Mathias Rosenlundin romaani Kuohukuja 5 (2015) on omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailija pohtii ja selittää yhden henkilön, itsensä, kautta osattomuutta, eriarvoisuuden kokemuksia ja luokkahyppyä. Se näyttää ja kysyy. Eräs kysymyksistä on, olenko minä veljeni vartija.
Itse koettu vakuuttaa ja vahvistaa kertomusta. Jotkut kuvaukset tuovat intensiivisyydessään mieleeni Karl-Ove Knausgårdin kerronnan. Kun Rosenlund kertoo veljeään kohtaan tuntemastaan huolesta ja surusta, siinä on samaa kuin Knausgårdin huolessa arasta lapsestaan. Lukija tulee vedetyksi mukaan kirjailijan kuvaamaan elämään ja tunnetilaan.
Rosenlund kertoo, miten hän lapsuuden pihaleikkien tasa-arvoisen maailman jälkeen vaisuuntui teini-ikäisenä lukiossa. Hän alkoi kokea sosiaalista eriarvoisuutta, mikä tunne tihentyi yliopistossa. Koska kirjat, opiskelu ja sivistys kiehtoivat häntä ja tarjosivat portin toisenlaiseen elämään, hän alkoi lukea kuumeisesti uppoutuen ja kirien kiinni sitä välimatkaa, mitä koki kulttuurikotien nuoriin. Hän luuli monesti kuilua isommaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Kun joku mainitsi asiasta, josta hän ei tiennyt, hän oletti kaikkien muiden tietävän sen taustansa ansiosta. Hän aloitti vasta 20-vuotiaana tutustumisen kirjallisuuteen, joten kirittävää oli.
Pahaksi onneksi Rosenlund meni heti opintojensa alussa naimisiin ja vaimon tultua raskaaksi elämä romahti. Vaimo kärsi lamauttavasta pahoinvonnista koko odotusajan. Lapsen synnyttyä sairastelu jatkui. Vaimon raskaudenjälkeinen masennus oli niin vaikeaa, että välillä hän ei pystynyt kävelemään ja Mathiaksen piti jopa kantaa vaimonsa vessaan. Kun vauva kärsi koliikista ja valvoi vatsakivuissaan, Mathias kanteli myös häntä ja heijasi uneen. Näin hänestä tuli päätoiminen perheen hoivahenkilö. Tämä rooli sopi hänelle, koska hän oli ollut lapsesta asti palvelijaluonteinen ja myötäilijä, auttanut äitiään ja saanut siitä mielihyvää toisten veljien kieltäydyttyä kotitöistä.
Opinnot kärsivät perhe- ja rahahuolien takia. Kukaan opiskelijakavereista ei ollut vastaavasssa tilanteessa. Kirjoittaja joutui kipuilemaan jatkuvissa riittämättömyyden tunteissa ja putosi elämän marginaaliin, tukipalvelujen varaan.
Ainoa, mikä tässä tilanteessa vei eteenpäin ja ylöspäin oli sivistyksen tavoittelu.
Sivistyksen takaa-ajo ei ole lähtenyt minusta vieläkään. Se on vain lisääntynyt, vallannut elämäni kätkettyjä sopukoita, täyttänyt minut, niin että minusta tulee lukiessani laveampi ja vanhempi ja voin tuntea jonkin runon, lauseen tai kappaleen kasvavan kiini omaan kudokseeni; Kristina Lugnin, Sylvia Plathin ja Allen Ginsbergin runot ovat kuin kaste unieni vihreillä nurmilla, ne ovat aina siellä, viittellisesti läsnä, pysyvästi.
Niin paljon kuin kirjallisuus antoikin - elämänvoimaa, itseluottamusta, kunnianhimoa ja unelmia - se myös ahmaisi minäkertojan mukaansa, niin että hän leikkautui irti lapsuudenperheestään, jonka kanssa ei voinut jakaa itselleen hankkimaansa uutta.
Meitä ei erottanut luokkasiirtymä eikä taloudellinen tilanne, sillä minäkin kävin opiskeluaikana monissa matalapalkkaisissa pätkätöissä, vaan itse sivistys, tai pikemminkin sivistyksen laji.
Rosenlund kertoo paljolti samasta osattomuuden kokemuksesta esikoisteoksessaan Vaskivuorentie 20 (2013), mutta Kuohukuja 5 on jäsentyneempi. Kirjojen nimet tulevat asuinpaikoista.
Kuohukuja 5 Vantaan Myyrmäessä on osoite, johon hän muutti yhdessä tyttöystävänsä kanssa ja aloitti aikuiselämänsä. Siellä hän myös löysi kirjallisuuden.
