Olen koko opiskeluaikojen jälkeisen elämäni käynyt kansalaisopiston kursseilla, yleensä liikuntakursseilla ja elokuvakerhoissa, eläkkeelle jäätyäni myös muutamalla kirjoituskurssilla.
Aikuisopistot ovat monelle varsinkin pimeänä vuodenaikana todellinen henkireikä. Pilateskaverini sanoi, että hän ei olisi elossa ilman järjestettyä liikuntaa.
Suomessa aikuisopiskelu on ollut aina suosittua. Ensimmäinen työväenopisto perustettiin Tampereelle 120 vuotta sitten. Nyt eri tavoin nimettyjä opistoja on 181 ja opiskelijoita niissä on vuosittain noin 650 000. Eniten järjestetään edelleen kädentaitokursseja, mutta niiden luonne on muuttunut koruompelusta käytännönläheisempään suuntaan, huonekalujen verhoiluun, pastan kokkaamiseen ja tuhkauurnan valmistamiseen.
Opistot ottavat vastaan toivomuksia ja järjestävät uusia kursseja mahdollisuuksien mukaan. Eräässä opistossa järjestettiin taannoin lukiolaisille perinnepukujen kurssi vanhojen tansseja varten. Pojatkin valmistivat itselleen puvun hienoine liiveineen. Silloin näihin tansseihin ei vielä pukeuduttu iltapukuihin amerikkalaisen prom-juhlan tapaan kuten nykyään, vaan vintagetyyliin.
Alkukuva on Kouvolan Kansalaisopiston ja Kymenlaaskon opiston yhteisesitteestä, joka toimii kääntökirjan tavoin. Toisella puolen on satavuotiaan Kouvolan kansalaisopiston esite mottonaan Näkökulmia elämään! ja kääntöpuolella Kymenlaakson opiston Tunne itsesi! -kurssitarjonta. Käyn Kouvolassa pilateksessa ja Inkeroisissa vesijumpassa. Tässä meillä Myllykoskella osallistun luovan kirjoittamisen kurssille.
Tunnen itseni etuoikeutetuksi, kun saan osallistua halvalla tasokkaaseen harrastustoimintaan.
Opistojen toimintahan on säädetty laissa, ja ne saavat valtiolta rahaa. Kurssimaksuilla (noin 50 euroa/lukukausi) ei voisi mitenkään järjestää tällaista opetusta.
Kun ryhdyin muistelemaan opistokurssejani, niin muistini kätköistä nousi myös hauska muisto itsestäni kurssien vetäjänä Tuupovaaran kansalaisopistossa. Haimme mieheni kanssa yhteisen elämämme alussa kielten opettajiksi Tuupovaaraan, koska siellä oli meille vuorovuosin töitä ja työsuhdeasunto sekä läheisessä kaupungissa auskultointimahdollisuus. Toisen työssä ollessa toinen saattoi auskultoida eli pätevöityä Joensuun yliopistossa.
Pian muuttomme jälkeen pari kyläläistä tuli käymään ja kysymään meitä opettajiksi iltakursseille: "Voipiko se nuoripari vetää meille noita kursseja kun ryhmät on koossa, mutta opettajat puuttuu? Ei nyt ole kyllä rehtoriakaan, tulee sitten kun ehtii, mutta näihin aikoihin on aina alotettu." No, mehän ryhdyimme päivätyön jälkeen opettamaan opistossa kieliä ja liikuntaa. Työtodistuksenikin on vielä tallella. Siinä lukee, että olen opettanut 1975 -76 naisten liikuntaa yhteensä 48 tuntia ja englannin kielen alkeita yhteensä 52 tuntia ja seuraavana vuonna vielä englantia. Silloin syntyi syksyllä esikoisemme, joten ymmärsin jättää liikunnan opettamisen.
Enhän minä mitään liikuntatunnin vetämisestä ymmärtänyt, muistelin vain mitä yliopiston jytäjumpissa oli tehty. Nuoruus ja (uhka)rohkeus.
Kesällä olin ihan pöllämystynyt, kun kaikki loppui, auskultointi ja iltatyöt. Opiskelijana olin ollut aina kesätöissä, Niinpä nytkin poljin kunnantalolle ja kysyin, olisiko heillä minulle kesätöitä. Ei tietenkään ollut, sain jäädä lomalle ja hellimään kasvavaa vatsakumpuani.
Ai niin, miten se palkkaus, kun olimme tehneet viikkoja töitä ilman lupaa? Oltiin jo pitkällä lokakuussa, kun ovikello soi ja uusi rehtori tuli kyselemään, olemmeko pitäneet kirjaa omin päin aloittamistamme tunneista. Olimmehan me ja jopa osallistumislistaa. Palkka tuli.
Mitenkäs siellä lukijapäässä? Osallistutko mihinkään opistojen kursseille, käytkö yksityisillä kuntosaleilla vai harrastatko itseksesi?
Harrastatko ylipäänsä muuta kuin lukemista? Se on tietty se rakkain, mutta lukukunnon säilyttämiseksi on ainakin vanhemmiten pakko vähän liikkuakin.