Ritva Hellstenin kirja Orvot (2014) on omaelämäkerrallinen pienoisromaani. Heti kirjan alussa on harvinaisen selkeä autofiktion määritelmä.
Tämä teos on fiktiivinen, mutta sen henkilöiden yhteydet todellisiin henkilöihin, eläviin tai kuolleisiin, eivät ole sattumanvaraisia. Tämä koskee myös siinä kuvattua sisarusparia, joka on yhdistettävissä tekijään ja tämän sisareen, kirjailija Raija Siekkiseen (1953 - 2004).
Joskus ennen oli hyvin tavallista juuri päinvastainen teksti, kirjan alussa, tai usein myös vasta lopussa, mainittiin, että mikään ei ole yhdistettävissä mihinkään, myös sellaisissa romaaneissa, joissa yhteys todellisiin henkilöihin oli hyvin selvä, kuten Helvi Hämäläisen romaanissa Säädyllinen murhenäytelmä.
Äidinkielenopettaja, kääntäjä Ritva Hellsten on siis kirjailija Raija Siekkisen isosisko.
Ritva on kirjoittanut kaksi pienoisromaania, Orvot ja Lea (2018) joka kertoo äidin tarinan.
Orvot on muistelmakirja perheestä ja sisaruudesta. Kirja alkaa tilanteesta, jossa Ritva pitelee kädessään paperinippua, selvitystä sisaren kuolemasta tulipalossa. Tästä saa alkunsa muistelu siskon kanssa ja erikseen koetuista asioista.
Hän oli se, jonka kanssa elin lapsuuteni ja nuoruuteni. Jos jokin on lapsuudessa itsestään selvää, se on pikkusisko. Hän on melkein kuin osa itseä, ruumiinjäsen. Hän oli se jonka kanssa jaoin lastenhuoneen, leikit, riidat, pelot. Isän ja äidin. Se jonka kanssa minut lähetettiin pihalle leikkimään muistutuksen säestämänä: pidä huoli pikkusiskosta. Se jonka kanssa myöhempinä vuosina muutuimme toisillemme tuntemattomiksi, kunnes lopussa kohtasimme, vähäksi aikaa.
Näin se monesti menee. Eri teitä kulkeneet sisarukset löytävät hetkeksi yhteistä pitempään eläneen vanhemman kuoltua, vanhaa kotia ja sen tavaroita selvitellessään.
Luen tietysti suurella mielenkiinnolla, koska kyse on hyvän novellikirjailijan lapsuudesta ja myös myöhemmästä elämästä läheltä, sisarusnäkökulmasta, tarkasteltuna. Kirjassa on muutama ote Raijan kirjeistä, joita ei ehkä ole muualla julkaistu.
Ritva löytää teini-iässä paikkansa uskonnollisesta yhteisöstä, jossa toiset sanelevat säännöt. Raija valitsee kapinallisen osan.
Perheessä on kalsea tunnelma. Vanhemmat eivät hyväksy kummankaan tyttären valintoja. Isä juo ja äiti tiuskii ja paiskoo peloissaan tytärtensä puolesta. Sama tiuskija on kirjoittanut hyveellisesti kouluaineessaan perheen kaikkien jäsenten vastuusta kodin hengen ylläpitämisessä."Jokaisen henkilökohtainen velvollisuus on omalta osaltaan rakentaa ehyttä, onnellista kotia ja siten välillisesti yhtenäistä kansaa."
Tämä muistelmateos ei oikein pääse vauhtiin. Siinä on kiinnostavia lukuja, mutta ei kaarta eikä voimakasta tunnetta.
Vertaan Anja Snellmanin kirjaan Pääoma, jota lukiessa itkin Anun syyllisyydentunteita Maru-siskoa kohtaan.
Hellsten kyllä toteaa, että huolenpito pikkusiskosta oli hänen lapsuutensa tärkein tehtävä ja että sisarkateus kaihersi heidän suhdettaan, mutta nämä ongelmat eivät muodostu vahvoiksi kuviksi. Tuntuu, että minua lukijana ei oteta mukaan.
Aikuisena Raija-sisko on ärsyttävän luotaantyöntävä. Hän on valinnut lapsettomuuden eikä ole yhtään kiinnostunut siskonsa perheestä. Ritvan vuosia kestänyt uskonnolliseen elämään sitoutuminen on varmaan myös työntänyt heitä erilleen.
Molemmat siskot ovat niin ahdistuneita, että heistä ei ole toistensa kuuntelijoiksi ja tukijoiksi.
Hän kuvasi perhe-elämän, kaikki perheet, typerinä, äidit pahoina, lapset uhreina, ja minä luin hänen sanansa ja uskoin ne ja allekirjoitin tuomioni.
Eräs kirjan kiinnostavia sisältöjä on Ritvan uskonnollisuus. Hän käy seurakuntanuorissa, joissa opetetaan unohtamaan oma tahto ja omat unelmat kunnianhimon ja itsekkään elämänhalun merkkeinä ja luottamaan vain siihen, että Jumalan tahto tapahtuu?
Vaarallista ja sitä paitsi naurettavaa on myös, jos nainen luulee ymmärtävänsä jotain paremmin kuin mies.
Erityisen kiihdyttävää ja romanttista oli se mitä opetettiin miehen ja naisen suhteesta. Jumala antaa miehelle tehtävän ja johdattaa hänen luokseen naisen, joka parhaiten sopii tukemaan häntä siinä. Mies saa sisäisen ilmoituksen siitä kenen kanssa hänen on avioiduttava. Jos nainen sanoo saaneensa tällaisen ilmoituksen, se on sielunvihollisen eksytystä.
Apua! Ihan samoja asenteita kuin Margaret Atwoodin 1985 julkaistussa dystopiassa The Handmaid's Tale, josta on hiljattain tehty tv-sarja.
Huokaus!
Näin Ritva uskonnollisen vaiheensa ja elämänvalheensa muistaa.
Onko kyse jostain lahkosta, sitä ei kerrota. Joka tapauksessa Ritva oli jossain lähetystyössä, jossa eräs mieskollega kertoi saaneensa ilmoituksen, että Ritva on hänelle sopiva. Mitä siinä sitten muuta kuin naimisiin. Avioliitto ei sujunut, ja Ritva ymmärsi erota, kun hoksasi, että hänen on pelastettava itsensä eikä maailmaa.
Mietin, miten mielenkiintoista olisi kuulla Raijan tulkinta sisaruussuhteesta. Tunsiko hän pikkusiskona alemmuutta, kuten Ritva arvelee. Miksi Raija halusi pitää isän kuolinhetkellä itsellään eikä kutsunut isosiskoa ajoissa paikalle?
Me luulemme tietävämme toisen käsityksen itsestämme, mutta se voikin olla jotain aivan muuta. Yleensä se on luulemaamme lempeämpi. Eiköhän ihminen ole itse itsensä pahin kriitikko.
- MUKAVAA, ETTÄ kävit, hän sanoo saattaessaan minut ulko-ovelle. - Ja mukavaa että olet muuttanut tänne takaisin. Me olemme ainoat jäljellä olevat, me tarvitsemme toisiamme.
Ainoat jäljellä olevat; ja jostain tulevat sanat: rammaksi lyödyt.