Tämä on jatkoa edelliseen kirjoitukseeni.
Minua alkoi harmittaa ja vaivata se, miten paljon nykyisessä kirjallisuuskeskustelussa tapahtuva kulttuurisesta omimisesta syyttely ja kiellettyjen sanojen metsästys vaikuttaa ja saa kirjoittajan (minut, ainakin) varuilleen ja surulliseksi.
Kun luin Margaret Cravenin romaania Kuulin pöllön kutsuvan tiesin heti, millä nöyrällä sitaatilla minun on aloitettava blogikirjoitukseni, niin etten vain joudu syytetyksi väärän kirjan vääränlaisesta esittelystä.
Miksi minä noin tein? En haluaisi antaa tällaisten mielipiteiden vaikuttaa omaan kirjoittamiseeni.
Luin amerikkalaisten ajatuksia ko kirjasta erinäisistä blogikirjoituksista ja kommettilistoista. Löysin onneksi vain yhden kommentoijan, joka väheksyi kirjaa siksi, että kirjoittaja ei ole itse Amerikan alkuperäisväestöön kuuluva.
Silloin kun Craven kirjoitti tsawataineuk-heimosta, 60-luvulla, heimon sisällä ei ollut vielä kirjoittajia. Tarinat kulkivat suullisena tietona ja odottivat sitä, että joku kirjoittaisi ne muistiin. Craven antoi siis kuvaamalleen heimolle äänen, ei vienyt sitä. Hän ei myöskään ominut mitään, vaan kuvasi näkemäänsä.
Edellä mainitsemani kriittisen kommentoijan mielestä kirja on romantisoitu, kolonialistinen, holhoavan päähäntaputteleva ja kirjoittajan ennakkokäsitysten leimaama tuotos.
Hän on lukenut eri kirjan kuin minä, tai sitten hän ei ole lukenut tätä kirjaa ollenkaan, vaan liittää tämän arvostelunsa aina tiettyihin kirjoihin kirjailijan nimen ja ihonvärin perusteella. Ennakkoluuloista, eikö vain?
Olen törmännyt kirjakeskusteluissa myös sellaiseen, että tietyt epäkorrekteiksi havaitut sanat pitää korjata vanhoihin kirjoihin. Sitä on myös tehty. Peppi Pitkätossu kuuluu kirjoitetun Ruotsissa uusiksi, ja olen lukenut erään vanhan elämäkerran uuden käännöksen (klik), jossa oli muunneltu totuutta niin, että omaa elämäänsä muistelevan natsirouvan puhuessa roduista kääntäjä sensuroikin hänet puhumaan kansoista.
Tässä välissä haluan kertoa, että olen tietenkin sitä mieltä, että ihmisistä kerrotaan heidän kansalaisuuksillaan ei ihonvärillään. Tämä on vanha juttu!
Ei kai tästä nyt enää voi olla mitään epäselvyyttä.
Mutta se, että vanhoissa kirjoissa pitäisi sensuroida historiaa, se on minusta aivan käsittämätöntä. Se on anteeksiantamatonta.
Vilkaisepa lukija tuonne blogini alkumottoon. Menneitten aikojen sielu! Jos tässä Cravenin kirjassa pitäisi jokaisen intiaani-sanan tilalle vaihtaa alkuperäinen amerikkalainen ja adjektiiviksi alkuperäisten amerikkalaisten kulttuuriin kuuluva tms niin johan kuulostaisi hassulta.
Sitäpaitsi kai taiteen tekijää pitää kunnioittaa myös silloin, kun hän on kuollut.
Emmehän me mene korjailemaan Picasson viivoja "ajanmukaisemmiksi" tai jonkun arkkitehdin käden jälkeä kätevämmäksi. Kun Alvar Aallon suunnittelemaa koulua remontoitiin Inkeroisissa, niin jopa vesihanat piti säilyttää alkuperäisinä, sellaisina, joissa kylmä- ja kuumavesi on erikseen.
Kirjallisuus on ilmeisesti taiteenlajeista sellainen, jossa tekijää kunnioitetaan vähiten. Surullista.
Meillä on edelleen käypinä termeinä neekerijazz ja neekeriorjuus. Kun tummaihoiset jengipojat kutsuvat toisiaan jossain romaanissa nimellä niggerboy, kuten oikeassa elämässäkin, niin miksi se pitäisi vesittää ja laimentaa "kun sitä n-sanaa nyt ei vaan sanota"?
Helsingin Sanomissa oli jokin päivä sitten juttu siitä, miten Pieni talo preerialla-kirjasarja "joutaa historiaan". Hyvänen aika, se ON historiaa.
Toivon, että tänä hyvin lyhytnäköisenä aikanamme arvostettaisiin historiaa eikä vain tätä hetkeä ja että kaikki ikävä nipotus ja yhden tai kahden kapean näkökulman vääristämä tekstien arvostelu joutaisi vähitellen historiaan.
Lukuiloa edelleen kaikille!
Koitan päästyä yli tästä(kin) - turhastako? - huolesta.