Miksi joku paljon omasta elämästään kirjoittanut kirjoittaa hyvän kirjan, mutta kieltää sen julkaisun, koska pitää juuri sitä niin henkilökohtaisena? Tämä kysymys oli minulla mielessäni alkaessani lukea Janet Framen jo 1963 kirjoittamaa kirjaa Towards Another Summer, jonka hänen jälkeensäjättämän rahaston JanetFrame Literary Trust luottohenkilöt päättivät julkaista postuumisti vuonna 2009.
Lopun kiitoksissa rahaston puheenjohtaja selittää, että koska Frame säilytti peräti kaksi käsikirjoitusta eri paikoissa ja uskoi kirjoitustensa kohtalon heille, niin hänellä ei voisi olla mitään tämän kirjan julkaisua vastaan,
Minkälaisen henkilön "Uutta kesää kohti" sitten paljastaa? Äärimmäisen aran. Säikyn. Sosiaalisesti kömpelön. Lähes mykän. Kirjallisesti säihkyvän. Valtaisan mielikuvituksen omaavan.
Yksinäinen Lontoossa asuva uusiseelantilainen kirjailija, nuori nainen Grace Cleave, saa kutsun toimittaja Philip Thirkettlen perheen luo viikonlopun viettoon pohjoiseen. Philip on haastatellut hermostunutta, itseään vähättelevää Cleavea aiemmin lehteensä ja jo silloin maininnut toivovansa tapaamista, koska on itsekin asunut Australiassa ja vaimo Anne on kotoisin Uudesta-Seelannista.
Gracen kirjoitustyö on jumissa. Hän on onneton ja pettynyt itseensä. Hän ei osaa esiintyä kirjailijana eikä edes näytä kirjailijalta. Hänen kuuluisi pukeutua mustiin housuihin ja asua boheemisti.
Sekä junamatka että viikonloppu ovat piinaa. Grace ei tiedä, miten pitäisi olla. Hän myöntelee ja nyökyttelee ja harmistuu omaan tylsyyteensä ja mielistelyynsä. Kun hänelle ehdotetaan jotain, hän alkaa heti miettiä, kuuluisiko hänen innostua vai kieltäytyä.
Do they mean me to say Yes or No, Grace wondered. I have no social intuition. I'm not used to dancing around invitations simply to make a pretty pattern of No's and Yes's.
(Halutaanko minun vastaavan Kyllä vai Ei, Grace kummasteli. Ei minulla ole mitään sosiaalista vainua. En ole tottunut pähkäilemään kutsujen kanssa ja muodostamaan kaavaa milloin olla joojoo ja milloin ei.)
Käännän sitaatit vapaasti.
Grace aloittaa lauseen, mutta kokee, että hänellä on niin paljon sanottavaa ja niin epätavallista ja niin ristiriitaista, että lause jää usein kesken. Jos toinen kiinnostuu ja tekee lisäkysymyksen, Grace mykistyy.
Frame kuvaa sekä sen vähän mitä Grace saa sanotuksi että sen valtavan mielikuvien vilinän, muistojen paljouden ja ihmissuhteiden pohdiskelun, missä hän vaeltaa, kunnes palaa taas reaalitilanteeseen ja sanoo 'ei kummempaa', 'nothing much'. Jokaisesta rupattelusta aukeaa hänelle liian paljon merkityksiä, sellainen ajatusten kaleidoskooppi, että hän saa sanotuksia vain 'miten minä voisin tietää, mistä minä tiedän'. Hän saattaa sanoa, että outoja asioita tapahtuu. Kun toinen valpastuu ja pyytää tarkennusta, hän sopertaa "sitä tavallista vaan" ja lisää kohta "mutta kyllä niitä vaan tapahtuu".
Grace ei pysty vastaamaan hänelle usein tehtyyn kysymykseen, mitä hän ajattelee.
Annen ja Philipin viaton väittely saa hänet näkemään heidät omina vanhempinaan ja pelkäämään, että isä tappaa äidin, koska laskupino on kasvanut liian korkeaksi. Eikö Anne osaa varjella omia rajojaan, Anne onkin Gracen äiti, joka on myös Grace itse, epävarma nyökyttelijä. Ja mikä olikaan se kysymys? Ei ole hätää, ollaan ystävällisten Frikettlejen kodissa. Kaikki hymyilevät, "ei kummempaa".
Grace pelkää perheen lapsia. Hän on koko ajan varuillaan ja tarkkailee muita sivustakatsojana. (Mitä muuta voisi odottaakaan siltä, joka ei edes ole ihminen vaan lintu!) Grace katsoo parhaaksi ottaa hyllystä kirjan, johon syventyy ja pakenee aikaisin hänelle varattuun yläkerran huoneeseen. Siellä hän itkee puutteellisuuttaan.
Grace on mitä hankalin vieras. Isäntäväki mukautuu ja ottaa kaiken normaalina. Heidän elämänsä on kodikkaan tavallista. Grace ei lakkaa ihmettelemästä, miten Anne oikein taikoo pöytään ruokaa ja hoitaa lapset siinä sivussa. Miten toiset selviävät kaikesta niin helposti?
Erään aterian alla Philip laittaa musiikkia soimaan, mutta se taittaa Gracen kaksinkerroin pöydän päälle nyyhkyttämään. Hän pyytelee anteeksi ja selittää, että ei voi kuunnella musiikkia kuin yksin, Bach pakahduttaa häntä. Kyseessä on kuitenkin vain Händel, toteaa kirjailija hieman itseironisesti. Itseironisesti, koska Grace on niin monella tapaa Janet Frame, että kirjan omaelämäkerrallisuudesta ei jää epäilyn häivää.
