Kävin katsomassa elokuvan Ingmar Bergman - Yksi vuosi, yksi elämä, joka on tuore dokumentti tämän suuren ohjaajan elämästä.
Bergman on niin suuri elokuvantekijä, että se tekee sanattomaksi.
Hän on yksi mieliohjaajiani.
Toistan vain yhden lauseen häneltä tästä elokuvasta: Taide on antamista ja saamista.
Kuva on Bergmanin omaelämäkerrasta Laterna Magica, jonka ostin ja luin sen ilmestymisvuonna 1987. Kirja on kuin elokuva takaumineen ja kuvineen.
Seitsemäs sinetti, Mansikkapaikka, Kuiskauksia ja huutoja, Hiljaisuus, Fanny ja Alexander... Bibi Anderssoon, Liv Ullman, Ingrid Thulin, Max von Sydow...
Ehkä kaunein kaikista Bergmanin elokuvista on mielestäni Mansikkapaikka. Se käsittelee ohjaajan kuolemanpelkoa ja nostaa esiin kysymyksen, elinkö oikein.
Bergman kertoo eräässä tämän uuden dokumentin haastattelussa jäsentävänsä elämäänsä töidensä mukaan, ei henkilökohtaisen elämän etappien mukaan, kuten avioliitot ja lasten syntymät.
Taiteellinen toiminta oli hänelle kaikki; se oli lapsuuden haavoja parantavaa terapiaa, nautintoa, kunnianhimon toteuttamista, magiaa ja maniaa.
Mahtavatko nuoret aikuiset enää tuntea Bergmania? Onko hän tärkeä vain vanhemmalle sukupolvelle? Itse olin nuorena elokuvakerhossa, jossa näytettiin vain Bergman-elokuvia. Ehkä osa näiden elokuvien lumoa minulle on siinä, että ne vievät omaan nuoruuteen.
Kysymys 1: Onko Bergman tuttu?
Kysymys 2: Rakkain Bergman-leffa?