistä. Silti olen aivan lumoutunut kirjan kauneudesta.
Pidän myös tietynlaisesta vaikeudesta, siitä, että saan itse päätellä ja yhdistellä, että kirjailija luottaa minun hoksottimiini. Olen monesti kertonut pitäväni yksinkertaisesta, selkeästä tyylistä. Toisaalta pidän myös juuri päinvastaisesta, monimutkaisesta ja arvoituksellisesta. Ainoa tyyli, luulisin, josta en kerta kaikkia pidä, on sellainen, jossa kaikki selitetään monisanaisesti puhki.
Kääntäjä Seppo Loposelle kiitos! Hän on kääntänyt lähes kaikki Morrisonin kirjat. Armolahja soi kuin Rakkauden korkea veisu kristittyjen sekä juutalaisten pyhissä kirjoissa.
Äiti ajattelee Florensia:Voi Florens. Rakkaani. Kuule a tua mãeta.