 |
Daniel Díaz Godoy, Sin título, 2014 |
Kun tekee romaania esimerkiksi kolme vuotta, ideoi, taustoittaa, haastattelee, kirjoittaa, korjaa, kuuntelee esilukijoita, editoi taas ja niin edelleen, oppii tietämään, mitä kirjassa sen ilmestyessä on. Siksi on aina yhtä hämmästyttävää nähdä jonkun yrittävän tunkea valmiin teoksen kansien väliin jotain, mitä siellä ei ehdottomasti ole.
Yllä oleva teksti on aikakauskirja Grantan nro 9 Riku Korhosen kirjoittamasta esseestä Puhu, viha. Korhonen kritisoi saamaansa kritiikkiä ja fantasioi kohtauksia, joissa kohdistaa väkivaltaa valehtelijoiksi kutsumiinsa romaaniensa väärinymmärtäjiin.
Kirjan väärinymmärtäminen?
Kun julkaiset, älä pohdi ymmärretäänkö sinut väärin. Sinut todennäköisesti ymmärretään väärin. Se on väistämätöntä. Hyväksy että on kaksi tekstiä. Sinun tekstisi ja teksti jonka lukija kokee. Iloitse lukijoistasi.
Tämä on viimeinen vinkeistä Mikko Toiviaisen ja Ronja Salmen toimittamasta teoksesta 12 tarinaa kirjoittamisesta. Kirjassa on kahdentoista kirjoittamisen ammattilaisen ajatuksia siitä, mikä heitä innostaa kirjoittamaan ja lopussa vinkkejä kirjoittamisen eri vaiheisiin ideoinnista editointiin ja julkaisuun saakka.
Samasta kirjasta alla lauluntekijä ja laulaja Samuli Putron ajatuksia omasta kirjoittamisestaan.
Kirjoitan siksi, koska en ole löytänyt toistaiseksi mitään, mikä kiinnostaisi yhtä paljon. Ei matkustaminen, ei rikastuminen, ei seksuaaliset valloitukset. Ei keskustelu eikä edes lukeminen - ne ovat minulle kaikki materiaalia ja välineitä kirjoittamiseen.
Tärkein oivallukseni kirjoittamisesta on se, että kirjoittaminen määräsi sen, minkälaista elämästäni tuli. Siksi on oleellsita ymmärtää, että se on voimakkaampi kuin minä. Suurella osalla taiteen kanssa tekemisissä olevista se kaikista suurin viesti ei ole niinkään sisällöllinen kuin elämällinen. Jossakin kohtaa teosten sisällöllisyys ja elämä menevät samaksi mytyksi ja vasta aikojen päästä voi tutkia, mikä se elämän ja yksilöllisyyden viesti on.
Unelmoin ymmärrettävyydestä. Toivon, että pystyisin olemaan selkeäsanainen - jopa oivaltavuuden ehdoilla. Kauhukokemukseni on se, että menen kioskille ostamaan sytkäriä, eikä myyjä ymmärrä, mitä sanon.
Kirjoittamisessa pelkään etten tunnista omaa huonouttani. Että olen yksinkertaisesti niin tyhmä, etten tunnista itserakkaudellisista syistä hyvää huonosta.
Lukeminen sekä pienimuotoinen kirjoittelu ovat itselleni valtavan tärkeitä asioita. Iloitsen kirjoista ja kirjakeskusteluista.
Toivon, että kirjamaailmaan mahtuu edelleen rikasta moniäänisyyttä ja suvaitsevaisuutta erilaisia näkemyksiä kohtaan niin sisällöissä kuin kritiikissä ja sen vastaanottamisessa.
Luin mieltäni ilahduttavan artikkelin lokakuun lopun Kouvolan Sanomista, toimittaja Henri Pitkäsen kirjoittama juttu oli otsikoitu Kirja taipuu, vaan ei katoa. Jutussa käy ilmi, että vaikka suomalainen käyttää vain 120 euroa vuodessa kirjoihin ja selittää. että kirja ei mahdu kotiin, niin kirjastoista lainataan edelleen paljon ja äänikirjat ovat olleet viime aikoina nousussa. Kirjoja kuunnellaan mieluummin kuin luetaan digilaitteista, joiden käyttö taas ei ole kasvanut odotetusti.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja, tietokirjailija Kai Ekholm toteaa, että uskoo television hiipuvan ennen kirjaa, joka säilyy jossain muodossa niin kauan kuin ihminen on nykyisen kaltainen lukeva olento.
"Onhan se tiedonvälittäjänä aika pistämätön. Aina kun ajatellaan, että se on poismenovaiheessa, yllätytään. Se on perheitä yhdistävä ja sitova tekijä, eräänlainen eheän ja älyllisen elämän symboli."