Kirjan loppupuolella Rosenlundilla on luku Pikkuveli, josta alkaa kirjan traagisin osuus. Veljen sortuminen ja oma kalvava syyllisyys siitä, että ei nähnyt tai ei jaksanut katsoa, on kirjoitettu vereslihalla.
Kun lähestyn Christiania koskevaa totuutta, päädyn ennen kaikkea tähän: kuolema vaivaa häntä mutta ei näyttäydy hänelle uhkana vaan mahdollisuutena, ulospääsynä, helpotuksena. Kuin pienenä välkähtelevänä valopilkkuna hahmottomassa pimeässä varjossa.
Minulla ei ole oikeutta kieltää häneltä kuolemanviettiä; kuvitelmaa, että kuolemassa on se valo, jonka elämä on häneltä evännyt.
Kuohukuja 5 on omistettu Christianille.
Haluaisin sanoa Rosenlundille, että ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä, sinulla on oma elämä ja siinä isoja vaikeuksia, mutta tiedän omakohtaisesti, että ei se niin mene. Olen murehtinut elämäni aikana lapsuudenperheeni asioita suhteettoman paljon. Olen myös tuntenut vaaran, että en pääse irti huolista ja oma elämäni jää ohueksi. Fyysinen etäisyys toisista murehtiessa ei auta, vain katselukulman muuttaminen vapauttaa.
Tiedän myös, mitä on tuntea opiskelijana alemmuudentunnetta taustansa vuoksi. Se saa jännittämään ja ylivalmistautumaan. Se saa myös kadehtimaan toisten varmuutta. Minä, valtion takaaman lainan turvin opiskelemaan ylennyt ja kaikkea ihmettelevä maalaistyttö, ihmettelin sitäkin, että joku uskaltaa tulla yliopistoon opiskelemaan kieltä, joka on ollut hänellä lyhyenä kielenä lukiossa. Itse tunsin oloni rennommaksi englannin opiskelussa vasta, kun olin lukenut lähes sata englanninkielistä kirjaa ja ollut vuoden USA:ssa. Minullekin sivistyksen tavoittelu oli tärkeää. En olisi voinut kuvitellakaan lukevani vain tenttikirjoja.
Koti saattaa olla toiselle tuki ja toiselle taakka. Se mikä tekee kipeää nuorena voi myöhemmin muuttua selviytymistarinaksi, josta voi olla jopa ylpeä.
Pitää myös tiedostaa, että sivistyskotien nuorilla voi olla toisenlaisia paineita; voi olla toisten asettamia tavoitteita ja stressiä odotusten täyttämisestä. Kun luokkasiirtymässä ylöspäin nuori kokee, että haluaa parempaa kuin vanhemmillaan, niin pitkälle kouluttautuneiden vanhempien lapsi taas saattaa pelätä, että tippuu eikä tavoita vanhempiensa tasoa intellektuaalisesti ja/tai taloudellisesti.
Mieheni luki myös kirjan Kuohukuja 5 ja koki pitkästä aikaa kirjan vievän vahvasti mukanaan. Olimme lähdössä jonnekin ja hän vain luki viime hetkeen saakka, ja kun palasimme niin kirja käteen ensi töiksi.
Niinpä nyt kysynkin, mikä häntä veti tässä kirjassa puoleensa.
Vastaus:
Alusta lähtien erittäin hyvää itseanalyysiä ja hieno tyyli. Sisällössä suhde päihdeongelmaiseen veljeen toi mieleeni henkilökohtaisia muistoja.
Et ole yksin Mathias Rosenlund. Toisillakin on Christianinsa. Hyvin sanoitat, miltä se tuntuu. Kirjoita lisää elämästäsi!
On muuten hassua, että joskus kuulee väheksyttävän omasta elämästä kirjoittamista ja nyt on sitten lanseerattu termi kulttuurinen anastaminen tai omiminen. Ei saisi siis kävellä myöskään kenenkään muun mokkasiineissa!
Näin Rosenlund aiheestaan:
Ajattelen aina kirjoja jotka on kirjoitettava, kertomuksia jotka on kerrottava. Ja palaan jatkuvasti siihen, että ympärillä hyörivää elämää ei käy vältteleminen. Mikään ei ole tärkeämpää kuin puhua taistelusta, joka on käynnissä rakastamissani ihmisissä.
P.S. Tässä linkki - klik - kirjoitukseeni Rosenlundin esikoisesta Vaskivuorentie 20. Kirjoitukseni ei ole kummoinen, mutta kommenttikentässä on hyviä ajatuksia.