Luin Selja Ahavan uusimman romaanin Ennen kuin mieheni katoaa (2017) heti hänen esikoisensa Eksyneen muistikirjan perään. Molemmissa tapahtuu katoamista. Ihminen voi kadota läheisiltään monella tavalla, muistisairauden hämäryyteen ja toiseen sukupuoleen.
Mieheni vetää henkeä. Niin kuin tehdään, kun ollaan sanomassa jotain, mikä muuttaa kaiken. Ilma kohoaa rintaan, pysähtyy hetkeksi ja purkautuu sitten pois. Ja tämän hän sanoo:
- Olen oikeastaan aina halunnut olla nainen.
Tästä ilmoituksesta alkaa matka, joka vertautuu Kristoffer Kolumbuksen erehtymisiin ja eksymisiin hänen etsiessään uutta mannerta. Kuten Kolumbus päiväkirjoissaan yrittää nainenkin, kirjan minä-kertoja, merkitä muistiin, missä mennään, piirtää karttoja.
Nyt hän on sen sanonut, ja ehkä se riittää. On hyvä puhua. Kyllä minä lauseita kestän.
Mutta lauseet eivät riitä. Ensin ilmestyy WC:n hyllylle kasvovoide, sitten on jo pyykissä uusia naisten alusvaatteita. Oma mies on matkalla Liliksi. Hän väreilee intoa kuin teini-ikäinen, mutta miten vaimo voi unohtaa aikuisen naisen rakkauden mieheensä ja ryhtyä kymmenen vuoden avioliiton jälkeen tämän oudoksi muuttuneen miesnaisen teinikaveriksi valitsemaan tälle oikeaa huulipunan sävyä? Missä on raja?
Tämä lukija-bloggaaja kysyy, miten puolisolta edes voi sellaista odottaa. Miksi Liliksi muokkautuva ei näe, että muutoksella on hintansa?
Vähitellen vaimo alkaa epäillä myös menneisyyttä. Halusiko mies hänet vain, koska rakasti hänen hahmossaan itseään? Opetteliko hän naiseutta vaimostaan? Muistot kertovat muuta. Ne kertovat rakastumisesta ja intohimosta.
Kun mies eräässä monista tapaamisista, hillityistä "tiedotustilaisuuksista", joita he järjestävät ystävilleen ja tutuille kertoakseen muutoksesta, ilmoittaa pokkana, että on tiennyt tilanteensa aina, vaimo lopulta romahtaa.
Alan huutaa. Minä huudan, minä muutun pelkäksi vokaaliksi, jumiin jääneeksi näppäimeksi, olen tiennyt aina, en vain kertonut sinulle, kerron tässä nyt muille, tiesin aina. Olin tätä aina, oikeasti olin tätä aina, en ikinä ollut sitä mitä luulit.
Vaimo haluaa huutaa tuon ilmoituksen kumoon. Hän tietää hitto vie totuuden, kuten Kolumbus tai mikä lie Cristoforo Colombo tiesi totuutensa maailmasta.
Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!
Kun tutut sössöttävät vaimolle, että sisältähän hänen naiseksi ryhtynyt miehensä on sama ihminen, hän ei voi kuin nauraa. Luistako he siinä puhuvat vai mistä sisuksista?
Hän piti miehestään, rakasti tätä. Hän ei pidä tuosta oudosta vaativasta naisesta.
Vaikka tässä tarinassa on painavaa surua, kipeyttä ja kauhua, siinä on myös koomisuutta. Joskus tragedia synnyttää vapauttavaa naurua, joka tuo hetkeksi helpotusta.
Kertoja tarkastelee kokemaansa lempeällä itseironialla, miten hän yritti aluksi käydä kauppaa. Eikös sitä voisi olla vain vähän nainen? Osa-aikaisesti, kiitos? Lopuksi kun miehessä ei ole enää paljon mitään entisestä miehen kehosta, hän tunnistaa vielä tämän entiset varpaat ja jää muistoihin tuijottaessaan niitä.
- Miksi olet nykyään niin kylmä? hän kysyy. - Et edes katso silmiin.
Hänellä on kauniit, tummat, tekoripsien ympäröimät silmät. Mutta meikin ja ripsien keskeltä katsoo edelleen mieheni katse, ja sen katseen tunnistan.
Minä vastaan: - Sinusta törröttää minun mieheni ruumiin palasia.
Lueskelin toisten bloggaajien kirjoituksia tästä kirjasta. Joitakin häiritsee se, että kirjalla on todellisuuspohjaa.
Minua se ei häiritse yhtään. Kaikki kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä ja kokemuksiaan materiaalina kirjoissaan.
Ahavan romaani ei ole mikään dokumentti tai pamfletti, se on ammattilaisen kirjoittamaa fiktiota. Se ei ole myöskään kohukirja, vaan hyvin kaunista ja hellästi käsiteltyä itse eletyn todellisuuden kuvitusta.
Koen pikemminkin niin, että oma tragedia ja sen käsittely fiktiivisesti antaa tälle romaanille uskottavuutta.
Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani ...
Transsukupuolisuudesta on harvoin kirjoitettu muutoin kuin muuttujan itsensä näkökulmasta. Kun ihminen muuttaa sukupuoltaan, hän itse löytää itsensä ja kukoistaa, läheisille muutos on aina menetys, usein kriisi.
Jotkut ovat nähneet vaimon suhtautumisessa moitittavaa. Sitä en ymmärrä. Minusta hän on kärsivällinen kuin kuminauha. Jos hän vain hyväksyisi kaiken, onpas tämä kivaa, tervetuloa Lili, niin silloin kyseenalaistaisin hänen tunteensa ja intohimonsa määrän.
Jos oma mieheni kertoisi keittiön pöydän ääressä olevansa nainen, niin luulen, että toivoisin samaa mitä tämän kertomuksen vaimo katsellessaan miehensä, tuon "juuri nupustaan puhjenneen kukan" intoa vaatekaupassa.
Nähdään kun askelistasi katoaa tuttu rytmi.
Nähdään kun mieheni on kunnolla kuollut.
Nähdään kun olet vieras.
Tämä on hyvin vaikuttava kirja. Se panee ajatukset liikkeelle. Ahava näyttää tarttuvan kirjoissaan isoihin aiheisiin.
Kiitos!
Linkki Kirjareppu-blogiin (klik), jonka kirjoitukselle nyökyttelen ja jossa on hyviä sitaatteja kirjasta.
P.S.
Ai niin , melkein unohtui: Hyvää kansainvälistä lukutaitopäivää!
Eräs ystävä toivoi juuri henkilökohtaisen syntymäpäivälahjan sijasta lahjoitusta kehitysmaihin, ja me ostimme naisporukalla lukutaitoa kehitysmaihin Kirkon Ulkomaanavun kautta. Kävin läpi lehmät, vuohet ja ompelukoneet, mutta lukutaito vetosi eniten, koska se avaa niin paljon mahdollisuuksia.
Time wasted on reading is not wasted time!