Eräs asia, josta Grace haluaisi kipeästi puhua on koti-ikävä. Hän on tajunnut juuri ennen vierailua olevansa muuttolintu. Lääkäri, jolle hän on maininnut muodonmuutoksesta, on kuitannut ongelman muistuttamalla säännöllisestä ruokailusta. Mitä jos hän paukauttaisi totuuden ja toiset alkaisivat vakuutella, että et voi olla, missä sulat ja siivet? Vai veisivätkö he hänet suoraan psykiatriseen sairaalaan, jossa hän oli juuri ollutkin kuukauden ajan ennen vierailukutsua.
Grace tietää olevansa haikara, pääsky, satakieli, käki tai myrskykuikka. Ja tästä hänen mielikuvansa liikkuvat kotipuoleen muistelemaan maorinkielistä lintua titi, jonka vanha autonkuljettaja Jimmy Wanaka tiesi...
I'm a migratory bird. I live in London. The Southern Cross cuts through my heart instead through the sky, and I can't see it or walk beneath it, and I don't care, I don't care. I no longer milk cows or sit all day watching a flock of sheep, or walk beneath the bark-stripped gum trees by creeks and waterfalls bedded with golden pebbles; what sparkling air; I've never seen so many leaves, spring, summer, autumn and winter, I'm buried in leaves, see my hand reaching up from their softness, Help.
(Olen muuttolintu. Asun Lontoossa. Etelän risti läpäisee sydämeni taivaan sijasta, en näe sitä täällä enkä voi kävellä sen alla, enkä välitä, en välitä. En enää lypsä lehmiä tai istu katselemassa lammaslaumaa päivän pitkän kultakivipohjaisten purojen ja vesiputousten ääressä, kumipuiden alla, joista kaarnaa on irrotettu; mikä raikas ilma; en ole koskaan nähnyt niin paljon lehtiä, hautaudun lehtiin keväin, kesin, syksyin ja talvin, näen käteni kohottuvan ylös niiden pehmeydestä, Apua.)
Grace lähtee päivää ennen suunniteltua kiitellen ja selittäen ikävöivänsä kirjoituskonettaan. Kun hän pääsee kotiin, hän on yllättäen elpynyt ja kiertää uuden paperin koneeseen. Vierailusta selvinneennä hän näkee elämänsä hyvänä ja selkeänä: ruokaa, kirjoittamista ja psykiatrin tapaaminen, jossa hänellä on kaksi asiaa: I wentaway for the weekend. I am a migratory bird. (Olin poissa viikonlopun. Olen muuttolintu.)
Miksi näin viatonta kirjaa ei voitu julkaista heti aikanaan? Eihän tässä ole mitään paljastuksia ja skandaaleja.
Siihen voi olla kaksi syytä. Philip-ystävällä on vastine todellisuudessa, Guardianin toimittaja. Halusiko kirjailija säästää perhettä? He ovat kyllä esillä vain ihailun kohteina, täydellisenä perheenä ja isäntäväkenä.
Painavampi syy voisi olla se, että näin paljas omakuva oli liian riipaiseva kohdattavaksi julkisuudessa? Frame oli jättänyt taakseen köyhän lapsuuden ja vuodet mielisairaalapotilaana. Hän oli kertonut kirjoissaan menneestä elämästään menneenä, sankaritarinoina, pelastumisena. Towards Another Summer on kertomus preesensissä. Se on hauraan muuttolinnun räpistelyä tässä ja nyt.
Frame oli vasta vähän aikaa sitten saanut tietää, ettei skitsofreniadiagnoosi ole totta; sen taakse ei voi jäädä. Mikä häntä sitten vaivaa? Kuka hän on?
Paitsi muuttolintuun Grace samaistuu eräässä kohdassa kirjaa koneeseen. Hän käy jäykästi ja yksitotisesti. Hän pelkää. Muuttolintu ei ole vain kiliseinen vertauskuva, hän todella tuntee muutoksen ruumiissaan.
Janet Frame on ehkä kuvittanut erinomaisesti persoonallisuuden, jota kutsutaan autistiseksi. Lapsuuden muistoissa hän on tomera ja vilkas tyttö (eikö autismi ilmenekään kaikilla jo lapsena ?), mutta on hänellä myös muisto valtavasta haikeuden tunteesta, joka sai hänet pakenemaan kotiin kesken koulupäivän. Ahdistuneisuushäiriö ainakin on läsnä koko ajan hänen nykyisyydessään.
Romaani, joka oli aiheuttanut Framelle kirjoitusjumin hänen vieraillessaan Guardianin toimittajan luona on nimeltään The Adaptable Man (1965). Se kertoo rikoksista englantilaisessa kylässä. Arvatkaa, olenko tilannut sen(kin)!
Pidän Framen tyylistä. Se on sekä selkeän toteavaa että rönsyävää ja sisältää kauniita kielikuvia. Lapsuuden kuvittamisessa hän on mestari.
Janet Framen kirjoissa nimillä on väliä. Grace Cleave? 'Grace' on armo ja 'cleave' on sekä lohjeta että tarrata kiinni johonkin.
Tässä elämänvaiheessaan Framelle olivat varmaan juuri nämä sanat tärkeitä.
Muuttolintuimagon löytyminen johti Framen palaamaan kotiin Uuden-Seelannin Dunediniin. "Embarrassingly personal" välikirja oli tärkeä. Heti kirjan alussa todetaan, että Gracen inkiväärinpunaisina loimuavat hiukset ovat kauhtuneet tomun värisiksi ja hän on lakannut kasvamasta. Jos muutto tekee tämän, on viisasta palata.
